Kyūdō

Kyūdō (jap. 弓道, "jousen tie") on perinteinen japanilainen jousiammuntalaji.

Kyudōa - Japanilaista jousiammuntaa.

Historia

Heki Danjō Masatsugu opettaa Shigekata Yoshidalle kyujutsua.

Jousiammunnan esihistoria Japanissa

Jousiammunnan alku Japanissa, kuten muuallakin, on esihistoriallinen. Ensimmäiset metallivaloksissa säilyneet kuvat, joista voidaan tunnistaa tyypillinen japanilainen pitkä, epäsymmetrinen jousi, ovat Yayoi-kaudelta (n. 250 eaa. – 330 jaa.). Ensimmäinen kirjallinen dokumentti on kiinalainen kronikka Weishu (ennen vuotta 297), jossa kerrotaan, kuinka Japanin saarilla "käytetään puista jousta joka on alhaalta lyhyt ja ylhäältä pitkä." Jousta alettiin Japanissa näihin aikoihin käyttää metsästyksen lisäksi sodankäyntiin. Nara-kaudella (710-794) Kiinan vaikutus Japaniin oli suuri. Kiinasta levisi Japaniin myös jousen seremoniallinen käyttö. Se jäi kuitenkin keisarin hovin omaksi lajiksi. Se oli liian monimutkainen ja vaikeatajuinen tavalliselle kansalaiselle. Seremoniallinen jousiammunta säilyi Japanissa sen jo hävittyä Kiinasta. Kiinasta välittyi myös jousenvalmistuksen tekniikkaa, ja jousia alettiin valmistaa komposiittimenetelmällä liimaamalla bambu- ja puusäleitä yhteen.

Kamakura-kaudella kasvava väkivalta ja kahakointi

Gempei-sodan (1180–1185) jälkeen Minamoto Yoritomo julisti itsensä ensimmäiseksi Shōguniksi. Tämän myötä yhteiskunta muuttui. Sotilasluokka – bushi – nousi valtaan. Vaikkakin virallisesti perustettiin kyūjutsu-koulu jo 700-luvulla katsotaan varsinaisen järjestelmällisen kyūdō-opetuksen alkaneen Ogasawara-ryūn koulukunnan myötä 1200-luvulla. Tähän kehitykseen on voinut vaikuttaa Kublai Khanin kaksi yritystä valloittaa Japania. Hän kohtasi molemmilla kerroilla ensin hirmumyrskyjä, jotka upottivat puolet hänen hirveän suuresta armaadastaan. Näitä myrskyjä kutsuttiin sitten Kamikazeiksi (jumalten tuulet). Jousiampujat kunnostautuivat maihin päässeiden mongolilaisten eliminoimisessa. Tämän myötä jousiammunnasta tuli hyvin arvostettu. Eikä aikaakaan, niin kehitettiin eräänlainen ihmisen ohjenuora, jota kutsuttiin Hevosen ja jousimiehen tieksi. Myöhemmin tästä tuli Bushidō. 1400-luvulta 1600-luvulle asti Japanissa riehuivat sisällissodat. 1400-luvulla olivat sotilasjohtajat Shōgunit heikkoja ja kansan joukossa vallitsi erittäin suuri tyytymättömyys. Aseen käyttö oli suotu vain samuraille. Aika-ajoin maanviljelijöiden joukosta värvätyt jalkasotilaat saivat käyttää vain samuraiden lyhyttä miekkaa. Monet taistelulajien mestarit ryhtyivät opettamaan tavallisille kansalaisille taitojaan. Yksi tällainen mestari oli vuosisadan jälkipuoliskolla elänyt Heki Danjō Masatsugu. Hän uudisti ammuntaa vallankumouksellisesti, ja hänen jalkaväen ammuntaan perustuvat oppinsa levisivät nopeasti. Heki-koulukuntia syntyikin useita, ja niistä jotkut, kuten Heki-ryū Chikurin-ha, Heki-ryū Sekka-ha ja Heki-ryū Insai-ha, toimivat tänäkin päivänä. Historiallisista syistä Suomessa harjoitetaan kyūdōta lähinnä viimeksi mainitun tyylisuunnan mukaisesti, ja edelleen Heki Danjōn opein.

Jousen käyttö sota-aseena alkoi hiipua ensimmäisten eurooppalaisten saavuttua Japaniin 1542. He näet opettivat paikalliselle Daimyolle miten valmistaa lunttulukkokiväärejä. Jousi kuitenkin sinnitteli pitkään lunttulukkoisen musketin rinnalla, sillä se oli ulottuvampi, tarkempi ja ennen kaikkea 30–40 kertaa nopeampi kuin suustaladattava kivääri. Suurin osa samuraista inhosi tuliasetta, koska sen käyttö ei vaatinut samanlaista harjoittelua kuin jousen. Kun Oda Nobunagan pääasiassa maanviljelijöistä koostunut, mutta musketein aseistettu armeija hävitti samuraiden perinteisen jousiratsuväen yhdessä suuressa taistelussa vuonna 1575 oli jousen aika sota-aseena kutakuinkin ohi.

Tokugawa shogunaatin aika

Tokugawa-kaudella (1603–1868) Japani oli sisäänpäin kääntynyt, tiukan hierarkkisesti johdettu kastiyhteiskunta, jossa samurait olivat ylimmällä tasolla. Maassa vallitsi pitkään rauha. Samurait jäivät työttömiksi ja monet vaihtoivat yhteiskuntaluokkaa. Toiset rupesivat kauppiaksi, toiset maanviljelijöiksi jne. Jotkut samurait ajattelivat, että kunhan he kehittävät taitonsa huippuunsa, he saisivat töitä omalta alaltaan. Ehkä tunnetuin viimemainituista oli Miyamoto Musashi. Perinteisiä sotilaallisia taitoja arvostettiin kuitenkin edelleen. Tässä vaiheessa jousiammunta muuttui pakollisesta ”vapaaehtoiseksi” taidoksi, osittain hovipiireissä harjoitetuksi seremonialliseksi ammunnaksi, osin erilaisiksi kilpailuiksi. Se levisi myös sotilasluokan ulkopuolelle. Samuraihin vaikutti yksinkertaisen suorasukaisella filosofiallaan ja pyrkimyksellään mielenhallintaan alkuaan kiinalaisten munkkien välityksellä saatu zen-buddhalaisuus. Aiemmin jousiammuntaa oli kutsuttu kyūjutsuksi, jousitaidoksi, mutta munkkien toimiminen jopa sotilastaitojen opettajina vaikutti uuden käsitteen, kyūdōn, syntyyn.

Uuden ajan murros - feodaaliajan loppu

Meiji-kauden (1868–1912) alun uudistuksissa, joihin vaikuttivat olennaisesti Japanin avautuminen ulkomaailmalle, samurait menettivät asemansa. Koska kansa (ei samurait) inhosi kaikkea, mikä liittyi feodali-aikaan, myös taistelulajien opetus ja arvostus romahti. Niin kävi tietenkin myös kyūdōlle. Honda Toshizane, (1836-1917), Tokion keisarillisen yliopiston kyūdōn opettaja, yhdisti sotilas- ja seremonialliset ampumatyylit luoden hybridin, jota kutsutaan Honda-ryūksi. Tämä edesauttoi jousiammunan hengissä pysymistä. Vuonna 1896 joukko vanhoja kyūdō-mestareita kokoontui yhteen pelastaakseen perinteisen jousiammunnan. Muista budō-lajeista opittiin, että olisi hyvä organisoitua ja perustaa kansallinen liitto. Kesti kuitenkin vuoteen 1933 ennen kuin saatiin perustettua ensimmäinen kyūdō-liitto. Se hajosi jo seuraavana vuonna. Nykyinen katto-organisaatio Zen Nihon Kyūdō Renmei perustettiin v. 1949. Vuonna 1953 julkaistu säännöstö kyūdō kyōhon määrää, miten esimerkiksi kilpailuissa tai vyökokeissa eri koulukuntien ampujat voivat ampua yhdessä yhteismitallisesti.

Tarkoitus

Kyūdōssa, kuten kaikessa jousiammunnassa, tarkoituksena on osua maalitauluun. Kyūdōta harjoitetaan kuitenkin useissa koulukunnissa, joista toiset periytyvät sotilaskoulutuksesta, toiset seremoniallisesta ammunnasta. Näin ollen myös painotukset ovat erilaisia. Toiset painottavat esteettisyyttä, toiset tehokkuutta. Onkin niin, että osumaan on pyrittävä oikealla, hyvällä tekniikalla. Ja kääntäen: jos ampuu oikealla tekniikalla, osuma on väistämätön.

Teknisesti kyūdō voidaan jakaa kahteen pääluokkaan: seremonialliseen jousiammuntaan (reisha) ja sotilasammuntaan (busha). Seremoniallinen ammunta keskittyy rituaaleihin ja kyudon maagisiin puoliin, ja voidaan sanoa, että tämä on nimenomaisesti Ogasawara-ryūn aluetta. Sotilasammunta voidaan jakaa seisaalta ammuntaan (hosha), ratsailta ammuntaan (kisha) ja niin sanottuun temppeliammuntaan (dōsha). Näistä ratsailta ammuntaa ja seisaalta ammuntaa harjoitetaan edelleen, edellistä yabusamen muodossa. Yabusamessa ratsastajat yrittävät osua täyttä laukkaa kiitävän hevosen selästä 255 metrin pituisen radan vasemmalla puolella olevaan kolmeen maalitauluun. Aikaa koko suoritukseen on noin 20 sekuntia. Temppeliammunta, jossa pyrittiin ampumaan mahdollisimman monta nuolta tietyssä ajassa pitkän käytävän läpi, loppui meiji-restauraatioon. Kilpailuja ei enää järjestetty.

Temppeliammunnan loppuminen vaikutti osaltaan kyūdōn uudistuksiin. Aiemmin mainittu Honda Toshizane Heki-ryū Chikurin-ha -koulukunnasta oli yksi Kenzō Awan opettajista. Awa puolestaan suostuteltiin opettamaan saksalaista esoteerista mystikkoa, filosofian professori Eugen Herrigeliä, joka oli lähtenyt Japaniin ”etsimään zeniä”. Hänen kokemuksistaan kirjoittama kirja Zen ja jousella ampumisen taito on vaikuttanut suuresti kyūdōn yhdistämiseen zen-buddhalaisuuteen. Herrigel oli ensimmäisiä kyūdōhon tutustuneita eurooppalaisia. Sattumalta Awa, luonnonlahjakkuus ampujana, sai jonkinlaisen uskonnollisen ilmestyksen perustaen oman, uskonnollissävytteisen jousiammuntaorganisaationsa, jolla ei kuitenkaan ollut yhteyttä zen-buddhalaisuuteen. Herrigelin kirja perustuu Yamada Shōjin mukaan suurelta osin väärinkäsityksiin, jotka syntyivät Awan ja Herrigelin yhteisen kielen puutteesta, Awan erikoisesta ja sekavasta persoonallisuudesta sekä Herrigelin nimenomaisesta pyrkimyksestä hakea ja löytää zen jo lähtiessään Japaniin. Mielenkiintoista on, että Herrigelin kirja on käännetty myös japaniksi, ja se on vaikuttanut sielläkin käsityksiin kyūdōsta. Kyūdōa, kuten mitä tahansa muutakin, voi harjoittaa meditatiivisesti, ja se sopiikin tähän erinomaisesti vaatiessaan herpaantumatonta keskittymistä.

Kyūdōa harjoitetaan kuitenkin pääasiassa urheiluna muiden budolajien tapaan. Se on teknisessä vaikeudessaan erinomaista kehon ja mielen hallinnan opetusta.

Tekniikka

Kyūdōn zanshin kahdesta nuolesta ensimmäisen jälkeen

Makiwara

Kyūdō-ampuja pitää jousta aina vasemmassa kädessään. Tämä, kuten useat muutkin säännöt, ovat peräisin keskiaikaisilta taistelukentiltä. Onhan luonnollista, että rivissä kaikki ampujat ovat samoin päin.

Ampuminen tapahtuu aina samalla tavalla, ja se on jaettu kahdeksaan vaiheeseen(hassetsu). Nämä ovat

Ampumisen kahdeksan vaihetta

• Ashibumi, jalkojen asetus, ampuja asettuu ampumalinjalle (shai) asettaen jalkansa puolen vartalonmitan päähän toisistaan, jalkaterät noin 60° kulmaan. Varpaankärjet ovat linjalla maalitauluun nähden, ampuja tähtää ikään kuin varpaillaan.
• Dōzukuri, vartalon asennon hakeminen. Kyūdōssa tasapaino on tärkeää, vartalon tulee olla symmetrinen ja suora.
• Yugamae, valmistautuminen ammuntaan. Oikea käsi tarttuu jänteeseen (torikake), vasen käsi muodostaa ampumisotteen jousen kahvalla (tenouchi) ja ampuja suuntaa katseensa maalitauluun (monomi).
• Uchiokoshi. Jousi nostetaan pään yläpuolelle. Koulukunnasta riippuen joko vartalon edessä tai sen vasemmalla sivulla. Jousta avataan.
• San bun no ni. Ulosvedon aikana pysähdytään hetkeksi kulmakarvojen kohdalle (Heki Ryūssa). Jousen avaaminen jatketaan.
• Tsumeai, täysi veto, nuoli osoittaa keskelle taulua, jänne koskettaa rintaa ja nuoli poskea.
• Nobiai, venyttäminen. Lisätään voimaa ja vääntöä. Vetoa tulee lisää ehkä 10–15 mm.
• Yagoro, hetki ennen laukaisua, jossa voima jännitetään äärimmilleen

Kaikki nämä ovat eri tapoja kuvata voiman kasvattamista ja suuntaamista kehossa.

• Hanare, laukaus. Hanaressa jousi kiertyy kädessä ampujan työntäessä vasemman peukalonhankansa ns. tsunomipisteellä jousen oikeaa reunaa kohti maalitaulua (Tsunomi no hataraki), samalla vääntäen ja kiertäen jousta sekä pituusakselinsa että käden pituusakselin suuntaisesti.
• Zanshin, tajunnan palaaminen, pysähtynyt muoto. Jälkitila, jossa ampuja on ensin yhä jännittynyt, hänen asentonsa on laukauksessa vapautuneiden voimien seurausta.

Vaativan ammuntatekniikan opettelu on aikaavievää. Harjoittelu aloitetaan gomuyumilla, jousen kahvaosalla, johon on kiinnitetty kuminauha. Tämän laitteen avulla opetellaan tekniikan alkeet turvallisesti, ennen kuin voidaan aloittaa jousen käsittely. Ammuntatekniikan alkeiden opettelu näin on tärkeää, koska muuten jänne saattaisi vahingoittaa ampujaa. Tämä vaihe kestää yleensä muutaman kuukauden, jonka jälkeen seuraa karabiki, harjoittelu tyhjällä jousella ilman nuolta ja käsinettä. Tämän lyhyen vaiheen tarkoituksena on totuttaa ampuja jouseen, antaa lihaksille oikeanlainen tuntuma. Vähitellen otetaan mukaan nuoli ja käsine, yritetään laukaisua verkkoon, kokeillaan, miten nuoli irtoaa laukaisussa. Ennen kuin ampuja on valmis ampumaan täyttä matkaa, on hänen vielä hiottava taitojaan makiwaran edessä. Makiwara on telineellä seisova tiukkaan kääritty olkirulla, johon ammutaan noin kahden metrin etäisyydeltä. Vasta, kun ampuminen makiwaraan sujuu vaikeuksitta, ampuja on valmis siirtymään täyden matkan ammuntaan. On huomattava, että yhden senttimetrin poikkeama nuolen paikassa makiwarassa vastaa noin puolta metriä maalitaulussa. Täyttä matkaa aloittelija on valmis ampumaan vajaan vuoden kuluttua aloittamisestaan.

Maalitaulu (mato) on halkaisijaltaan 36 cm, ja etäisyys siihen on 28 metriä. Maalitaulu on paperia, joka on pingotettu puiseen kehään. Oikealla dojolla maalitaulut nojaavat hiekkavalliin, urheiluhalleissa ammuttaessa käytetään synteettistä taustamateriaalia ja taustaverkkoja. Voidaan myös ampua 60 m:n matkalta halkaisijaltaan metriseen tauluun (enteki). Kilpailuissa ei ole sarjoja, vaan miehet ja naiset kilpailevat samassa sarjassa. Kilpailussa on tavallisesti kaksi osaa, tyylikilpailu ja finaali. Tyylikilpailusta 10 parasta osallistuvat finaaliin, jossa vain osumat lasketaan. Kilpailuja on niin yksilökilpailuja kuin joukkuekilpailuja. Lajissa käydään SM-, EM- ja MM-mittelöitä.

Välineet

Jousi

Japanilainen jousi, yumi, on ns. pitkäjousi, ja sen normaalipituus on 221 cm. Pituus kuitenkin vaihtelee hieman riippuen ampujan vetopituudesta (yatsuka), matkasta kurkunpäästä sivulle ojennetun käden sormenpäihin, joka yleensä on puolet ampujan pituudesta. Luonteenomaisinta ja poikkeuksellista japanilaisessa jousessa on pituuden lisäksi epäsymmetrisyys. Jousen kahvan yläpuolelle jäävä osa on noin 2/3, alapuolinen osa 1/3 koko kaaresta. Asiaan on useita vaihtoehtoisia selityksiä, joista yleisimmät liittyvät joko jousen alkuperään (alkuaan yhdestä puusta valmistetun jousen alapää oli paksumpi) tai käsittelyyn (ampuminen polvelta tai hevosen selästä). Todennäköisempi vaihtoehto on kuitenkin fysikaalinen, ampujan ranne pysyy täydessä vedossa suorana ja vahvana kun jouseen tartutaan japanilaiseen tapaan, sen sijaan että sitä pidettäisiin kiinni keskeltä, kämmenpohjassa eurooppalaiseen tapaan, ranteen ollessa kääntyneenä ylöspäin. Jousi on valmistettu perinteisesti bambu- ja puusäleistä laminointitekniikalla. Nykyään käytettävistä jousista suurin osa on puuta, bambua ja lasikuitua, usein myös hiilikuitua. Jousi on ns. vastakaarijousi, eli se on virittämättömänä taipunut vastakkaiseen suuntaan kuin viritettynä. Jänteen materiaali on nykyään venymätöntä kevlaria perinteisen hampun asemesta. Kahva on nahkaa. Jousen voima valitaan ampujan voimien mukaan. Miehet aloittavat yleensä 11–12 kilon vahvuisilla jousilla, naiset 8–10 kilon. Tekniikan ja voimien karttuessa voidaan siirtyä vähitellen käyttämään yhä vahvempaa jousta.

Nuolet

Nuolet (ya), joiden materiaali myös on perinteisesti ollut bambu, valmistetaan nykyään useimmiten alumiiniputkesta. Nuolet ovat huomattavan pitkät johtuen ammuntatekniikasta, jossa nuoli vedetään pitkin poskea korvan taakse saakka. Ampujan nuolten pituus on jousen tapaan riippuvainen hänen vetopituudestaan. Nuolten pituus saadaan lisäämällä tähän matkaan noin kämmenenleveys. Nuolissa käytetään linnunsulkia ja ne ammutaan yleensä pareittain, jolloin eri suuntiin kaartuvat sulat muodostavat nuoliparin (haya ja otoya). Nuolet asetetaan jousen oikealle puolelle. Nuolten kärjet vaihtelevat tarkoituksen, kuten käytetyn maalitaulun mukaan. Seremonioissa voidaan käyttää erityisiä viheltäviä nuolia.

Käsine

Kyūdō-ampuja käyttää oikeassa kädessään peurannahkaista käsinettä (kake, yugake), jossa on puulla kovitettu peukalo. Peukalon juuressa on poikittainen lovi, johon jänne asetetaan. Ote jänteestä on ns. mongoliote, jänne peukalonhangassa ja etu- ja keskisormi peukalon päällä. Kun peukaloa kierretään, jänne irtoaa lovesta. Käsineessä on koulukunnasta riippuen kolmesta viiteen sormea, peukalo mukaan lukien. Käsineen alla käytetään aluskäsinettä (shitagake), joka estää hien imeytymisen nahkaan.

Vaatteet

Perinteinen japanilainen urheiluasu, jonka alaosana yleensä musta housuhame (hakama), yläosana lyhyt- ja kapeahihainen takki (gi), joka on yleensä valkoinen. Hakaman alla käytetään nelimetristä vyötä (obi). Kyūdō kyōhon edellyttää varvassandaalien käytön mahdollistavien valkoisten sukkien (tabi) käyttöä, mutta osa perinteisistä koulukunnista ampuu paljain jaloin. Korkea-arvoiset ampujat käyttävät ampuessaan hillittyä, yksiväristä kimonoa, yleensä raidallisen hakaman kanssa. Tällöin miespuoliset ampujat riisuvat kimonon vasemman hihan, naiset sitovat kimonon hihat nauhalla. Naiset käyttävät ampuessaan myös rintasuojaa (muneate).

Dojo

Paikka, jossa kyūdōa harjoitetaan, on kyū-dojo. Puulattiaisessa rakennuksessa on avoin seinä, joka suuntautuu sisäpihalle, jonka vastakkaisessa päässä ovat maalitaulut katoksessaan. Dojon vasemmassa laidassa, ampujien selkien takana, on käytävä, jota pitkin nuolet haetaan takaisin. Oikeassa laidassa on kamiza, eräänlainen alttari, jonka edessä istuvat kilpailuissa tuomarit. Rakennuksessa on myös jousien huoltotila, teehuone, pukuhuoneet jne.

Muuta

Kyūdōssa on käytössä samanlainen vyöarvojärjestelmä kuin muissakin perinteisissä budolajeissa, mutta arvot eivät näy mitenkään ulospäin. Kyū-arvot viidennestä ensimmäiseen vastaavat ”värillisiä vöitä”, dan-arvot ensimmäisestä kymmenenteen mustia vöitä.

Kyūdō Suomessa

Pääartikkeli: Kyūdō Suomessa

Kyūdōn harrastajia on Suomessa joitakin kymmeniä, Euroopassa ja Amerikassa muutama tuhat ja Japanissa puolisen miljoonaa. Suomessa toimii Suomen kyudoliitto, vanhimmat seurat ovat Porvoossa (Yosaiki) ja Helsingissä (Hikari). Suomalaisen kyūdōn kummisetänä on toiminut Feliks Hoff, joka on saanut oppinsa Heki-ryū Insai-ha -koulukunnan mestarilta Genshirō Inagakilta, joka levitti syyskuuta1969 alkaen kyūdōta Euroopassa, opettaen kursseilla pääasiassa Saksassa, Italiassa ja Suomessa.

Lähteet

• Laaksonen Tero: Kamppailijoita dojolta tatamilta. European Kyusho Jitsu Tuite Lt, 1992. ISBN 952-90-3777-5
• Donn F. Draeger: Modern Bujutsu & Budo, vol. 3. Weatherhill, 1974. ISBN 0-8348-0351-8
• Timo Reenpää (päätoimittaja): BU - Samurain ammatti / Hashi 20/1998. Hashi (silta) ; Japanilaisen Kulttuurin Ystävät ry, 1998. ISBN 951-98012-1-9
• Oscar Ratti, Adele Westbrook: Secrets of the Samurai , A Survey of the Martial Arts of Feudal Japan. Castle Books, 1973. ISBN 0-7858-1073-0
• Bagge Leif: Kyudo - Japanilainen jousiammunta. Porvoon Julmapaino, 2001, 2. painos. ISBN 951-98366-0-8

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kyūdō Wikimedia Commonsissa