Heimoaate
Heimoaate tarkoittaa useimmiten suomalais-ugrilaisten kansojen yhteenkuuluvuutta korostavaa aatetta, jota on kutsuttu myös panfennismiksi[1].
Heimoaatteella on aiemmin ollut näkyviä poliittisia ja kulttuurisia ulottuvuuksia. Suomen taiteen kultakausi pohjautui vahvasti karelianismiin. Suomen itsenäisyyden alkuaikoina heimoaate vaikutti heimosotiin ja Suur-Suomi-aatteeseen.
Historiaa
muokkaa1800-luvulta toiseen maailmansotaan
muokkaaHeimoaate alkoi muotoutua 1800-luvulla kansallisuusaatteen seurauksena. Voimakkainta yhteenkuuluvuuden tunnetta suomalaiset ovat yleensä kokeneet itämerensuomalaisia eli lähisukukansojaan kohtaan. Ajoittain heimoaatteen piiriin on kuitenkin luettu suomalaisten etäisemmätkin kielisukulaiset aina Siperiaa myöten.
Fennomania toi korostetusti esille heimoaatteen, ja Elias Lönnrot sai ajatuksen tehdä runonkeräysmatkan Vienan Karjalaan. Kalevalan julkaisu ja sen nauttima arvostus nostivat hallinnollisen rajan takana asuneiden karjalaisten arvoa suomalaisten silmissä.[2]
Suomen sisällissodan aikana Suomen hallituksen ja ylipäällikkö Mannerheimin puheilla kävi itäkarjalaisia vaatimassa Itä-Karjalan vapauttamista bolševikeista. Mannerheim lupasi taistella Karjalan vapauttamisen puolesta ja antoi 23. helmikuuta 1918 Antreassa kuuluisan päiväkäskynsä eli Miekkavalan Suomen ja Vienan karjalaisille.[3]
Aunuksen retkelle lähteneiden heimosoturien motiiveissa heimokansan auttaminen oli tärkeässä asemassa. Retken aikana heimoaate innosti ylioppilaita ja porvarillista lehdistöä.[4] Helsingissä Uudella ylioppilastalolla pidettiin 13. lokakuuta 1919 Karjalan Kansalaisliiton järjestämä heimoaatetta kannattaneiden järjestöjen kokous.[5] Heimoaatetta kannattanut kokoomuksen kansanedustaja Matti Pesonen näki heimoaatteen 1920-luvun alussa hyvänä vaihtoehtona suurvaltoihin tukeutuvalle ulkopolitiikalle. Näin hän näki siksi, että Suomi jäisi suurvaltojen liittolaisena helposti alakynteen, ja sen vuoksi parhaat liittolaiset Suomelle olisivat suomalaisia vähälukuisemmat heimokansat.[6] Vuonna 1922 perustettu Akateeminen Karjala-seura keskittyi alkuaikoinaan auttamaan Itä-Karjalan kukistuneen kansannousun pakolaisia. Sodan jaloista Suomeen oli tullut parikymmentä tuhatta karjalaista ja inkeriläistä.[4]
1920-lopulla J. E. Kaukomaa perusti järjestön nimeltään Kalevala-Veljet, joka ohjelmassaan suuntautui sekä heimoaatteeseen että kalevalaissuomalaisen sivistyksen edistämiseen: "Veljet omistavat hengessään Kalevalan sisäisen valon ja voiman lähteet tai pyrkivät ainakin aavistamaan niitä, joista heidän olisi alettava ammentaa ja ilmentää elämässään, he näkevät ja aavistavat, että Kalevala on suuri henkinen aarre-aitta, jonka antimia viljelevät ensin taiteilijat ja henkiset totuudenetsijät, ja heidän vaikutuksestaan vähitellen nousee koko Suomen kansa ilmentämään kalevalaista viisautta, veljeyttä, kauneutta ja siten auttamaan inhimillistä kehitystä ja kulttuuria omalla erikoisuudellaan, jota Kalevalan aiheet sisältävät."[7]
Karjalaiset ja inkeriläiset pakolaiset järjestivät suuren kokouksen Helsingissä 8.–9. maaliskuuta 1930.[8] Vuonna 1931 Suomessa alettiin viettää valtakunnallista heimopäivää lokakuun kolmantena lauantaina.[6] Suomen Heimosoturien Liitto julkaisi vuonna 1935 Eero Kuussaaren kirjoittaman teoksen Suomen suvun tiet.[9]
Jatkosodassa Suomen armeija valtasi Itä-Karjalan ja perusti alueelle miehityshallinnon. Alueen asukkaat jaettiin etnisiin ryhmiin, joista suomensukuisia kohdeltiin paremmin kuin venäläisiä.[10] Heinäkuussa antamassaan Miekantuppipäiväkäskyssä ylipäällikkö Mannerheim viittasi vuonna 1918 antamaansa miekkavalaan.[11] Ylä-Kuittijärven rannalla sijaitsevassa Vuokkiniemen kylässä järjestettiin jatkosodan alussa heinäkuun 20. päivänä vuonna 1941 kansalaisjuhla, jossa Vienan ja Aunuksen Karjala julistettiin Suomeen liittyneiksi. Kansalaisjuhla oli Karjalan vapausliikkeen järjestämä.[5] Arkkipiispa Erkki Kaila ennakoi jatkosodan alkuvaiheessa 6. lokakuuta 1941 antamassaan lausunnossa, että ajatus Karjalan heimon kokonaisesta yhdistämisestä Suomeen oli toteutumassa.[6]
Sodan jalkoihin jääneitä vapaaehtoisia työkykyisiä inkeriläisiä perheineen siirrettiin vuonna 1943 Viron kokoomaleireiltä Hankoon yhteensä 8 000 henkeä. Siirrosta oli sovittu Saksan kanssa, ja se tehtiin suomalaisten aloitteesta, joka perustui heimoaatteeseen ja humanitaarisiin syihin.[12] Erityisesti suomalaiset heimojärjestöt ajoivat heidän asemansa turvaamista.[13] Eräänlaiseksi heimoaatteen ilmentymäksi on nähty sekin, että jatkosodan aikana muu kuin suomensukuinen väestö internoitiin Suomen miehittämässä Itä-Karjalassa leireille.
Jatkosodan jälkeen
muokkaaMoskovan välirauhan jälkeen heimoaate hävisi julkisesta keskustelusta ja oppikirjoista.[14]
Nykyään
muokkaaNykyisin heimoaate pyrkii pääasiassa edistämään suomensukuisten kansojen selviytymistä ja heidän kieltensä elvytystyötä ilman valtiollisten rajojen muutoksia. Tällaista toimintaa harjoittavat muun muassa Sukukansojen ystävät ja Juminkeko-säätiö. Myös niitä tunnetumpi ja arvostettu M. A. Castrénin seura ja monet muut suomalais-ugrilaiset seurat tukevat suomalais-ugrilaisten kansojen kielten säilymistä, kulttuurin kehittymistä ja historian tutkimista.
Katso myös
muokkaa- Eesti Maja
- Inkerin liitto
- Jatkosodan heimosoturit
- Kansainvälinen suomalais-ugrilaisten opiskelijoiden konferenssi
- Kirjasalon tasavalta
- MAFUN
- Osasto Sisu
- Pangermanismi
- Panslavismi
- Sissipataljoona 5
- Skandinavismi
- Suomalais-ugrilainen seura
- Suomalais-ugrilaisten kansojen lippu
- Suomalais-ugrilaisten kansojen maailmankongressi
- Suomalais-ugrilainen kulttuurikongressi
- Suomalais-ugrilainen kulttuuripääkaupunki
- Suomen ja Viron puolustusyhteistyö
- Suomen ja Viron suhteet
- Suomen ja Unkarin suhteet
- Suomenlahden tykistösulku
- Suomen-pojat
- Suomen Viro-yhdistysten liitto
- Suomi-Unkari Seura
- Talsinki
- Tuglas-seura
- Viron Suomen-instituutti
Lähteet
muokkaa- Kirkinen, Heikki & Nevalainen, Pekka & Sihvo, Hannes: Karjalan kansan historia. Helsinki: WSOY, 1994. ISBN 951-0-19204-X
- Seppälä, Helge: Vuosisatainen taistelu Karjalasta. Kustannus Oy Taifuuni, 1994. ISBN 951-581-033-7.
Viitteet
muokkaa- ↑ Kirkinen & Sihvo: s. ?
- ↑ Seppälä s. 59–61.
- ↑ Seppälä s.72–73.
- ↑ a b Tepora, Tuomas: Heimoveljiä, valkobandiitteja ja punikin perkeleitä: Valkoisen ja punaisen Suur-Suomen aate- ja tunnehistoriaa ennen toista maailmansotaa, s. 91, 103-104. Teoksessa Luvattu maa. Suur-Suomen unelma ja unohdus. Johnny Kniga, 2014. ISBN 978-951-0-40295-5
- ↑ a b Roselius, Aapo & Silvennoinen, Oula: Villi itä. Suomen heimosodat ja Itä-Euroopan murros 1918-1921, s. 291–292, 326–327. Tammi, 2019. ISBN 978-951-31-7549-8
- ↑ a b c Taipale, Pentti: Salatun voiman mies. Matti Pesosen elämä ja toiminta, s. 184–185, 290–291, 373. Herättäjä-Yhdistys ry, 1980. ISBN 951-9013-92-X
- ↑ Kuusi, Matti & Ahtonen, Pentti: Kalevala-lipas, s. 251. (2. painos; Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimituksia 413) Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1985.
- ↑ Seppälä s. 104.
- ↑ Kuussaari, Eero: Suomen suvun tiet. Kuvaus Suomen sukukansojen kehityksestä sekä tuhatvuotisista vaelluksista ja valtataisteluista. Suomen heimosoturien liitto, 1935.
- ↑ Seppälä s. 185–188.
- ↑ Seppälä s. 167.
- ↑ Suomen kirjallisuuden seura: Inkeriläisten siirrot Suomeen inkerilaiset.finlit.fi.
- ↑ Inkeriläiset – unohdetut suomalaiset 24.1.–19.4.2020 Näyttelyn tekstit, s. 24. Kansallismuseo.
- ↑ Silvennoinen, Oula: Kumpujen yöhön - eli kuinka historiallinen muisti vääristyi, s. 24. Teoksessa Luvattu maa. Suur-Suomen unelma ja unohdus. Johnny Kniga, 2014. ISBN 978-951-0-40295-5