Latvian sosialistinen neuvostotasavalta

Latvian sosialistinen neuvostotasavalta; Latvijas Padomju Sociālistiskā Republika; (latviaksi); Латви́йская Сове́тская Социалисти́ческая Респу́блика; Latvijskaja Sovetskaja Sotsialistitšeskaja Respublika; (venäjäksi)
1940–1941, 1944–1990
lippu	vaakuna
	; Sijainti Neuvostoliitossa
Valtiomuoto	neuvostotasavalta
osa	Neuvostoliittoa
Korkeimman neuvoston puheenjohtaja	Viimeinen:; Anatolijs Gorbunovs
Pääkaupunki	Riika
Pinta-ala
– yhteensä	64 589 km²
Väkiluku (1989)	2 666 567
– väestötiheys	41,3 / km²
Historia
– osaksi Neuvostoliittoa	21. kesäkuuta 1940
– Saksan miehittämänä	1941–1944
– itsenäisyysjulistus	4. toukokuuta 1990
Viralliset kielet	latvia ja venäjä (de facto)
Kielet	latvia ja venäjä
Valuutta	rupla (SUR)
Aikavyöhyke	+3
Tunnuslause	Visu zemju proletārieši, savienojieties!
Kansallislaulu	”Latvian neuvostotasavallan hymni”
Edeltäjä	Latvia
Seuraaja	Latvia
	Infobox OK

Tämä artikkeli kertoo vuonna 1940 perustetusta Neuvostoliiton osavaltiosta. Vuosien 1918–1919 neuvostotasavallasta kertoo Latvian sosialistinen neuvostotasavalta (1918–1919).

Latvian sosialistinen neuvostotasavalta, lyhenteeltä Latvian SNT (latv. Latvijas Padomju Sociālistiskā Republika, Latvijas PSR, LPSR, ven. Латви́йская Сове́тская Социалисти́ческая Респу́блика, Латви́йская ССР, ЛССР, Latvijskaja Sovetskaja Sotsialistitšeskaja Respublika, Latvijskaja SSR, LSSR) oli kommunistien Latvian alueelle perustama hallinto. Latvian SNT oli osa Neuvostoliittoa. Hallinto perustettiin 21. kesäkuuta 1940 puna-armeijan miehitettyä Latvian Molotov–Ribbentrop-sopimuksen mukaan. Uuden hallituksen pääministeri oli Augusts Kirhenšteins.

Historia

Toinen maailmansota

Pakolliset parlamenttivaalit järjestettiin 14.–15. heinäkuuta. Kommunistinen puolue laati Latvian työkansan liiton ehdokaslistan, joka hyväksyttiin virallisesti. Latvian SNT:n korkein neuvosto anoi pääsyä jäseneksi Neuvostoliittoon, mikä hyväksyttiin elokuussa 1940 ja siitä tuli järjestyksessä 15. neuvostotasavalta.^[1]

Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon kesäkuussa 1941 Latvian alue joutui aluksi sotilashallintoon, minkä jälkeen se siirtyi Valloitettujen itäalueiden ministeriölle muodostaen Latvian päähallintopiirin. Natsihallinnolla, sen enempää kuin aikanaan keisarillisella Saksallakaan, ei ollut tarkoituksena muodostaa Latviasta itselleen ystävällismielistä valtiota neuvostovallan jälkeen, vaan Latvia oli osa Ostlandin valtakunnankomissariaattia vastaten Saksan vanhaa pyrkimystä hallita Baltian maita yhtenä kokonaisuutena saksalaisvähemmistön ehdoin.^lähde? Latvian saksalaismiehitys päättyi 1944–1945 vaihtuen jälleen neuvostomiehitykseen.

Sodan jälkeen

"Kirjoja massoille!" Kaksikielinen propagandajuliste vuodelta 1945.

Neuvosto-Latvian 40-vuotis-juhlapostimerkki.

Toisen maailmansodan aiheuttamien menetysten lisäksi tuhansia siviilejä tapettiin ja kymmeniä tuhansia karkotettiin Latviasta Josif Stalinin aikana hänen kuolemaansa 1953 saakka, erityisesti vuonna 1949. Neuvostovalta hidasti merkittävästi maan talouskasvua, mikä loi suuren elintasoeron Latvian ja sen demokraattisten naapurivaltioiden kuten sen ja Ruotsin välille. Verrattuna muihin Neuvostoliiton osiin Latvian talous voi kuitenkin hyvin ja se oli yksi Neuvostoliiton vauraimmista alueista.^lähde?

Latvian SNT:n johdossa oli aluksi kansallismielisiä kommunisteja, jotka vaativat, että tasavallan tulee olla kaksikielinen. Kaikkien maahan muuttavien venäläisten ja muiden kansallisuuksien kuului opetella latvian kieli.

Myöhemmin Moskova-mieliset kommunistit syrjäyttivät kansallismieliset, joita syytettiin ”porvarillisesta nationalismista”. Venäjän kielen opetusta tehostettiin, ja samaan aikaan latvian opetusta venäjänkielisissä kouluissa vähennettiin.

Lopputuloksena muutaman vuosikymmenen kuluttua lähes jokainen latvialainen osasi venäjää, mutta Latvian venäläisistä vain 10–15 prosenttia osasi latviaa. Venäläisten osuus väestöstä Latviassa kasvoi suuremmaksi kuin Virossa tai Liettuassa, jotka pystyivät paremmin puolustamaan omien kieltensä asemaa.

Kansalaisoikeusaktivismi

Vuonna 1969 turvallisuuspoliisi KGB vangitsi 84-vuotiaan poliitikon Fricis Mendersin, joka tuomittiin viiden vuoden karkotukseen neuvostovastaisesta toiminnasta. Hänen väitettiin tavanneen historioitsija Paulis Lazdan ja luovuttaneen kirjallista aineistoa Lazdalle. Menders vapautettiin kuitenkin jo vuodenvaihteessa 1970–1971, koska hän kärsi sydänviasta. Menders kuoli pian vapauttamisensa jälkeen.^[2]

Latvian kommunistisen puolueen sisällä oli tyytymättömyyttä Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP) politiikkaa kohtaan. Vuoden 1972 alussa tuli läntisten tiedotusvälineiden tietoon 17 latvialaisen kommunistin lähettämä kirje Euroopan veljespuolueille. Ryhmä arvosteli kirjeessä Neuvostoliitossa harjoitettua kansallisuuspolitiikkaa, jota sen mielestä oli harjoitettu marxismi-leninismin teorian ja Yhdistyneiden kansakuntien (YK) Ihmisoikeuksien julistuksen vastaisesti. Kansallisuuspolitiikkaa oli Neuvostoliitossa toteutettu venäläisten ehdoilla tarkoituksena sulauttaa vähemmistökansallisuudet venäläisiin. Kirjeessä kuvattiin perusteellisesti venäläistämisen ilmenemismuotoja.^[3]

Läntisille tiedotusvälineille lähetetyistä kirjeistä tuli tapa saada toisinajattelijoiden ääni kuuluviin Latviasta. Latvian itsenäisyysliike, Latvian demokraattinen nuorisokomitea ja Latvian kristillisdemokraattinen liitto lähettivät kaikki neuvostovallan vastaiset kirjeensä julkisuuteen vuoden 1975 aikana. Latvian nuorisokomitea ja Latvian itsenäisyysliike lähettivät neuvostomiehityksen 36. vuosipäivänä 17. kesäkuuta 1976 yhteisen kirjeen Latvian ministerineuvostolle. Kirjeessä muistutettiin neuvostomiehityksen ensimmäisenä vuonna tapahtuneista puhdistuksista ja joukkokyydityksistä sekä esitettiin vastalause väestön venäläistämisen ja kulttuurielämän bolševisoinnin johdosta. Kirjeen olivat allekirjoittaneet Jānis Briedis ja Juris Upmanis.^[4]

Pääkaupunki Riian satamassa järjestetystä harvinaisesta lakosta raportoi ensin ranskalainen Le Figaro -lehti 18. toukokuuta 1976. Lakot oli Neuvostoliitossa kielletty lailla. Länsisaksalainen Der Spiegel puolestaan kirjoitti 31. toukokuuta 1976 Riian ahtaajien korpilakosta ja mielenosoituskulkueesta, jotka johtuivat siitä, ettei kaupungissa ollut saatavana hedelmiä tai vihanneksia. Lakko pääsi myös kiinalaiseen Kansan päivälehteen. Neuvostoliitossa lakkoja pidettiin poliittisina ja hallituksen vastaisina, minkä vuoksi neljä lakkoon osallistunutta työläistä pidätettiin. Heidät tuomittiin elokuussa vuonna 1976 neuvostovastaisesta agitaatiosta vankeus- ja pakkotyörangaistuksiin. Tuomittujen nimet julkaistiin 31. lokakuuta 1976 Helsingin sopimuksen toteuttamista Neuvostoliitossa valvovan ryhmän järjestämässä lehdistötilaisuudessa.^[5]

Runoilijat Jānis Medenis ja Vilis Cedriņš, kirjailija Aleksander Čaks, kääntäjä Maija Silmale, lehtimies Ivars Žukovskis ja taidehistorioitsija Jurģis Skulme olivat latvialaisia kulttuurialan edustajia, jotka toimintansa vuoksi joutuivat joko vankeuteen, mielisairaalaan tai muuten suuriin vaikeuksiin neuvostoviranomaisten kanssa.^[6]

Perestroika

Latvian neuvostotasavallalle, kuten muillekin Baltian maille, annettiin laajempi autonomia 1980-luvun lopun perestroikan myötä ja vuonna 1988 miehitysaikana kielletyn Latvian tasavallan lipun käyttö sallittiin. Se korvasi Latvian neuvostolipun 1990, ja samana vuonna itsenäisyyttä kannattaneet Latvian kansanrintaman ehdokkaat saivat korkeimpaan neuvostoon – tasavallan ylimpään muodolliseen elimeen – kahden kolmasosan enemmistön maaliskuussa pidetyissä vaaleissa. Toukokuussa 1990 neuvosto päätti Latvian itsenäisyyden palauttamisesta käytännössä, siirtymäkauden ja Neuvostoliiton kanssa käytävien neuvottelujen jälkeen. Tähän liittyen korkein neuvosto nimesi Latvian SNT:n Latvian tasavallaksi.

Tammikuussa 1991 Neuvostoliitto yritti kaataa Latvian itsenäisyysmielisen hallituksen siinä kuitenkaan onnistumatta, ja maaliskuussa 1991 73 prosenttia latvialaisista kannatti maan itsenäisyyttä käytännössäkin neuvoa-antavassa kansanäänestyksessä. Myös monet Latvian venäläiset äänestivät tasavallan itsenäistymisen puolesta. Täysi itsenäisyys palautettiin jo aiottua aikaisemmin 21. elokuuta 1991 Neuvostoliiton vallankaappauksen kuivuttua kokoon.

Latvian SNT:n kommunistipuolueen pääsihteerit

Latvian neuvostotasavaltaa hallitsi tosiasiassa Moskovasta johdettu Neuvostoliiton kommunistisen puolueen osasto, Latvian kommunistinen puolue, ja sen johdossa toimi pääsihteeri.

1940–1959 Jānis Kalnbērziņš
1959–1966 Arvīds Pelše
1966–1984 Augusts Voss
1984–1988 Boris Pugo
1988–1990 Jānis Vagris
1990–1991 Alfrēds Rubiks

Lähteet

Küng, Andres: Unelma vapaudesta: Passiivinen vastarinta nyky-Baltiassa. Kustannuspiste Oy, 1979. ISBN 951-95192-9-7

Viitteet

↑ Kasekamp, Andres: Baltian historia, s. 181-182. Vastapaino, 2013. ISBN 978-951-768-411-8
↑ Küng 1979, s. 73–75.
↑ Küng 1979, s. 71–72, 182–195
↑ Küng 1979, s. 81–84.
↑ Küng 1979, s. 86–87.
↑ Küng 1979, s. 84–86.

Aiheesta muualla

Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Latvian sosialistinen neuvostotasavalta Wikimedia Commonsissa

Latvian miehitysmuseon kotisivut (latviaksi, englanniksi, saksaksi)

[1] Kasekamp, Andres: Baltian historia, s. 181-182. Vastapaino, 2013. ISBN 978-951-768-411-8

[2] Küng 1979, s. 73–75.

[3] Küng 1979, s. 71–72, 182–195

[4] Küng 1979, s. 81–84.

[5] Küng 1979, s. 86–87.

[6] Küng 1979, s. 84–86.

[1]

[2]

[3]

[4]

[5]

[6]