Bijinga

Bijinga tai bijin-ga (jap. 美人画, ’kauniiden naisten kuvat’) oli genre japanilaisessa ukiyo-e-tyylisuunnassa Edo-kaudella. Bijinga-teokset olivat maalauksia tai puupiirrostekniikalla toteutettuja painokuvia. Bijinga on myöhemmin ollut myös yleistermi kauniiden naisten kuville japanilaisessa taiteessa.

Kitagawa Utamaro, Kurtisaani Hanao-gi O-giyan talosta, 1793–1794, 36,9 × 24,5 cm, puupiirrospainokuva, Minneapolis Institute of Arts, Minneapolis.

Bijingassa kuvattiin idealisoitua naiskauneutta. Kuvien naiset olivat usein hallintokaupunki Edon (nykyisin Tokio) Yoshiwaran ilotalokaupunginosan kurtisaaneja. Painokuvat olivat aikansa populaarikulttuuria, jonka yleisö oli etenkin kaupunkien vaurastuva kauppias- ja käsityöläisluokka chōnin.

Taustaa

Ukiyo-e-tyylisuunta kehittyi ja kukoisti Edo- tai Togukawa-kaudella 1600-luvulta 1800-luvun loppupuolelle. Puupiirrostekniikalla toteutetut ukiyo-e-painokuvat olivat suuren yleisön populaarikultturia. Ne tuotettiin puhtaasti kaupallisiin tarkoituksiin eikä niitä pidetty omana aikanaan taiteena. Painokuvien ja maalausten aiheina olivat Edon suurkaupungin viihde, muoti ja kevytmielinen nautintojen maailma, erityisesti Yoshiwaran ilotalokaupunginosa ja kabuki-teatterien korttelit. Tästä tuli myös tyylisuunnan nimi ukiyo-e, ’leijuvan maailman kuvat’. Kuvattu maailma oli kaukana aikansa keskivertojapanilaisen elämänpiiristä ja arkielämästä.

Alusta saakka yksi ukiyo-e-kuvien lajityypeistä oli bijinga tai bijin-ga, kirjaimellisesti ’kauniiden naisten kuvat’, joissa esitettiin idealisoitua kauneutta. Useimmat tunnetut ukiyo-e-mestarit suunnittelivat tai maalasivat uransa aikana myös bijinga-kuvia. Bijingan nuoret naiset olivat prostituoituja tai geishoja, usein nykyisten elokuvanäyttelijöiden kaltaisia tunnettuja tähtiä. Kaupungin tavallisille asukkaille he olivat tavoittamattomissa olevia unelmia. Painokuvissa Yoshiwaran elämästä tuli myyvä tuote. Kuvissa oli vahva eroottinen pohjavire.

Ennen ukiyo-en aikaa prostituoitujen esittäminen japanilaisessa taiteessa oli ollut tabu, ja naiset oli kuvattu kaavamaisesti. Idealistisuudestaan huolimatta ukiyo-en naiset olivat realistisempia kuin aiemmat naiskuvat japanilaisessa taiteessa. Kuvien naisten hiukset paljastivat niskan ja kimonon leikkaus vartalon muodot. Varhaisissa kuvissa oli yksittäisiä naisia, naispareja tai naisryhmiä viettämässä aikaa, valmistautumassa iltaa varten tai kävelemässä Yoshiwaran kaduilla. Päähuomio oli naisten vartaloissa ja tyylissä. Muotitietoiset ja hedonistiset kaupunkilaiset ostivat kuvia, jotka esittivät uusimpia hiustyylejä, koruja, meikkaustyylejä ja kimonomuotia. Bijinga sekä kuvasi aikansa tyyliä että loi sitä. Useat kuvista olivat mainosjulisteita, joissa mainittiin nimeltä tunnettu kurtisaani tai ilotalo. Toisinaan kuvien naiset esiintyivät tuotteiden, esimerkiksi saken kanssa. Vasta myöhemmin kuvissa esitettiin laajemmin elämää ilotaloissa, naisia yhdessä asiakkaiden kanssa tai viettämässä aikaa keskenään.

Tunnettuja mestareita

Varhainen bijinga (1600–1740)

Jo ensimmäinen nimeltä tunnettu ukiyo-e-mestari Hishikawa Moronobu (1618–1694) suunnitteli ja maalasi bijinga-kuvia. Häntä seurannut Kaigetsudon koulukunta (1688–1735) erikoistui bijinga-kuviin. Mestari Kaigetsudo Ando (1671–1743) oli maalari, mutta hänen oppilaidensa Anchin, Dohanin ja Doshinin työt olivat painokuvia. Värikkäät, voimakkain ääriviivoin rajatut painokuvat olivat suuria seinille ripustettavia kääröjä, jotka tunnettiin nimellä kakemono-e. Kaigetsudo ja hänen oppilaansa loivat bijinga-ideaalin, joka vaikuttaa edelleen japanilaisessa taiteessa. Kuvien naiset ovat pitkiä ja hoikkia. Erityisesti kiinnitettiin huomiota uusimman muodin mukaisiin kimonoihin.

• 
  Hishikawa Moronobu, lehti kirjasta Sata japanilaista naista, 16 × 16,4 cm.
• 
  Kaigetsudo Ando, Bijin ja hänen avustajansa, 1670, 34 × 54 cm, tussi ja väri silkille.
• 
  Kaigetsudo Anchi, Edon kurtisaani, noin 1711–1714, 91,5 × 59,7 cm.

Väripainotekniikkojen synty (1740–1780)

1700-luvun puolivälin tunnetuin bijinga-kuvantekijä oli Suzuki Harunobu (1725–1770), joka kuvasi Yoshowaran elämää. Harunobun värikkäisiin ja muodikkaisiin kimonoihin pukeutuneet naiset on usein kuvattu pareittain kokokuvissa. Harunobua pidetään moniväristen painokuvien (nishiki-e) kehittäjänä ja ensimmäisenä mestarina. Harunobun oppilas Isoda Koryūsai (1735–1790) jatkoi Harunobun kehittämän moniväritekniikan käyttöä. Useat Korysain työt olivat korkeita ja kapeita japanilaisten rakennusten paperiseinien pylväisiin tarkoitettuja painokuvia, joita kutsuttiin nimellä hashira-e. Myös Torii-koulukunnan Torii Kiyotsunen bijinga-kuvat ovat usein pylväskuvia.

• 
  Suzuki Harunobu, Kaksi naista myrskyssä, 1764–1772, 26,4 × 20,6 cm. Metropolitan Museum of Art, New York.
• 
  Suzuki Harunobu, Kurtisaani ja kaksi kamuroa, 1765–1770, 28,4 × 21,3 cm. Rijksmuseum, Amsterdam.
• 
  Isoda Koryūsai, Uusia mallistoja, tuoreita kuin nuoret lehdet, 1778, 36 × 25 cm. Världskulturmuseerna, Tukholma.

Bijinga ukiyo-en huippukaudella (1780–1804)

Kitagawa Utamaroa (1754–1806) pidetään yleisesti bijingan mestarina. Utamarosta tuli jo elinaikanaan tunnettu koko Japanissa, ja nykyisin hän on yksi maan taiteen ikoneista. Utamaro kuvasi painokuvissaan kaikkien sosiaaliluokkien naisten kauneutta ja herkkyyttä. Noin vuodesta 1791 alkaen hän keskittyi yksittäisten naisten kuviin tiukasti rajatuissa lähikuvissa, joita kutsuttiin nimellä ōkubi-e, ’suuren pään muotokuva’. Kuvien naisten mittasuhteet olivat liioiteltuja. Ohut kaula kannatteli suurta päätä, ja kuvan päähuomion vei usein kampaus. Utamaron tuotanto oli valtava, häneltä tunnetaan yli kaksituhatta painokuvaa.

Torii Kiyonaga (1752–1815) oli bijingan ja värien käytön mestari. Kiyonagan työt olivat usein diptyykkejä tai triptyykkejä. Hän oli tehnyt uransa alussa kabuki-näyttelijöiden kuvia, mutta keskittyi 1780-luvulla bijingaan ja etenkin kimonomuodin kuvaukseen. Kiyonaga suunnitteli myös kuvia, joissa oli laajempia näkymiä elämästä ilotaloissa. Chōbunsai Eishin (1756–1829) bijingassa naiset esitetään kokovartalokuvissa.

Utagawan koulukunnan Utagawa Toyokuni I (1769–1825) oli näyttelijäkuviin erikoistunut 1700-luvun lopun mestari, joka kuvasi myös naisia. Toyokuni sovelsi edeltäjiensä perintöä ennen kuin kehitti oman selkeän tyylinsä. Myös Toyokunin oppilas Utagawa Kunimasa (1773–1810) teki bijinga-kuvia ennen varhaista kuolemaansa 43-vuotiaana.

• 
  Torii Kiyonaga, Naiset kylpylässä, 1780, osa diptyykkiä. Kongressin kirjasto, Washington (DC).
• 
  Hosoda Eishi, Itsutomi, 1793. Kongressin kirjasto, Washington (DC).
• 
  Kitagawa Utamaro, Nainen pyyhkii hikeä, 1798. Kongressin kirjasto, Washington (DC).

Ukiyo-en myöhäiskausi (1804–1868)

1800-luvulla ukiyo-en naiskuva muuttui dramaattisesti. Kultakauden idealisoidun naiskauneuden kuvauksen tilalle tuli realistisempi ja karikatyyrinen näkökulma. Aikaa onkin joskus kutsutti ukiyo-en dekandentiksi kaudeksi. Ajan tunnetuimmat bijinga-taiteilijat Utagawa Kunisada (1786–1865), Utagawa Kuniyoshi (1797–1861) ja Keisai Eisen (1790–1848) saivat yhteisen lisänimen ”dekandentit”.

Utagawa Kunisada oli Utagawa Toyokunin oppilas. Erittäin tuottelias Kunisada työskenteli eri genrejen parissa, mutta suunnitteli valtavan määrän myös bijinga-kuvia. Myös Utagawa Kuniyoshi oli Toyokunin oppilas. Hän suunnitteli naiskuvia vuosien 1818–1827 välillä itsenäisenä mestarina. Sekä Kunisadan että Kuniyoshin kuvien naisten mittasuhteet olivat liioiteltuja. Naisten pää oli liian suuri suhteessa vartaloon. Keisai Eisen oli tunnetun kalligrafin poika. Hän oli erikoistunut bijingaan ja suunnitteli valtavan määrän lähikuvia, puolikuvia ja kokovartalokuvia uusimpaan muotiin pukeutuneista naisista.

Yksi viimeisistä aidoista ukiyo-e-taiteilijoista, Toyohara Chikanobu (1838–1912) oli ”dekadenttien” eli Kunisadan, Kuniyoshin ja Eisenin oppilas. Chikanobu yhdisti perinteisen kuvauksen ulkomailta tulvineisiin uusiin ideoihin. Hänet tunnettiin erityisesti Edo-kaudelta Meiji-kaudelle tapahtuneen muutoksen kuvaajana.

• 
  Utagawa Kunisada, Puutarha-amme, 1820–1829. Van Gogh -museo, Amsterdam.
• 
  Utagawa Kuniyoshi, Lukisinko seuraavan osan sarjasta Maisemia ja kaunottaria, 1800-luku. Tokion kansallismuseo, Tokio.
• 
  Keisai Eisen, Kaunotar ja koto, noin 1845, 37,5 × 25,8 cm. Rijksmuseum, Amsterdam.
• 
  Toyohara Chikanobu: Japanilainen majatalo kuumilla lähteillä, 1890, 25,1 × 36,8 cm. Museum of Fine Arts, Houston.

Lähteet

• Bell, David: Explaining Ukiyo-e. (Väitöskirja) University of Otago, Uusi-Seelanti, 2002. Teoksen verkkoversio (pdf). (englanniksi) (Arkistoitu – Internet Archive)
• Carpenter, John T.: Edo: Art in Japan 1615–1868, s. 383. Washington: National Gallery of Art, 1998. ISBN 0-89468-226-1 (englanniksi)
• Fahr-Becker, Gabriele & Murray, Chris: The Art of East Asia. Cologne: Könemann, 1999. ISBN 3-8290-1745-6 (englanniksi)
• Harris, Frederick: Ukiyo-e: The Art of the Japanese Print. Tokyo: Tuttle Pub, 2010. ISBN 978-1-4629-0614-7 (englanniksi)
• Marks, Andreas: Japanese Woodblock Prints: Artists, Publishers, and Masterworks, 1680–1900. Tokyo: Tuttle, 2010. ISBN 978-1-4629-0599-7 (englanniksi)
• Munsterberg, Hugo: The Japanese Print: A Historical Guide. New York: Weatherhill, 1982. ISBN 0-8348-0167-1 (englanniksi)
• Seppänen, Johanna: Leijuvan maailman kesäisiä kuvia: Ukiyo-e shunga, Japanin Edo-kauden eroottinen puupiirrostaide. Harukaze – kirjoituksia Japanin kulttuurista, 14.10.2005, nro 3. Oulun yliopisto. ISSN 1458-2899 Artikkelin verkkoversio. (PDF)
• Uhlenbeck, Chris & Winkel, Margarita: Japanese Erotic Fantasies: Sexual Imagery of the Edo Period. Amsterdam: Hotei Pub, 2005. ISBN 90-74822-66-5 (englanniksi)

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Bijinga Wikimedia Commonsissa