Kamikaze

Kamikaze (jap. 神風, kamikaze tai shinpū) eli kamikazelentäjä oli keisarillisen Japanin asevoimien erikoisjoukkojen itsemurhalentäjä toisessa maailmansodassa. Kamikazelentäjän tehtävänä oli tarkoituksellisesti ohjata räjähteillä lastattu lentokone vihollisen laivaan. Erityisesti kamikazelentäjät kuuluivat keisarillisen Japanin laivaston vuonna 1944 perustamiin erikoisjoukkoihin, jotka tunnettiin virallisesti nimellä ”Kamikaze-erikoishyökkäysjoukot” (jap. 神風特別攻撃隊, Kamikaze tokubetsukōgekitai). Laivaston lisäksi myös keisarillisen armeijan ilmavoimilla oli omia itsemurhalentäjiään. Lento-osastot olivat osa keisarillisen armeijan ja laivaston muita erikoisjoukkoja (tokubetsukōgekitai tai lyhyemmin tokkōtai), joihin kuului esimerkiksi itsemurhasukellusveneitä, -torpedoja ja -moottoriveneitä.

Mitsubishi Zero hyökkää taistelulaiva USS Missourin kimppuun.

Japani turvautui tappiollisen sodan lopulla itsemurhahyökkäyksiin, koska oli menettänyt kykynsä estää vihollisen eteneminen perinteisen sodankäynnin keinoin. Kamikaze olikin uhrattuihin resursseihin nähden tehokas taktiikka, joka kykeni suhteellisen vähäisin menetyksin aiheuttamaan liittoutuneille raskaat tappiot. Japanilaiset tekivät sodan aikana noin 2 400 kamikazehyökkäystä. Ne aiheuttivat liittoutuneille lähes 10 000 miehen tappiot ja upottivat tai vaurioittivat yli 400 alusta. Lentäjät olivat enimmäkseen vapaaehtoisia, joskin monia painostettiin suostumaan. Sodan lopputulokseen kamikazella ei ollut vaikutusta.

Historia

Tausta

Koulutytöt vilkuttavat kamikazelentäjälle.

Alun perin kamikaze (jap. 神風, luetaan joskus myös shinpū, ’jumalan tuuli, jumalainen tuuli, taivaallinen tuuli’) tarkoitti kamikaze-hirmumyrskyjä, jotka Japanin kannalta onnekkaasti tuhosivat vuosina 1274 ja 1281 valloitusta yrittäneet mongolilaivastot. Tapahtuma tulkittiin yliluonnolliseksi väliintuloksi ja sille annettiin nimeksi jumalallinen tuuli.

Toisen maailmansodan lopulla japanilaiset turvautuivat itsemurhataktiikkaan, koska eivät enää kyenneet estämään liittoutuneiden etenemistä perinteisen sodankäynnin keinoin. Keisarillisen Japanin armeijan ilmavoimien lentäjät pyysivät lupaa itsemurhahyökkäyksiin jo maaliskuun 1943 alkupuolella. Lupaa ei myönnetty, mutta yksi lentäjistä ohjasi silti koneensa päin vihollisen pommikonetta ja kuoli. Kesällä 1943 itsemurhahyökkäysten mahdollisuudesta puhuttiin jo virallisesti. Ajatuksena oli täyttää hävittäjä räjähteillä. Kesällä 1944 kenraalimajuri Hiroshi Masaki julkaisi artikkelin ”Tutkielma itsemurhahyökkäyksestä laivaston aluksia vastaan” (Sutemisenpō ni yoru kanteikōgeki no kōsatsu). Samoihin aikoihin nousi esiin myös ajatus ihmistorpedoista ja pienistä moottoriveneistä, jotka lastattaisiin pommeilla ja ohjattaisiin vihollisaluksiin.

Laivaston ilmavoimien kamikazetaktiikan pääarkkitehti oli amiraali Takijirō Ōnishi, joka arvioi sen olevan ainoa keino kääntää sodan kulku Japanin eduksi. Toisaalta Japanissa tiedostettiin hyvin tilanteen toivottomuus, ja kamikazeen kuului ajatus kunniakkaasta taistelusta ylivoimaista vihollista vastaan katkeraan loppuun saakka. Lentäjän kuolema ei silti ollut hyökkäyksen itsetarkoitus, vaan sitä pidettiin isänmaan hyväksi tehtävänä uhrauksena. Bushidōssa itsemurha ei ole sankariteko vaan keino sovittaa epäonnistuminen tai häpeä, eikä kamikazehyökkäyksiä sodanaikaisessa Japanissa nähty itsemurhina. Muodollisesti kamikazejoukot tunnettiin ”erikoisjoukkoina” (特攻隊, tokkōtai). Lentäjien kunnioittamiseksi eteen lisättiin sana shinpū, ’jumalallinen tuuli’, joka voidaan lausua myös kamikaze. Lentäjät käyttivät valkoista huivia ja sitoivat otsaansa samuraikulttuuriin kuuluvan valkoisen hachimaki-huivin.

Taktiikan mahdollisti japanilainen sotilaskulttuuri, joka korosti yksilön uhrautuvaisuutta valtion ja hallitsijan hyväksi. Tuhannet nuoret lentäjät ilmoittautuivatkin vapaaehtoisiksi kamikaze-lentoja varten. Viholliselle antautumista pidettiin kunniattomana, kun taas sodassa kaatuneista tulisi kameja. Keisarin palveluksessa kuolleiden soturien henkien uskottiin palaavan Japaniin, jossa ne asettuisivat esimerkiksi Yasukuni-jinjan pyhäkköön Tokiossa. Eloonjääneet vapaaehtoiset ovat usein viitanneet zen-filosofiaan, jonka mukaan kuolema ei ole muita tapahtumia merkityksellisempi. Vastoin yleistä käsitystä monet kamikazelentäjät olivat kuitenkin vastahakoisia ja ryhtyivät vapaaehtoisiksi vasta pitkän painostuksen jälkeen. Monet heistä saivat vain lyhyen lentokoulutuksen ja huonolaatuisen koneen. Sodan loppuvaiheessa itsemurhalentäjiksi otettiin myös yliopisto-opiskelijoita.

Sodankäynti

Okinawan taistelun aikana 11. toukokuuta 1945 kaksi kamikazekonetta vaurioitti vakavasti lentotukialus USS Bunker Hilliä. Laivan miehistöstä kuoli 346 miestä, 43 katosi ja 264 haavoittui.

Kiyoshi Ogawa, 22, ja Seizō Yasunori, 21, lensivät koneensa päin USS Bunker Hilliä (ks. ylempi kuva).^lähde?

Biakin taistelussa 27. toukokuuta 1944 neljä armeijan ilmavoimien lentäjää ohjasi hävittäjä-pommittajansa liittoutuneiden aluksia päin Uuden-Guinean lähellä. Hyökkäys oli ilmeisesti menestys ja nosti huomattavasti japanilaisten taistelutahtoa. Kontra-amiraali Masafumi Arima yritti 15. lokakuuta lentää päin amerikkalaista lentotukialusta. Hyökkäys epäonnistui, mutta Arima oletti muiden lentäjien seuraavan esimerkkiään. Ei tiedetä, oliko tällä vaikutusta itsemurhataktiikan yleistymiseen. Joka tapauksessa ensimmäinen virallinen kamikazeosasto perustettiin viisi päivää myöhemmin.

Laivaston ilmavoivat teki ensimmäisen virallisen kamikazehyökkäyksen Leytenlahden taistelun aikana 25. lokakuuta 1944, jolloin 24 vapaaehtoista hyökkäsi Yhdysvaltain lentotukialusosastoa vastaan. A6M Zero -hävittäjä osui lentotukialus St. Lo’hun, joka upposi alle tunnissa. Hyötysuhdetta pidettiin tyydyttävänä, ja Leyten jälkeen itsemurhahyökkäyksistä tuli vakituinen osa japanilaisten sodankäyntiä. Eniten kamikazehyökkäyksiä tehtiin Okinawan taistelussa, jossa japanilaiset tekivät arviolta 2 000 itsemurhahyökkäystä. Ne aiheuttivat Yhdysvaltain laivastolle noin 5 000 miehen tappiot, mikä on sen suurin yhdessä taistelussa kärsimä määrä. Kamikazehyökkäysten torjuminen osoittautui vaikeaksi. Tehokkainta oli ryhmittää hävittäjät raskaampien alusten ympärille ja tuhota itsemurhakoneet ilmatorjuntatulella.

Laivaston lisäksi myös armeijan ilmavoimat perustivat omia kamikazeyksiköitä. Niiden tärkeimmät tukikohdat sijaitsivat Filippiineillä. Armeija yliarvioi hyökkäysten tehon pahoin. Filippiineiltä lennettiin 338 kamikazetehtävää, joissa menetettiin 277 lentäjää ja 224 konetta. Japanilaisen arvion mukaan iskut upottivat 116 alusta ja vaurioittivat 191:tä, mutta yhdysvaltalaisen kirjanpidon mukaan uponneita aluksia oli vain 19 ja vaurioituneita 72. Japanilaiset eivät käyttäneet kamikazetaktiikkaa Tyynenmeren taisteluiden ulkopuolella.

Hyökkäys pyrittiin tekemään auringon suunnasta tai pilviverhon suojasta. Usein hyökkäyksiä tehtiin samaan aikaan monesta eri suunnasta ja monelta eri korkeudelta. Japanin sodanjohto piti lentäjien taistelutahtoa onnistumisen kannalta keskeisenä. Lentäjiä kehotettiin pitämään silmänsä auki loppuun asti ja huutamaan kaikin voimin Hissatsu! (必殺, ’varma upotus’). Parhaana törmäyskohtana pidettiin komentosiltatornien ja savupiippujen väliä. Myös lentotukialuksen lentokantta, hangaarin sisäänkäyntiä sekä erityisesti hissejä pidettiin arvokkaina maaleina. Muiden alustyyppien kohdalla kehotettiin tähtäämään laivan perän konehuonetta. Komentosiltatorniin tai tykkitorneihin osumista tuli välttää. Taktiikan parantaminen oli vaikeaa, sillä kamikazelentäjillä oli vain vähän japanilaisia saattohävittäjiä. Lisäksi saattajien huomio kiinnittyi viholliskoneiden torjumiseen. Luotettavaa tietoa hyökkäysten tehosta ei siksi juurikaan ollut.

Viimeiset kamikazehyökkäykset tehtiin Nagasakin pommituspäivänä, jolloin kolme Japanin laivaston amiraalia päätti lentää itsemurhalennon antautumisen sijaan. He repivät tähdet kauluksistaan, pukeutuivat kamikazelentäjän asuihin ja ottivat samuraimiekat mukaansa. Mukaan lähti useita muita vapaaehtoisia. Lisäksi ilmaan saatiin kymmenkunta Kawanishi N1K Shiden -hävittäjää ja kaksi Saiun-torpedokonetta. Hyökkäys epäonnistui, kun kokeneet amerikkalaiset hävittäjälentäjät iskivät japanilaiskoneiden kimppuun jo kauan ennen kohteeseen saapumista. Kokemattomat japanilaislentäjät eivät pärjänneet ilmataistelussa ja heidät kaikki ammuttiin alas. Japanilaisten ainoa aikaansaannos oli kahden jo palavan Shiden-hävittäjän törmäys saattueen suureen ammuslaivaan, joka räjähti kappaleiksi.

Tulokset

Japanilaiset lensivät yhteensä 3 301 kamikazetehtävää. Koneista 2 394 menetettiin taistelutehtävissä, 49 onnettomuuksissa ja 858 palasi tukikohtaan huonon sään vuoksi tai muista syistä. Tappioprosentti oli siten noin 73 %. Koneista arviolta 383 osui kohteeseen ja 187 pääsi hyvin lähelle muttei osunut. Ohilentojen suuri määrä johtui todennäköisesti syöksyn suuresta nopeudesta, mikä teki koneen ohjaamisesta lähes mahdotonta. Osumaprosentti oli 11,6 % ja lähes osumien 5,7 %. Osumista noin 8,5 % johti laivan uppoamiseen. Brittiläiset tukialukset panssaroituine lentokansineen kestivät kamikazehyökkäykset selvästi puukantisia yhdysvaltalaisaluksia paremmin. Yhteensä kamikazet upottivat 34 ja vaurioittivat 368 liittoutuneiden alusta. Hyökkäyksissä kuoli 4 900 liittoutuneiden merimiestä ja haavoittui yli 4 800.

Japanilaisten sotilasjohto odotti kamikazetaktiikalta paljon ja sen toivottiin jopa kääntävän sodan kulun. Käytettyihin resursseihin nähden kamikazet olivatkin tehokas sodankäynnin menetelmä ja pakottivat liittoutuneet tekemään merkittäviä muutoksia laivasto-operaatioidensa suunnitteluun ja toteutukseen. Japanissa lentäjiä juhlittiin sankareina, kun taas kristillisessä kulttuurissa kasvaneille liittoutuneiden sotilaille itsemurhahyökkäykset olivat järkyttävä kokemus. Kamikazen vaikutus sodan lopputulokseen oli kuitenkin vähäinen. Amiraali Ōnishi teki Japanin antauduttua seppukun anteeksipyyntönä nuorille miehille, jotka oli tarpeettomasti lähettänyt kuolemaan.

Kamikazea voidaan pitää modernin risteilyohjuksen edeltäjänä. Kummatkin ovat maaliinhakeutuvia täsmäaseita, jotka kykenevät aiheuttamaan pieneen kokoonsa ja hintaansa nähden suurta tuhoa vihollisaluksille.

Kalusto

Yokosuka MXY7 ”Ōka”.

Kamikaze-hyökkäyksissä käytetyt koneet olivat lähinnä tavallisia hävittäjiä ja kevyitä pommikoneita, joihin oli asennettu ylimääräisiä polttoainetankkeja ja pommeja.

Useiden Zeroilla tehtyjen kamikaze-hyökkäysten epäonnistuttua alettiin valmistaa lentävää pommia, jonka virallinen nimi oli Yokosuka MXY7 ”Ōka” ja jolle liittoutuneet antoivat lempinimen ”Baka” (’idiootti’). Kone kulki rakettimoottoreillaan lähes 1 000 kilometriä tunnissa, joten ilmatorjunnan oli lähes mahdotonta osua siihen. Bakat kuljetettiin lähelle kohdetta Mitsubishi G4M2 ”Betty” -pommikoneilla, jotka hitautensa vuoksi olivat haavoittuvia. Vain muutama rakettipommi onnistui tehtävässään. Amerikkalaiset saivat runsaasti Baka-pommeja sotasaaliiksi; muun muassa Okinawan maanalaisista lentokonesuojista löytyi 300 konetta. Sen sijaan sodan jälkeen Yokosukan laivastovarikolta löytynyt kahdella saksalaisella Walther-rakettimoottorilla ja kuudella kiinteäpolttoaineisella raketilla varustettu, itsenäisesti maastartin suorittamaan pystyvä Baka-prototyyppi. Se ilmeisesti oli mallinsa ainoa valmistettu kone.

Japanilaisten ainoa lähinnä itsemurhakoneeksi suunniteltu suihkukonetyyppi Nakajima Kikka teki ainoastaan koelentoja. Tyypistä oli olemassa piirustukset myös torjuntahävittäjäksi, joskaan tämä malli ei päässyt koskaan edes prototyyppiasteelle.

Muut erikoisjoukot

Pääartikkeli: Tokkōtai

Tarkkaan ottaen kamikaze oli laivaston erikoisjoukkojen nimi (神風特別攻撃隊, Kamikaze tokubetsukōgekitai eli ’Kamikaze-erikoishyökkäysjoukot’). Laivaston lisäksi myös armeijan ilmavoimilla oli omia itsemurhalentäjiään. Lento-osastot olivat osa keisarillisen armeijan ja laivaston muita erikoisjoukkoja (tokubetsukōgekitai tai lyhyemmin tokkōtai), joihin kuului esimerkiksi itsemurhasukellusveneitä, -torpedoja ja -moottoriveneitä.

Itsemurhatorpedojen valmistamisesta tehtiin päätös helmikuussa 1944. Niille annettiin myöhemmin nimeksi Kaiten (回天, ’taivas kääntyy’). Tokiossa pidettiin huhtikuussa kokous, jossa päätettiin valmistaa moottoriveneitä itsemurhahyökkäyksiä varten. Maavoimilla (Marure) ja laivastolla (Shin’yō) oli omat itsemurhaveneprojektinsa, mutta kokonsa ja suorituskykynsä puolesta ne olivat lähes identtiset. Myös itsemurharynnäkkösukeltajia oli olemassa: heidän piti tunkeutua vihollisen ankkuripaikoille suurten räjähdyspanosten kanssa ja tuhota vihollisen aluksia räjäyttämällä panokset kriittisissä paikoissa kuten potkuriakselien juuressa. Tätä ryhmää kutsuttiin nimellä Fukuryū eli ’ryömivä lohikäärme’. Menetelmän toimivuus oli kyseenalainen, koska sukeltajille varatut kevyet happilaitteet olivat syystä tai toisesta lähes käyttökelvottomia.

Katso myös

• Epäsymmetrinen sodankäynti

Lähteet

• Arni, Erkki: Taistelu Tyynen meren herruudesta 1941–1945. Helsinki; Porvoo: WSOY, 1964. ISBN 951-0-01096-0
• Axell, Albert & Kase, Hideaki: Kamikaze: Japanin itsemurhalentäjät. ((Kamikaze: Japan’s suicide gods, 2002.) Suomentanut Matti Kinnunen) Helsinki: WSOY, 2005. ISBN 951-0-30973-7
• Clostermann, Pierre: Taivaalla palaa: sotalentäjä kertoo sotalentäjistä. Otava, 1954.
• Hara, Tameichi; Saito, Fred & Pineau, Roger: Japanilainen hävittäjäkapteeni. Hämeenlinna: Karisto, 1977.
• Hattori, Syohgo: ”Kamikaze: Japan’s Glorious Failure”. Air Power History, vsk. 43, numero 1 (kevät 1996), sivut 14–27. JSTOR, viitattu 24.5.2021. (englanniksi)
• Momiyama, Thomas S.: ”Racing Against Invasion: Engineering a Kamikaze ’Cruise Missile’”. Air Power History, vsk. 53, numero 2 (kesä 2009), sivut 4–13. JSTOR, viitattu 24.5.2021. (englanniksi)
• Jokinen, Kari: ”Kelloja ja porsaita, lohikäärmeitä ja majavia”, Sukeltajan tie: omakohtaisia seikkailuja veden alla ja vähän historiaa. Otava, 1996. ISBN 951-1-14446-4

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kamikaze Wikimedia Commonsissa