James Monroe
James Monroe (28. huhtikuuta 1758 Westmorelandin piirikunta, Virginia – 4. heinäkuuta 1831) oli Yhdysvaltain viides presidentti.
| James Monroe | |
|---|---|
 |
|
| Yhdysvaltain 5. presidentti | |
| Varapresidentti | Daniel D. Tompkins[1] |
| Edeltäjä | James Madison[1] |
| Seuraaja | John Quincy Adams[1] |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 28. huhtikuuta 1758[1] Westmorelandin piirikunta, Virginia[1] |
| Kuollut | 4. heinäkuuta 1831 (73 vuotta)[1] New York City[1] |
| Ammatti | lakimies[1] |
| Puoliso | Elizabeth Kortright Monroe[1] |
| Tiedot | |
| Puolue | demokraattis-republikaanipuolue [1] |
| Uskonto | episkopaali[1] |
 Nimikirjoitus |
|
Monroen suurimpia saavutuksia olivat Louisianan ostaminen Napoleonilta vuonna 1803 sekä presidenttikautensa aikana Mississippin, Illinoisin, Alabaman, Missourin ja Mainen osavaltioiden liittäminen Yhdysvaltoihin. Lisäksi Monroe loi Monroen oppi -nimellä tunnetun doktriinin, jonka mukaan Yhdysvallat ei sekaannu Euroopan asioihin kunhan Eurooppa ei koske Yhdysvaltoihin.
Nuoruus ja vapaussota
muokkaaJames Monroe syntyi 28. huhtikuuta 1758 Westmorelandin piirikunnassa, Virginiassa Spence Monroelle (1727–74) ja Elizabeth Jones Monroelle (1730–74). James Monroe meni 16-vuotiaana College of William and Mary in Williamsburgh -nimiseen collegeen vuonna 1774.[2]
Monroe lopetti opiskelunsa collegessa jo kahta vuotta myöhemmin liittyäkseen siirtokuntien armeijaan taistelemaan brittejä vastaan Yhdysvaltain vapaussodassa. Madison osallistui taisteluihin New Yorkissa, New Jerseyssä ja Pennsylvaniassa ennen haavoittumistaan Trentonissa. Tämän jälkeen Madison toimi kenraali George Washingtonin armeijassa. Samoihin aikoihin Monroe tutustui Thomas Jeffersoniin, josta tuli myöhemmin Virginian kuvernööri ja Yhdysvaltain kolmas presidentti. Vuonna 1780 Monroe alkoi opiskella lakia Jeffersonin alaisuudessa.[2]
Ura poliitikkona
muokkaaVapaussodan päätyttyä Monroe siirtyi politiikkaan. Vuonna 1782 hänet valittiin Virginian hallitukseen (engl. Virginia Assembly) ja seuraavana vuonna Virginian edustajana Konfederaation kongressiin (nykyinen Yhdysvaltain kongressi). Vuonna 1786 Monroe meni naimisiin Elizabeth Kortrightin (1768–1830) kanssa. Kortright kuului newyorkilaiseen porvaristosukuun. Pari sai yhteensä kolme lasta: Elizan (1786), James Spencen (1799, kuoli jo 1800) ja Maria Hesterin (1803).[3][2]
Kongressissa Monroe tuki aluksi James Madisonin pyrkimystä luoda Yhdysvalloille perustuslakia. Monroe ei kuitenkaan ollut tyytyväinen perustuslain lopulliseen muotoon, sillä hänen mielestään se antoi Yhdysvaltain hallitukselle liikaa valtaa eikä tukenut tarpeeksi yksilönvapautta. Tästä huolimatta perustuslaki ratifioitiin vuonna 1789.[2]
Vuonna 1790 Monroe valittiin Yhdysvaltain senaattiin Virginian edustajana. Senaattorina Monroe vastusti federalistien ja erityisesti Alexander Hamiltonin yrityksiä antaa hallitukselle entistä enemmän päätösvaltaa. Vuonna 1792 Monroe päättikin liittyä Madisonin ja Jeffersonin perustamaan demokraattis-republikaaniseen puolueeseen.[2]
Ministeriksi 1794
muokkaaVuonna 1794 Yhdysvaltain presidentiksi noussut George Washington nimitti Monroen Yhdysvaltain ja Ranskan suhteita hoitavaksi ministeriksi. Samaan aikaan Ranska kävi sotaa Isoa-Britanniaa vastaan. Monroe sai aluksi parannettua Yhdysvaltojen ja Ranskan suhteita, mutta suhteet huononivat jälleen, kun Yhdysvaltain korkeimman oikeuden puheenjohtaja John Jay teki niin kutsutun Jayn sopimuksen Ison-Britannian kanssa marraskuussa 1794. Suhteiden huonontumisen takia Washington joutui vapauttamaan Monroen tehtävistän vuonna 1796.[2]
Monroe palasi politiikkaan vuonna 1799, kun hänet valittiin Virginian kuvernööriksi. Monroe ehti olla virassaan kolme vuotta, ennen kuin presidentiksi noussut Thomas Jefferson pyysi häntä neuvottelemaan Ranskan kanssa New Orleansin ostamisesta. Kun Monroe alkoi neuvotella Ranskan johtajan Napoleonin kanssa kaupungin ostamisesta, kävi selväksi, että Napoleon halusi eroon myös Lousianan alueesta. Koska Monroella ei ollut aikaa ottaa yhteyttä Jeffersoniin, hän solmi ilman tämän suostumusta Lousianan ostoa koskevan sopimuksen Yhdysvaltain Ranskan-lähettilään Robert R. Livingstonin kanssa.[2]
Monroeta kiiteltiin paljon Yhdysvaltojen kannalta hyvästä kaupasta ja hänet nimitettiinkin kaupan jälkeen Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian suhteita hoitavaksi ministeriksi. Ministerinä Monroe alkoi luonnostella sopimusta, joka olisi parantanut maiden välejä. Jefferson hylkäsi kuitenkin sopimuksen, koska Ison-Britannian laivasto ei pyynnöistä huolimatta ollut lopettanut yhdysvaltalaisten laivojen värväämistä riveihinsä. Monroe ei pitänyt Jeffersonin hylkäyksestä, ja hänen välinsä Jeffersonin ja ulkoministeriksi nousseen Madisonin kanssa kiristyivät.[2]
Madisonille ja Jeffersonille yhä vihaisena Monroe asettui Madisonin vastaehdokkaaksi vuoden 1808 presidentinvaaleihin. Monroe hävisi vaalit ja palasi vuonna 1811 Virginian kuvernööriksi. Presidentiksi noussut Madison päätti kuitenkin vielä samana vuonna pyytää Monroeta maan uudeksi ulkoministeriksi. Monroe suostui ja hän osoittautui suureksi eduksi, kun Yhdysvallat ja Iso-Britannia ajautuivat sotaan seuraavana vuonna. Ulkoministerin lisäksi Monroe toimi 1814–1815 myös Yhdysvaltain sotaministerinä (engl. Secretary of War), kun virassa aiemmin ollut John Armstrong joutui eroamaan brittien poltettua Washingtonin.[2]
Nousu presidentiksi
muokkaaVuonna 1816 Monroe yritti uudelleen maan presidentiksi demokraattis-republikaanina. Hän voitti vaaleissa selvästi federalistien ehdokkaan Rufus Kingin. Monroe astui virkaan 4. maaliskuuta 1817 ja jätti samalla ulkoministerin virkansa. Koska britit olivat vuoden 1812 sodan yhteydessä polttaneet Valkoisen talon, asui Monroe perheineen I Street -nimisellä kadulla sijainneessa talossa vuoteen 1818 asti, kun Valkoinen talo saatiin kunnostettua.[2]
Monroen presidenttikausien aikaan Yhdysvalloissa vallitsi "mukavien tunteiden aikakausi" (engl. Era of Good Feelings). Koska Yhdysvallat oli voittanut useita taisteluita brittejä vastaan vuoden 1812 sodassa, kansalaiset luottivat maahansa entistä enemmän. Lisäksi federalistien ja demokraattis-republikaanisten puolueiden valtataistelu tuntui olevan ohi.[2]
Monroen presidenttikauden ensimmäisiä ongelmia oli selvittää maan huonot välit Espanjaan. Maiden välejä oli huonontanut Yhdysvalloille kuuluneen Georgian ja Espanjan omistaman Floridan rajakonfliktit. Vuonna 1819 Monroe ratkaisi ongelmat ostamalla Floridan alueen viidellä miljoonalla dollarilla. Kauppa aiheutti Yhdysvaltain ensimmäisen finanssikriisin, joka tunnetaan nykyisin nimellä vuoden 1819 paniikki (engl. Panic of 1819).[2]
Floridan lisäksi myös orjuus nousi Monroen presidenttikaudella ongelmaksi. Kun Missouri halusi liittyä unioniin vuonna 1818, pohjoisvaltiot halusivat, että osavaltiossa olisi orjuus kielletty. Etelävaltiot puolestaan vaativat, että orjuus tulisi Missourissa olla sallittua. Ongelma saatiin ratkaistua vuonna 1820, kun Monroe hyväksyi Missourin kompromissina tunnetun kompromissin, jossa Missourissa sallitaan orjuus, mutta Mainen osavaltiossa orjuus kielletään.[2]
Vuonna 1820 Monroe valittiin uudelleen presidentiksi ilman vastaehdokasta. Monroe halusi kasvattaa Yhdysvaltain vaikutusvaltaa maailmalla. Vuonna 1823 hän julkaisi ulkoministerinsä John Quincy Adamsin kanssa niin kutsutun Monroen opin (engl. Monroe Doctrine). Monroen opin mukaan Yhdysvallat ei sotkeudu Euroopan asioihin, kunhan eurooppalaiset eivät yritä perustaa uusia siirtokuntia Amerikan mantereelle. Oppia käytettiin vielä pitkään Monroen presidenttikauden jälkeen.[2]
Loppukautensa aikana Monroe muun muassa rakensi maan liikenneinfrastruktuuria ja loi Yhdysvalloista mahtivaltion koko maailmalla. Missourin ja Mainen lisäksi uusina osavaltioina unioniin liittyivät Monroen aikana vielä Mississippi (1817), Illinois (1818) ja Alabama (1819).[2]
Viimeiset vuodet
muokkaaJätettyään virkansa presidenttinä vuonna 1825 Monroe palasi vaimonsa kanssa Virginiaan. Kun Monroen vaimo kuoli vuonna 1830, Monroe muutti tyttärensä kanssa New Yorkiin, jossa hän kuoli 73-vuotiaana 4. heinäkuuta 1831.[2] Monroe on yksi vain kolmesta presidentistä, joka on kuollut Yhdysvaltain itsenäisyyspäivänä. Toiset kaksi olivat John Adams ja Thomas Jefferson.[4]
Perintö
muokkaaLähteet
muokkaa- ↑ a b c d e f g h i j k l James Monroe - The Era of Good Feelings American Heritage. Arkistoitu 12.12.2010. Viitattu 1.1.2011. (englanniksi)
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p James Monroe History. Viitattu 1.1.2011. (englanniksi)
- ↑ Biography of James Monroe ashlawnhighland.org. Arkistoitu 19.11.2010. Viitattu 1.1.2011. (englanniksi)
- ↑ Three Presidents Die on July 4th: Just a Coincidence? National Constitution Center. 2023. Viitattu 27.10.2023. (englanniksi)
- ↑ Founding of Liberia, 1847 Office of the Historian. 2024. Viitattu 2.12.2024. (englanniksi)
Aiheesta muualla
muokkaa- James Monroe Valkoinen talo (englanniksi)
