Kenzō Tange

Kenzō Tange (jap. 丹下健三, Tange Kenzō, 4. syyskuuta 1913 Osaka – 22. maaliskuuta 2005 Tokio) oli japanilainen arkkitehti. Hän oli yksi toisen maailmansodan jälkeisten vuosikymmenien merkittävimmistä modernisteista. Hänelle myönnettiin arvostettu Pritzker-palkinto vuonna 1987.

Kenzō Tange

Hiroshiman rauhanmuseo

Yoyogin urheiluhalli

Pyhän Marian katedraali

Tokion metropolin hallintorakennus

Fuji-television pääkonttori Tokion Odaibassa

Elämä ja työt

Nuoruus ja opinnot

Tange syntyi Osakassa, mutta vietti lapsuutensa Imabarin kaupungissa Shikokulla. Hän ei alun perin voinut kuvitella ryhtyvänsä arkkitehdiksi, mutta innostui Le Corbusierin töistä ja pääsi opiskelemaan Tokion keisarilliseen yliopistoon vuonna 1935. Valmistuttuaan vuonna 1938 hän aloitti työt Kunio Maekawan toimistossa: Maekawa oli vuorostaan työskennellyt aiemmin Le Corbusierille. Toisen maailmansodan aikana Tange jatkoi opiskelujaan Tokiossa ja toimi sodan jälkeen vuodesta 1946 lähtien yliopistossa professorina; hänen oppilaisiinsa kuuluivat muiden muassa Fumihiko Maki, Arata Isozaki ja Kishō Kurokawa.

Varhaiset työt

Tangen ensimmäinen merkittävä työ oli Hiroshiman kaupungin jälleenrakennussuunnitelma atomipommin pudottamisen jälkeen. Hän suunnitteli kaupungin sydämeen rauhanpuiston museoineen: Hiroshiman rauhanmuseo valmistui vuonna 1952 ja on yksi Tangen merkittävimmistä varhaistöistä. Rakennus on nostettu Le Corbusierin tyyliin betonipilareille, ja sen edessä olevassa muistomerkissä yhdistyvät uusi betonirakennustekniikka ja haniwa-hautakummut; vanhan ja uuden fuusio edusti hyvin uutta, sodanjälkeiseen tulevaisuuteen katsovaa Japania. Seuraavan vuosikymmenen aikana Tange suunnitteli useita merkittäviä julkisia rakennuksia, kuten Tokion metropolin entisen hallintorakennuksen (1957), Kurayoshin (1957) ja Kurashikin (1960) kaupungintalot sekä Shizuokan kokouskeskuksen (1957). Niiden lisäksi erityisesti Kagawan prefektuurin hallintorakennusta on pidetty hienona esimerkkinä perinteisen japanilaisen arkkitehtuurin ja modernin arkkitehtuurin liitosta.

Tange työskenteli koko uransa ajan myös kaupunkisuunnittelun parissa. Maailmanlaajuista huomiota sai vuoden 1960 visio Tokion uudelleenjärjestelystä: Tangen suunnitelmassa kaupunki olisi laajentunut Tokionlahdelle keinotekoisten saarien, siltojen ja muiden massiivisten betonirakenteiden avulla. Tavoitteina oli vastata urbanisaation aiheuttamiin ongelmiin rakenteella, joka sallisi kasvun ja muutoksen. Tällaisten suunnitelmien kautta Tange liitettiin myös metabolisteihin, mutta hän pysytteli ryhmästä hiukan erillään. Vaikka suunnitelmaa ei toteutettu, sillä oli suuri vaikutus muun muassa brittiläisiin arkkitehteihin, jotka käyttivät paljasta betonia ja joita alettiin kutsua brutalisteiksi. Tangen brutalismia edustavista rakennuksista merkittävimpiin kuuluu Yamanashin lehdistö- ja lähetyskeskus (1966) Kōfussa. Rakennus on tahallaan jätetty keskeneräiseksi, että sitä voitaisiin tarvittaessa laajentaa tulevaisuudessa. Sitä luonnehtivat 16 massiivista betonitornia, joihin Tange sijoitti aputoimintoja; niiden väliin jäävistä kerroksista osa on tyhjiä, ja niitä käytetään nykyisin terasseina tai puutarhoina.

Tangen varhaisille töille luonteenomaista ovat suorakulmaiset muodot, mutta 1960-luvulta lähtien hän alkoi suunnitella rohkeampia ja dramaattisempia betonirakennuksia, joissa käytettiin innovatiivisia rakennustekniikoita. Niistä huomattavimpiin kuuluu Tokion olympialaisia vuonna 1964 varten suunnitelut Yoyogin urheiluhallit. Ellipsimäisillä rakennuksilla on riippukatot, joita kannattelevat teräskaapelit. Tokion Pyhän Marian katedraali (1964) on myös ”voimakas historiallisten ja nykyaikaisten muotojen ja rakenteiden kohtaaminen”, jota varten Tange vieraili useissa keskiaikaisissa katedraaleissa. Ristinmuotoisella betonirakennuksella on jyrkkä ja korkea teräskatto.

Myöhemmät työt ja merkitys

1960- ja 1970-luvuilla Tange suunnitteli lukuisia rakennuksia, kuten suurlähetystöjä ja yliopistoja, myös ulkomaille. Hän laati myös Osakan maailmannäyttelyn yleissuunnitelman (1966–1970). Hänen myöhempiä töitään luonnehtivat pienemmät geometriset muodot, jotka oli yhdistetty suuremmiksi epäsäännöllisiksi, mutta funktionaalisiksi kokonaisuuksiksi. Tangen 1900-luvun viimeisten vuosikymmenten merkittäviin töihin lukeutuvat esimerkiksi maamerkiksi noussut Akasaka Prince Hotel (1982) Tokiossa, Overseas Union Bank (1986) Singaporessa, Fuji-television pääkonttori (1996) Tokiossa, Singaporen kansalliskirjasto (1998), Tokyo Dome Hotel (2000) sekä 1990-luvun alussa valmistunut Tokion metropolin hallintorakennus. Näiden hankkeiden mittakaava oli usein valtava, ja Tangen toimiston myöhempiä suurhankkeita onkin usein kritisoitu. 1980- ja 1990-lukujen postmodernismiin Tange suhtautu epäillen ja piti sen tuottamia rakennuksia ”väliaikaisina arkkitehtuuri-ilmauksina”.

Tangea voidaan pitää Japanin sodanjälkeisen arkkitehtuurin vaikutusvaltaisimpana hahmona. Hän oli sodan tuhojen jälkeen vastavalmistunut arkkitehti ja ”täydellisessä asemassa ohjata maan jälleenrakenusta modernististen periaatteiden mukaan”. Hänen saavutuksensa oli tuoda kansainväliseen tyylin yleismaailmallisuuteen japanilaisia vaikutteita. Tangen arkkitehtuurilla oli hallitseva vaikutus häntä seuranneeseen sukupolveen. Jos hänen varhaisten suunnitelmiensa voidaan nähdä imitoineen Le Corbusieria, hänen myöhemmät työnsä olivat omaperäisiä, ja niissä yhdistyivät moderni rakennustekniikka ja perinteiset japanilaiset muodot. Tadao Andō kertoo toimistoonsa vaeltaneesta akita-koirasta:

»Aluksi ajattelin kutsua sitä Kenzō Tangeksi, mutta tajusin, etten voinut potkia Kenzō Tangea. Kutsuinkin sitä sen sijaan Le Corbusieriksi.»

Tange toimi paitsi arkkitehtina ja kaupunkisuunnittelijana myös opettajana, kirjailijana, tutkijana ja historioitsijana. Hän eli yli 90-vuotiaaksi ja oli naimisissa kaksi kertaa. Hän sai pojan ja tyttären. Hänen poikansa on myös arkkitehti.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kenzō Tange Wikimedia Commonsissa

• Tange Associates (japaniksi) (englanniksi)
• Kenzō Tangen muistokirjoitus Helsingin Sanomissa
• Heidi Pruikkonen: Kenzo Tange ja japanilaisen arkkitehtuurin ikuinen muutos

Pritzker-palkinnon saajat

1979 Philip Johnson – 1980 Luis Barragán – 1981 James Stirling – 1982 Kevin Roche – 1983 I. M. Pei – 1984 Richard Meier – 1985 Hans Hollein – 1986 Gottfried Böhm – 1987 Kenzō Tange – 1988 Gordon Bunshaft ja Oscar Niemeyer – 1989 Frank O. Gehry – 1990 Aldo Rossi – 1991 Robert Venturi – 1992 Alvaro Siza – 1993 Fumihiko Maki – 1994 Christian de Portzamparc – 1995 Tadao Andō – 1996 Rafael Moneo – 1997 Sverre Fehn – 1998 Renzo Piano – 1999 Norman Foster – 2000 Rem Koolhaas – 2001 Jacques Herzog ja Pierre de Meuron – 2002 Glenn Murcutt – 2003 Jørn Utzon – 2004 Zaha Hadid – 2005 Thom Mayne – 2006 Paulo Mendes da Rocha – 2007 Richard Rogers – 2008 Jean Nouvel – 2009 Peter Zumthor – 2010 Kazuyo Sejima ja Ryūe Nishizawa – 2011 Eduardo Souto de Moura – 2012 Wang Shu – 2013 Toyō Itō – 2014 Shigeru Ban – 2015 Frei Otto – 2016 Alejandro Aravena – 2017 Rafael Aranda, Carme Pigem ja Ramón Vilalta – 2018 Balkrishna Doshi – 2019 Arata Isozaki – 2020 Yvonne Farrell ja Shelley MacNamara