Cay Sundström
Carl-Johan (Cay) Sundström (1. heinäkuuta 1902 Hamina – 5. maaliskuuta 1959 Tukholma) oli suomalainen vasemmistopoliitikko ja diplomaatti.[1] Kansanedustajana vuodesta 1936 toiminut Sundström edusti aluksi Suomen Sosialidemokraattista Puoluetta (SDP), mutta hänet erotettiin vuonna 1940 yhtenä niin sanotun kuutosryhmän edustajista ja hän oli poliittisista syistä vangittuna jatkosodan aikana 1941–1944. Sodan jälkeen hän oli perustamassa Suomen Kansan Demokraattista Liittoa (SKDL) ja toimi sen järjestyksessä toisena puheenjohtajana 1944–1946. Sundström oli Suomen lähettiläänä Moskovassa vuosina 1945–1953 ja Pekingissä 1953–1959.
| Cay Sundström | |
|---|---|
 |
|
| Kansanedustaja | |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 1. heinäkuuta 1902 Hamina |
| Kuollut | 5. maaliskuuta 1959 (56 vuotta) Tukholma |
Nuoruus ja poliittisen uran alku
muokkaaCay Sundströmin vanhemmat olivat rehtori Johannes Sundström ja Fanny Sofia Adéle Hellman.[1] Hän kirjoitti ylioppilaaksi vuonna 1919 Helsingin Nya svenska samskolanista ja aloitti lääketieteen opinnot Helsingin yliopistossa. Hän vaihtoi myöhemmin pääaineekseen hammaslääketieteen ja valmistui odontologian kandidaatiksi vuonna 1933.[2]
Sundström kannatti jo opiskeluaikanaan avoimesti vasemmistolaista ajatusmaailmaa ja oli vuonna 1925 yksi Akateemisen Sosialistiseuran (ASS) perustajista. Sosiaalidemokraattien vasenta laitaa edustaneen järjestön ideologia ammensi varsinkin itävaltalaisen Max Adlerin austromarxismiksi kutsutusta opista. Sundström esiintyi äänekkäästi SDP:n vuoden 1933 puoluekokouksessa, jossa hän vaati radikaalimpaa puolueohjelmaa ja tuen vetämistä pois porvarilliselta Kivimäen hallitukselta. Samana vuonna hänet valittiin Helsingin kaupunginvaltuuston jäseneksi. Vuosina 1934–1937 Sundström kuului myös kaupunginhallitukseen.[2]
Kansanedustajana ja vankeudessa
muokkaaSundström valittiin eduskuntaan vuoden 1936 vaaleissa Viipurin läänin läntisestä vaalipiiristä ja presidentin valitsijamieheksi vuoden 1937 vaaleissa. Vuoden 1939 vaaleista alkaen hän edusti Uudenmaan läänin vaalipiiriä.[1] Samoihin aikoihin ASS:läiset alkoivat joutua vasemmistolinjansa vuoksi vaikeuksiin SDP:ssä: Mauri Ryömä erotettiin puolueesta ja Sundströmkin sai varoituksen.[2]
Talvisodan aikana SDP:n eduskuntaryhmässä alkoi hahmottua ”kuutosiksi” kutsuttu oppositioryhmä, johon Sundström kuului yhtenä jäsenenä. Sekä puolue että viranomaiset seurasivat välirauhan aikana ryhmää tarkasti.[2] Viron neuvostohallinnon perustamisen jälkeen Sundström tapasi heinäkuun alussa 1940 kotonaan Helsingissä Viron kommunistisen puolueen johtoon kuuluneet Karl Sären ja Johannes Meeritsin ja ilmaisi suhtautuvansa myönteisesti Virossa tapahtuneeseen kehitykseen. Valtiollinen poliisi (Valpo) urkki tietoonsa keskustelujen sisällön, jota käytettiin myöhemmin oikeudessa Sundströmiä vastaan.[3] Kuutoset erotettiin lopulta SDP:stä syyskuussa 1940.[2] He perustivat helmikuun alussa 1941 oman eduskuntaryhmän (Sosialistinen eduskuntaryhmä), joka jäi kuitenkin lyhytikäiseksi.[1]
Valpo vangitsi kuutoset elokuun 1941 lopulla, ja heitä vastaan nostettiin syytteet valtiopetoksen valmistelusta.[2] Turun hovioikeus totesi helmikuussa 1942 kaikki syyllisiksi ja antoi Sundströmille ankarimman tuomion, kahdeksan vuotta kuritushuonetta. Korkein oikeus alensi tuomion kuuteen vuoteen lokakuussa 1942.[4] Raskauttavimpana pidettiin Sundströmin liioitellusti tulkittua keskustelua Sären ja Meeritsin kanssa.[5] Sodan jälkeen Neuvostoliiton ulkomaantiedustelun asiamies Jelisei Sinitsyn väitti Sundströmin todella olleen välirauhan aikana neuvostoagentti ja käyttäneen salanimeä ”kreivi”.[2]
Sundström vapautui syyskuussa 1944 muiden poliittisten vankien tavoin Moskovan välirauhansopimuksen astuttua voimaan. Pari kuukautta myöhemmin hän sai takaisin paikkansa eduskunnassa. Hän oli keskeisenä henkilönä mukana perustamassa Suomi–Neuvostoliitto-Seuraa, ja hänet valittiin marraskuussa 1944 vastaperustetun SKDL:n puheenjohtajaksi.[2] Sundström uusi paikkansa eduskunnassa kevään 1945 vaaleissa, ja hänet valittiin ensimmäiseksi varapuhemieheksi huhtikuussa. Hän oli samana vuonna lyhyen aikaa myös Vapaan Sanan ja Folktidningenin päätoimittajana.[1]
Viimeiset vuodet lähettiläänä
muokkaa
Syyskuussa 1945 Sundström nimitettiin Suomen lähettilääksi Moskovaan, ja hän joutui jättämään tehtävänsä kotimaassa.[2] Hän oli hyvin neuvostomielinen ja miehitti Moskovan lähetystön alkuun saman hengen mukaisella henkilöstöllä.[6] Suomen ulkoministeriö ei uskaltanut lähettää kaikkein luottamuksellisimpia tietoja epäluotettavana pidetylle Sundströmille, mikä haittasi Moskovan lähetystön toimintaa. Neuvostoliittolaisten arkistojen avauduttua 1990-luvulla paljastui, että Sundström oli todellakin käyttänyt lähettilään asemaansa politikointiin Suomen hallituksen selän takana. Hän yllytti useasti neuvostoliittolaisia sekaantumaan Suomen asioihin sillä varjolla, että Suomessa rikottiin välirauhansopimusta tai että maassa esiintyi ”fasismia”. Pariisin rauhankonferenssissa 1946 ja YYA-sopimusneuvotteluissa 1948 Sundström ja ministeri Yrjö Leino vuotivat kaikki Suomen valtuuskunnan suunnitelmat etukäteen neuvostoliittolaisille. Historiantutkija Jukka Nevakiven mukaan Sundströmin toiminta lähettiläänä oli Suomen hallitusta kohtaan niin epälojaalia, että hänen nimityksensä oli ”lyhyesti sanottuna katastrofi”.[7]
Vaikka Sundströmiin ei luotettu Suomessa, hän sai jatkaa Moskovan lähettiläänä ja hänen tehtäviinsä lisättiin 1949 Suomen edustus Bukarestissa ja 1950 Sofiassa. Varsinkin vuosina 1949–1950 häntä arvosteltiin Suomessa siitä, ettei hän tarpeeksi aktiivisesti pyrkinyt kumoamaan Neuvostoliiton lehdissä esiintyneitä perättömiä tietoja Suomen sisäisistä asioista ja presidentti J. K. Paasikivi oli häneen erittäin tyytymätön.[2] Vuonna 1953 pääministeri Urho Kekkonen järjesti lopulta Sundströmin siirron vähemmän tärkeälle paikalle Pekingin-lähettilääksi.[7] Hän toimi tässä tehtävässä, vuodesta 1954 suurlähettilään nimikkeellä, kuolemaansa asti.[2]
Sundström harrasti kulttuuria ja keräili lähettiläsvuosinaan Neuvostoliitossa ja Kiinassa arvokkaita antiikkiesineitä.[7] Lapsettomana[2] hän testamenttasi omaisuutensa Yleiselle lehtimiesliitolle. Liitto on vuodesta 2000 myöntänyt kahden vuoden välein hänen mukaansa nimettyä Cay Sundström -palkintoa.[8] Myöhemmin palkintoa on kutsuttu vain nimellä Yleisen lehtimiesliiton journalistipalkinto.[9]
Lähteet
muokkaa- Nevakivi, Jukka: Ždanov Suomessa: Miksi meitä ei neuvostoliittolaistettu? Helsinki: Otava, 1995. ISBN 951-1-13274-1
- Rentola, Kimmo: Kenen joukoissa seisot: Suomalainen kommunismi ja sota 1937–1945. (Väitöskirja) Helsinki: WSOY, 1994. ISBN 951-0-19201-5
- Seppinen, Jukka: Neuvostotiedustelu Suomessa 1917–1991: Strategia ja toiminta, s. 78. Helsinki: Ajatus, 2006. ISBN 951-20-6548-7
Viitteet
muokkaa- ↑ a b c d e Cay Sundström Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
- ↑ a b c d e f g h i j k l Hanski, Jari: ”Sundström, Cay (1902–1959)”, Suomen kansallisbiografia, osa 9, s. 428–429. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2007. ISBN 978-951-746-450-5 Teoksen verkkoversio.
- ↑ Rentola 1994, s. 231–235, 338, 586–587.
- ↑ Kuutosjuttu. Laatokka 31.10.1942, s. 5. Kansalliskirjaston digitaaliset aineistot. Viitattu 3.10.2024.
- ↑ Rentola 1994, s. 236, 588, 607.
- ↑ Niemeläinen, Jussi: Suomen valkoinen talo. Helsingin Sanomat, 1.12.2013, s. C 10–11. Artikkelin verkkoversio.
- ↑ a b c Nevakivi, Jukka: Ždanov Suomessa: Miksi meitä ei neuvostoliittolaistettu?, s. 182–186. Otava, Helsinki 1995.
- ↑ Journalistipalkinto Tuula-Liina Varikselle[vanhentunut linkki] Yleinen lehtimiesliitto 2000. Viitattu 3.11.2012.
- ↑ Journalistipalkinto.[vanhentunut linkki] Yleinen lehtimiesliitto. Viitattu 3.11.2012.
Aiheesta muualla
muokkaa- Sundström, Cay hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)
| Edeltäjä: K. H. Wiik |
SKDL:n puheenjohtaja 1944–1946 |
Seuraaja: J. W. Keto |