Lehmähaikara

lintulaji

Lehmähaikara (Bubulcus ibis) on haikaroiden heimoon kuuluva lintu, jonka levinneisyysalue ulottuu kaikille mantereille Etelämannerta lukuun ottamatta. Suomessa on tavattu seitsemän luonnonvaraiseksi tulkittua yksilöä. Lajin nimi tulee siitä, että se kuljeskelee lehmien jalkojen lomassa ja kyyhöttää niiden selässä ratsastaen.

Lehmähaikara
Uhanalaisuusluokitus

Elinvoimainen [1]

Elinvoimainen

Tieteellinen luokittelu
Domeeni: Aitotumaiset Eucarya
Kunta: Eläinkunta Animalia
Pääjakso: Selkäjänteiset Chordata
Alajakso: Selkärankaiset Vertebrata
Luokka: Linnut Aves
Lahko: Pelikaanilinnut Pelecaniformes
Heimo: Haikarat Ardeidae
Suku: Bubulcus
Bonaparte, 1855
Laji: ibis
Kaksiosainen nimi

Bubulcus ibis
(Linnaeus, 1758)

Alalajit
  • B. i. coromandus
  • B. i. ibis
  • B. i. seychellarum
Katso myös

  Lehmähaikara Wikispeciesissä
  Lehmähaikara Commonsissa

Lehmähaikaran muna

Koko ja ulkonäkö

muokkaa

Lehmähaikara on väriltään suurimmaksi osaksi valkoinen, mutta sillä on keltainen töyhtö ja pitkät keltaiset koristehöyhenet selässä ja rinnassa. Se on selvästi pienempi kuin jalohaikara ja silkkihaikara. Jalat ovat pesimäaikana oranssit, muulloin harmaat. Nokka on keltainen ja lyhyempi kuin monilla muilla haikaroilla. Lehmähaikara on 46–56 senttiä pitkä, sen siipiväli on 88–96 senttiä ja se painaa 340–390 grammaa.

Levinneisyys

muokkaa

Lehmähaikara on kotoisin Afrikasta, mutta se on levinnyt Etelä-Eurooppaan, Kaakkois-Aasiaan, Australiaan sekä Keski- ja Etelä-Amerikkaan. Se on levittäytynyt voimakkaasti kaikkialla viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana ja kolonisoinut jo eteläisen Pohjois-Amerikankin.

Ensimmäisen kerran luonnonvarainen lehmähaikara tavattiin Suomessa Eckerössä 15. toukokuuta 2002[2][3] ja toisen kerran Ylivieskassa 6. lokakuuta 2006[4]. Lieksassa 31. heinäkuuta 1994 havaittu yksilö määritettiin coromandus-alalajin edustajaksi ja tulkittiin siten tarhakarkulaiseksi.[5] Elokuuhun 2021 mennessä lehmähaikara oli tavattu Suomessa yhteensä seitsemän kertaa.[6]

Elinympäristö

muokkaa

Lehmähaikaran elinympäristöä ovat niityt, arot, suot, kosteat laitumet ja asutut seudut. Se ei ole yhtä sidoksissa kosteikkoihin kuin muut haikarat.

Lisääntyminen

muokkaa

Emo munii 2–5 munaa, joita haudotaan 22–26 vrk. Yleensä lehmähaikarat kasvattavat yhden pesueen vuodessa, mutta silloin tällöin jopa kolme pesuetta.

Ravinto

muokkaa

Lehmähaikaroiden pääasiallista ravintoa ovat hyönteiset, mutta myös äyriäiset, nilviäiset, sammakkoeläimet, kalat, matelijat, linnut ja jyrsijät.

Lähteet

muokkaa
  1. BirdLife International: Bubulcus ibis IUCN Red List of Threatened Species. Version 2013.2. 2012. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 25.3.2014. (englanniksi)
  2. Birdlife: Harvinaisuushavainnot 2002 (Arkistoitu – Internet Archive)
  3. Laine, Lasse J.: Ahvenanmaalta löytyi Suomen ensimmäinen lehmähaikara. Helsingin Sanomat, 22.5.2002, s. D10.
  4. Keskipohjanmaa 9.10.2006
  5. Birdlife: Suomen lintujen ensihavainnot (Arkistoitu – Internet Archive)
  6. Rariteettikomitea tiedottaa BirdLife Suomi ry. Viitattu 29.12.2021.

Aiheesta muualla

muokkaa
  NODES
Done 1