Kaarle IX
Kaarle IX (ruots. Karl IX, 4. lokakuuta 1550 – 30. lokakuuta 1611) oli Ruotsin hallitsija vuosina 1599–1611, kuningas virallisesti vuodesta 1604. Hän oli yksi kuningas Kustaa Vaasan pojista.[1] Kaarlesta on käytetty myös nimitystä Kaarle-herttua viitattaessa tapahtumiin ennen hänen kuninkuuttaan.
| Kaarle IX | |
|---|---|
 | |
| Ruotsin valtionhoitaja | |
| Valtakausi | 24. heinäkuuta 1599 – 22. maaliskuuta 1604 |
| Edeltäjä | Sigismund (kuningas) |
| Ruotsin kuningas | |
| Valtakausi | 22. maaliskuuta 1604 – 30. lokakuuta 1611 |
| Kruunajaiset | 15. maaliskuuta 1607 |
| Seuraaja | Kustaa II Adolf |
| Syntynyt |
4. lokakuuta 1550 Tukholma, Ruotsi |
| Kuollut |
30. lokakuuta 1611 (61 vuotta) Nyköping, Ruotsi |
| Puoliso |
Maria (1579–1589) Kristiina (1592–1611) |
| Lapset |
Margareta Elisabet Elisabet Sabina Ludvig Katariina Kustaa Maria Kustaa II Adolf Maria Elisabet Kristiina Kaarle Filip Carl Gyllenhielm |
| Suku | Vaasa |
| Isä | Kustaa Vaasa |
| Äiti | Margareeta Leijonhufvud |
| Uskonto | luterilainen |
| Nimikirjoitus |
 |
Kustaa Vaasa luovutti hänelle testamentissaan oman herttuakunnan Sveanmaan alueelta. Kaarle käytännössä johti kapinaa veljeään Eerikiä vastaan, jonka seurauksena Juhana III tuli Eerikin tilalle valtaistuimelle. Kaarlen ja Juhanan välit olivat kuitenkin kireät. Juhana olisi halunnut rajoittaa Kaarlen valtaa, mutta Juhanan luovuttua tästä tavoitteesta kiistanaiheeksi nousi uskonto. Kryptokalvinismia tukenut Kaarle ei hyväksynyt sitä, että Juhana muutti Ruotsin kirkon toimintaa korkeakirkollisempaan suuntaan. Kaarle ei myöskään hyväksynyt unionia katolisen Puola-Liettuan kanssa.
Ristiriidat pahenivat, kun katolinen Sigismund tuli isänsä Juhanan kuoltua Puolan ja Ruotsin kuninkaaksi. Kaarle painosti Sigismundin allekirjoittamaan Uppsalan päätöksen, jossa hän tunnusti Ruotsin olevan protestanttinen valtio. Tämä ei riittänyt Ruotsin ylimystölle, jonka enemmistö piti Sigismundia ulkomaalaisena ja harhaoppisena. Vuonna 1595 Söderköpingin valtiopäivät valitsivat Kaarlen valtionhoitajaksi. Kaarle vaati Suomen käskynhaltijaa Klaus Flemingiä itsensä eikä Sigismundin alaiseksi, minkä seurauksena maassa syttyi sisällissota.
Sisällissota
muokkaa- Pääartikkeli: Sigismundin ja Kaarlen valtataistelu
Suomen aatelisto ja johtava porvaristo oli yleisesti Klaus Flemingin ja Sigismundin puolella: unionin Puola-Liettuan kanssa esimerkiksi uskottiin tuovan turvaa Venäjää vastaan ja auttavan kauppaa. Kovin kaukana ei ehkä ollut sekään mahdollisuus, että Suomi olisi eronnut Ruotsista ja liittynyt yksin tähän puolalais-balttilaiseen valtiomuodostelmaan. Sigismundille tämä ei kuitenkaan kelvannut, vaan hän halusi Ruotsin kruunun. Monet talonpojat sen sijaan vastustivat Klaus Flemingiä. Eräänä syynä olivat tämän Kaarle-herttuan varalta ylläpitämät linnaleirit, jotka ottivat varsin siekailematta ylläpitonsa talonpojilta. Kaarle-herttua käytti talonpoikia hyväkseen ja antoi vastauksessaan pohjalaistalonpoikien valituskirjelmään sytykkeen vuosien 1596–1597 talonpoikaiskapinalle, nuijasodalle. Klaus Fleming kukisti tämän kapinan verisesti, mutta kuoli samana vuonna.[2][3][4]
Kaarle nousi maihin Suomeen syyskuussa 1597 kukistaakseen Sigismundia yhä kannattavan aateliston. Turun linna antautui muutamien viikkojen taisteluiden jälkeen, ja sen johto korvattiin Kaarlen kannattajilla. Kaarle joutui kuitenkin palaamaan pian Ruotsiin, jota uhkasi Puolan maihinnousu. Harvalukuiset Kaarlen puolustajat joutuivat Suomessa pian tappiolle, ja Turun linna oli jälleen Sigismundin kannattajien käsissä. Seuraavana vuonna Sigismund yritti lähettiläänsä välityksellä vaikuttaa Uppsalan valtiopäiviin, ja sai jonkin verran vastakaikua ajatuksilleen. Kaarle kuitenkin sai läpi mieleisensä päätökset.
Suomessa alettiin koota joukkoja luvattua Puolan hyökkäyksen tukemista varten, joka kuitenkin oli sotien koettelemassa maasta vaikeaa. Heinäkuussa 1598 nousi Arvid ja Yrjänä Hornin, Akseli Kurjen ja Antti Boijen komentama vajaan 3 000 miehen joukko maihin Uplannissa. Kun suomalaiset kuulivat Puolan armeijan myöhästyneen, he kuitenkin vetäytyivät ilman taisteluita. Puolalaisten 5 000 miehen armeija nousi maihin Etelä-Ruotsiin, jossa ratkaiseva Stångebron taistelu käytiin syyskuussa 1598. Kaarlen armeija voitti lopulta taistelun.
Sigismund palasi Puolaan, ja sotaretkeen pettyneenä erotti joukon Suomen johtomiehiä, joita ei pitänyt riittävän luotettavina. Syksyllä 1599 ennen kuin Sigismund ja Suomen aateliset ehtivät toteuttaa uusia suunnitelmiaan, tapahtui pelätty Kaarlen maihinnousu Suomeen. Hän löi Akseli Kurjen komentamat suomalaisjoukot Marttilan taistelussa, minkä jälkeen Suomen kaikki linnat vallattiin. Taistelujen päätyttyä Kaarle toimeenpani oikeudenkäynnit, joiden päätteeksi useita Suomen johtohenkilöitä mestattiin Viipurin ja Turun verilöylyissä. Kaikkiaan mestattuja aatelisia oli viitisenkymmentä, ja useat muut tuomittiin vankeuteen. Kaarle myös korvasi suomalaista ylimystöä ruotsalaisilla.
Kaarlen Suomeen tekemistä sotaretkistä on sittemmin Kantelettareen liitetty aikalaisrunoilijan laatima runo Kaarle-herttuan runo, joka on säilynyt kahtena 1700-luvun käsikirjoituksena.[5]
Kuninkaana
muokkaaLinköpingin valtiopäivät ilmoittivat 24. helmikuuta 1600, että Sigismund ei ollut enää Ruotsin kuningas, ja Juhana III:n kymmenvuotias poika Itä-Götanmaan herttua Juhana tunnusti Kaarlen Ruotsin hallitsijaksi. Vasta kun poika vuonna 1604 luopui perintöoikeudestaan kruunuun, alkoi Kaarle käyttää titteliä kuningas. Vallanperimys oli kuitenkin kiistanalainen, sillä Sigismundin poika Vladislav oli ollut kruununperillinen ja Kaarle oli siten vallankaappaaja. Hän ei uskaltanut pitää kruunajaisia, koska naapurivallat olivat kiistassa suuressa määrin Sigismundin puolella.[6]
Vuonna 1604 säädettiin uusi vallanperimysjärjestys. Kaarle otti vastaan kruunun, joka määrättiin periytymään Kaarlen miespuolisille perillisille. Kaarlen kruunajaiset pidettiin vuonna 1607, ja vielä silloinkin hänen saksalaiset liittolaisensa pitivät asiaa epäviisaana. Asia ei ollutkaan tällä loppuun käsitelty, ja hovi pelkäsi jatkuvasti Vladislavin tai hänen velipuolensa Johanin kruununtavoittelua – erityisesti Puolan hyökkäykseen liitettynä.[6]
Hallitsijana Kaarle ei ollut yhtä taitava kuin vallankaappaajana.[6]. Kaarle IX:n lyhyt hallintokausi oli jatkuvaa sodankäyntiä. Vihollisuus Puolan kanssa ja Moskovan Venäjän sekasorto johtivat sotimiseen Liivinmaasta ja Inkeristä. Tanskan kanssa Ruotsi soti Lapin omistuksesta. Ruotsin kannalta sodat eivät juuri sujuneet.[7]
Sisäpolitiikassa ei tapahtunut Kaarlen kaudella merkittäviä muutoksia tai uudistuksia.[6] Kaarle pyrki edistämään etenkin kauppaa, ja hänen aikanaan perustettiin vuosina 1605 ja 1606 Oulun ja Vaasan kaupungit. Muutoin Kaarlen aika oli Suomessa raskasta katojen, ankaran verotuksen ja balttilaisen aatelin mielivallan vuoksi.[7] Suomeen tuli balttilaista aatelia, koska Suomen oma aatelisto oli harventunut sisällissodassa. Uudet aatelismiehet eivät ymmärtäneet maan talonpoikien itsenäistä asemaa.[6]
Kaarle IX kruunattiin vuonna 1607 näyttävin menoin.[8] Hän otti hallitsijanimikkeeseensa ainoana Ruotsin kuninkaista myös ”suomalaisten kuninkaan” arvon. Suomeksi tuo koko titulatuura eli arvonimiluettelo kuuluu Kaarle IX:n 20. joulukuuta 1608 lähettämässä Tukholman kuninkaallisessa kirjastossa säilytettävässä suomenkielisessä kirjeessä seuraavasti:
»Me Carlei se yhdeksäs sillä nimellä, Jumalan armosta Rodzin, Göthin, Wendin, Somalaisten, Karialaisten, Lappalaisten Pohian maalla, Kainulaisten ja Wirolaisten etc. Kuningas".»
(Grotenfelt, Kustavi: Suomenkielisiä historiallisia asiakirjoja Ruotsinvallan ajalta. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1912. )
Puolisot ja lapset
muokkaaKaarle IX:n ensimmäinen puoliso vuodesta 1579 oli saksalainen Pfalzin ruhtinatar Maria (k. 1589) ja toinen puoliso vuodesta 1592 Holstein-Gottorpin herttuatar Kristiina (k. 1625). Jälkimmäisestä avioliitosta syntyivät pojat Kustaa II Aadolf ja Kaarle Filip (Karl Philip).[9] Jakob De la Gardie taivutti vuonna 1611 venäläiset valitsemaan Kaarle Filipin (1601–1622) Venäjän tsaariksi, ja vuonna 1613 oli määrä sopia ehdoista Viipurissa. Sillä välin oli tsaariksi valittu kuitenkin Mikael Romanov.[10] Kaarle IX:n tytär Katariina oli kuningas Kaarle X Kustaan äiti.
Lähteet
muokkaa- ↑ Carl IX, 1550–1611 Slaget vid Stångebro Linköping Kommun, Länsmuseet 1999
- ↑ Talonpojat nousivat kapinaan Maailmanhistoria-lehti 7.10.2011
- ↑ Kaarle-herttua palaa Turun linnaan, Edelfeltin historiamaalaus Turkuun Turku 2011. Arkistoitu 17.12.2012. Viitattu 2.10.2018.
- ↑ Onnela, Tapio: Kaarle-herttua palaa Turun linnaan Agricola, Suomen humanistiverkko. 21.12.2010. Viitattu 2.10.2018.
- ↑ Otavan Iso tietosanakirja, osa 4, palsta 101. Otava, 1968.
- ↑ a b c d e Mirkka Lappalainen: Pohjolan leijona. Kustaa II Aadolf ja Suomi 1611–1632, s. 31–40. Siltala, 2014. ISBN 978-952-234-242-3
- ↑ a b Otavan iso tietosanakirja, osa 4, palsta 95. Helsinki: Otava, 1962.
- ↑ Karl IX (Arkistoitu – Internet Archive) Livrustkammaren (ruotsiksi)
- ↑ Otavan iso tietosanakirja, osa 4, palsta 95. Otava.
- ↑ Otavan iso tietosanakirja, osa 4, palsta 100. Otava.
Aiheesta muualla
muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kaarle IX Wikimedia Commonsissa
- Jussi Nuorteva: Kaarle IX (1550–1611) Kansallisbiografia-verkkojulkaisu (maksullinen). 23.6.2000. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura.
- Louise Stjernströmin (Carl Blinkin) teokset Kaarle ja Sigismund: I: Protestanttiko vai katolinen? ja II: Lehti kääntyy vapaasti ladattavina e-kirjoina Project Gutenbergiltä.
- Kaarle herttuan avoin kirje Suomen rahvaalle 2.10.1597, Turku(Agricola-Suomen historiaverkko, Kotimaisten kielten tutkimuskeskus)
- Lepokorpi, Nina: Edelfelt palasi kotiin Turun linnaan Turun Sanomat. 1.9.2005. Arkistoitu 2.10.2018. Viitattu 2.10.2018.
- Enkenberg, Ilkka: Kaarle-herttua valtaa Suomen Maailmanhistoria.net. 14.9.2012. Viitattu 2.10.2018.