Wikipedia

Hullu Hevonen

intiaanisoturi (1840–1877)

Hullu Hevonen eli Tȟašúŋke Witkó tai lakotankielen vanhan kirjoitustavan mukaan Tasunka Witko (kirjaimellisesti "Hänen hevosensa on hullu", engl. Crazy Horse, noin 1840 – 5. syyskuuta 1877) oli Oglala Sioux -heimoon kuulunut intiaanisoturi. Hullu Hevonen oli tunnettu rohkeudestaan ja oveluudestaan taistelukentällä.

Hullu Hevonen
Tȟašúŋke Witkó
Hullu Hevonen ei pitänyt itsensä kuvaamisesta. Tämä vuonna 1877 otettu valokuva saattaa kuitenkin esittää häntä.
Hullu Hevonen ei pitänyt itsensä kuvaamisesta. Tämä vuonna 1877 otettu valokuva saattaa kuitenkin esittää häntä.
Henkilötiedot
Syntynytnoin 1840
Rapid Creek
Kuollut5. syyskuuta 1877
Fort Robinson

Vuonna 1865 Hullu Hevonen johti sotureita oglaloiden taistelussa Wyomingin ja Montanan sioux-alueiden läpi kulkenutta Bozemanin reittiä vastaan. Seuraavana vuonna hän osallistui Fettermanin verilöylyyn, jossa siouxit tuhosivat kapteeni William J. Fettermanin johtaman joukko-osaston. Hullusta Hevosesta kehittyi kokenut ja taitava sissipäällikkö. Lakota-siouxien maineikkaan päällikön Istuvan Härän suosituksella hänelle annettiin arvonimi Ogle Tanka Un (sotapaidan kantaja). Samalla Hullusta Hevosesta tuli nuorimpia lakotain ylemmistä sotajohtajista, jolle tämä sioux-soturien tavoitelluin arvo on myönnetty.

Vuonna 1876 Hullu Hevonen johti Little Bighornin taistelussa intiaanien vastahyökkäystä, joka tuhosi kenraali Custerin seitsemännen ratsuväkirykmentin täydellisesti.

Kylmän ja nälän heikentämät Hullun Hevosen joukot antautuivat toukokuussa 1877 Yhdysvaltain armeijalle. Saman vuoden syyskuussa yhdysvaltalainen sotilas murhasi Hullun Hevosen pistimellä Fort Robinsonissa Nebraskassa.

Varhaiset vuodet

muokkaa

Hullu Hevonen syntyi Rapid Creekissä, joka sijaitsee hieman itään siouxien pyhänä paikkana tunnetusta Paha Sapasta eli Black Hills -vuorista.[1] Hänen syntymässä saamansa nimi oli Čháŋ Óhaŋ ("Puiden joukossa"), mutta hänet tunnettiin lapsena äitinsä antamalla lempinimillä Pȟehíŋ Yuȟáȟa ("Kiharatukka", engl. Curly). Kiharatukka vietti lapsuutensa sekä oglala- että brulè-siouxien kylissä siksi, että hänen isänsä, joka oli myös nimeltään Hullu Hevonen, oli oglala ja äitinsä Tȟašína Ȟlaȟlá Wiŋ ("Helisevä huopa") puolestaan brulè.[2] Pojan äiti kuoli verrattain nuorena, ja kasvattajan paikalle Kiharatukan isän uudeksi puolisoksi astui äidin sisar. Jo ennen kuin poika ehti täyttää 12 vuotta, hän kaatoi ensimmäisen biisoninsa ja ansaitsi ensimmäisen oman hevosensa.

Samoihin aikoihin vuonna 1854 tapahtui Grattonin verilöylynä historiaan jäänyt konflikti pohjoisessa Wyomingissa Yhdysvaltain armeijan yksiköiden ja brulè-siouxien välillä. Maineikas siouxien puhemies ja johtaja Voittoisa Karhu (Matȟó Wayúhi), joka oli pyrkinyt estämään selkkausta, sai surmansa taitamattomien upseerien väärien ratkaisujen seurauksena.[3] Taistelussa, jossa siouxit vastasivat tuleen, säilyi hengissä vain yksi intiaanien kylään tunkeutuneista sotilaista.[4]

Seuraavana vuonna eversti William L. Harney lähetettiin sotaministeriön vaatimuksesta antamaan siouxeille tuntuva opetus. Rankaisuretkikunta käsitti 600 miestä, jotka marssivat Fort Kearnysta brulè-siouxien kylään Blue Waterin varrella, surmaten 85 pakoonpyrkinyttä soturia ja vangiten 70 naista ja lasta.[4] Eräs verilöylystä henkiinjääneitä oli nuori Kiharatukka, joka oli näin tullut todistaneeksi yhdysvaltalaisten julmuuden.[5]

Näky

muokkaa

Hieman myöhemmin Kiharatukka näki heimonsa miehuuskokeessa näyn:

Hän ratsasti hevosella läpi myrskyn.
Pitkät palmikoimattomat hiukset liehuivat ja pieni kivi kiilsi korvassa.
Joka suuntaan haarautuvat salamat koristivat hänen selkäänsä.
Rakeet täplittivät hänen kasvojaan.
vaikka hän oli soturi ei hänellä ollut päänahkoja.
Ihmiset tarrautuivat hänen ratsuunsa, mutta eivät saaneet kiinni hänestä.
Myrsky lakkasi ja punaselkäinen haukka lensi hänen päänsä yli.[1]

Kun Kiharatukka kertoi isälleen näkemästään näystä tämä tulkitsi sen merkiksi pojan tulevasta suuruudesta myöhemmissä taisteluissa.[1]

Neljä vuotta myöhemmin hän osallistui vanhempien soturien mukana ensimmäiseen sotaretkeen, joka tehtiin crow-intiaaneja vastaan. Hän oli samalla luopunut myös lapsuuden nimestään ja ottanut kantaakseen isänsä nimen Hullu Hevonen. Erään tarinan mukaan isä oli antanut nimensä pojalleen todettuaan tämän kasvaneen sen arvoiseksi soturiksi; toisen tarinan mukaan poika omaksui isänsä nimen itse miehuuskokeensa jälkeen.

Jo 1850-luvun lopulla käydyissä intiaanien keskinäisissä sodissa hänen maineensa soturina alkoi kasvaa. Myös hänen veljensä Pikku Haukka (Little Hawk) osallistui sotaretkiin haavoittuen vuonna 1861.[6]

Tasangoilla käytiin sotaa niin vähenevän riistan kuin vanhojen vihamielisyyksienkin siivittäminä. Perinteiset viholliset, kuten mustajalat, pawneet ja shoshonit väistyivät kuitenkin vähitellen etäämmäs. Yhdysvallat veti 1860-luvun alussa lennättimen langat läpi siouxien maa-alueiden. Sotilailla oli paljon muuta puuhaa, eivätkä he kiinnittäneet intiaaneihin suurempaa huomiota. Saman vuosikymmenen alkuvuosina alkoi sotilaita ja kauppiaita kuitenkin ilmestyä yhä lisää pohjoisille tasangoille. He eivät pitäneet siouxien maata enää pelkkänä läpikulkualueena Oregonin reitin varrella.[7]

1860-luku

muokkaa

Hullu Hevonen tuli monien eri sioux-ryhmien tuntemaksi vuosina 1866-1868 hänen johtaessaan hyökkäyksiä oglala-päällikkö Punaisen Pilven (Red Cloud) alaisuudessa Bozemanin reittiä vastaan. Kyseessä ollut suurisuuntainen hanke koski rautatietä, joka ei kulkenut yksinomaan siouxien metsästysmaiden halki, vaan halkoi myös pohjoisten cheyennien ja arapahojen alueita. Yhdysvallat, joka näin rikkoi Fort Laramiessa aiemmin tehtyjä kauttakulkuoikeuksia, joutui vastaamaan sanojensa syömisestä. Punaisen Pilven oglala-sotureihin yhtyi niin pohjoisia kuin eteläisiäkin cheyennejä, jotka hyökkäsivät heinäkuussa 1865 Platte-joen varrella sijainneelle sotilasasemalle ja tuhosivat sinne matkalla olleen täydennyskaravaanin. Tämän tuhoiskun seurauksena pohjoisille tasangoille lähetettiin useita Yhdysvaltain sotilasretkikuntia, joiden pyrkimyksenä oli tuhota intiaanit kenraalimajuri Patrik E. Connorin käskystä.[8]

 
Bozemanin reitti merkitty keltaisella.

Vuonna 1866 Yhdysvallat rakennutti useita linnakkeita suojaamaan Bozemanin reitin avaustöitä. Intiaanijohtajat tekivät vierailuja Fort Laramiessa neuvotellakseen kansoilleen paremmat oikeudet tulevien päivien varalle. Neuvottelujen ulkopuolella Yhdysvallat pyrki avaamaan Bozemanin reitin väkipakolla. Intiaanit ilmaisivat maittensa häpäisijöille mielipiteensä sulkien liikenteen Bozemanin reitillä ja saartaen kolme rautatien varteen kunnostettua linnaketta.[9]

Hullu Hevonen osoitti rohkeutensa ja ovelan strategistin taitonsa kesän 1866 taisteluissa minneconjou-siouxien johtajien Mustan Kilven (Black Shield) sekä Korkean Selkärangan (High Backstone) ohella.[4]

Saman vuoden joulukuussa Hullu Hevonen joukkoineen järjesti ansan kapteeni William J. Fettermanille, joka 80 sotilaansa turvin oli luvannut iskeä hajalle koko siouxien kansakunnan.[4] Käyttäen syöttinä muutamia sotureitaan Hullu Hevonen houkutteli Fettermanin miehineen pois Fort Phil Kearnyn linnakkeen näköpiiristä kohti metsäaluetta, jonka kätköissä odotti yli tuhat aseistettua intiaania. Kukaan ulkopuolinen ei ollut näkemässä mitä tapahtui, mutta kohtaamisen lopputuloksena Fetterman ja hänen miehensä löydettiin surmattuina.[5]

Seuraavan vuoden aikana Punaisen pilven organisoima sissisota jatkui monin taisteluin. Hullu Hevonen yleni oglalain sotapäälliköksi, mutta myös useat brulè-soturit taistelivat hänen alaisenaan. Tilanne rauhoittui, kun ensimmäiset brulè- ja oglalajohtajat allekirjoittivat Fort Laramiessa kaksi erillistä rauhansopimusta 29.4 ja 25.5 vuonna 1868. Tätä ennen Yhdysvaltain hallitus oli luopunut tiehankkeestaan ja sallinut siouxien polttaa Bozemanin reitin varrella olleet linnakkeet.[9]

1870-luku

muokkaa

Fort Laramien vuoden 1868 sopimus takasi siouxien monille heimoille suuret maa-alueet pohjoisilta tasangoilta. Vain osa heistä otti tarjotut maat vastaan. Oglalain, brulèin, minneconjoun ja hunkpapain poliittiseksi johtajaksi nousikin 1870-luvun alkuvuosina Istuva Härkä, joka pyrki kaikin keinoin saamaan pohjoisten tasankojen heimot yhdistymään Yhdysvaltoja vastaan. Hullu Hevonen ja monet nuoret päälliköt antoivat täyden tukensa Istuvalle Härälle, mutta vanhemmat siouxien johtomiehet eivät olleet halukkaita uusiin sotiin. Siouxien pyhällä maalla mustilla vuorilla tapahtuneet kultalöydöt vuonna 1874 aloittivat kuitenkin tapahtumaketjun, joka vääjäämättä johti uusiin sotiin. Hallituksen joukkoja, joihin oli yhdistynyt pawneita, croweja, arikaroja sekä itäisiä shoshoneita, kerääntyi yhä enemmän Wyomingin ja Montanan alueille tarkoituksenaan laittaa kuriin siouxit, cheyennet ja arapahot, joitten niskurointi purkautui yhä lisääntyvinä kahakoina Mustien vuorten ympärillä.

 
Hunkpapa-johtaja Gall (Sappi).

Intiaaneilla oli kuitenkin keinonsa vältellä sotaa. He siirtyivät reservaateistaan ja kullankaivajien tieltä tasangoille metsästämään niitä vähiä biisoneita, joita oli jäljellä. Tällainen menettely oli hyväksytty Fort Laramien sopimuksessa, ja tarkoitukseen oli varattu suurehko alue niin Wyomingista kuin Montanastakin. Intiaaniasiainvirasto ei katsonut tarpeelliseksi noudattaa kirjoitettuja sopimuksia, vaan antoi vuoden 1875 joulukuussa käskyn, että kaikkien tasangoilla metsästävien intiaanien oli välittömästi palattava reservaatteihinsa. Osa intiaaneista päätti olla noudattamatta kehotusta, eikä tieto myöskään tavoittanut kaikkia reservaateistaan poistuneita.[10] Kun Yhdysvaltain sotilasyksiköt vuoden 1876 alkukuukausina alkoivat jäljittää tasangoille hajaantuneita intiaaneja, piti Istuva Härkä suuren neuvottelun, jonka sisältö voidaan tiivistää yhteen painavaan lauseeseen:

»Jos valkoiset tahtovat sotaa me annamme sen heille.[10]»

Vastapuolella kenraali Philip Henry Sheridan organisoi kaksi erillistä sotajoukkoa hoitamaan intiaaniasiat kuntoon pohjoisilla preerioilla. Toisen armeijan johdossa ratsasti kokenut prikaatinkenraali George Crook, toisen joukon totellessa everstiluutnantti George Armstrong Custerin määräyksiä. Crookin tiedustelijat, jotka koostuivat lähes 300:sta shoshonista ja crowsta, jäljittivät vihollisen, joka oli kerääntynyt suurin joukoin Rosebud-joen laaksoon ja leiriytynyt sinne. Crookin joukoilla ei kuitenkaan ollut todellista käsitystä intiaanien määrästä, eikä siitä, että kaikki cheyennien ja lakota-siouxien eri heimojen vaikutusvaltaisimmat johtajat olivat kokoontuneet yhteen valmiina antamaan soturinsa osaavien, edellisellä vuosikymmenellä kunnostautuneiden sotapäälliköiden käyttöön Yhdysvaltoja vastaan.[11]

 
George Custer noin vuotta ennen kuolemaansa.

Crookin yli tuhat miestä käsittävä armeija sai 17. päivä kesäkuuta vastaansa Hullun Hevosen johtamat siouxien ja cheyennien sotajoukot, joiden vahvuus oli noin 700 soturia.[12] Intiaanien hyökkäys oli taitavasti toteutettu, ja he onnistuivat lyömään sotilasosaston hajalle. Crook miehineen ei saanut tilaisuutta luoda yhtenäistä puolustusrintamaa, vaan joutui perääntymään. Heidän menetyksensä oli 57 miestä.[10]

Tulevissa sodissa siouxit, cheyennet ja arapahot saavuttivat suurimman voittonsa Little Big Hornin taistelussa, jossa everstiluutnantti Custer johdatti yli 200 miestään varmaan kuolemaan vihollisen järjestämään ansaan, jossa Hullu Hevonen ja hunkpapa-siouxien nuori johtaja Sappi (Gall) murskasivat taitavasti suunnitellulla pihtiliikkeellä Custerin seitsemännen ratsuväkirykmentin viimeiseen mieheen.[3]

Little Big Hornin verilöylyn jälkeen Hullusta Hevosesta tuli sotivien intiaanien tärkein johtaja pohjoisilla tasangoilla. Sadat nuoret soturit jättivät reservaattielämänsä liittyäkseen Hullun Hevosen joukkoihin. Yhdysvaltain armeijalla oli käytössään kuitenkin siksi valtavat voimat, että heidän voittokulkuaan oli mahdoton estää. Hullun Hevosen joukoista kaksi kolmannesta oli hajaantunut ympäri tasankoja Custerin tuhon jälkeen. Ranald S. McKenzien johtama yli tuhannen sotilaan armeija onnistui jäljittämään vuoden 1876 loppuun mennessä sen intiaanien ydinjoukon, jonka johdossa Hullu Hevonen edelleen oli. Seuraavan vuoden alussa McKenzien sinitakit saivat tulikosketuksen viholliseen, mutta yhteenotot jäivät pieniksi kahakoiksi intiaanien onnistuessa pakenemaan. Suurin osa pohjoisten tasankojen intiaanijohtajista kuitenkin katsoi parhaakseen antautua ylivoiman edessä. Viimeiset tuhankunta tasankojen soturia riisuttiin aseista keväällä 1877. Saman verran siouxeja ja cheyennejä oli ehtinyt ylittää Kanadan rajan Istuvan Härän mukana.[13]

Kohtalokas Fort Robinson

muokkaa
 
Kenraali George Crook.

Hullu Hevonen oli antautumisensa ehdoiksi vaatinut kenraali Crookilta kaksi lupausta: pysyvän turvan ihmisille, jotka häneen luottivat ja vapauden poistua reservaatista biisonijahdin ajaksi. Crook halusi näyttää Hullulle Hevoselle Valkoisen Amerikan voiman ja houkutteli tätä matkustamaan Washingtoniin tapaamaan presidentti Rutherford B. Hayesia.[14] Suostuttelut jäivät vaille vastakaikua Crookin monista yrityksistä huolimatta, sillä Hullu Hevonen ei halunnut tulla samanlaiseksi kuin ne intiaanit, jotka olivat käyneet ihastelemassa valkoisen miehen ihmeellisyyksiä.[15]

Oglala-siouxeille perustettu Punaisen Pilven toimipiste (myöhemmin Pine Ridgen reservaatti) ei kuitenkaan pystynyt takaamaan asukkailleen ongelmatonta tulevaisuutta. Reservaattiin joutuneet nuoret miehet pitivät Hullua Hevosta yhä johtajanaan, vaikka tämä yritti elää eristäytyneenä muusta joukosta. Elokuussa 1877 Yhdysvaltain armeijan värvärit kenraali Crookin myötävaikutuksella yrittivät taivuttaa Hullun Hevosen ja hänen nuoret kannattajansa pukeutumaan armeijan siniseen asetakkiin taistelemaan nez-perce-intiaaneja vastaan. Jotkut sotureista olivat valmiit menemään armeijan leipiin, ja tämä nostatti Hullun Hevosen tunteet pintaan. Hän antoi ymmärtää, että oli jättänyt sodat taakseen, eikä halunnut myöskään kansansa nousevan enää uusiin sotiin sen enempää valkoisia kuin punaisiakaan vastaan. Jotkut oglalain johtajat eivät kannattaneet Hullua Hevosta, vaan laittoivat liikkeelle huhun, että tämä hautoi kapinaa ja aikoi paeta reservaatista.[1] Nuori kokematon toimistoupseeri kertoi esimiehilleen huhusta.[16]

Kenraali Crook saapui selvittämään juorun todenperäisyyttä. Muuan intiaanitiedustelija varoitti kenraalia kertoen, että Hullu Hevonen suunnitteli tämän surmaamista.[17] Crook otti varoituksen tosissaan monen muun siouxin vahvistaessa tiedustelijan väitteen todeksi. 4. syyskuuta suuri joukko sotilaita lähetettiin pidättämään oglala-soturia, mutta tämä oli paennut tajuttuaan itseään vastaan solmitun salaliiton.[18] Hullu Hevonen pidätettiin ja intiaanipoliisien vartioimana hänet kuljetettiin takaisin Fort Robinsoniin, jossa syntyneessä tappelussa joku linnakkeen sotilaista iski häntä pistimellä vatsaan.[4]

5. syyskuuta 1877, noin neljä tuntia tapahtuneen välikohtauksen jälkeen, Hullu Hevonen todettiin kuolleeksi. Siitä, mitä oli tapahtunut ei saatu koskaan täyttä varmuutta.

” Isä, olen pahasti loukkaantunut.

Kerro kansalleni etteivät he voi turvata minuun enää.

”

– Hullu Hevonen Fort Robinsoniin rientäneelle isälleen vähän ennen kuolemaansa.[13]

Hullun Hevosen kuolema merkitsi käytännössä loppua tasankointiaanien taisteluille vanhan elämäntapansa puolesta.

Avioliitot

muokkaa
 
Hullun Hevosen muistolle.

Hullulla Hevosella oli kolme vaimoa, jotka olivat Black Buffalo Woman (Musta Biisoni), Black Shawl (Musta Hartiahuivi) ja Helen ”Nellie” Laravie. Ensimmäinen tytöistä, joka oli vaikutusvaltaisen oglala-päällikkö Punaisen Pilven veljentytär, oli ollut Hullun Hevosen nuoruudenaikainen rakkaus.[19] Tyttö oli kuitenkin naitettu toiselle miehelle: No Waterille. Avioliiton takana uskottiin olleen Punainen Pilvi, joka valtaansa kasvattaakseen oli järjestänyt veljentyttärelleen hyvän naimakaupan. Varakkaasta perheestä lähtöisin ollut No Water, joka omisti useita hevosia, ei osoittautunut Mustan Biisonin mieleiseksi aviomieheksi. Tyttö oli valmis jättämään tämän, mutta No Water ei halunnut laskea häntä menemään. Lopulta vaimo pakeni saadakseen olla Hullun Hevosen kanssa.[20]

Mustasukkainen ja aseistautunut No Water jäljitti parin vuonna 1870.[21] Toista päivää pakomatkalla olleet rakastavaiset olivat aterioimassa ystäviensä kanssa tiipiissä, kun No Water oli temmannut majan ovisuojan ylös ja astunut sisään revolveri kädessään. Kasvoihin luodista haavoittunut Hullu Hevonen toipui tämän tapauksen yhteydessä saamistaan vammoista, mutta välikohtaus himmensi hänen mainettaan. Hän joutui luopumaan myös sotapaidastaan, koska oli uskaltanut asettaa omat mieltymyksensä heimon etujen edelle.[22] No Water joutui maksamaan uhrilleen kaksi hevosta korvaukseksi aiheuttamistaan vammoista.[23]

Vuonna 1871 Hullu Hevonen nai Mustan Hartiahuivin, joka Punaisen Pilven myötävaikutuksella järjestettiin miehensä luo palanneen Mustan Biisonin tilalle. He saivat tyttären, jonka nimeksi tuli Kokipapia.[24] Hän kuoli kuitenkin kahden vuoden ikäisenä valkoisen miehen tautiin, joko koleraan tai tuberkuloosiin. Kolmas vaimo, Nellie Larrabee (Laravie), oli puoliverinen; isänsä puolelta ranskalainen äidin ollessa cheyenne.[25] Liitto solmittiin vuonna 1877. On mahdollista, että kaunis ja nuori Nellie oli osa sitä suunnitelmaa, jonka avulla Hullu Hevonen haluttiin saattaa myötämieliseksi Yhdysvalloille ja vieraannuttaa nuoret soturit hänestä. Pahaksi ja petolliseksi kuvattu Nellie yritti virittää miehelleen pirullisen ansan, ja myrkyttää tämän mielen.[26] Paetessaan sotilaita päivää ennen kuolemaansa Hullu Hevonen hylkäsi Nellien ja otti mukaan edellisen vaimonsa.[17]

Ensimmäisestä ”vaimosta” (avioliitto ei ollut virallinen) ei ampumisvälikohtauksen jälkeen ollut kovin paljon mainintoja. Hän sai toisen lapsen, joka oli tytär ja jonka vaaleus nostatti esiin huhut, joiden mukaan lapsi oli Hullun Hevosen.[22] Asiaa ei koskaan varmistettu. Lännen historiaan erikoistunut kirjailija Larry McMurtry esittää teoksessaan Crazy Horse arvelun, että Hullu Hevonen ei aivan täysin toipunut siitä, ettei saanut jatkaa suhdettaan Mustaan Biisoniin.[27] Lisäksi Hullua Hevosta painoi syyllisyys velipuolensa Pikku Haukan kuolemasta. Tämä oli joutunut kaivosmiesten surmaamaksi samaan aikaan, kun hän itse oli paennut kylästä Mustan Biisonin kanssa.[22][28]

Musta Hartiahuivi eli pitkän elämän kuollen Pine Ridgen reservaatissa todennäköisesti vasta vuonna 1927. Viimeinen vaimo Nellie Larrabee, joka tunnettiin myös nimellä Chi-Chi solmi myöhemmin uuden avioliiton ja eli elämänsä Rosebudin reservaatissa.[16]

Mies nimen takana

muokkaa

Hullu Hevonen oli vaitelias mies, joka ei kerskunut urotöillään eikä pitänyt esillä sotasaavutuksistaan saamiaan symboleja. Kirjailija George E. Hyde on kuvaillut häntä hyvin ujoksi ja syrjäänvetäytyväksi. Julkisesti hänen kuultiin puhuvan vain harvoin ja yleisiin traditioihin hän jätti osallistumatta.[29]

Ulkoiselta olemukseltaan Hullua Hevosta on kuvailtu hoikaksi, melko kevytrakenteiseksi mieheksi, joka painoi arviolta 70 kiloa.[30] Hän kantoi punaista haukansulkaa seuraten nuorena nähtyä näkyään. Hänen pitkät hiuksensa eivät olleet niin mustat kuin intiaaneilla yleensä, vaan enemmänkin ruskeat. Samoin hänen ihonsa oli vaaleampi kuin heimoveljillään ja kasvonpiirteet hienot.[31] Ampumistapaus 1860-luvun lopulla muutti hänen kasvonsa, sillä lähietäisyydeltä ammuttu luoti osui yläleukaan vahingoittaen todennäköisesti myös hampaita. Lisäksi ruuti oli saattanut palaa kiinni kasvoihin ja jättää jälkiä. Vaikka itse ampumahaava parani, jäi jäljelle arpi, joka kiristi kasvojen alaosaa ja veti suupieliä alaspäin saaden aikaan hieman ylimielisen ilmeen.[24][32] Muuttunut ulkonäkö muistutti Hullua Hevosta viimeisten vuosien ajan hänen onnettomasti päättyneestä rakkaussuhteestaan Mustaan Biisoniin ja oli mahdollisesti syynä myös siihen, ettei hän antanut valokuvata itseään. Joittenkin lähteiden mukaan hän pelkäsi "Shadow catcheria" (kameraa). Hänen itsensä on kerrottu sanoneen, että hän halusi pysyä kasvottomana niin valkoisten kuin punaistenkin vihollistensa vuoksi.[32]

Tyttärensä Kokipapian kuoleman jälkeen Hullu Hevonen pyrki lievittämään tuskaansa perustamalla seuran, joka tunnettiin nimellä Hoksi Hakata eli "Viimeksi syntyneiden poikien yhdistys".[24] Käytännössä kyseessä oli soturiseura, johon hän itse valitsi 40 rohkeaa nuorukaista eri perheistä. Tämä valittu joukko kävi seuraavien vuosien aikana läpi monet sodat johtajansa kanssa toimien samalla hänen henkivartijoinaan. Perheiden nuorimpien poikien valitseminen Hoksi Hakataan perustui kunniaan ja arvostukseen, jota nuoret miehet halusivat enemmän kuin mitään muuta. Saadakseen sitä he olivat valmiit tekemään yhä suurempia urotöitä noustaakseen arvostetumpaan asemaan kuin seuran ulkopuoliset vanhemmat veljet. Eräs seuran jäsenistä, oglala-soturi nimeltään Elk Eagle, eli vielä 1940-luvulla lähennellen sadatta ikävuottaan.[31]

Katso myös

muokkaa

Lähteet

muokkaa
  • Bray, Kingsley M.: Crazy Horze: A Lakota Life, s. 158. University of Oklahoma Press, 2008. ISBN 97808061 39869.
  • Brennan, Kristine Crazy Horse, Chelsea House Publishing, 2002, ISBN 0-7910-6493-X
  • Hardorff, Richard The Death of Crazy Horse: a tragic episode Lakota history Bison Books, 2002, ISBN 0-8032-7325-8
  • Haugen, Brenda Crazy Horse: Sioux Warrior, Compass Point Book, 2006, ISBN 9780756518448
  • Henriksson, Markus Alkuperäiset amerikkalaiset Gaudeamus, 1986, ISBN 951-662-385-9
  • Hoxie, Frederick E.: Encyclopedia Of North American Indians, Houghton Miffling Company, 1996. ISBN 0395669219.
  • McMurtry, Larry: Crazy Horse, Penguins, 1999.
  • Sandoz, Mari Crazy Horse: Strange Man of The Oglalas, Bison Books, 2008 ISBN 978-0-8032-1787-4
  • Taylor, Colin The American Indian Salamander, 2002, ISBN 1-84065-540-2
  • Virrankoski, Pentti Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1994, ISBN 951-717-788-7
  • Waldman, Carl Atlas of The North American Indian, Facts On File Publications, 1985, ISBN 0-87196-850-9

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ a b c d Crazy Horse emayzine.com. Arkistoitu 22.10.2004. Viitattu 4.4.2010.. (englanniksi)
  2. ↑ Crazy Horse Native Americans, 1844–1877. United States History.com. Viitattu 4.4.2010.. (englanniksi)
  3. ↑ a b Virrankoski s. 205.
  4. ↑ a b c d e Henriksson s. 102–103.
  5. ↑ a b Waldman s. 155.
  6. ↑ Hagen s. 48"
  7. ↑ Henriksson s. 106.
  8. ↑ Waldman s. 156.
  9. ↑ a b Henriksson s. 110.
  10. ↑ a b c Henriksson s. 124.
  11. ↑ Taylor s. 92.
  12. ↑ Waldman s. 157.
  13. ↑ a b Taylor s. 97.
  14. ↑ Brennan s. 49.
  15. ↑ Henriksson s. 131.
  16. ↑ a b The Death of Crazy Horse. Oxford University Press. Viitattu 7.4.2010. (englanniksi)
  17. ↑ a b Brennan s. 52.
  18. ↑ Brennan s. 53.
  19. ↑ Haugen s. 46.
  20. ↑ Haugen s. 75.
  21. ↑ Crazy Horse (Tesunke Witko) pdx.edu. Arkistoitu 27.3.2010. Viitattu 4.4.2010. (englanniksi)
  22. ↑ a b c Haugen 76.
  23. ↑ Haugen 77.
  24. ↑ a b c Bray s. 158.
  25. ↑ Sandoz s. 469.
  26. ↑ Hardroff s. 27–28.
  27. ↑ McMurtry s. 172–173.
  28. ↑ Bray s. 428.
  29. ↑ Hoxie s. 139.
  30. ↑ Conversations with Crazy Horse: Baptiste "Big Bat" Pourier Recalls The Death of Crazy Horse astonisher.com. Viitattu 9.4.2010.. (englanniksi)
  31. ↑ a b Conversations with Crazy Horse: Eagle Elk Recall Crazy Horse astonisher.com. Viitattu 10.4.2010. (englanniksi)
  32. ↑ a b The Crazy Horse Tin Type Custer Museum. Arkistoitu 18.12.2010. Viitattu 27.10.2010. (englanniksi)

Aiheesta muualla

muokkaa
 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Hullu Hevonen.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Hullu_Hevonen&oldid=22829979”
  NODES