Ihmisluonto
Ihmisluonto tarkoittaa oletettua inhimillistä olemusta tai luontoa, joka on yhteinen kaikille ihmisille. Ihmisluonnon oletetaan synnyttävän kaikille ihmisille tiettyjä ominaisuuksia, kuten sen, että kaikki ihmiset ovat joko hyviä tai pahoja.[1]
Jaottelu
muokkaaTarkemmin määriteltynä ihmisluonnon voi jakaa synnynnäiseksi, universaaliksi ja ainutlaatuiseksi ihmisluonnoksi.[1]
Synnynnäinen ihmisluonto tuottaa pääosin perinnöllisesti syntyviä ominaisuuksia, kuten halu jatkaa sukua, puhua jotain kieltä tai luoda yhteistä kulttuuria. Joskus jokin kulttuurinen tekijä tai muu ympäristötekijä voi estää synnynnäisen piirteen toteutumisen.[1]
Universaali ihmisluonto tarkoittaa oletettuja kaikille yksilöille tai kulttuureille yhteisiä ominaisuuksia. Tällaisiksi on ehdotettu esimerkiksi musiikkia, tanssia, taidetta, yhteiskunnallista työnjakoa ja uskontoa.[1]
Ainutlaatuinen tai erityinen ihmisluonto tarkoittaa sellaisia ominaisuuksia, jotka ovat tyypillisiä ja ainutlaatuisia vain ihmislajille. Filosofit ja teologit ovat ehdottaneet tällaisiksi järkevää ajattelua, symbolista kieltä, moraalia, uskontoa ja taidetta.[1]
Keskustelu ihmisluonnon olemassaolosta
muokkaaIhmisluonnon olemassaolo ja sen merkitys perustuu siihen, kuinka paljon ihmisen käyttäytymistä selittää ihmisen evoluutiohistoria tai lajityypillinen psykologia. Pelkästään ympäristön ja kulttuurin muokkaama käyttäytyminen ei edellytä synnynnäisen ihmisluonnon olemassaoloa.[1]
Sosiobiologit ovat puolustaneet ihmisluonnon käsitettä sillä perusteella, että heidän mielestään biologia ja evoluutiohistoria säätelevät ihmisessä sellaisia asioita kuten yhteiselämä, psykologia, seksuaalisuus, moraali, parinvalinta ja sukupuoliroolit.[1]
Evoluutiopsykologien mukaan biologia säätelee kyllä ihmisen psykologisia mekanismeja mutta ei suoraan käyttäytymistä. Tämän näkemyksen mukaan ihmisaivot pyörittävät useita luonnonvalinnan tuottamia ja toisistaan riippmattomia ”ohjelmia”, ”moduuleja” tai ”työkaluja”, kuten tietokone, ja kaikilla näillä työkaluilla on oma ja tarkasti rajattu tehtävänsä. Tämän näkemyksen arvostelijoiden mukaan ihmismielessä on todellisuudessa vain yksi ”työkalu”, joka on kyky joustavaan oppimiseen.[1]
Myös kristillinen ihmiskäsitys on perinteisesti sisältänyt vahvan käsityksen ihmisluonnosta. Esimerkiksi Tuomas Akvinolaisen mukaan ihmisellä on ainutlaatuinen kyky järkevään ajatteluun ja sosiaaliseen elämään, ja että synnynnäinen ihmisluonto asettaa luonnollisia päämääriä ja tavoittelee onnellisuutta. Monet nykyteologit ovat kyseenalaistaneet tämän perinteisen päämäärähakuisen ja ainutlaatuisen käsityksen ihmisluonnosta.[1]
Katso myös
muokkaaLähteet
muokkaaKirjallisuutta
muokkaa- Ylikoski, Petri & Kokkonen, Tomi: Evoluutio ja ihmisluonto. Helsinki: Gaudeamus, 2009. ISBN 978-952-495-043-5