Barbara Stanwyck
Barbara Stanwyck (oik. Ruby Catherine Stevens; 16. heinäkuuta 1907 New York, New York, Yhdysvallat – 20. tammikuuta 1990 Santa Monica, Kalifornia, Yhdysvallat) oli yhdysvaltalainen näyttelijä. 1930- ja 1940-luvuilla hän kuului Hollywoodin kulta-ajan kirkkaimpiin tähtiin. Stanwyck näytteli sekä draamoissa että komedioissa. Myöhemmin hän loi menestyksekkään uran myös televisiossa. Vuonna 1999 Yhdysvaltain elokuvainstituutti valitsi hänet kaikkien aikojen 11. merkittävimmäksi naisnäyttelijäksi.[1]
| Barbara Stanwyck | |
|---|---|
 Barbara Stanwyck vuonna 1937. |
|
| Henkilötiedot | |
| Koko nimi | Ruby Catherine Stevens |
| Syntynyt | 16. heinäkuuta 1907 New York, New York, Yhdysvallat |
| Kuollut | 20. tammikuuta 1990 (82 vuotta) Santa Monica, Kalifornia, Yhdysvallat |
| Ammatti | näyttelijä |
| Puoliso |
Frank Fay (1928–1935) Robert Taylor (1939–1951) |
| Näyttelijä | |
| Aktiivisena | 1922–1986 |
| Merkittävät roolit |
|
| Palkinnot | |
|
|
| Aiheesta muualla | |
| Viralliset kotisivut | |
| IMDb | |
| Elonet | |
| AllMovie | |
| Svensk Filmdatabas | |
Barbara Stanwyck aloitti uransa näyttämöllä Broadwaylla vuonna 1924 New Yorkissa ja alkoi sen tuoman menestyksen seurauksena saada rooleja myös elokuvista. Vuonna 1927 hän teki elokuvadebyyttinsä newyorkilaisessa elokuvassa Broadway Nights ja muutti Hollywoodiin aloittaakseen kokopäiväisen uran elokuvanäyttelijänä. Hänestä tuli yksi mainekkaiden ohjaajien Cecil B. DeMillen, Fritz Langin ja Frank Capran suosikeista.
Stanwyck esitti usein vahvoja, määrätietoisia, sisukkaita ja dominoiviakin naisia, joista useat olivat femme fataleja. Stanwyck tunnetaan erityisesti film noir -elokuvagenren taitajana. Hän loisti draamaelokuvissa, mutta oli myös taitava komedienne. Hänet muistetaan luultavasti parhaiten Billy Wilderin elokuvasta Nainen ilman omaatuntoa (1944) ja televisiowesternistä The Big Valley (1965–1969), josta hänelle myönnettiin myös Emmy-palkinto. Hän sai sen lisäksi vielä kaksi muuta Emmy-palkintoa ja yhden Golden Globen, mutta elokuva-alan tärkeimpänä pidettyä Oscar-palkintoa hän ei koskaan onnistunut voittamaan, vaikka olikin neljä kertaa ehdokkaana. Stanwyck mainittiinkin usein ”parhaana näyttelijättärenä, joka ei ole koskaan saanut Oscaria”. Stanwyckille myönnettiin viimein kunnia-Oscar vuonna 1982.
Stanwyck päätti lähes 40 vuotta kestäneen elokuvauransa vuonna 1964 ja televisiossa hän näytteli aina vuoteen 1986 asti, jolloin hän päätti koko yli kuusi vuosikymmentä kestäneen uransa. Hän kuoli neljä vuotta myöhemmin Kalifornian Santa Monicassa tammikuussa 1990.
Varhainen elämä
muokkaaBarbara Stanwyck, alkuperäiseltä nimeltään Ruby Catherine Stevens, syntyi 16. heinäkuuta 1907 Brooklynin kaupunginosassa New York Cityssä Yhdysvalloissa. Hän oli nuorin viidestä lapsesta. Hänen isänsä Byron Stevens oli englantilaisten maahanmuuttajien poika ja äitinsä Catherine McGee irlantilaista sukujuurta. Byron teki työkseen muurarin hommia. Byron ja Catherine olivat muuttaneet New Yorkiin Massachusettsin Chelseasta. Heidän kotinsa sijaitsi Brooklynissä osoitteessa 246 Classon Avenue. Äiti Catherine kuoli talvella 1910 Rubyn ollessa vasta kolmivuotias,[2] kun tuntematon humalainen tönäisi hänet liikkuvasta raitiovaunusta.[3] Catherine löi päänsä katukivetyksen reunaan ja kuoli kuukausi tapauksen jälkeen. Hän odotti kuudetta lastaan onnettomuuden sattuessa.[2] Kaksi viikkoa vaimonsa hautajaisten jälkeen Byron hylkäsi viisi lastaan liityttyään työryhmään kaivamaan Panaman kanavaa, eikä hänestä sen jälkeen enää kuultu.[4][3]
Rubyn sisarukset olivat Maud, Mabel, Mildred ”Millie” (1902–?) ja Malcolm Byron ”Bert” (1905–1964). Vanhimmat tyttäret Maud ja Mabel menivät naimisiin ja aloittivat omat elämänsä. Ruby vietti suurimman osan lapsuudestaan sijaiskodeissa (monesti yli neljä sijaiskotia vuodessa) vanhemman veljensä Malcolmin kanssa, joista he yleensä karkasivat.[5] Rubyn ollessa kahdeksanvuotias hän pääsi kolmeksi kesäksi vanhemman sisarensa Mildredin mukaan tämän kuoron kiertueelle. Tämä vahvisti Stanwyckin haavetta tulla tanssijaksi. Tähän aikaan Ruby katseli mielellään Pearl Whiten elokuvia, josta tuli hänen idolinsa.[6]
Ura
muokkaaAlkuvaiheet Broadwaylla
muokkaa13-vuotiaana Ruby lopetti koulun Erasmus Hall High Schoolissa ja meni töihin. 15-vuotiaana hän oli käynyt jo kaksi vuotta työssä. Ruby teki hetken muun muassa mallintöitä, lauloi kuorossa ja oli show-tyttönä Broadwaylla vuosina 1922–1923. Hän vaihtoi nimensä Barbara Stanwyckiksi kolme vuotta myöhemmin. Nimi otettiin näytelmästä nimeltä Barbara Frietchie, jonka pääosaa silloin esitti brittinäyttelijä Jane Stanwyck. Samana vuonna Barbara näytteli Hudson-teatterissa näytelmässä The Noose, josta tuli yksi kauden suurimpia hittejä. The Noose sai ensi-iltansa 20. lokakuuta 1926 ja kesti aina yhdeksän kuukautta 197 näytöksen ajan. Stanwyck sai osastaan hyvät arvostelut. Hän kävi koekuvauksissa elokuvaa Broadway Nights (1927) varten; hän sai roolin ja aloitti uransa valkokankailla. Samana vuonna Stanwyck näytteli ensimmäistä pääosaansa Bonnyna komedianäytelmässä Burlesque, joka sai ensi-iltansa 1. syyskuuta 1927. Näytelmää esitettiin aina 372 näytöksen ajan, kunnes se lopetettiin 14. heinäkuuta 1928.
Muutto Hollywoodiin ja uran nousu
muokkaa
Yhdessä ensimmäisen miehensä vaudeville-näyttelijä Frank Fayn kanssa hän muutti Hollywoodiin, jossa molempien toiveena oli aloittaa oikea valkokangasura. Hollywoodissa Stanwyckin ensimmäinen elokuva oli George Fitzmauricen ohjaama Lukittu ovi (1929). Siitä ei tullut suurta menestystä, kuten ei myöskään Stanwyckin seuraavasta elokuvasta Mexicali Rose (1929). Seuraavan puolen vuoden ajan hän kävi ahkerasti koekuvauksissa, mutta ei saanut yhtäkään roolia. Aviomies Fay kuitenkin onnistui taivuttelemaan ohjaaja Frank Capran katsomaan vaimoaan. Stanwyck esitti Capralle kohtauksen aiemmasta näytelmästään The Noose. Capra piti Stanwyckistä ja antoi hänelle roolin vuoden 1930 elokuvastaan Ladies of Leisure.
Tuon elokuvan ansiosta Stanwyckista tuli suosittu, ja sen seurauksena hän teki kolme elokuvaa Warner Bros. -elokuvayhtiölle. Syyskuussa 1931 Stanwyck kuitenkin palasi Columbia-yhtiöön, jonka alaisena hän oli tehnyt muutamat ensimmäisistä elokuvistaan. Seuraavan neljän vuoden aikana hän teki yhteensä jopa 14 elokuvaa. Näihin kuuluivat muun muassa mieleenpainuvat roolit elokuvissa Night Nurse (1931), jossa Stanwyck tulkitsee murhilta lapsia pelastavaa Lora Hart -lastenhoitajaa, So Big! (1932), joka oli Stanwyckin ensimmäinen ”laatuelokuva”, Myrsky yli Aasian (1933), Vaalea viettelijätär (1933), jossa Stanwyck näytteli kunnianhimoista naista ja Annie Oakley (1935), jossa Stanwyck esitti nimiroolia.
Aviomies Fayn ura oli alkanut hiipua siinä missä hänen vaimonsa menestyi. Viimeisenä yrityksenään pitää suhde sekä Fayn ura kasassa Stanwyck suostui vuonna 1933 näyttelemään yhdessä Fayn kanssa näytelmässä Tattle Tales, joka sai ensi-iltansa 1. kesäkuuta 1933, mutta suljettiin jo 28 näytöksen jälkeen 24. kesäkuuta. Kaksi vuotta myöhemmin pari allekirjoitti eropaperit.
Vuodet huipulla
muokkaa
Vuonna 1937 Stanwyck teki elokuvan Äidin uhraus ja sai siitä ensimmäisen Oscar-ehdokkuutensa parhaasta naispääosasta. Äidin uhraus kertoi Stella Dallas -nimisestä äidistä. Vuonna 1939 Stanwyck niitti menestystä nyrkkeilyaiheisessa elokuvassa Kultapoika, jossa miespääosassa oli William Holden. Toinen ehdokkuus tuli elokuvasta Nainen Eeva (1941), jossa Stanwyck esiintyi yhdessä Henry Fondan kanssa. Vuonna 1994 Nainen Eeva valittiin "kulttuurisesti, historiallisesti tai esteettisesti merkittävänä" elokuvana säilytettäväksi Yhdysvaltain kongressin kirjaston National Film Registryssä. Elokuva sai myös paikat American Film Instituten listoilla: 100 romanttisinta elokuvaa (sija 26) ja 100 hauskinta komediaa (sija 55) -listoilla. Vuonna 1941 ilmestyi Stanwyckiltä myös kaksi hyvin menestynyttä elokuvaa He uskoivat elämään ja Jään tänne yöksi, jonka naispääosan Stanwyck nappasi Ginger Rogersin hylättyä tämän.
Robert Taylorin kanssa Stanwyck painoi käden- ja jalanjälkensä ja kirjoitti nimikirjoituksensa märkään betonilaattaan Grauman’s Chinese Theatren edustalla 11. kesäkuuta 1941.
Vuonna 1943 Stanwyck teki kauhuelementtejä sisältävän musiikkielokuvan Dixie-Daisy ja murhamysteeri, joka sai Oscar-ehdokkuuden parhaasta musiikista.
Vuonna 1944 Stanwyck näytteli ehkä tunnetuimmassa roolissaan Billy Wilderin yhteensä seitsemän Oscar-ehdokkuutta saaneessa film noir -elokuvassa Nainen ilman omaatuntoa, josta hän sai jälleen Oscar-ehdokkuuden parhaasta naispääosasta. Hän tulkitsi elokuvassa juonikasta Phyllis Dietrichsonia, joka viettelee rakastajansa (Fred MacMurray) murhaamaan miehensä. Phyllis Dietrichson on sijoittunut sijalle kahdeksan Yhdysvaltain elokuvainstituutin satavuotissarjan 50 suurinta elokuvasankaria ja -roistoa -listalle 25 suurinta elokuvaroistoa -osioon sekä Premiere Magazine -lehden sata aikojen suurinta elokuvahenkilöä -listaan sijalle 58 ja vuonna 2006 saman listan sijalle 98. Itse elokuva on päässyt Yhdysvaltain elokuvainstituutin sata parasta elokuvaa (sija 38), sata jännittävintä elokuvaa (sija 24) ja sata romanttisinta elokuvaa (sija 84) -listoille. Se myös valittiin "kulttuurisesti, historiallisesti tai esteettisesti merkittävänä" elokuvana säilytettäväksi Yhdysvaltain kongressin kirjastoon National Film Registryssä vuonna 1992. Samana vuonna Stanwyck oli Yhdysvaltain parhaiten ansaitseva nainen 400 000 dollarin palkalla. Nainen ilman omaatuntoa -elokuvan myötä Stanwyckin suosio oli huipussaan.
Vuonna 1945 Stanwyck suunnitteli ottavansa naispääosan Mildred Piercenä elokuvassa Mildred Pierce – amerikkalainen nainen (1945), mutta Joan Crawford oli nopeampi ja otti roolin. Crawford voitti suorituksestaan parhaan naispääosan Oscar-palkinnon. Sen sijaan Stanwyck teki pääroolin jouluelokuvaan Naisreportteri rakastuu. Vuonna 1946 Stanwyck sai tunnustusta roolityöstään Lewis Milestonen elokuvassa Paholaisnainen ja vuonna 1947 rikoselokuvassa Miehen rikos, jossa miespääosaa esitti Humphrey Bogart. Film noir/trillerielokuva Valitan, väärä numero! toi Stanwyckille neljännen ja viimeiseksi jääneen Oscar-ehdokkuuden vuonna 1948. Miespääosaa esitti Burt Lancaster ja sivuroolissa oli nuori näyttelijälupaus Kirk Douglas.
1950-luvulle tultaessa Stanwyck esiintyi edelleen menestyksekkäästi elokuvissa. Näitä elokuvia oli Oscar-ehdokas Raivotar (1950), jossa vastanäyttelijänään Stanwyckillä oli Walter Huston, Fritz Langin Purkaus yössä (1952), jossa näytteli Marilyn Monroe, Titanicin uppoamisesta kertova Oscar-voittaja Titanic (1953), jonka ohjasi Jean Negulesco, toimintaelokuva Mustaa kultaa (1953), jossa miespääosassa oli Gary Cooper, nelinkertainen Oscar-ehdokas Arpa on heitetty (1954), jossa näyttelivät myös William Holden, June Allyson ja Fredric March sekä western Mustajalat sotapolulla (1954), jossa Stanwyckin vastanäyttelijänä oli Ronald Reagan. Reaganista tuli myöhemmin Yhdysvaltain presidentti. Tästä elokuvasta myös alkoi Stanwyckin ura western-aiheisissa elokuvissa ja televisiosarjoissa. Hän aloitti pitkän televisiouransa vuonna 1956, joka kesti 30 vuotta aina vuoteen 1986 asti. Stanwyckin ensimmäinen rooli televisiossa oli Irene Frazier sarjassa The Ford Television Theatre jaksossa "Sudden Silence". 1950-luvun lopussa Stanwyck näytteli elokuvissa Mies ja hänen menneisyytensä (1956), jossa hän näytteli James Cagneyn kanssa, Nainen ja rikos (1957) ja 40 urhoa (1957). Televisiossa Stanwyck vieraili Belle Garrisonina Dick Powellin Zane Grey Theaterissa vuosina 1958–1959 neljässä jaksossa. 1950-luvun alussa Stanwyck teki elokuvien lomassa televisiomainoksen Lustre Créme -shampoolle.
Viimeiset vuodet valkokankaalla
muokkaa
Vuosina 1958–1961 Stanwyckille ei tarjottu lainkaan elokuvarooleja, kunnes vuonna 1962 hän sai osan elokuvasta Kuuma katu, jossa näyttelivät myös Jane Fonda ja Anne Baxter. Hän näytteli myös laulaja- ja elokuvalegenda Elvis Presleyn kanssa Huoleton kulkuri -elokuvassa vuonna 1964. Stanwyckin viimeiseksi elokuvarooliksi jäi samana vuonna tehty mysteerinen kauhuelokuva Yöllistä kauhua, jonka ohjasi William Castle.
Stanwyck näytteli uransa aikana yhteensä 83 elokuvassa. Hän sai yhteensä neljä parhaan naispääosan Oscar-ehdokkuutta, mutta ei voittanut niistä yhtään. Stanwyckia kutsutaankin usein parhaaksi näyttelijättäreksi, joka ei koskaan voittanut kyseistä arvostettua palkintoa. Vuonna 1982 hänelle viimein myönnettiin Oscar-kunniapalkinto kunnianosoituksena pitkästä urastaan ja elämäntyöstään. Stanwyckille myönnettiin Yhdysvaltain elokuvainstituutin elämäntyöpalkinto vuonna 1987.[7]
Siirtyminen televisioon
muokkaa
1960-luvulla Stanwyck oli siirtynyt kokonaan televisioon, ja suuri yleisö muistaakin hänet usein televisiosarjan The Big Valley matriarkkana. Hänet palkittiin tästä Victoria Barkleyn roolista toisella Emmy-palkinnollaan vuonna 1966 ja lisäksi oli kahtena seuraavana vuonna ehdokkaana. Ensimmäinen Emmy-palkinto oli tullut Stanwyckin emännöimästä omasta The Barbara Stanwyck Show'sta, joka lopetettiin vain yhden tuotantokauden jälkeen vuonna 1961 37 jakson jälkeen. Big Valley sen sijaan oli menestys, ja se kesti vuodesta 1965 vuoteen 1969 112 jakson verran, joissa kaikissa Stanwyck oli mukana. Kolmannen Emmynsä Stanwyck voitti Mary Carsonin roolistaan minisarjassa Okalinnut (1983); samasta roolista Stanwyck voitti myös Golden Globen vuonna 1984. Vuonna 1985 Stanwyckillä oli myös kolmen jakson mittainen rooli saippuasarjassa Dynastia. Hän jatkoi roolissaan vielä Dynastian sisarsarjassa Colbyt, jossa hän esiintyi 24 jaksossa vuosina 1985–1986. Televisiouransa aikana hän myös näytteli televisioelokuvissa kuten Riivattu talo (1970) ja vieraili muun muassa sarjoissa Lännen tie vuonna 1962, Lahjomattomat vuosina 1962 ja 1963 ja Charlien enkelit vuonna 1980.
Stanwyck päätti melkein neljäkymmentä vuotta kestäneen elokuvauransa vuonna 1964 ja televisiossa hän näytteli aina vuoteen 1986 asti, jolloin hän päätti koko yli kuusi vuosikymmentä kestäneen uransa viihdeteollisuudessa.
Yksityiselämä
muokkaaYksityiselämässään Barbara Stanwyck oli kaksi kertaa naimisissa. 26. elokuuta 1928 Stanwyck avioitui näyttelijäkollega Frank Fayn kanssa. He adoptoivat yhdessä Dion Anthony "Tony" Fay -nimisen pojan 5. joulukuuta 1932, joka oli syntynyt saman vuoden helmikuussa. Pari erosi seitsemän vuotta kestäneen myrskyisän liiton jälkeen 30. joulukuuta 1935. Avioliitto päättyi Fayn kanssa käyneeseen alkoholin täyteiseen tappeluun; sen aikana Fay heitti heidän nuoren poikansa uima-altaaseen.[8] Stanwyck voitti Dionin huoltajuuden oikeudessa.
13. toukokuuta vuonna 1939 Stanwyck avioitui uudelleen, tällä kertaa näyttelijä Robert Taylorin kanssa. Heidän romanssinsa alkoi elokuvan Hänen veljensä vaimo (1936) kuvauksissa ja he tästä pian muuttivat yhteen. He asuivat avioliittonsa aikana Los Angelesin Brentwoodin kaupunginosassa sijaitsevalla ranchilla.
Tämäkään liitto ei ollut onnellinen, sillä Taylor petti vaimoaan usein muiden naisten kanssa. Vuonna 1950 Stanwyck haki eroa kuultuaan Taylorin suhteesta Lana Turneriin, joka astui voimaan vuotta myöhemmin 21. helmikuuta 1951. Samana vuonna Stanwyckin suhde poikaansa Dioniin jostakin syystä katkesi. Stanwyck ja Taylor näyttelivät myöhemmin vuonna 1964 Stanwyckin viimeiseksi jääneessä elokuvassa Yöllistä kauhua. Stanwyck ei mennyt enää Taylorin jälkeen naimisiin ja sai tämän palkasta 15 prosenttia elatusapua tämän kuolemaan 1969 asti.
Koko julkkisuransa ajan Barbara Stanwyckin arveltiin olevan homoseksuaali; asiaa on pohdittu vielä Stanwyckin kuoleman jälkeenkin, ja on tultu siihen tulokseen, että hän kaikkein luultavimmin oli vähintäänkin biseksuaali. Hänellä tiedetään olleen suhde ainakin Joan Crawfordin kanssa,[9][10] jonka kanssa hän oli erittäin läheinen ystävä 30-luvulta tämän kuolemaan toukokuuhun 1977 asti. Stanwyck ja Frank Sinatran ensimmäinen vaimo Nancy Barbaton olivat useita vuosia parhaita ystävyksiä.
Stanwyckillä oli suhde näyttelijä Robert Wagnerin kanssa, jonka hän tapasi elokuvan Titanic (1953) kuvauksissa. Wagner oli 22-vuotias ja Stanwyck 45-vuotias suhteen alkaessa. Heidän romanssinsa kesti neljä vuotta, jonka jälkeen Stanwyck lopetti suhteen.[11]
Vuonna 1981 74-vuotiaan Stanwyckin kotiin murtautui tunkeilija yhden aikaan yöllä, johon hän heräsi. Tunkeilija pahoinpiteli Stanwyckin makuuhuoneeseensa ja ryösti hänet. Vuonna 1985 Stanwyckin talo tuhoutui tulipalossa. Hän järkyttyi kuullessaan, että oli menettänyt palossa kaikki Robert Taylorin lähettämät rakkauskirjeet. Hänet tunnettiin myös konservatiivisena republikaanina William Holdenin, Ginger Rogersin, Gary Cooperin ja Fred MacMurrayn ohella.[12][8][13]
Kuolema
muokkaaBarbara Stanwyck kuoli 82-vuotiaana sydämen vajaatoimintaan, keuhkolaajentumaan ja keuhkoahtaumatautiin 20. tammikuuta 1990 Saint Johnin sairaalassa Santa Monicassa, Kaliforniassa. Stanwyck ei halunnut hautajaisia, joten hänet tuhkattiin ja tuhkat siroteltiin Lone Pineen Kaliforniaan, jossa on kuvattu useita hänen elokuviensa kohtauksia.
Tunnustus elämäntyöstä
muokkaaStanwyck sai 8. helmikuuta 1960 elokuvaurastaan tähden Hollywood Walk of Famelle, joka sijaitsee osoitteessa 1751 Vine Street. Hänet on myös vuonna 1973 kunnianosoituksena liitetty Hall of Great Western Performersiin National Cowboy & Western Heritage-museossa Oklahoma Cityssä, Oklahomassa.
Filmografia
muokkaa- Pääartikkeli: Barbara Stanwyckin filmografia
| Valikoitu filmografia | |||
|---|---|---|---|
| Vuosi | Suomenkielinen nimi | Rooli | Huomioita |
| 1927 | Broadway Nights | viuhkatanssija | Ensimmäinen elokuvarooli ja ainoa mykkäelokuva; elokuva on kadonnut |
| 1929 | Lukittu ovi | Ann Carter | Ensimmäinen äänielokuva ja ensimmäinen pääosa |
| 1929 | Mexicali Rose | Mexicali Rose | Ensimmäinen nimirooli |
| 1930 | Ladies of Leisure | Kay Arnold | Ensimmäinen yhteistyö Frank Capran kanssa |
| 1933 | Myrsky yli Aasian | Megan Davis | Vastanäyttelijänä Nils Asther ja ohjaajana Frank Capra |
| 1933 | Vaalea viettelijätär | Lily Powers | Vanhin Stanwyckin elokuva, joka on valittu Yhdysvaltain kongressin kirjaston National Film Registryyn |
| 1935 | Annie Oakley – mestariampuja | Annie Oakley | Ainoa Stanwyckin elokuva, jossa hän näyttelee oikeaa henkilöä Vastanäyttelijänä Melvyn Douglas |
| 1937 | Äidin uhraus | Stella Martin "Stell" Dallas | 1938 Ehdokkuus – Parhaan naispääosan Oscar-palkinto Ohjaajana King Vidor |
| 1939 | Kultapoika | Lorna Moon | Ohjaajana Rouben Mamoulian; vastanäyttelijöinä William Holden ja Adolphe Menjou |
| 1941 | Nainen Eeva | Jean Harrington | Vastanäyttelijänä Henry Fonda |
| 1941 | He uskoivat elämään | Ann Mitchell | Vastanäyttelijänä Gary Cooper ja ohjaajana Frank Capra |
| 1941 | Jään tänne yöksi | Katherine "Sugarpuss" O'Shea | 1942 Ehdokkuus – Parhaan naispääosan Oscar-palkinto Vastanäyttelijänä Gary Cooper ja ohjaajana Howard Hawks |
| 1944 | Nainen ilman omaatuntoa | Phyllis Dietrichson | 1945 Ehdokkuus – Parhaan naispääosan Oscar-palkinto Ohjaajana Billy Wilder ja vastanäyttelijänä Fred MacMurray |
| 1946 | Paholaisnainen | Martha Ivers | Vastanäyttelijöinä Van Heflin ja Kirk Douglas; ohjaajana Lewis Milestone |
| 1947 | Lännen kutsu | Lily Bishop | Stanwyckin ensimmäinen värielokuva; kuvattiin Technicolorilla |
| 1948 | Valitan, väärä numero! | Leona Stevenson | 1949 Ehdokkuus – Parhaan naispääosan Oscar-palkinto Ohjaajana Anatole Litvak ja vastanäyttelijänä Burt Lancaster |
| 1952 | Purkaus yössä | Mae Doyle D'Amato | Vastanäyttelijöinä Marilyn Monroe ja Robert Ryan; ohjaajana Fritz Lang |
| 1953 | Titanic | Julia Sturges | Vastanäyttelijöinä Clifton Webb, Robert Wagner ja Thelma Ritter; ohjaajana Jean Negulesco |
| 1954 | Arpa on heitetty | Julia O. Tredway | Vastanäyttelijöinä William Holden, Fredric March, Walter Pidgeon ja June Allyson; ohjaajana Robert Wise 1954 – Venetsian elokuvajuhlat: Special Jury Prize -palkinto |
| 1957 | 40 urhoa | ||
| 1960–1961 | The Barbara Stanwyck Show | Monia eri rooleja | Televisiosarja; esiintyi kaikissa 37 jaksossa 1961 – Emmy-palkinto: paras naispääosa draamasarjassa |
| 1964 | Yöllistä kauhua | Irene Trent | Viimeinen elokuvarooli, ohjaajana William Castle ja vastanäyttelijänä Robert Taylor |
| 1965–1969 | The Big Valley | Victoria Barkley | Televisiosarja; esiintyi kaikissa 112 jaksossa 1966 – Emmy-palkinto: paras naispääosa draamasarjassa 1966 Ehdokkuus – Golden Globe: paras naispääosa draamasarjassa 1967 Ehdokkuus – Golden Globe: paras naispääosa draamasarjassa 1967 Ehdokkuus – Emmy-palkinto: paras naispääosa draamasarjassa 1968 Ehdokkuus – Golden Globe: paras naispääosa draamasarjassa 1968 Ehdokkuus – Emmy-palkinto: paras naispääosa draamasarjassa |
| 1983 | Okalinnut | Mary Carson | Minitelevisiosarja; esiintyi kaikissa neljässä jaksossa 1983 – Emmy-palkinto: paras naispääosa draamasarjassa 1984 – Golden Globe: paras naispääosa lyhytelokuvassa tai -sarjassa |
| 1985–1986 | Colbyt | Constance "Conny" Colby Patterson | Televisiosarja; esiintyi 24 jaksossa, Dynastian spin-off-sarja Barbara Stanwyckin viimeinen rooli Constance "Conny" Colby Pattersonina |
Lähteet
muokkaaViitteet
muokkaa- ↑ America’s Greatest Legends The American Film Institute (AFI). Arkistoitu 16.7.2011. Viitattu 6.10.2011. (englanniksi)
- ↑ a b Lady of Noir: The Barbara Stanwyck Story Biography. Hollywood Legends. Arkistoitu 26.5.2012. Viitattu 6.10.2011. (englanniksi)
- ↑ a b Flint (1990).
- ↑ Madsen (1994), sivu 9
- ↑ Nassour and Snowberger (2000).
- ↑ Diorio, Al. Barbara Stanwyck: a Biography
- ↑ King, Susan: Here is what really happened to Joan Crawford, Bette Davis and others after ‘Feud’ Entertainment. 21.4.2017. The Los Angeles Times. Viitattu 2.3.2020. (englanniksi)
- ↑ a b Barbara Stanwyck Biograpfy Internet Movie Database (IMDb). Viitattu 6.10.2011. (englanniksi)
- ↑ Best of Joan Crawford: Bisexuality Best of of B. The Best of Everything. Viitattu 12.2.2007. (englanniksi)
- ↑ Bendix, Trish: Queer Women History Forgot: Joan Crawford Articles. 6.3.2017. GOMAG Magazine. Viitattu 2.3.2020. (englanniksi)
- ↑ King (2008).
- ↑ Diorio, Al Barbara Stanwyck: A Biography", sivu 202
- ↑ Metzger, Robert Reagan, American icon, sivu 27
Aiheesta muualla
muokkaa
- Barbara Stanwyck Elonetissä.
- Stanwyck Find a Gravessa (englanniksi)
- Barbara Stanwyck NNDB:ssä (englanniksi)
- Barbara Stanwyck Answersissa (englanniksi)
- Ball of Fire: For Barbara Stanwyck (englanniksi)
- Barbara Stanwyck Cinemagraphessa (englanniksi)
- Barbara Stanwyck TCM Movie Databasessa (englanniksi)
- Barbara Stanwyck Internet Movie Databasessa. (englanniksi)
- Barbara Stanwyck Internet Broadway Databasessa (englanniksi)