Laulu punaisesta rubiinista
Laulu punaisesta rubiinista on Agnar Myklen kirjoittama ja Caius Kajannin kustantama eroottinen kirja, jonka koko suomenkielinen painos määrättiin tuhottavaksi vuonna 1959. Kirjoja poltettiin Rauma-Repolan höyryvoimalaitoksen uunissa 5 002 kappaletta. Teoksia kuitenkin säästyi 800 kappaletta, jotka sotainvalidien yhdistys myi eteenpäin ovelta ovelle.[1]
| Laulu punaisesta rubiinista | |
|---|---|
| Sangen om den røde rubin | |
 Ensimmäisen suomenkielisen laitoksen kansi. |
|
| Alkuperäisteos | |
| Kirjailija | Agnar Mykle |
| Kieli | norja |
| Genre | eroottinen kirjallisuus |
| Kustantaja | Gyldendal Norsk Forlag |
| Julkaistu | 1956 |
| Suomennos | |
| Suomentaja |
Olli Nuorto (1957) Marja-Leena Taanila (1975) |
| Kansitaiteilija | Marianne Runeberg |
| Kustantaja | A-kirjat |
| Julkaistu | 1957 |
| Sivumäärä | 476 |
| ISBN | 951-643-466-5 (1995) |
 Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta |
|
Kohu Norjassa
muokkaaNorjalainen Agnar Mykle kirjoitti Laulu punaisesta rubiinista (Sangen om den røde rubin) -teoksen vuonna 1956.[1] Kirja käsittelee 1930-luvun opiskelijanuorisoa, ja päähenkilö on Ask Burlefot.[2] Sen julkaisi Norjassa Gyldendal, joka on Pohjoismaiden suurin ja vanhin kustannusliike. Kirja takavarikoitiin maassa, koska Myklen väitettiin kirjoittavan kauppakorkeakoulun kollegoiden seksisuhteista.[1]
Oslon raastuvanoikeudessa kirjailija ja julkaisija saivat vapauttavan päätöksen 11. lokakuuta 1957, mutta takavarikko pysyi voimassa.[1] Asia eteni Norjan korkeimpaan oikeuteen, jossa myös takavarikko kumottiin toukokuussa 1958.[3]
Takavarikko Suomessa
muokkaaSuomeksi romaanin käänsi Olli Nuorto, mutta kustantaja ei ollut tyytyväinen tulokseen. Kajanti sanoi esimerkkinä käännöksessä olevan sata sivua enemmän tekstiä kuin muissa pohjoismaisissa käännöksissä. Myöhempää painosta varten hän käännättikin sen uudestaan. Suomessa lehdet seurasivat Oslossa tapahtunutta kohua ja takavarikkoa, koska tiedettiin, että pieni kustantamo julkaisisi kirjan suomeksi. Helsingin yliopiston uskonnonfilosofian professori Yrjö J. E. Alanen kirjoitti Kotimaa-lehteen 4. lokakuuta 1957 julkaistun artikkelin ”Kirjallinen saasta”, jossa hän vaati Suomen viranomaisia ryhtymään toimiin kirjan levittämisen estämiseksi.[1] Myös oikeusministeriön hallitusneuvos Olavi Merimaa, jolle painovapausasiat kuuluivat, piti teosta monilta osin epäsiveellisenä.[4]
Oikeusministeri J. O. Söderhjelmin luona kävi lähetystöjä vaatimassa kirjan takavarikoimista.[1] Söderhjelm kutsui koolle vuonna 1957 perustetun ”Epäsiveellisen kirjallisuuden vastustamisen valvontalautakunnan”. Lautakunnan jäseninä oli neljä juristia ja yksi journalisti. Lautakunnan ainoa journalistijäsen, päätoimittaja Gunnar Henriksson ei hyväksynyt kaunokirjallisen teoksen takavarikkoa. Koska päätös ei ollut yksimielinen, ei Söderhjelm katsonut sen sitovan häntä eikä pannut takavarikkoa täytäntöön.[5] Söderhjelmin päätöksestä tiedotettiin suurimmissa sanomalehdissä 8. lokakuuta 1957. Silloinen opetusministeri Kerttu Saalasti lausui voimakkaan paheksuntansa valvontalautakunnan päätöksestä ja kääntyi oikeuskansleri Olavi Hongan puoleen, joka luki teoksen ja vakuuttui siitä, että kirja oli takavarikoitava. Oikeusministeriön silloinen hallitussihteeri Kai Korte kertoi muistelmissaan Hongan vaatineen varsin kiihtyneenä Söderhjelmiä tekemään takavarikkopäätöksen ja uhanneen tätä muussa tapauksessa jopa valtakunnanoikeudella. Söderhjelm ei kuitenkaan muuttanut kantaansa.[4]
Takavarikkopäätös saatiin kuitenkin aikaan hallituksen iltakoulussa 15. lokakuuta 1957, kun oikeusministeri Söderhjelm oli matkustanut Kansainvälisen työjärjestön (ILO) konferenssiin Geneveen. Oikeuskansleri Honka, joka virkansa puolesta osallistui hallituksen iltakouluun, järjesti Myklen romaanin takavarikoimisen hallituksen tärkeimmäksi käsiteltäväksi asiaksi. Virkaatekevänä oikeusministerinä toiminut sisäministeri Teuvo Aura teki päätöksen takavarikoinnista. Poliisit lähetettiin takavarikoimaan kirjat kaupoista ja kirjapainosta. Kajantille jäi kuitenkin 800 kirjaa. Hän myi ne myöhemmin Helsingin Sotainvalidipiirille, joka myi ne eteenpäin ovelta ovelle.[1][4]
Myös ruotsinkielisen käännöksen takavarikoimisesta käytiin Suomessa oikeutta. Kirjakauppiaat vapautettiin syytteistä ja korvauksista, mutta Ruotsista tuodut kirjat määrättiin valtiolle menetetyiksi ja hävitettäviksi.[6]
Oikeudenkäynti
muokkaa
Samana päivänä kun oikeudenkäynti alkoi, 21. lokakuuta 1957, Helsingin Sanomissa julkaistiin 21 henkilön allekirjoittama julkilausuma, jossa puollettiin takavarikkoa.[7] Allekirjoittajissa oli muun muassa kolme silloista tai tulevaa piispaa: Ilmari Salomies, Martti Simojoki ja Mikko Juva. Helsingin raastuvanoikeus vahvisti takavarikon kahdella äänellä yhtä vastaan. Korkein oikeus vahvisti takavarikon äänestyksen jälkeen vuonna 1959. Kustantaja tuomittiin myös joko kolmeksi kuukaudeksi vankeuteen tai 50 000 markan sakkoihin sekä maksamaan valtiolle korvausta rikollisen toiminnan tuottamasta hyödystä 949 000 markkaa.[1] Myös Myklen toinen suomennettu teos Silmukka kuun sirppiin (Lasso rundt fru Luna, 1954) tuomittiin takavarikoitavaksi, mutta teoksia ei jäänyt jäljelle takavarikoitavaksi, koska painos oli pieni.[1][8]
Raumalla Länsi-Suomen kirjapainossa painetut kirjat poltettiin Rauma-Repolan höyryvoimalaitoksen uunissa poliisivalvonnan alla. Kaiken kaikkiaan 5 002 jäljellä ollutta kirjaa tuhottiin polttamalla. Polttamiseen meni aikaa yhdeksän tuntia.[1]
Caius Kajannin kustantamo Ammattikirjat Oy toimi vuosina 1955–1959. Se meni konkurssiin, koska hän kieltäytyi maksamasta hänelle määrättyjä korvauksia. Kustantamo ehti toimintansa aikana kustantaa 70–80 kirjaa. Hänellä oli muun muassa oikeudet Henry Millerin teoksiin Suomessa. Hän joutui luopumaan niiden julkaisusta uuden oikeudenkäynnin pelossa, koska niissä oli epäsiveellistä sisältöä. Kajanti julkaisi Myklen kirjan Laulu punaisesta rubiinista myöhemmin uudestaan. Hän kävi ennen sitä kysymässä varmistuksen oikeusministeri Aarre Simoselta, joka sanoi: ”Niin kauan kuin minä olen tässä maassa oikeusministerinä, kirjoja ei takavarikoida, sen kun otatte.”[1] Oikeuden päätöstä ei kuitenkaan ole koskaan kumottu.[1][9]
Lapin yliopiston julkisoikeuden professori Ilkka Saraviita on katsonut, että teoksen Laulu punaisesta rubiinista ensimmäisestä painoksesta säilyneiden kappaleiden takavarikointi olisi tiukan laintulkinnan nojalla yhä mahdollista. Toisaalta se olisi vastoin nykyistä perustuslakia, koska aikuisia koskeva epäsiveellinen julkaisu ei enää ole rangaistava. Uusien painosten lainmukaisuus arvioidaan kulloinkin erikseen julkaisuhetkellä voimassa olevan lainsäädännön mukaan. Laki epäsiveellisten julkaisujen levittämisen ehkäisemisestä, johon Myklen romaanin takavarikointi oli perustunut, kumottiin rikoslain kokonaisuudistuksen yhteydessä vuonna 1998, ja samalla lakkautettiin epäsiveellisten julkaisujen valvontalautakunta. Nykyisin Suomessa voidaan kirjoja määrätä takavarikoitavaksi, jos niiden sisältö on rikoslain vastainen. Tällöin voisi olla kyseessä esimerkiksi kunnianloukkaus tai yksityiselämää loukkaava tiedon levittäminen.[9]
Suomeksi julkaistut laitokset
muokkaa- Laulu punaisesta rubiinista. Suomentanut Olli Nuorto. Helsinki: A-kirjat, 1957.
- Laulu punaisesta rubiinista. Suomentanut Olli Nuorto. Stockholm: Wadstens, 1958.
- Laulu punaisesta rubiinista. Suomentanut Marja-Leena Taanila. Helsinki: A-kirjat, 1970.
- Laulu punaisesta rubiinista. Suomentanut Olli Nuorto. Helsinki: Suuri suomalainen kirjakerho, 1995. ISBN 951-643-466-5
Lähteet
muokkaa- ↑ a b c d e f g h i j k l Ekholm, Kai : Caius Kajantin ura pysähtyi Mykleen Tiellä sananvapauteen – Suomalaisen sananvapauden ja sensuurin muistikirja . Arkistoitu 22.6.2019 . Viitattu 21.6.2019 .
- ↑ Laulu punaisesta rubiinista Kirjasampo. Kirjastot.fi. Viitattu 21.6.2019.
- ↑ Pikkulämmintä. Helsingin Sanomat, 15.5.1958, s. 17. Artikkelin maksullinen verkkoversio.
- ↑ a b c Korte, Kai: Ministerit tulivat ja menivät, s. 47–48. Jyväskylä: Gummerus, 1992. ISBN 951-20-4046-8.
- ↑ Savolainen, Ilona: Lukemisen vaara ja vapaus: Suhtautuminen lasten lukemisharrastukseen Kirjastolehdessä 1940–1950-luvulla, s. 74–75. (Lisensiaatintutkielma) Tampere: Tampereen yliopisto, Informaatiotieteiden yksikkö, 2014. Teoksen verkkoversio (viitattu 21.6.2019).
- ↑ Kirjakauppiaat vapautettiin ”Rubiini”-syytteistä. Helsingin Sanomat, 15.2.1958, s. 3. Artikkelin maksullinen verkkoversio.
- ↑ Kansamme elämän tervehdyttämisen puolesta. Helsingin Sanomat, 21.10.1957, s. 18. Artikkelin maksullinen verkkoversio.
- ↑ Ekholm, Kai: Agnar Myklen Laulu punaisesta rubiinista poltettiin höyryvoimalaitoksen uunissa Tiellä sananvapauteen – Suomalaisen sananvapauden ja sensuurin muistikirja . Viitattu 21.6.2019.
- ↑ a b Onko yksi yhä lainsuojaton? Kaleva. 8.7.2007. Viitattu 21.6.2019 (englanniksi).
Aiheesta muualla
muokkaa- Mykle: "Laulu punaisesta rubiinista" (1996) Onko kaunosieluista kyborgeiksi? -blogi. 17.1.2012. Viitattu 21.6.2019. (Rajattu katselu)
- Rinnat ja rubiinit Sininen kirjahylly – Apu / Image -blogit. 11.2.2014. Viitattu 21.6.2019.