Cimabue
Giovanni Cimabue, Cenni di Pepo (n. 1240 – 4. heinäkuuta 1302 jälkeen[1]) oli firenzeläinen taidemaalari.
Giorgio Vasari kuvaili 1500-luvulla kirjoittamassa Taiteilijaelämäkertoja-kirjassaan Cimabuea eräänlaisena nykyaikaisen taiteen isänä. Hänet tunnetaan myös Giotton löytäjänä ja opettajana. Hän oli ensimmäinen italialainen taiteilija, joka yritti muuttaa Bysantin vertauskuvallista muotokieltä[2] ja oli näin goottilaisen maalaustaiteen voimakkaita vaikuttajia ja maalaustaiteen uudistuksen alullepanija.[3] Hän työskenteli myös Assisissa, Pyhän Fransiskuksen basilikassa. Assisi oli Pyhän Fransiskuksen saarnojen herättämä Italian uuden hengenelämän sulatusuuni. [4]
Cimabue syntyi ylhäisöperheeseen ja osoitti jo varhain suurta älyllistä kyvykkyyttä. Cimabue lähetettiin Santa Maria Novellaan, humanistiseen kouluun, jossa hänen oli tarkoitus opetella kirjallista ilmaisua ja muita humanistisia aineita. Koulussa Cimabue oli kuitenkin taipuvainen ilmaisemaan itseään kuvallisesti. Vasari kertoo Taiteilijaelämäkerroissa Cimabuen kunnostautuneen ennen kaikkea piirtelemällä kirjoihinsa kuvia ihmisistä, hevosista, taloista ja mielikuvituksellisista olennoista.
Cimabuen taiteellinen ura sai tavallaan alkunsa hänen tavattuaan kreikkalaisia taidemaalareita, jotka oli kutsuttu maalaamaan muun muassa Firenzen Gondeillen kappelia. Cimabue karkasi koulusta seuraamaan kreikkalaisten taiteilijoiden tapaa työskennellä, jäljitteli heitä ja oli pian taitavampi kuin kreikkalaiset.[5]
Cimabue lukeutui firenzeläiseen koulukuntaan. Häntä on pidetty uudenaikaisen maalaustaiteen isänä henkilönä, joka vapautti länsimäisen taiteen bysanttilaisesta kaavamaisuudesta, tosin tämä toteutui lopullisesti vasta hänen jälkeistensä taiteilijoiden elämäntyön myötä – runsaasti bysanttilaisia piirteitä vielä hänen teoksissaan esiintyy. Cimabuen ansiona voidaan pitää pyrkimystä olla kuvaamatta pelkkiä profiileja ja toisaalta halua kuvata hahmoja näiden luonnollisessa ympäristössä, mikä hänen aikanaan oli uutta.
Esimerkkinä erotuksesta kreikkalaisten tyyliin Cimabuen maalaukset Jeesuksesta ja Luukkaasta olivat arvioiden mukaan elävämpiä, vähemmän karkeita ja muutenkin luonnollisempia.
Elämänsä viimeisinä hetkinä Cimabue kutsuttiin suunnittelemaan Firenzen Santa Maria del Fiore -tuomiokirkkoa. Cimabue kuitenkin kuoli vuonna 1302. Vasarin mukaan hänet haudattiin Santa Maria del Fioreen. Hän jätti jälkeensä lukuisia oppilaita, joista merkittävimpänä voitaneen pitää Giottoa. Giotto asui Cimabuen kuoleman jälkeen tämän omistamissa taloissa Via del Cocomerolla.[6]
Hänen pääteoksinaan on pidetty kahta madonnankuvaa, joista toinen on ollut Firenzen taideakatemiassa, toinen puolestaan, Madonna de'Rucellai, on sijainnut S. Maria Novella kirkossa. Mutta on kyseenalaistettu, ovatko ne todella hänen teoksiaan. Viimeksi mainitun teoksen on toisaalta uskottu olevan Duccio de Buoninsegnan siveltimestä. Aikoinaan Cimabuen maalaamina niinikään pidettyjen S. Francesco kirkon ja holveja Assesissa seiniä koristavien maalauksien on niinikään väitetty olevan muiden tekemiä.[7]
Elinaikanaan Cimabue ei ollut yksinomaan pidetty, sillä häntä pidettiin varsin anteeksiantamattomana arvostelijoilleen. Cimabue päätyi kuolemansa jälkeen myös Danten Jumalaiseen näytelmään, jossa Dante luonnehti häntä hyvin ylhäissukuiseksi taidemaalariksi, ylimieliseksi ja niin kriittiseksi, että jos joku havaitsi virheitä hänen töissään, hän tuhosi ne riippumatta siitä, kuinka kallisarvoisia työt olivat. Jumalaisessa näytelmässä Dante sijoitti Cimabuen kiirastulen 11. kehään.
Karl Freyn mukaan Vasarin elämäkerta Cimabuesta on lähes täysin kuvitteellinen.[8]
Lähteet
muokkaa- Giorgio Vasari, Vite de' più eccellenti architetti, pittori, et scultori Italiani
- André Held ja D. W. Bloemena (toim.): Länsimainen maalaustaide - Gotiikka, WSOY 1964
- Giorgio Vasari:Taiteilijaelämäkertoja Giottosta Michelangeloon, 2. painos, s. 47–54 sekä s. 385–386, Kustannusosakeyhtiö Taide 1997, ISBN 951-608-006-5 (Suomentanut Pia Mänttäri)
Viitteet
muokkaa