Grenadan miehitys
Grenadan miehitys (koodinimeltään operaatio Urgent Fury, suom. Kiireellinen vimma) oli Yhdysvaltain vuonna 1983 suorittama Karibianmerellä sijaitsevan Grenadan saarivaltion valtaus. Miehitystä tukivat muutamat Grenadan pääministeri Maurice Bishopin murhaa ja saaren marxilaisuuteen suuntautumista vastustaneet Karibianmeren maat.
| Grenadan miehitys | |||||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa kylmää sotaa | |||||||||
 Yhdysvaltain laskuvarjojoukkoja laskeutumassa Grenadaan.
| |||||||||
| |||||||||
| Osapuolet | |||||||||
|
|
| ||||||||
| Komentajat | |||||||||
| Vahvuudet | |||||||||
|
|
| ||||||||
| Tappiot | |||||||||
|
|
| ||||||||
|
24 siviiliä kuoli | |||||||||
Yhdysvallat, Barbados, Jamaika ja muut Itä-Karibianmeren maiden järjestön jäsenmaat (engl. Organization of Eastern Caribbean States) tekivät 25. lokakuuta 1983 Grenadaan maihinnousun ja voittivat muutamassa päivässä grenadalaisten ja kuubalaisten vastarinnan kaataen pääministeri Hudson Austinin sotilashallituksen.
Vaikka miehitys otettiin sekä Yhdysvalloissa että Grenadassa hyvin positiivisesti vastaan väestön keskuudessa[2], sitä vastustivat länsimaissa etenkin Iso-Britannia, Trinidad ja Tobago ja Kanada.
Nykyään 25. lokakuuta on Grenadassa vapautuspäivä ja kansallinen vapaapäivä.
Taustaa
muokkaaYleistä
muokkaa
Vuosina 1958–1962 Grenada kuului osana lyhytikäiseen Länsi-Intian liittovaltioon. Vuonna 1967 Grenadalle myönnettiin Ison-Britannian liitännäisvaltion asema (engl. Associated State of the United Kingdom), joka merkitsi, että Grenada oli vastuussa sisäisistä asioistaan, kun taas Iso-Britannia hoiti saaren puolustuksen ja ulkopoliittiset suhteet. Täysi itsenäisyys saavutettiin vuonna 1974 silloisen ministeristön puheenjohtajan Eric Gairyn johdolla, josta tuli Grenadan ensimmäinen pääministeri. Grenada säilyi kuitenkin Brittiläisen kansainyhteisön jäsenenä ja britannian monarkki (kuningatar Elisabet II) jäi saaren monarkiksi, jota edustaa saarella oleva kenraalikuvernööri. Grenadan kenraalikuvernööri oli tuolloin Leo de Gale (virassa 1974–1978).
Gairyn hallinto kehittyi hyvin itsevaltalaiseksi, mikä johti vasemmistolaisen New Jewel Movement -liikkeen (NJM) johtajan Maurice Bishopin suorittamaan vallankumoukseen maaliskuussa 1979 ja Gairyn pakoon Yhdysvaltoihin. Leo de Galen seuraaja Paul Scoon (virassa 1978 – 6. elokuuta 1992) pantiin joksikin aikaa viralta, mutta Bishop ja Scoon sopivat, että Grenada säilyisi Kansainyhteisön jäsenmaana – tosin monarkilla olisi vain seremoniallinen virka.
Bishop perusti Grenadan kansallisen vallankumoushallituksen, jonka poliittinen ideologia perustui marxismi-leninismiin. Hän ei suostunut pitämään vaaleja, eivätkä hänen marxilais-leniniläinen sosialistinen vakaumuksensa ja yhteistyönsä kommunistisen Kuuban ja Nicaraguan sandinistihallituksen kanssa miellyttäneet Grenadan naapurimaita Trinidad ja Tobagoa, Barbadosta, Dominicaa ja Yhdysvaltoja. Kuuba oli lähettänyt noin 700 neuvonantajaa, rakennusinsinööriä ja valtiosotilasta rakentamaan uutta lentoasemaa, jota aiottiin käyttää kaupallisten päämäärien lisäksi mahdollisesti sotilaallisiin tarkoituksiin.
Bishopin huonot suhteet Yhdysvaltoihin ja hyvät suhteet Kuubaan, Neuvostoliittoon ja Nicaraguaan johtivat siihen, että saarelle perustettiin vallankumoushallitus.
Bishopin vieraillessa Yhdysvalloissa häntä arvostelivat kotisaarella etenkin armeijan ylipäällikkö kenraali Hudson Austin ja varapääministeri Bernard Coard, jotka olivat olleet Bishopin kanssa tekemässä vallankumousta. He väittivät Bishopin pettäneen vallankumousaatteen.[3]
Tästä seurasi valtataistelu Bishopin ja Coardin välillä, jossa jälkimmäistä tuki kenraali Austin. Bishop joutui kotiarestiin, ja hänet sekä useat muut teloitettiin myöhemmin St. George’sissa 19. lokakuuta 1983 tapahtuneen vallankaappauksen aikana. Hudson Austin nousi maan johtoon syrjäyttäen Coardin. Kaappauksen aikana saarella oli viitisenkymmentä kuubalaista sotilasneuvonantajaa ja noin 700 rakennustyöläistä, sotilasta ja insinööriä. Paul Scoon pantiin kotiarestiin, koska hän arvosteli Bishopin ja Coardin välistä valtataistelua.
Miehityksen syyt
muokkaaBishop oli jo alkanut militarisoida Grenadaa. Hallitus alkoi rakentaa kansainvälistä lentokenttää, johon se sai taloudellista apua Kanadalta ja Meksikolta. Maaliskuussa 1983 Yhdysvaltain presidentti Ronald Reagan kutsui rakennustyömaata ”neuvostoliittolais-kuubalaiseksi militarisoinniksi” ja potentiaaliseksi uhaksi Yhdysvalloille. Kiitotie oli 2 700 metriä pitkä ja sopiva sotilaalliseen käyttöön, kun taas kansainvälisen lentoaseman kiitotie olisi hiukan lyhyempi eikä niin leveä. Myös alueella olleet öljynjalostamot vahvistivat lentokentän tulevan sotilaalliseen käyttöön.
Lentokentän suunnittelua ja rakentamista alettiin suunnitella jo vuonna 1954, jolloin Grenada oli vielä siirtomaa. Eräs kanadalainen yritys, joka toimi Britannian valtion alaisuudessa, oli suunnittelemassa lentokenttää, mutta Yhdysvallat väitti, että todellinen tarkoitus olisi perustaa kuubalais-neuvostoliittolainen sotilastukikohta, joka olisi Karibianmeren suurin, sekä mahdollistaa Neuvostoliiton ja Kuuban asekuljetukset Keski-Amerikan vasemmistosisseille.
Bishop väitti, että lentoasemaa olisi tarkoitus käyttää kaupallisesti. Hänen mukaansa saaren toinen lentoasema, joka sijaitsi pohjoisosassa, oli liian pieni: jumbojettien laskeutuminen sinne olisi täysin mahdotonta, ja massaturismin kehityksen takia maahan olisi pakko rakentaa uusi lentokenttä.
Grenadalla oli tuolloin noin tuhat Yhdysvaltain kansalaista, pääasiassa lääketieteen opiskelijoita.[4]
Vallankaappaus
muokkaa
13. lokakuuta vuonna 1983 varapääministeri Bernard Coard syrjäytti Bishopin verisessä vallankaappauksessa ja Bishop pantiin kotiarestiin. Tästä seurasi protesteja, ja Bishop onnistui pakenemaan, mutta hänet saatiin kiinni ja teloitettiin kahden uskollisen ministerinsä kanssa 19. lokakuuta. Puolustusvoimien komentaja kenraali Hudson Austin syrjäytti Coardin ja julisti saarelle sotilashallituksen. Kenraalikuvernööri Paul Scoon vangittiin ja pantiin kotiarestiin. Armeija julisti saarelle ulkonaliikkumiskiellon, jota uhmaavat teloitettaisiin heti.
Itä-Karibianmeren maiden järjestön jäsenmaat ja Scoon vetosivat Yhdysvaltoihin, jotta Kuuban ja muiden kommunististen maiden vaikutusvallan kasvaminen pysäytettäisiin Grenadalla.[4]
Yhdysvaltain hallitus päätti lopettaa Grenadan väkivaltaisuudet sotilastoimella. Bishopin väkivaltainen kuolema, kenraalikuvernöörin vangitseminen, 700 kuubalaisen insinöörin läsnäolo, uuden lentokentän rakentaminen todennäköisesti sotilaallisiin tarkoitukseen ja noin tuhannen Yhdysvaltain kansalaisen läsnäolo saarella olivat syitä, joiden takia Yhdysvaltain hallitus päätyi sotilaallisiin toimiin saarella.
Kun Yhdysvallat aloitti miehityksen, Kuuba julkaisi dokumentteja, joissa väitettiin Bishopin murhan tapahtuneen 20. lokakuuta ja julisti, että saarella olleet kuubalaiset eivät olleet Bishopin murhan takana ja olivat saarella vain grenadalaisten teknisenä ja taloudellisena tukena.
Castro lähetti 22. lokakuuta vuonna 1983 Kuuban valtion edustajalle Grenadaan viestin, jonka mukaan kuubalaiset eivät ota osaa sotilaalliseen toimintaan, mikäli Yhdysvallat miehittäisi saaren, elleivät kuubalaiset joudu puolustautumaan ylivoimaa vastaan. Jos Yhdysvaltain joukot miehittävät kiitotiealueen, jossa kuubalaisia teknikkoja työskentelee tai yliopiston ja sen alueen, niin kuubalaiset voivat ryhtyä vastarintaan. Myös Grenadan sotilasjuntalle Castro halusi viestittää, ettei Kuuba aio sallia kuubalaisten lisäjoukkojen tuomista saarelle. Grenadassa olleet kuubalaiset sotilaat saivat vain oikeuden puolustaa rakennustyömaita ja muita hankkeita, jos Yhdysvallat uhkaa heitä lentoasema-alueella sotilaallisesti. Castron mukaan Grenadan hallituksella olisi myös moraalinen oikeus evakuoida kaikki Yhdysvaltain ja Ison-Britannian kansalaiset saarelta. Tähän Grenadan hallitus vastasi 23. lokakuuta, ettei se voi taata kaikkia Castron vaatimuksia ja olisi moraalitonta, jos grenadalaiset eivät ryhtyisi puolustamaan isänmaataan. Myöskään Grenadassa olevien kuubalaisten insinöörien osallistumista miehityksen vastaisiin toimiin ei voitu taata.
Miehitys
muokkaa
Grenadan miehitys alkoi 25. lokakuuta kello 05:00, jolloin Yhdysvaltain maavoimat ja laivasto aloittivat saarelle suurimman hyökkäyksensä Vietnamin sodan jälkeen.
Taistelut kestivät muutaman päivän, ja niihin osallistui noin 7 000 Yhdysvaltain armeijan sotilasta.[4] Hyökkäykseen osallistui myös 300 Itä-Karibianmeren maiden järjestön yhteisarmeijan sotilasta.
Operaation aikana yhdysvaltalaisjoukkoja vastassa oli noin 1 500 grenadalaista ja noin 700 kuubalaista sotilasta. Saarella oli myös noin 60 neuvostoliittolaista, pohjoiskorealaista, itäsaksalaista, bulgarialaista ja libyalaista neuvonantajaa.[5] Heti miehityksen alettua vastarinta Grenadassa oli kova. Monet vasemmistolaiset ja kuubalaiset sotilaat taistelivat tiukasti Yhdysvaltain armeijaa vastaan. Yhdysvallat lisäsi joukkojensa määrää noin 3 000 merijalkaväensotilaalla. Parin päivän kuluttua lähes kaikki vastarinta oli lyöty.[3] Lopulta yhdysvaltalaiset voittivat ja vasemmistolaiset pakenivat saaren keskiosan viidakoihin jatkaakseen taistelua. Noin kuukaudessa Grenadan sotilashallinnon johtajat vangittiin ja edellä mainitut saarella olleet ulkomaalaiset pidätettiin ja koottiin yhteen.[4]
Grenadalaisten vastarinta oli hyvin suunniteltua, ja Yhdysvallat joutui lähettämään saarille lisää joukkoja. Yhdysvaltain joukkojen tappiot olivat pienet: noin 19 sotilasta kuoli ja 116 haavoittui. Grenadalaisten tappiot olivat 45 kaatunutta ja 358 haavoittunutta. Siviiliuhrien lukumäärä oli 24. Kuubalaisten uhrien lukumäärä oli 24 kaatunutta ja 59 haavoittunutta. 638 otettiin sotavangiksi.[3]
Suurin osa Grenadan saarten asukkaista hyväksyi maihinnousun. Vallankumousneuvoston tekemät väkivaltaisuudet saarella olivat aiheuttaneet myös siviileihin kohdistuneita paineita.
Kuubalaiset sotavangit lähetettiin takaisin kotiin. Grenadalaisten vangittujen joukossa olivat pääministeri Bernard Coard sekä puolustusvoimien komentaja kenraali Hudson Austin, jotka olivat Bishopin murhan takana.
Kritiikkiä ja tukea
muokkaa
Ronald Reagan sai vahvaa tukea kotimaassa sekä republikaanisesta että demokraattisesta puolueesta. Reaganin lausahdus ”Tulimme juuri ajoissa” tuli tutuksi. Häntä kuitenkin arvosteltiin ulkomailla.
Kansainyhteisön maat, etenkin Britannia sekä Trinidad ja Tobago, arvostelivat miehitystä. Pääministeri Margaret Thatcher oli varoittanut presidentti Ronald Reagania, jotta tämä vielä harkitsisi Grenadan miehitystä.[3]
Myöhemmin Reagan keskusteli asiasta puhelimessa Thatcherin kanssa ja pyysi häneltä anteeksi sitä ettei Britannian hallitusta informoitu kunnolla ennen miehitystä.[6]
Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokous tuomitsi miehityksen äänin 108–9. Miehityksen tuomitsevan päätöslauselman puolesta äänestivät Neuvostoliitto liittolaisineen, useimmat länsimaat sekä Pohjoismaat, Suomi mukaan lukien. Äänestyksestä pidättyi 27 valtiota, muiden muassa Britannia, Belgia, Länsi-Saksa, Kanada, Turkki ja Japani. Yhdysvalloissa herätti erityistä ihmetystä Suomen äänestyskäyttäytyminen, koska Suomi oli kolme vuotta aiemmin äänestänyt tyhjää YK:n yleiskokouksen käsitellessä Neuvostoliiton hyökkäystä Afganistaniin. Yhdysvaltain Helsingin-suurlähettiläs kävi ulkoministeriössä esittämässä paheksuntansa, ja Yhdysvaltain ulkoministeriö kutsui Suomen Washingtonin-suurlähettilään Richard Müllerin puhutteluun.[7] Suomen silloinen ulkoministeri Paavo Väyrynen myönsikin, että "ajatellen Yhdysvaltain reaktiota on rehellisesti tunnustettava, että toisenlainen ratkaisu olisi ollut parempi".[8] Pidättymällä äänestyksestä Suomi ei olisi Jukka Tarkan mukaan joutunut niin outoon seuraan kuin tammikuussa 1980 oli tapahtunut; silloin Suomi oli ollut lähinnä kolmannen maailman maiden ohella ainoa Afganistan-äänestyksestä vetäytynyt Euroopan maa.[9]
Suomen linja joutui entistä kiusallisempaan valoon, kun YK:n yleiskokouksessa tuli pari viikkoa Grenada-äänestyksen jälkeen käsiteltäväksi päätöslauselmaehdotus, jossa tuomittiin vieraiden joukkojen jatkuva läsnäolo Afganistanissa. Päätöslauselma hyväksyttiin suurella äänten enemmistöllä, mutta Suomi pidättyi jälleen äänestyksestä. Suomessa syksyn 1983 Grenada- ja Afganistan-äänestysten jälkipyykki herätti kiihkeän julkisen keskustelun, jossa presidentti Mauno Koivistoa ja Sorsan hallitusta arvosteltiin ulkopoliittisen linjan epäjohdonmukaisuudesta.[10]
2. marraskuuta Yhdysvaltain puolustusministeri Caspar Weinberger ilmoitti, että operaatio Grenadassa oli ohi ja että Yhdysvaltain joukot kotiutettaisiin pian, ja joulukuun puoleen väliin mennessä kaikki taistelujoukot[4] oli vedetty saarelta. Puolet joukoista kotiutettiin, loput jäivät saarelle pitämään järjestystä, kunnes Kansainyhteisön maiden omat valvontajoukot tulisivat saarelle vapauttamaan ne.
Väliaikainen hallitus
muokkaaKenraalikuvernööri Paul Scoon, joka oli ollut kotiarestissa ennen maihinnousua, vapautettiin, ja hänet määrättiin nimittämään uusi väliaikainen hallitus. Uudeksi pääministeriksi tuli Nicholas Brathwaite, jolla oli täysi valta, ennen kuin vapaat demokraattiset vaalit pidettiin uudestaan.
Lähteet
muokkaa- Childs Kohn, George: Dictionary of Wars, s. 198. Facts on File, 1999. ISBN 0-8160-4157-1
- ↑ a b c d e f "Operation Urgent Fury"' GlobalSecurity.org
- ↑ New York Times: GRENADIANS WELCOMED INVASION, A POLL FINDS
- ↑ a b c d 1983: US troops invade Grenada On This Day BBC News
- ↑ a b c d e Childs Kohn
- ↑ Urgent Fury Global Security
- ↑ Reagan's apology to Thatcher over Grenada revealed (BBC News UK) BBC World News. BBC. Viitattu 10.11.2014.
- ↑ Jukka Tarkka: Karhun kainalossa: Suomen kylmä sota 1947–1990, s. 419–420. Helsinki: Otava, 2013.
- ↑ Max Jakobson: Tilinpäätös, s. 258. Helsinki: Otava, 2003.
- ↑ Tarkka 2013, s. 418.
- ↑ Tuure Junnila: Kekkosen valtakaudesta Koiviston aikaan, s. 95–96. Helsinki: Alea-Kirja, 1985. ISBN 951-9429-06-9.
Aiheesta muualla
muokkaa
- Operation: Urgent Fury, Grenada (Arkistoitu – Internet Archive)
- The 1983 Invasion of Grenada, Operation: Urgent Fury Global Security
- Urgent Fury (Arkistoitu – Internet Archive)