Wikipedia

Kardinaali

hengellinen virka katolisessa kirkossa

 Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty päivitettäväksi, koska sen sisältö on osin vanhentunut.
Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla.
Tämä artikkeli käsittelee katolisen kirkon virkaa. Muita merkityksiä on täsmennyssivulla.

Kardinaali on paavin myöntämä arvonimi, jonka kantajat ovat oikeutettuja valitsemaan paavin konklaavissa. Kardinaalin virka onkin toiseksi korkein arvonimi paavin jälkeen katolisessa kirkossa. Lisäksi kardinaaleilla on erityinen vastuu katolisen kirkon hallinnosta. Samoin käytännössä vain kardinaali voidaan valita paaviksi, vaikkakin periaatteessa kuka tahansa katolilainen mies voidaan kohottaa paavinistuimelle.

Kardinaalien vaakunan pohjakuvio.

Osa kardinaaleista toimii korkeissa hallintoviroissa Roomassa sijaitsevan Vatikaanivaltion yhteydessä toimivissa hallintoelimissä. Heitä kutsutaan kuuriakardinaaleiksi ja kirkon keskushallintoa vanhan Rooman valtakunnan esikuvan mukaan kuuriaksi. Suurin osa kardinaaleista toimii paikallisten hiippakuntien piispoina, vaikka heilläkin on kardinaalinarvon myötä myös vastuuta kokonaiskirkon hallinnosta.

Kardinaalilla on oikeus kantaa erityisiä arvonmerkkejä, ja hänen protokollan mukainen puhuttelunsa kuuluu ”eminenssi”. Paavi vihkii (virallisesti ”luo”) uudet kardinaalit kardinaalikollegion virallisessa kokouksessa, konsistoriumissa.[1]

Kardinaali-nimityksen tausta

muokkaa

Nimitys kardinaali on peräisin latinan sanasta cardinalis[2], jonka suomennoksia ovat tärkeä, keskeinen, ja joka puolestaan on johdettu sanasta cardo, eli ovensarana. Ei ole täyttä selvyyttä siitä, miten nimitys kardinaali on alun alkaen syntynyt. Yleisimmän teorian mukaan nimitystä cardo alettiin käyttää Rooman kaupungin tai sen ympäristön pääkirkoista, jolloin kirkoista vastuussa olevia pappeja alettiin kutsua nimellä cardinalis (in cardinatus cardinalis). Myöhemmin näistä kirkoista samoin kuin eräistä Roomassa sijaitsevista vanhoista diakonialaitoksista tuli titulaarikirkkoja, joiden johtoon nimettiin muodollisesti ansioitunut pappi. Hän ei siis enää käytännössä vastannut kirkon tai diakonialaitoksen toiminnasta, vaan kyseessä oli puhdas arvonimi (tituli cardinales). Toisen teorian mukaan kardinaalinimitys on syntynyt siitä, että kyseiset papit toimivat Rooman piispan eli paavin läheisimpinä työtovereina. Koska paavi piti itseään apostoli Pietarin seuraajana ja Jeesus lupasi Pietarille taivasten valtakunnan avaimet (Matteus 16:18–20), kardinaalit katsoivat olevansa taivasten valtakunnan oven ”saranoita”.

Kyseessä on eräs katolisen kirkon vanhimmista kunnianimityksistä. Protokollaarisesti kardinaalit ovat kirkon korkeimpia viranhaltijoita heti paavin jälkeen. Nimitystä käytti ensi kertaa paavi Silvester I (314–336) – presbyteri et diaconi cardinales.

Kardinaalin koko arvonimi kuuluu: Sanctae romanae ecclesiae cardinalis (”Pyhän Rooman kirkon kardinaali”).

Historia

muokkaa
 
Kardinaali Thomas Wolsey oli paitsi katolinen kardinaali, myös tärkeä vaikuttaja Englannin kuninkaan Henrik VIII:n hovissa.

Alkujaan kardinaalien tehtävissä oli vain roomalaisten pappien johtava joukko, mutta vähitellen virkoja alettiin antaa muillekin. Paaviuden keskiaikaisen historian aikana kardinaalikollegio muodostui vain noin puolesta sadasta paavin nimittämästä henkilöstä, mutta myöhemmin kardinaalien määrä alkoi kasvaa.

Kardinaalit eivät ole aina valinneet paavia. Alun perin paavin valitsi Rooman kansa, mutta keskiajalla oikeus siirrettiin vain kardinaaleille. Syynä valintajärjestelmän muuttamiseen oli muun muassa kansan oikeuden valita paavi kautta aiheutunut paaviuden latistuminen poliittiselle pelille.[3] Järjestelmän, jossa paavi nimitti kardinaalit ja kardinaalit nimittivät paavit, etuna oli se, että se varmisti paaviuden jatkuvuuden; hyvät paavit ojensivat kardinaalin hatun hyville kardinaaleille, jotka puolestaan valitsivat hyviä paaveja.[3] Paavilla on koska tahansa oikeus korvata kardinaalikollegio millä tahansa muulla valitsemallaan elimellä.

Alun perin kenestä tahansa katolisesta saattoi tulla kardinaali. Esimerkiksi 1500-luvulla Reginald Pole oli kardinaali 18 vuotta ennen kuin hänestä tehtiin pappi.[4] Nykyään tyypillisesti vain piispoista tehdään kardinaaleja, mutta myös pappi voidaan valita kardinaaliksi, minkä jälkeen hänet on vihittävä piispaksi.

 
Kardinaali Richelieu toimi sekä kardinaalina että Ranskan pääministerinä.

Uuden ajan alussa Englannin ja Ranskan monarkeilla oli kardinaaleja ministereinä – Englannissa Wolsey ja Ranskassa Richelieu ja Mazarin. He eivät olleet kardinaaleja kirkollisten meriittiensä takia, vaan koska tätä kautta kuninkaat pystyivät maksamaan ministereiden palkan kirkon rahoista.[5]

Paaviksi vuonna 1378 valittu Urbanus VI ei ollut ennen paaviksi tuloaan kardinaali.[6] Tämä tapaus oli poikkeuksellinen, sillä yleensä vain kardinaali saattoi nousta paavinistuimelle. Urbanus VI:n jälkeen kaikki paavit ovatkin olleet kardinaaleja ennen nousemistaan paavinistuimelle. Periaatteessa paavin ei tarvitsisi olla kardinaali, mutta yleensä kardinaalikollegio valitsee uuden paavin kardinaalien joukosta.

Kardinaalien joukko alkoi kansainvälistyä yli maanosien rajojen vasta 1870-luvulla, jolloin silloinen paavi Pius IX luovutti kardinaalin punaisen hatun New Yorkin arkkipiispalle.[7] Vasta 1900-luvulla nimitettiin ensimmäiset eteläamerikkalaiset kardinaalit, ja kiinalaisesta tuli kardinaali ensimmäistä kertaa vasta vuonna 1946.[7] Intialainen mies sai kardinaalin hatun ensimmäistä kertaa vuonna 1953 Pius XII:n nimittämänä ja japanilainen vuonna 1960 Johannes XXIII:n ollessa paavina.[7] Vasta vuonna 1960 nimettiin ensimmäinen syntyperältään afrikkalainen kardinaali, Dar es Salaamin Laurean Rugambwa, jolle kardinaalin viran ojensi Johannes XXIII.[7]

Paavi Sixtus V antoi 1586 määräyksen, jonka mukaan kardinaaleja sai olla kerrallaan nimitettyinä vain enintään seitsemänkymmentä.[8] Paavi Johannes XXIII:n aikana tämä jäsenmäärä ylitettiin ja Paavali VI:n pontifikaatin aikoihin kardinaaleja oli jo lähes kaksinkertainen määrä, kuin mitä Sixtus V:n yläraja salli.[8] Paavali VI:n aikana tapahtuikin tärkeä käänne, sillä italialaiset kardinaalit jäivät vähemmistöön.[8] Paavali VI uudisti muutenkin kardinaalikollegiota kieltämällä yli 80-vuotiaita kardinaaleja äänestämästä paavinvaalissa ja samalla rajoittamalla äänioikeutettujen kardinaalien määrän sataankahteenkymmeneen jäseneen.[8]

Kardinaalien määrä on viime vuosikymmeninä kasvanut. 18. marraskuuta 2004, kardinaaleja oli 185, joista 122 oli alle 80-vuotiaita, ja he saivat osallistua paavin valintaan.[9]

Kirkko-oikeudellinen asema

muokkaa
 
Kardinaali Charles de Guisen muotokuva 1500-luvulta.

Kardinaaliksi nimitettävä on yleensä jo aikaisemmin vihitty piispaksi. Kuitenkin kardinaaliksi voidaan vihkiä myös ansioitunut pappi – yleensä tällöin on kyse teologisista ansioista. Katolisen kirkon kanoninen laki kuitenkin edellyttää, että kardinaaliksi nimitettävä pappi vihitään piispaksi. Paavi voi kuitenkin vapauttaa tästä velvollisuudesta, mikäli kardinaaliksi vihittävä näin toivoo. (Viimeinen tällainen tapaus oli saksalainen teologi Leo Scheffczyk.) Paavi ei ole velvoitettu antamaan kardinaaliksi nimittämänsä henkilön nimeä julkisuuteen, jolloin puhutaan kardinaalinimityksestä in pectore ("rinnassa"). Näin tapahtuu tavallisesti, kun kardinaali nimitetään maasta, jossa kirkkoa vainotaan.

Kardinaalin oikeudet

muokkaa

Kardinaalilla on oikeus osallistua paavinvaaliin ja päästä paavin puheille aina halutessaan. Tämän lisäksi hänellä on tiettyjä, lähinnä seremoniallisia oikeuksia. Kardinaalilla on oikeus tulla haudatuksi omaan nimikkokirkkoonsa Roomassa, hänellä on oikeus antaa synninpäästö kaikkialla maailmassa (yleensä synninpäästöoikeus on sidottu hiippakuntaan), hän saa kantaa erityistä ”kardinaalinpurppuraista” asua (joka tosiasiassa on helakanpunainen) ja vuodesta 1630 kardinaalilla on ollut oikeus tulla puhutelluksi sanalla ”eminenssi”. Mikäli kardinaalia syytetään rikoksista kanonista lakia vastaan, häntä vastaan voidaan käydä oikeutta vain paavin omassa tuomioistuimessa.[2] Tämä johtuu siitä, että kardinaalien katsotaan olevan maanpäällisiä tuomareita korkeammalla, ja vain paavi on heidän tuomarinsa maan päällä.[2] Sitä paitsi hän saa itse määrätä todistajien kuulemisen paikan. Omassa titulaarikirkossaan hänellä ei ole johtoasemaa, mutta kirkon suojelijana hänellä on oikeus toimia neuvonantajana.

Kardinaalilla on myös käytännössä erityisoikeus tulla paaviksi. Vaikka kanoninen laki sallii periaatteessa kenet tahansa katolisen miehen paavinistuimelle, valitsevat kardinaalit käytännössä paaveiksi vain kardinaaleja. Sitten keskiajan lopun Urbanus VI:n kaikki paavit ovat ennen nimitystään toimineet kardinaaleina. Lisäksi nykypäivänä pidettävissä konklaaveissa eli paavinvaaleissa kardinaalit kirjoittavat ehdokkaansa äänestyslipukkeisiin, joissa lukee: "Valitsen paaviksi korkea-arvoisimman herrani, kardinaali [ehdokkaan nimi]:n"[7]

Kardinaalien hierarkia

muokkaa

Kardinaalien arvo on toiseksi korkein koko katolisessa kirkossa. Vain paavin katsotaan olevan arvossa kardinaalien yläpuolella. Kardinaalit sijoittuvat kirkon hierarkiassa esimerkiksi piispoja korkeammalle, vaikkakin poikkeuksena on se, että Rooman piispan – eli paavin – katsotaan olevan kardinaaleja korkea-arvoisempi.

Kardinaalien keskinäisessä hierarkiassa heidän arvoonsa vaikuttaa se, kuinka kauan he ovat toimineet kardinaalina, missä tehtävissä he toimivat ja mitä kardinaaliluokkaa he edustavat. Tällä hetkellä korkea-arvoisimmat elävät kardinaalit ovat:[10]

Asema kardinaalien hierarkiassa Nimi Kardinaalipiispaksi nimittämisen ajankohta Nykyinen virka Kardinaaliluokka
1. Giovanni Battista Re 1. lokakuuta 2002 Kardinaalikollegion dekaani Kardinaalipiispa
2. Leonardo Sandri 28. kesäkuuta 2018 Kardinaalikollegion varadekaani Kardinaalipiispa
3. Francis Arinze 25. huhtikuuta 2005 Congregatio de Cultu Divino et Disciplina Sacramentorum -kongregaation prefekti emeritus Kardinaalipiispa
4. Tarcisio Bertone 10 toukokuuta 2008 Camerlengo emeritus Kardinaalipiispa
5. José Sairava Martins 24 helmikuuta 2009 Congregatio de Causis Sanctorumin prefekti emeritus Kardinaalipiispa
6. Béchara Pierre Raï 24. marraskuuta 2012 Kardinaalipatriarkka
7. Pietro Parolin 28. kesäkuuta 2018 Kardinaalivaltiosihteeri Kardinaalipiispa
8. Marc Ouellet 28. kesäkuuta 2018 Piispojen kongregaation prefekti Kardinaalipiispa
9. Fernando Filoni 28. kesäkuuta 2018 Kardinaalipiispa
10. Louis Raphaël I Sako 28. kesäkuuta 2018 Kardinaalipatriarkka
11. Beniamino Stella 1. toukokuuta 2020 Pappien kongregaation prefekti emeritus Kardinaalipiispa
12. Luis Antonio Gokim Tagle 1. toukokuuta 2020 Kardinaalipiispa

Kardinaalien nimittäminen

muokkaa
 
Paavi Calixtus III nimittää kardinaalin virkaansa ojentamalla tälle punaisen hatun.

Oikeus nimittää kardinaalit kuuluu hallitsevalle paaville, samoin kuin myös piispojen nimittäminen.

Kardinaalin virka kuuluu yleisesti joihinkin tärkeisiin piispanistuimiin.[11] Tämä tarkoittaa sitä, että normaalisti näille piispanistuimille nimitetyt piispat saavat samalla myös kardinaalin punaisen hatun, vaikkakaan kyseessä ei ole minkäänlainen sääntö eikä kardinaalinnimitys piispannimityksen ohella ole välttämätön. Esimerkiksi Italian kaupunkien Milanon, Torinon, Firenzen, Venetsian, Palermon ja Napolin tai Saksan Kölnin, Mainzin ja Trierin kaupunkien piispanistuimiin liitetään usein myös kardinaalin virka.[11] Paikoin käytetään termiä "potku ylöspäin", jolla tarkoitetaan henkilön siirtämistä kuuriasta jonkin suuren kaupungin piispaksi, mutta ilman virkaan yleensä liittyvää kardinaalin virkaa.[11] Esimerkiksi paavi Pius XII nimitti Enrico Battista Montinin vuonna 1954 Milanon arkkipiispaksi ilman kardinaalin virkaa, koska tällöin Montini ei voinut enää työskennellä kuuriassa, eikä hän ilman kardinaalin virkaa voinut tavoitella seuraavan paavin aikana tärkeitä kardinaaleille varattuja virkoja.[12]

Myös yleinen tapa katolisessa kirkossa on ollut entisten paavillisten lähettiläiden, nuntiusten, nimittäminen kardinaaleiksi. Tavan tarkoituksena on ollut se, että kardinaalikollegion diplomaattinen asiantuntemus pysyisi korkealla tasolla.[11] Monet paavit, esimerkiksi Pius XI, Pius XII ja Johannes XXIII, olivat toimineet nuntiuksina ennen kardinaalin viran saamista.[11]

Kardinaalikollegio

muokkaa
 
Joukko kardinaaleja kokoontuneena edesmenneen paavi Johannes Paavali II:n hautajaisiin.

Kardinaalit muodostavat katolisen kirkon kardinaalikollegion, jota johtaa kardinaalidekaani. Kardinaalidekaanina on tammikuusta 2020 asti toiminut Giovanni Battista Re.[13] Kardinaalien nimitysoikeus on yksin paavilla, joka vihkii eli "luo" uudet kardinaalit kardinaalien juhlallisessa kokouksessa eli konsistoriumissa. Kirkkolain mukaan kardinaalit ovat paavin välittömiä avustajia hänen johtaessaan kirkkoa.

Paavin kuoltua ja kirkon näin jouduttua sedisvakanssiin äänioikeutetut kardinaalit kokoontuvat konklaaviin valitsemaan uuden paavin. Paavi Paavali VI:n vuonna 1968 antaman asetuksen mukaan paavinvaalissa ovat äänioikeutettuja ne kardinaalit, jotka eivät paavin kuolinpäivää edeltävänä päivänä olleet täyttäneet 80 vuotta. Samainen paavi antoi Johannes Paavali II:n vuonna 1996 vahvistaman määräyksen, jonka mukaan konklaaviin kokoontuneiden kardinaalien lukumäärä ei saa ylittää 120:tä. Helmikuussa 2001 ja lokakuussa 2003 pidetyt konsistoriumit kohottivat lukumäärän väliaikaisesti 135:een.

Kardinaalien jakautuminen maanosittain

muokkaa

Kardinaalikollegiossa eli kardinaalien muodostamassa kokonaisuudessa eri maanosat ja valtiot ovat epätasa-arvoisesti edustettuja, mikä lienee osasyynä siihen, että paavi valitaan yleensä eurooppalaisesta valtiosta ja useimmiten Italiasta. Syynä lienee paavi-instituution keskittyminen Roomaan ja Italiaan sekä sen läheinen yhteys Eurooppaan ja sen historiaan.

Kardinaalikollegion kokoonpano marraskuussa 2022[14]:

Maanosa Kardinaalien kokonaislukumäärä Äänioikeutetut kardinaalit Äänioikeudettomat kardinaalit
Eurooppa 104 50 54
Etelä-Amerikka 24 14 10
Väli-Amerikka 9 6 3
Pohjois-Amerikka 26 16 10
Aasia 31 21 10
Afrikka 27 17 10
Australia ja Oseania 5 3 2
Kaikki maanosat 226 127 99

Eurooppalaiset kardinaalit ovat selvästi suurin ryhmä kardinaalikollegion sisällä, riippumatta siitä, lasketaanko vain äänioikeutetut vai myös yli 80-vuotiaat kardinaalit.[11] Eurooppalaisten kardinaalien joukossa suurin ryhmä ovat italialaiset kardinaalit, joita oli vuoden 2022 marraskuussa yhteensä 48. Äänioikeutettuja italialaisia kardinaaleja oli tällöin 18.[15]

Kardinaaliluokat

muokkaa

Kardinaaleissa on kolme eri luokkaa (ordines):

  • Kardinaalipiispat,
  • Kardinaalipapit ja
  • Kardinaalidiakonit.

Kardinaalit jakautuvat kardinaalipiispoihin, kardinaalipappeihin ja kardinaalidiakoneihin. Jaon tausta on historiallinen: se perustuu niihin virkoihin, joiden haltijoista nykyiset kardinaalinvirat ovat kehittyneet. Nykyään jako on yksinomaan seremoniallinen, eikä se vaikuta kardinaalien äänioikeuteen paavinvaalissa.

Kardinaalipiispat

muokkaa

Kardinaalipiispat eli piispallisen järjestyksen kardinaalit ovat Rooman kirkon viranhaltijoista arvokkaimpia. Koska nykyään käytännössä kaikki kardinaalit ovat piispoja, merkitsee kardinaalipiispan titteli, että kyseisellä kardinaalilla on jonkin Rooman ympäristössä sijaitsevan eli suburbikaarisen hiippakunnan piispan arvonimi. Koska pidettiin sopimattomana, että kukaan muu kuin Rooman piispa eli paavi hoitaisi piispantointa Rooman kaupungin alueella, tehtiin Rooman lähistön hiippakunnista titulaarihiippakuntia, joiden piispan arvonimi annettiin ansioituneelle kardinaalille. Nykyään myös katolisen kirkon yhteydessä olevien Idän katolisten kirkkojen patriarkoilla on kardinaalipiispan arvo.

Kardinaalipiispat ovat ainoita kardinaaleja, joiden on ”aina” ollut oltava piispoja. Vuodesta 1962 kardinaaleiksi on pääsääntöisesti voitu nimittää vain piispoiksi vihittyjä. Mikäli kardinaaliksi valitaan mies, joka ei ole piispa, tulisi hänet kanonisen lain mukaan vihkiä piispaksi.[16] Paavi voi kuitenkin vapauttaa kardinaaliksi valitsemansa tästä velvoituksesta, mikäli tämä tätä anoo. Jos kardinaalia ei ole vihitty piispaksi, ei hänestä luonnollisestikaan voi tulla kardinaalipiispaa.

Kardinaalikollegion dekaani, kardinaalien primus inter pares puheenjohtaja, on aina kardinaalipiispa, joka on suburbikaarisen hiippakunnan titulaaripiispa. Aikaisemmin dekaanin arvo kuului automaattisesti virkaiältään vanhimmalle kardinaalipiispalle, joita oli kuusi. Nykyään kardinaalipiispat valitsevat dekaanin joukostaan, mutta äänestys saa lainvoiman vasta, kun paavi on sen hyväksynyt. Suburbikaarisia hiippakuntia on seitsemän, mutta niillä on vain kuusi kardinaalipiispaa. Tämä siksi, että Ostian titulaaripiispa ei ole oma kardinaalipiispansa, vaan dekaani liittää sen omaan titteliinsä.

Mikäli paaviksi valitaan henkilö, jota ei ole vihitty piispaksi – mihin kanoninen laki antaa mahdollisuuden,[16] – hänet vihkii piispaksi kardinaalikollegion dekaani, Ostian kardinaalipiispa.

Vuonna 2007 suburbikaaristen hiippakuntien kardinaalipiispoina toimivat:[17]

  • Angelo Sodano, Ostian ja Albano Lazialen kardinaalipiispa, kardinaalikollegion dekaani, aiempi kardinaalivaltiosihteeri. Tämänhetkisistä kardinaaleista korkea-arvoisin.[17]
  • Bernardin Gantin, Palestrinan kardinaalipiispa, emeritus dekaani ja entinen piispainkollegion pitkäaikainen johtaja
  • Roger Etchegaray, Portus-Santa Rufinan kardinaalipiispa, varadekaani, Paavillisen oikeudenmukaisuuden ja rauhan neuvoston entinen johtaja
  • Alfonso Lopez Trujillo, Frascatin kardinaalipiispa, Paavillisen perheneuvoston johtaja
  • Giovanni Battista Re, Sabina-Poggio Mirteton kardinaalipiispa, piispainkongregaation prefekti
  • Francis Arinze, Velletri-Segnin kardinaalipiispa, Jumalanpalvelus- ja sakramenttikongregaation prefekti

1920-luvun puoleenväliin saakka virkaiältään vanhoilla kardinaalipapeilla oli oikeus tulla valituiksi kardinaalipiispoiksi, kun kardinaalipiispan paikka tuli vapaaksi. (Samalla tavalla vielä nykyäänkin kymmenen vuotta palvelleilla kardinaalidiakoneilla on oikeus tulla nimitetyiksi kardinaalipapeiksi.) Siitä lähtien paavi on nimittänyt kardinaalipiispat vapaasti oman harkintansa mukaan. Vain kardinaalikollegion keskeisillä jäsenillä, joilla on hyvä suhde paaviin, on käytännössä mahdollista tulla valituiksi. Vain Idän riituksen patriarkat liittyvät kardinaalikollegioon suoraan kardinaalipiispoina.

Paavi Paavali VI määräsi 1965 motu propriossaan Ad Purpuratorum Patrum, että Idän katolisten riitusten patriarkoilla, jotka nimetään kardinaaleiksi, on oikeus liittyä piispallisen järjestyksen kardinaaleihin.[18] Arvoasemaltaan he olisivat suburbikaaristen kardinaalipiispojen (jotka Johannes XXIII oli vuonna 1962 vapauttanut viimeisistä velvollisuuksistaan titulaarihiippakunnissaan) alapuolella. Koska heillä ei ole suburbikaarista titulaarihiippakuntaa, he eivät voi valita dekaania eikä heitä voida valita dekaaniksi.

Kolme Idän katolisen riituksen nykyistä kardinaalipiispaa ovat:

  • Ignace Daoud, Idän kirkkojen kongregaation prefekti, syyrialaisortodoksisen kirkon Antiokian emeritus
  • Stéphanos II Ghattas, C.M., Aleksandrian koptilais-ortodoksisen kirkon emerituspatriarkka
  • Nasrallah Sfeir, Maroniittikirkon Antiokian patriarkka

Lissabonin ja Venetsian läntiset patriarkat, joista käytännössä tulee lähes aina kardinaaleja, nimitetään kardinaalipapeiksi, ei kardinaalipiispoiksi.

Kardinaalipapit

muokkaa

Kardinaalipapit, jotka sijoittuvat protokollaarisesti kardinaalipiispojen ja kardinaalidiakonien väliin, ovat suurin kardinaaliryhmistä. Nimityksestä huolimatta kardinaalipapit toimivat yleensä suurten hiippakuntien arkkipiispoina tai piispoina eri puolilla maailmaan, vaikka osa heistä onkin toimessa kuuriassa.

Alun alkaen kardinaalipapit olivat Roomassa sijaitsevien seurakuntien kirkkoherroja, jotka paavi kutsui neuvonantajikseen oman viran ohella ja joille hän antoi kardinaalin arvon. Vaikka nykyään suurin osa kardinaalipapeista toimii muualla kuin Roomassa, annetaan jokaiselle heistä silti Roomassa oma seurakunnan nimikkokirkko. Paavi Paavali VI lakkautti viimeisetkin hallinnolliset velvollisuudet, jotka kardinaaleilla oli omaa nimikkoseurakuntaansa kohtaan. Nykyään kyseessä on siis pelkkä kunnianimitys. Kuitenkin jokainen kardinaaliksi nimitetty pitää omassa nimikkokirkossaan erityisen juhlamessun, ja hänen nimensä ja kardinaalin vaakunansa sijoitetaan hänen nimikkokirkkonsa oven pieleen. Osa Rooman kirkoista on ollut kardinaalikirkkoja jo toiselta vuosisadalta alkaen.

Paavi Sixtus V rajoitti 1587 kardinaalikollegion määrän seitsemäänkymmeneen, ja samalla kardinaalipappien määrä rajattiin viiteenkymmeneen. Tämä raja kumottiin vasta vuonna 1958, ja nimikkoseurakunnat pysyivät vuosisatojen ajan lähes samoina – käytännössä muutoksia tapahtui vain, mikäli jokin nimikkokirkoista rappeutui käyttökelvottomaksi. Kun paavi Johannes XXIII poisti rajoituksen kardinaalipappien määrästä, hän alkoi samalla lisätä uusia kirkkoja nimikkokirkkojen listaan. Nykyään Roomassa on lähes 150 nimikkokirkkoa.

Virkaiältään vanhin kardinaalipappi on arvoltaan kardinaaliprotopappi. Hänellä on periaatteessa tiettyjä seremoniallisia velvoituksia konklaavissa paavinvaalin yhteydessä. Koska kardinaaliprotopappi on lähes aina yli 80-vuotias eikä näin ollen saa osallistua konklaaviin, ovat nämä velvoitukset käytännössä menettäneet merkityksensä. Nykyinen kardinaaliprotopappi on brasilialainen Eugênio de Araújo Sales.lähde?

Kardinaalidiakonit

muokkaa
 
Kardinaalidiakoni Fabrizio Ruffo.

Kardinaalidiakonit ovat kardinaalien alin luokka. Kardinaalidiakonien luokkaan kuuluvat ovat yleensä joko kuuriassa työskenteleviä kuuriakardinaaleja tai teologisista ansioistaan kardinaalinarvon saaneita pappeja. Kardinaalidiakonien luokka on syntynyt seitsemästä diakonista, jotka työskentelivät paavin taloudessa, sekä seitsemästä diakonista, jotka valvoivat kirkon diakonista työtä Rooman kaupungissa.[2] Alun alkaen kyseessä olivat siis käytännön diakonista ja hyväntekeväisyydestä vastanneet viranhaltijat. Kun kardinaalidiakonista tuli arvonimi, rajattiin heidän arvonsa neljääntoista ja heille annettiin titulaariksi jokin näistä vanhoista Rooman diakonaateista. Nykyään kardinaalidiakonien määrä on kuitenkin suurempi.

Kardinaalidiakonien määrä oli rajattu neljääntoista vuodesta 1587, jolloin paavi Sixtus V rajasi koko kardinaalikollegion lukumäärän seitsemäänkymmeneen, aina vuoteen 1958. Vuonna 2005 oli kaiken kaikkiaan yli viisikymmentä tunnustettua titulaaridiakonaattia, vaikka kardinaalidiakoneja olikin vain kolmekymmentä. Kardinaalidiakoneilla on vanhastaan ollut oikeus anoa paavilta korotusta kardinaalipapin asemaan, kun he ovat olleet kardinaalidiakoneja kymmenen vuoden ajan. Tällöin heitä kohdellaan protokollaarisesti ikään kuin he olisivat olleet kardinaalipappeja kardinaaliksi vihkimisestään alkaen. Kun kardinaalidiakonista tulee kardinaalipappi, hän voi valita titulaarikirkokseen jonkin vapaana olevista Rooman titulaarikirkoista. Hänen titulaaridiakonaattinsa voidaan myös korottaa titulaarikirkon arvoon tätä tilannetta varten (pro hac vice).

Vuoteen 1918 oli mahdollista saada kardinaalin arvo ilman pappisvihkimyksen sakramenttia. Tällöin kuitenkin kardinaalidiakonin luokka oli ainoa mahdollinen kardinaaliluokka. Esimerkiksi 1500-luvulla Reginald Pole oli kardinaali 18 vuoden ajan, ennen kuin hänet vihittiin papiksi. Vuonna 1918 kuitenkin määrättiin, että kaikkien kardinaalien, myös kardinaalidiakonien, on oltava papiksi vihittyjä, ja vuodesta 1962 kaikki kardinaalit ovat olleet piispoja eräitä ansioituneita teologeja lukuun ottamatta, jotka paavi on kohottanut kardinaalin arvoon kiitokseksi heidän elämäntyöstään. Tällaisetkin kardinaalit tulisi kanonisen lain kaanonin 351 mukaan vihkiä piispoiksi, mutta paavi voi anomuksesta vapauttaa tästä velvollisuudesta.

Kardinaalina virkaiältään vanhin kardinaalidiakoni on arvonimeltään kardinaaliprotodiakoni. Hänen tärkein protokollaarinen etuoikeutensa on saada julistaa uuden paavin nimi päättyneen konklaavin jälkeen Pietarinkirkon Siunausten parvekkeelta. Tämänhetkinen kardinaaliprotodiakoni on Renato Martino[19].

Muita kardinaaleja

muokkaa

Kardinaali in pectore

muokkaa

Kardinaali in pectore tarkoittaa salaisesti nimitettyä kardinaalia, jonka paavi on nimittänyt julkistamatta tämän henkilöllisyyttä.[20] Paavi siis kertoo nimittäneensä kardinaalin, mutta hänen henkilöllisyytensä pidetään salassa. Teoriassa sen tuntevat vain paavi ja Jumala. Edes kardinaaliksi nimitetylle itselleen ei ole tarpeen kertoa nimityksestä, vaikka näin ilmeisesti yleensä tehdäänkin. Koska kardinaalina toimiminen edellyttää, että nimitys on julkinen, ei kardinaalilla in pectore ole kardinaalin oikeuksia ja etuoikeuksia, ellei hänen nimeään ole julkistettu joko suullisesti esimerkiksi konsistoriumissa tai kirjallisesti esimerkiksi paavin hengellisessä testamentissa. Kun salaisen kardinaalin nimi julkistetaan, hänen katsotaan kuitenkin toimineen kardinaalina jo nimityshetkestä saakka.[20] Mikäli paavi kuolee julkistamatta kardinaalin in pectore nimeä, nimitys raukeaa.[20]

Paavi voi päättää pitää kardinaalinimityksen salaisena, mikäli:

  • hän pelkää nimityksen johtavan kardinaaliksi nimitetyn hengen, terveyden tai vapauden vaarantumiseen tai
  • hän arvelee nimityksen johtavan alueen kristittyjen tai katolilaisten syrjintään tai vainoon.

Kummassakin tapauksessa kyse on alueista, jotka ovat vihamielisiä katolilaisuudelle tai kristinuskolle yleensä tai kielteisiä uskonnollisuudelle sinänsä. Kardinaaleja in pectore arvellaan nimitetyn Kiinan kansantasavallan, Neuvostoliiton ja entisten Itä-Euroopan kansandemokratioiden alueelle.

Esimerkiksi paavi Johannes Paavali II nimitti hallituskaudellaan neljä kardinaalia in pectore.[21]

Kardinaalinepos

muokkaa
 
Viimeinen kardinaalinepos, Pietro Ottoboni.
Pääartikkeli: Kardinaalinepos

Kardinaalinepos (lat. cardinalis nepos[22]) tarkoittaa paavin kardinaaliksi nimittämää sukulaistaan, joka yleensä oli hänen veljen- tai sisarenpoikansa.[23] Tapa, jossa paavi teki sukulaisestaan yhden kardinaaleista, oli käytössä varsinkin keskiajalla ja uuden ajan alussa. Kardinaaliksi nimitetty paavin sukulainen sai paitsi kardinaalin viran, myös epävirallisen johtajuuden kardinaalikollegiossa.[23] Nepotismiin perustunut kardinaalineposten nimittäminen osoittautui myöhemmin epäkohtaiseksi järjestelmäksi, minkä johdosta se lopetettiin asteittain 1600-luvulla.[23] Viimeinen kardinaalinepos oli Pietro Ottaboni – jota ei pidä sekoittaa paavi Aleksanteri VIII:n, jolla myös oli sama nimi. Ottabonin kuoltua kardinaalineposten nimittäminen lopetettiin, jolloin kollegion johtoon nousi kardinaalivaltiosihteeri.

Kardinaalin vaatetus ja arvonmerkit

muokkaa
 
Kardinaalin kuoriasu.

Arvonsa merkkinä kardinaalilla on erityinen vaatetus, joka erottaa hänet muista katolisen papinviran haltijoista. Erityisissä liturgisissa juhlatilanteissa kardinaalit käyttävät helakanpunaista – paastonaikaan ja aikaisemmin yleensäkin purppuranpunaista – viittaa eli sutaania,[24] hartioita peittävää mozettaa sekä erityistä papillista hattua eli birettaa, jonka paavi luovuttaa kardinaalille erityisessä seremoniassa. Lisäksi kardinaalin asuun kuuluu leveä vyöhihna eli zingulum sekä pileolus, pieni päälaen peittävä päähine, moiréesilkistä. Asun punainen väri viittaa siihen, että kardinaalien tulee aina olla valmiita marttyyrikuolemaan uskonsa tähden. Jumalanpalvelusten ulkopuolella kardinaalit käyttävät mustaa sutaania, jossa on punainen ommeltu reunus ja punaiset napit.[24] Aikaisemmin yleinen kardinaalinhattu, jossa on leveä lieri ja kummallakin sivulla roikkuvat viisitoista punaista solmuketta, on nykyään jäänyt pois käytöstä.[24] Se kuvataan kuitenkin kardinaalin vaakunassa, ja kardinaalin hautajaisissa hattu asetetaan hänen arkulleen.

Arvonsa merkkinä jokaisella kardinaalilla on myös kardinaalin sormus, jonka hän on saanut paavilta. Sormus kuvaa täten myös paavin ja kardinaalien läheistä yhteyttä. Jokainen paavi luovuttaa kardinaaleille oman sormuksensa, jonka etupuolella on sama, paavin valitsema kuva. Edellisen paavin Benedictus XVI:n sormuksessa on kuvattuna moderni ristiinnaulitun kuva, jonka vierellä seisovat Maria ja Johannes. Sormuksen sisäpuolella on jokaisen kardinaalin oma vaakuna. Perinteisesti katolilaiset ovat kunnioituksensa osoituksena suudelleet kardinaalin sormusta tavatessaan tämän.

Kardinaalijärjestelmän epäkohdat

muokkaa
 
Paavi Paavali III kardinaalinepoksensa kanssa. Paavali III oli itsekin aikanaan nimitetty kardinaaliksi nepotismin kautta, ja hänet kardinaaliksi nimittänyt paavi oli myös astunut kardinaaliksi sukulaisensa ansiosta.

Kardinaalijärjestelmässä on etunsa, mutta myös haittansa. Vaikka esimerkiksi paavin valinnan siirtäminen kardinaaleille poisti osittain politikoinnin paavinvaaleissa, toi järjestelmä mukanaan myös epäkohtia.

Paavien esimerkiksi tiedetään pitkän paaviuden historian aikana syyllistyneen nepotismiin. Paavit nimittivät veljen- ja sisarenpoikiaan kardinaaleiksi esimerkiksi varmistaakseen paavillisen ”dynastian” säilymisen suvussa. Tällöin kardinaalinimityksissä ei ratkaissut nimitettävien kardinaalikandidaattien poliittiset, diplomaattiset tai teologiset taidot, vaan he saivat viran vain, koska olivat sukua paaville. Järjestelmän ongelmia lisäsi paikoin se, että paavin nimittämistä veljen- tai sisarenpojista tuli kardinaalinepoksia, joille kuului kardinaalikollegion johtajan virka.

Esimerkkinä paavien harjoittamasta nepotismista kardinaalinimitysten suhteen voidaan pitää 1400-luvulla hallineen paavi Calixtus III:n toimintaa. Borgian perheeseen kuulunut paavi Calixtus III teki kahdesta veljenpojastaan kardinaalin. Toisesta nepotistisesti nimitetystä kardinaalista tuli myöhemmin Aleksanteri VI. Aleksanteri VI tuli myöhemmin tunnetuksi yhtenä historian huonomaineisimpana paavina, ja hänen aikanaan paavius oli selvässä alennustilassa.[25] Paavi Aleksanteri VI harjoitti itsekin nepotismia, ja hän jopa suunnitteli Kirkkovaltion antamista pojalleen.[25] Aleksanteri VI nosti myös rakastajattarensa veljen Alessandro Farnesen kardinaaliksi, ja tästä tuli myöhemmin paavi Paavali III. Paavali III jatkoi perinteitä valitsemalla kaksi veljenpoikaa – iältään 14 ja 16 vuotta – kardinaaleiksi.

Toinen epäkohta kardinaalijärjestelmässä oli sen keskittyminen Eurooppaan ja erityisesti Italiaan, minkä vuoksi paavinistuimelle ei noussut satoihin vuosiin ainuttakaan ei-italialaista paavia. Koska suuri enemmistö kardinaaleista oli italialaisia, nostivat he paaviksi toisia italialaisia kardinaaleja, jotka taas paavina ollessaan nimittivät lisää italialaisia kardinaaleja. Esimerkiksi hollantilaisen Hadrianus VI:n (paavina 1522–1523) jälkeen seuraavaa ei-italialaista paavia jouduttiin odottamaan yli 450 vuotta, sillä seuraava Italian ulkopuolelta tullut paavi oli virkaansa vuonna 1978 valittu puolalainen Johannes Paavali II.

Katso myös

muokkaa

Lähteet

muokkaa

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ Catholic Encyclopedia: Papal Consistory newadvent.org. Viitattu 16. elokuuta 2007. (englanniksi)
  2. ↑ a b c d Catholic Encyclopedia: Cardinal newadvent.org. Viitattu 15. elokuuta 2007. (englanniksi)
  3. ↑ a b Ihmistä suurempi: paaviuden historia s. 8
  4. ↑ Catholic Encyclopedia: Reginald Pole newadvent.org. Viitattu 21. tammikuuta 2008. (englanniksi)
  5. ↑ Kyseessä on nk. Cardinale delle corone (italiaksi) tai Crown-Cardinal (englanniksi) Lähde: Catholic Encyclopedia: Cardinal newadvent.org. Viitattu 15. elokuuta 2007. (englanniksi)
  6. ↑ Catholic encyclopedia: Pope Urban VI newadvent.org. Viitattu 14. kesäkuuta 2007. (englanniksi)
  7. ↑ a b c d e Ihmistä suurempi: paaviuden historia s. 11
  8. ↑ a b c d Ihmistä suurempi: paaviuden historia s. 9
  9. ↑ Heininen s. 10
  10. ↑ Living Cardinals (by Precedence) gcatholic.org. Viitattu 26.11.2022.
  11. ↑ a b c d e f Ihmistä suurempi: paaviuden historia s. 10
  12. ↑ Ihmistä suurempi: paaviuden historia s. 158
  13. ↑ Pope approves election of Dean and Vice-Dean of College of Cardinals - Vatican News www.vaticannews.va. 25.1.2020. Viitattu 26.11.2022. (englanniksi)
  14. ↑ Composition of Cardinals according to geographical region press.vatican.va. Viitattu 26.11.2022.
  15. ↑ List of Cardinals according to nation - with graph press.vatican.va. Viitattu 26.11.2022.
  16. ↑ a b Code of Canon Law (Kanoninen laki Vatikaanin verkkosivuilla) vatican.va. Viitattu 14. kesäkuuta 2007. (englanniksi)
  17. ↑ a b Living Cardinals by Precedence (Elävät kardinaalit arvojärjestyksessä) web.archive.org. Viitattu 14. kesäkuuta 2007. (englanniksi)
  18. ↑ AD PURPURATORUM PATRUM COLLEGIUM vatican.va. Viitattu 14. elokuuta 2007. (italiaksi)
  19. ↑ http://www.vatican.va/news_services/liturgy/2014/documents/ns_lit_doc_20140612_optatio-diaconis-cardinalibus_it.html
  20. ↑ a b c Catholic Encyclopedia: In Petto newadvent.org. Viitattu 16. elokuuta 2007. (englanniksi)
  21. ↑ His Holiness John Paul II Biography vatican.va. Viitattu 15. elokuuta 2007. (englanniksi)
  22. ↑ Cardinale, Hyginus Eugene. 1976. The Holy See and the International Order. Maclean-Hunter Press. sivu 133.
  23. ↑ a b c Heininen s. 9
  24. ↑ a b c L'Osservatore Romano: INSTRUCTION ON THE DRESS, TITLES AND COAT-OF-AMS OF CARDINALS, BISHOPS AND LESSER PRELATES fiu.edu. Viitattu 16. elokuuta 2007. (englanniksi)
  25. ↑ a b Ihmistä suurempi: paaviuden historia s. 59

Aiheesta muualla

muokkaa
 
Wikimedia Commonsissa on kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kardinaali.
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Kardinaali&oldid=22851131”
  NODES
INTERN 1
todo 2