Ambrosius

Pyhä Ambrosius (n. 340 – 4. huhtikuuta 397) oli Mediolanumin eli nykyisen Milanon piispa vuodesta 374 ja merkittävimpiä kristillisen kirkon kirkkoisiä 300-luvulla. Ambrosiuksella oli saarnaajana ja sielunhoitajana suuri vaikutus muun muassa Augustinuksen uskonnolliseen kehitykseen. Ambroisus taisteli pakanuutta ja areiolaisuutta vastaan sekä puolusti kirkon itsenäisyyttä valtioon nähden.

Pyhä Ambrosius
Ambrosiusta esittävä mosaiikki St. Ambrogion kirkossa Milanossa.
Henkilötiedot
Syntynyt	n. 340 Augusta Treverorum, Rooman keisarikunta
Kuollut	4. huhtikuuta 397 Mediolanum, Rooman keisarikunta
Ammatti	piispa
Arvonimi	Kirkonopettaja
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Ambrosiusta kunnioitetaan katolisuudessa, ortodoksisuudessa, anglikaanisuudessa ja luterilaisuudessa. Yhdessä Augustinuksen, Hieronymuksen ja Gregorius Suuren kanssa hänet lasketaan yhdeksi neljästä katolisen kirkon antiikin ajan kirkonopettajasta. Piispa on esimerkiksi mehiläisten, kynttilöiden valmistajien, kotieläinten, hanhien, Milanon, poliisien ja opiskelijoiden suojeluspyhimys. Hänen juhlaansa vietetään 7. joulukuuta. Pyhimyksen mukaan on nimetty alun perin vuosina 379–386 rakennettu basilika Basilica di Sant'Ambrogio Milanossa ja kirkko Sant'Ambrogio Firenzessä.

Pyhä Ambrosius tunnetaan myös pyhän Augustinuksen kastajana.

Elämä

Maallinen ura

Ambrosius syntyi Rooman kansalaisena Augusta Treverorumissa, Gallia Belgican provinssissa nykyisen Saksan alueella, kristittyyn perheeseen. Hänen isänsä oli Gallia Narbonensiksen prefekti, ja hänen äitinsä älystään ja hurskaudestaan tunnettu nainen. Legendan mukaan parvi mehiläisiä laskeutui hänen kasvoilleen kun hän makasi lapsena keinussa, ja jätti jälkeensä tipan hunajaa. Hänen isänsä katsoi tämän olevan merkki hänen tulevasta kaunopuheisuudestaan. Tämän vuoksi mehiläiset ja mehiläispesät esiintyvät usein Ambrosiuksesta tehdyissä kuvissa.

Ambrosiuksen patsas

Isänsä varhaisen kuoleman jälkeen Ambrosius suuntasi kohti isänsä uraa, ja sai lakimiehen koulutuksen Roomassa opiskellen kirjallisuutta, lakia ja retoriikkaa. Preettori Anicius Probus antoi hänelle viran valtuustossa, ja teki hänestä noin vuonna 372 Aemilia et Ligurian konsuliprefektin, asemapaikkanaan Mediolanum, joka oli jo tuolloin Rooman jälkeen Italian toiseksi merkittävin kaupunki. Ambrosius toimi virassa hyvin, ja hänestä tuli pian hyvin suosittu.

Milanon piispana

Milanon hiippakunta oli tuohon aikaan muun kirkon tavoin syvästi jakaantunut kolminaisuusoppia kannattavien trinitaarien ja sitä vastustavien areiolaisten välillä. Vuonna 374 Milanon piispa Auxentius kuoli, ja Nikean uskontunnustuksen kannattajat ja areiolaiset kilpailivat seuraajan virasta. Prefekti meni henkilökohtaisesti tuomiokirkkoon, jossa valinta toimitettiin, ehkäistäkseen suuremman mellakan syntyä, jota oli vaikea välttää kyseisessä tilanteessa. Tarinan mukaan hänet keskeytettiin huudolla "Ambrosius piispaksi!", johon muut yhtyivät, ja Ambrosius valittiin yksimielisesti piispaksi.

Ambrosius oli tilanteessa selvä valinta, koska hänet tunnettiin trinitiarianisuuden sympatisoijana, mutta hän oli hyväksyttävä myös areiolaisille, koska hän oli poliitikkona teologisesti neutraali. Ensin Ambrosius kieltäytyi virasta, johon hän ei ollut varustautunut millään tavalla — hän oli tuohon aikaan pelkkä kasteoppilas ilman minkäänlaista teologista koulutusta. Hän suostui ainoastaan keisarin tultua väliin^lähde?, ja sai viikon sisällä kasteen ja pappisvihkimyksen, ja alkoi hoitaa Milanon piispan virkaa.

Piispana hän omaksui askeettisen elämäntavan, jakoi rahansa köyhille, antoi maansa kirkolle lukuun ottamatta siskolleen Marcellinalle annettua osaa, ja uskoi perheensä veljensä hoiviin.

Legendan mukaan Ambrosius lopetti välittömästi ja voimalla kaikki harhaopit Milanosta. Todellisuudessa hän toimi realistisemmin ja harkitsevammin, koska hänellä ei ollut käytettävissään argumentteja papistossa ja yläluokissa suosittua areiolaisuutta vastaan. Hän alkoi opiskella teologian alkeita Rooman seurakunnanvanhimman Simplicianuksen kanssa. Hän hyötyi hyvästä kreikan kielen taidostaan, joka oli tuohon aikaan lännessä jo melko harvinaista, opiskellessaan Raamattua ja Filon Aleksandrialaisen, Origeneen, Athanasioksen ja Basileios Kesarealaisen kirjoituksia. Viimeksi mainitun kanssa hän oli myös kirjeenvaihdossa. Hän sovelsi uusia tietojaan saarnaajana ja keskittyi erityisesti Vanhan testamentin tulkintaan. Hänen retoriset kykynsä tekivät vaikutuksen Augustinukseen, joka oli aiemmin ollut pettynyt kristillisiin saarnamiehiin.

Ambrosius ja areiolaiset

Vastakkainasettelussa areiolaisten kanssa Ambrosius sovelsi teologisia ja poliittisia keinoja, ja käytti hyödykseen kaunopuheisuuttaan yhtä hyvin kuin poliittista kokemustaan ja hyviä suhteitaan.

Gratianus, vanhemman Valentinianus I:n poika, oli trinitaari, kun taas nuorempi Valentinianus II omaksui areiolaisten näkemykset. Ambrosiuksen perustelut tai kaunopuheisuus ei saanut nuorta prinssiä kääntymään oikeaoppiseen uskoon. Itä-Rooman keisari Theodosius I oli myös omaksunut Nikean uskontunnustuksen, mutta hänen alamaisissaan oli samoin lukuisia areiolaisuuden kannattajia, erityisesti ylemmässä papistossa. Tässä hajaantuneessa tilanteessa kaksi areiolaisten johtajaa, piispat Palladius ja Secundianus, luottavaisina määräylivoimaansa, saivat Gratianuksen kutsumaan koolle kirkolliskokouksen, johon osallistuisivat valtakunnan kaikki osat. Gratianuksesta tämä vaikutti kohtuudenmukaiselta, mutta Ambrosius haistoi seuraukset, ja sai keisarin siirtämään asian läntisen kirkon piispojen päätettäväksi.

Kolmenkymmenen kahden piispan muodostama synodi kokoontui Aquileiassa vuonna 381. Ambrosius valittiin puheenjohtajaksi, ja Palladius, joka oli kutsuttu puolustamaan mielipiteitään, perääntyi, väittäen kokouksen olevan puolueellinen ja että koska kaikki valtakunnan piispat eivät olleet koolla, kokous ei voinut saada selville kristikunnan mielipidettä asiassa. Äänestyksessä Palladius ja Secundianus pantiin viralta.

Areiolaisten voima kuitenkin vain kasvoi, ja sen vastustaminen muodosti Ambrosiukselle suuren tehtävän. Vuonna 384 nuori keisari ja hänen äitinsä Justina sekä heidän mukanaan suuri joukko papistoa ja maallikoita, erityisesti sotilaita, kaikki areiolaisia, vaativat piispaa antamaan heidän käyttöönsä kaksi kirkkoa, toisen kaupungista ja toisen Milanon lähiseudulta.

Ambrosius kieltäytyi, ja joutui vastaamaan oikeuden edessä. Paikalla oli suuri joukko ihmisiä, joiden raivoisa kiihko säikäytti Valentianianuksen pappeja niin, että hänet päästettiin vetäytymään ilman kirkkojen luovuttamista. Seuraavana päivänä, kun hän oli toimittamassa jumalanpalvelusta kirkossa, kaupungin prefekti tuli paikalle suostuttelemaan häntä luovuttamaan ainakin Milanon lähellä sijainnut Portian kirkko. Koska Ambrosius vastusteli edelleen, oikeus määräsi tuomiokirkon ja Portian kirkot valmistettavaksi tulevaa pääsiäisjuhlaa varten, jolloin keisari ja hänen äitinsä tulisivat paikalle.

Oikeus vaistosi Ambrosiuksen kasvaneen suosion, ja päätti hillitä vaatimuksia kirkkojen saamiseksi. Se ei kuitenkaan onnistunut, ja Ambrosius joutui antoi seuraavan julistuksen: "Jos vaaditte minua itseäni, olen valmis: viekää minut vankilaan tai kuolemaan, en vastustele; mutta en tule koskaan pettämään Kristuksen kirkkoa. En tule huutamaan ihmisiä avukseni; tulen kuolemaan alttarin juurella ennemmin kuin jätän sen. Mellakoihin en rohkaise: mutta Jumala yksin voi rauhoittaa ne."

Tilanne ei koskaan edennyt niin pitkälle, että Ambrosiuksen päättäväisyys olisi koeteltu käytännössä.

Ambrosius ja keisarit

Ambrosius kieltää keisari Theodosiukselta ja tämän seurueelta pääsyn Milanon tuomiokirkkoon rangaistuksena Thessalonikan joukkosurmasta. Antoon van Dyckin maalaus noin vuodelta 1620.

Jos keisarillinen hovi olikin tyytymätön Ambrosiuksen uskonnollisiin periaatteisiin ja johtoon, se kunnioitti suuresti hänen poliittisia kykyjään. Kun Magnus Maximus kaappasi vallan Galliassa, Valentinianus lähetti Ambrosiuksen kehottamaan tätä luopumaan vallasta, ja hän hoiti lähettilääntehtävänsä menestyksellä. Toisella vastaavanlaisella kerralla hän epäonnistui, ja vihollinen pääsi Italiaan ja valtasi Milanon. Justina ja hänen poikansa pakenivat, mutta Ambrosius jatkoi virassaan ja teki suuren työn auttaessaan sodassa kärsineitä.

Ambrosius taisteli kiihkeästi vanhan valtiouskonnon kannattajia vastaan heidän vastustaessaan kristityn keisarin käskyjä. Pakanallista osapuolta johti Symmachus, joka esitti Valentinianus II:lle pyynnön palauttaa Voiton alttari vanhalle paikalleen Rooman senaatin rakennuksessa sekä palauttaa Vestan neitsyiden kultti ja muut pakanalliset kulttimenot.

Ambrosius kirjoitti Valentinianukselle aiheesta kirjeen, jossa hän selitti, että pakanalliset jumalat olivat usein hylänneet omistautuneimmatkin palvojansa; että Rooman armeijan voitot olivat vain sen sotilaiden luontaisen miehuullisuuden ansiota, eivätkä jumalien ansiota; että nämä pakanat vaativat itselleen sellaista, mitä eivät halunneet suoda kristityille; että koska kristityt papit kieltäytyivät ottamasta maallisia palkkioita, ne tulisi kieltää myös pakanallisilta papeilta; että luonnon koko järjestelmä rohkaisi innovaatioita, ja että ne oli sallittu kaikille kansoille myös uskonnon alueella; että pakanalliset uhrimenot loukkasivat kristittyjä; ja että kristityn prinssin tehtävä oli tukahduttaa pakanalliset seremoniat. Pyyntö ja vastaus ovat säilyneet Symmachuksen ja Ambrosiuksen kirjeiden joukossa. Valentinianus hylkäsi Symmachuksen pyynnön.

Myöhemmin erästä piispaa syytettiin juutalaisvastaisen väkijoukon yllyttämisestä erään synagogan polttamiseen. Keisari Theodosius valmistautui antamaan määräyksen, että tämän oli uudelleenrakennutettava se. Ambrosius sai keisarin luopumaan tästä – ei siksi, että kyseinen piispa ei olisi ollut vastuussa synagogan polttamisesta, vaan siksi, että se olisi osoittanut myötämielisyyttä juutalaisia kohtaan. Hän toi esiin vastaavanlaisia tapahtumia lähihistoriasta: kun useiden varakkaiden kodit poltettiin Roomassa; kun Konstantinopolin piispan asunto poltettiin; sekä kun useita kristillisiä kirkkoja poltettiin Julianus Luopion valtakaudella, minkä Ambrosius laittoi juutalaisten nimiin. Ambrosiuksen mielestä kristittyjen ei tullut avustaa pakanoiden, harhaoppisten tai juutalaisten palvontapaikkojen rakentamisessa, ja muistutti, kuinka jotkut kristityt maallikot olivat alkaneet sanoa keisari Maximuksesta "hänestä on tullut juutalainen", koska hän määräsi Rooman poltetun synagogan uudelleenrakennutettavaksi. Ambrosius ei kuitenkaan vastustanut synagogan polttamisesta vastuussa olleiden rankaisemista.

Tehostaakseen sanojaan Ambrosius kieltäytyi jakamasta ehtoollista, kunnes riita oli sovittu. Näin hän piti tavallaan koko seurakuntaa hengellisenä panttivankinaan. Myöhemmin hän kielsi ehtoollisen keisari Theodosiukselta, koska tämä oli surmauttanut 7 000 henkeä Thessalonikassa vuonna 390. Kielto peruttiin vasta useiden kuukausien katumusharjoitusten jälkeen. Tämä osoittaa, kuinka vahva asema Ambrosiukselle oli valtakunnan läntisissä osissa, jopa vahvaa keisaria vastaan – vastakohtana muun muassa Johannes Khrysostomokselle, joka kärsi muutamia vuosia myöhemmin Konstantinopolissa tappion paljon heikompaa keisaria vastaan.

Ambrosiuksen suuri vaikutus Theodosiukseen näkyy muun muassa siinä, että hän sai tämän antamaan vuonna 391 joukon määräyksiä, jotka olivat luonteenomaisempia Ambrosiukselle kuin Theodosiukselle. Määräykset tekivät lopuista pakanallisista juhlapäivistä, joista ei ollut vielä tullut kristillisiä, tavallisia arkipäiviä, sekä kielsivät kaikki pakanalliset uhrimenot ja jumalankuvien palvomisen.

Ambrosius pakeni Milanosta vuonna 392 Valentinianus II:n salamurhan ja Eugeniuksen vallankaappauksen jälkeen. Kun Theodosius lopulta voitti, hän rukoili keisaria antamaan anteeksi niille, jotka olivat tukeneet Eugeniusta. Theodosius kuoli Milanossa vuonna 395 pian saatuaan koko valtakunnan haltuunsa. Ambrosius itse kuoli kaksi vuotta myöhemmin, 4. huhtikuuta 397. Häntä seurasi Milanon piispana Simplicianus. Ambrosiuksen ruumis on edelleen nähtävänä St. Ambrogion kirkossa. Se on vanhin tunnettu säilynyt historiallisen henkilön ruumis Egyptin ulkopuolelta. Samassa kirkossa ovat myös kahden sataluvun marttyyrin ja Milanon suojeluspyhimyksen, Pyhän Gervasiuksen ja Pyhän Protasiuksen, jäännöksiksi uskotut reliikit.

Teologia ja kirjoitukset

Divi Ambrosii Episcopi Mediolanensis Omnia Opera, 1527.

Vaikka Ambrosius rinnastetaan useimmiten Augustinukseen, Hieronymukseen ja Gregorius Suureen, häntä verrataan luonnollisimmin Hilariukseen. Ambrosius oli ennen kaikkea kirkkopoliitikko ja piispa, jonka arvovalta oli ehdoton. Ambrosiuksen vaikutusvalta oli suurempi kuin Konstantinopolin tai Rooman piispan, ja hänen työnsä tuloksena kirkon valta suhteessa keisariin ja maallisiin vallanpitäjiin kasvoi. Teologina Ambrosiusta ei arvosteta yhtä korkealle; on kuitenkin otettava huomioon, että hän sai varsin myöhään teologisen koulutuksensa suuntautuessaan maallisiin hallintotoimiin ja lakiopintoihin nuoruudessaan.

Eksegetiikassa Ambrosius oli Hilariuksen tavoin aleksandrialaisen koulukunnan edustaja. Dogmatiikassa hän seurasi Basileios Kesarealaista ja muita kreikkalaisia kirjoittajia, mutta käsitteli aiheita silti selvästi läntisen kirkon näkökulmasta. Tämän vuoksi hän painotti enemmän ihmiskunnan syntisyyttä ja Jumalan armoa, sekä uskon merkitystä yksityisen kristityn elämässä. Hänen merkittävimmät teoksensa tällä alalla olivat:

• De fide ad Gratianum Augustum
• De Spiritu Sancto ("Pyhästä Hengestä")
• De incarnationis Dominicae sacramento ("Herran lihaksitulemisen sakramentista")
• De mysteriis ("Mysteereistä")

Ambrosiuksen tietoisuus omasta piispan roolistaan vahvisti kirkon syntymässä ollutta doktriinia ja virkakäsityksiä, kun taas hänen askeettinen elämänsä, joka jatkoi hänen nuorena saamaansa stoalaista ja cicerolaista koulutusta, auttoi häntä levittämään korkeaa kristillistä etiikkaa. Myös hänen askeettiset kirjoituksensa saivat paljon vaikutteita Basileiokselta. Hänen asketismia, virkaa ja moraalia käsitteleviin teoksiinsa kuuluu mm. seuraavat:

• De officiis ministrorum ("Pappien viroista")
• De virginitate ("Neitsyydestä")
• De viduis ("Leskistä")
• De paenitentia ("Katumuksesta").
• De virginiis ("Neitsyistä")
• Exhortatio uirginitatis ("Kehotus neitsyyteen")

Edelliseen ryhmään liittyvät myös hänen sosiaalista oikeudenmukaisuutta ja kristillisen lähimmäisenrakkauden velvoitetta käsittelevät teoksensa, mm.

• De Tobiae ("Tobiaksesta")
• De Nabuthae ("Nabuthasta")
• De Helia et ieiunia ("Eliaksesta ja paastosta")

Muita kirjoituksia:

• Saarnamaisia kommentaarioita Vanhan testamentin kertomuksiin, kuten Hexaemeron (luomisesta) ja Abraham (Abrahamista), sekä Psalmien kirjaan ja Luukkaan evankeliumiin.
• 91 kirjettä
• Joukko hautajaispuheita

Lisäksi hänen nimissään liikkui pitkään Ambrosiuksen nimiin laitettu kommentaario Paavalin kirjeisiin. Nykyisin tämän teoksen kirjoittajana käytetään nimitystä Ambrosiaster: kirjoitusten teologia on kuitenkin hyvin lähellä Ambrosiusta.

Augustinus, joka itse kuvailee kääntyneensä lopullisesta vasta Ambrosiuksen saarnojen vaikutuksesta, kirjoitti olevansa enemmän velkaa Ambrosiukselle kuin kenellekään muulle kristilliselle kirjoittajalle apostoli Paavalia lukuun ottamatta.

Kirkkomusiikki

Ambrosius sävelsi useita hymnejä, saaden alkusykäyksen Hilariuksen esimerkistä ja areiolaisten psalmien menestyksestä. Ne ovat tyyliltään arvokkaan yksinkertaisia, ja ne olivat merkityksellisiä paitsi itsessään myös mallina myöhempien aikojen hymneille. Jokaisessa näistä hymneistä oli kahdeksan nelirivistä säkeistöä, stanzaa, ja ne oli kirjoitettu tiukassa jambisessa tetrametrissä. Ambrosiuksen katsotaan olleen ensimmäinen, joka esitteli antifonantin laulumenetelmän, jossa kuoron toinen puoli vastaa toiselle.

Tunnetuimmat Ambrosiuksen hymnit ovat:

• Deus Creator Omnium
• Aeterne rerum conditor
• Jam surgit hora tertia
• Veni redemptor gentium (jouluhymni)

Te Deum -hymniä pidettiin 1800-luvun lopulle asti yksiselitteisesti Ambrosiuksen kirjoittamana, mutta nykytutkimuksen mukaan se on pikemminkin Nicetas Remesialaisen käsialaa.

Suomen evankelis-luterilaisen kirkon virsikirjassa häneltä ovat virret 16 "Jeesus Kristus meille nyt", joka on "Veni redemptor gentiumin" suomennos ja 549 "Isämme, kiitos päivästä", "Deus Creator Ominum"-hymnin suomennos. Ruotsin kirkon virsikirjassa samat hymnit ovat numeroilla 112 ("Jesus Kristus meille nyt") ja 500 ("Isämme, kiitos päivästä"). Molemmat käännökset ovat hieman erilaisia kuin Suomen ev. lut. kirkon virsikirjan virret.

Ambrosius ja lukeminen

Augustinus kertoo teoksessaan Tunnustukset mielenkiintoisen Ambrosiukseen liittyvän anekdootin:

»Kun [Ambrosius] luki, liukuivat hänen silmänsä pitkin kirjan sivuja ja hänen sydämensä tutkiskeli ajatusta, mutta ääni ja kieli lepäsivät. Usein kun olimme läsnä — ketään ei kielletty sisään tulemasta eikä ollut tapana ilmoittaa tulijaa hänelle — näimme hänet siten hiljaa lukemassa, emme koskaan toisin.»

Augustinus siis katsoi asian olevan mainitsemisen arvoisen, ja siitä voidaan päätellä, että kyky lukea äänettä ja huulia liikuttamatta oli tuohon aikaan poikkeuksellinen — yleensä ihmiset osasivat lukea vain ääneen. Tämän vuoksi Ambrosiusta pidettiin hyvin oppineena.

Ambrosius pyhimyksenä

Ambrosius tunnetaan oppineisuuden, opiskelijoiden ja koululaisten, mehiläiskasvattajien, kynttiläntekijöiden, mehiläisten ja muiden kotieläinten sekä Milanon kaupungin ja hiippakunnan suojelijana. Hänen muistopäivänsä on 7. joulukuuta.

Katso myös

• Ambrosialaiset — Milanossa syntyi 1300-luvulta lähtien useita veljeskuntia, joita kutsutaan ambrosialaisiksi. Niiden yhteydet Ambrosiukseen ovat kuitenkin hatarat.

Aiheesta muualla

• Letters of St. Ambrose of Milan (Arkistoitu – Internet Archive) Early Christian writings (englanniksi)
• Works of Ambrose of Milan Christian Classics Ethereal Library (englanniksi)
• Hymni Ambrosii (latinaksi)

Merkittävimmät apostoliset isät ja kirkkoisät

Klemens I · Ignatios · Polykarpos · Papias · Hermas · Justinos Marttyyri · Irenaeus · Klemens Aleksandrialainen · Tertullianus · Origenes · Cyprianus · Eusebios Kesarealainen · Athanasios Suuri · Efraim Syyrialainen · Basileios Suuri · Gregorios Nazianzilainen · Gregorios Nyssalainen · Kyrillos Jerusalemilainen · Epifanios · Johannes Khrysostomos · Kyrillos Aleksandrialainen · Ambrosius · Hieronymus · Augustinus · Leo Suuri · Pseudo-Dionysios Areopagita · Gregorius Suuri · Maksimos Tunnustaja · Johannes Damaskolainen