Ludvig VII (Ranska)

Ludvig VII Nuori (ransk. Louis VII le Jeune) (n. 1120 – 18. syyskuuta 1180 Pariisi, Ranskan kuningaskunta) oli Ranskan kuningas vuosina 1137–1180. Hän oli Kapeting-suvun ns. suoran linjan kuudes hallitsija.

Tausta

Ranskan kuninkaan Ludvig VI Paksun ja Adèle de Savoie Mauriennen (1100–1154) nuoremmasta pojasta Ludvigista ei ollut tarkoitus tulla kuningasta, vaan tehtävään kasvatettiin hänen vanhempaa veljeään Filipiä. Tämä kuitenkin kuoli 15-vuotiaana ratsastusonnettomuudessa vuonna 1131, ja näin Ludvigille siirtyi raskas hallitsemisen vastuu.

Ennen kuninkaalliseen tehtävään joutumista Ludvig suunnitteli kirkollista uraa ja monessa suhteessa hän muistuttikin paljon enemmän teologiasta ja uskonnosta kiinnostunutta esi-isäänsä Robert II Hurskasta kuin aseenkäytön ammattilaista, isäänsä Ludvig VI:ta. Usein Ludvig VII saikin kansan parissa lisänimen Hurskas.

Paavi Innocentius II oli paennut Roomassa hallitsevaa vastapaavia ja kirkollisia riitoja Ranskaan ja poikkeuksellisesti juuri paavi, eikä Reimsin arkkipiispa-herttua, voiteli Ludvig VII Ranskan kuninkaaksi Reimsin katedraalissa vuonna 1131, vanhan tradition mukaan isän vielä hallitessa ja eläessä. Ludvig VII oli voitelun hetkellä 12-vuotias. Varsinaisesti virallinen vallanotto tapahtui isän kuoleman jälkeen vuonna 1137. Tosin hän oli hallinnut tätä ennen melko laajoin valtuuksin jo parin vuoden ajan, tällöin hänellä oli ollut tukenaan isänsä uskollinen avustaja ja neuvonantaja Saint-Denisin luostarin apotti Suger.

Hallitsemisen alkuvaiheet

Ennen kuolemaansa Ludvig VI oli järjestänyt poikansa avioliiton herttuatar Aliénor Akvitanialaisen (1122–1204) kanssa. Tämä oli Akvitanian herttuan Guillaime X de Poitiersin ja Éléonore de Châtelleraultin tytär ja herttuakunnan perijätär omalla oikeudellaan, suo jure. Avioliittomuodollisuudet suoritettiin Bordeaux’ssa 25. heinäkuuta 1137. Tämä hyvin tunnettu avioliitto mahdollisti kuninkaallisten maiden kolminkertaistumisen lisäten siihen maat Loirejoelta aina Pyreneiden vuoristoon saakka. Uuteen alueeseen kuuluivat Guyenne, Gascogne, Marche, Poitou, Limousin, Angoumois, Saintogne ja Périgord. Alue käsitti 19 nykyistä departementtiä eli yhden viidesosan koko nykyisen Ranskan departementtien määrästä. Morsiamen perintöosa oli siis valtava ja kaikki pitivät avioliittoa loistavana poliittisena saavutuksena.

Arki ei kuitenkaan ollut poliittisen voiton kaltaista juhlaa. Ludvig VII oli luonteeltaan hurskas, askeettinen – olihan hän halunnut munkiksi – sekä naiivi, tökerö sekä vetelä päätöksissään. Kaikki tämä sopi erinomaisen huonosti Aliénorin sensuelliin, elämäniloiseen ja rohkeaan luonteeseen. Avioliiton kymmenen ensimmäistä vuotta sujuivat kuitenkin ilman erityisiä vaikeuksia.

Ludvig VII toimitti äitinsä pois hovista, mutta säilytti isänsä neuvonantajat, joista keskeisin oli Saint-Denis'n apotti Suger. Hän seurasi isänsä politiikkaa ja teki kaikkensa kuninkaallisen alueen kasvun hyväksi. Tähän valtaantulon vuosiin liittyy myös Saint-Denisin basilikan rakentamisen aloittaminen. Tästä basilikasta tuli entistä selvemmin frankkien ja Ranskan kuninkaiden nekropoli. Kuningas antoi lukuisia etuoikeuksia maaseutuyhteisöille, edisti maaorjien vapauttamista ja uusien peltojen raivaamista. Kaupunkien porvareille hän myös antoi monia erioikeuksia, ja samalla rohkaisi samaan oman alueensa ulkopuolellakin. Lisäksi hän tuki voimakkaasti piispojen valinnassa ehdokkaita, jotka kannattivat kuninkaan valtaa.

Heti hallituskautensa alusta lähtien Ludvig VII oli joutunut ristiriitaan Champagnen kreivi Thibaud II:n ja paavi Innocentius II:n kanssa. Kiistan taustalla oli Langresin piispan nimitysoikeus. Kuningas halusi tehtävään Bernhard Clairvauxlaisen ehdokkaana olleen Clunyn luostarin munkin. Toisen kerran hän joutui vastatusten paavin kanssa, kun hän vuonna 1141 halusi Bourgesin piispaksi oman ehdokkaansa paavin ehdokkaan Pierre de La Châtren sijaan. Paavi julisti Ludvig VII:n pannaan ja Pierre de La Châtre löysi itselleen turvapaikan Champagnen kreivin suojista. Tällöin kuningas päätti etsiä La Châtren ja lähti armeijoineen Champagneen kesällä 1421. Tuolloin hän tuhosi polttamalla Vitry-en-Perthoisin kylän ja erityisesti sen kirkon, jonne oli paennut 1 300 kylän asukasta. Kaikki kirkkoon paenneet paloivat kirkon mukana.

Saadakseen rauhan mielelleen Ludvig VII allekirjoitti Vitryn rauhan syksyllä 1143 Thibaud II:n kanssa. Rauhassa kuningas hyväksyi Pierre de La Chêtren valinnan Bourgesin piispaksi ja siten hän sai kuningaskunnan yllä lepäävän pannaanjulistuksen puretuksi. Ludvig osallistui 22. huhtikuuta 1144 Saint-Denisissä kokoukseen, jolla ratkottiin kuninkaan ja paavin välinen konflikti.

Toinen ristiretki

Ludvig VII toisella ristiretkellä. Kuvassa näkyvät hevosen loimessa Ranskan kuninkaan tunnukset, kultaiset liljat (fleur-de-lys) sinisellä taustalla, sekä Ludvig Pyhän kruunu. Keskiaikaisen käsikirjoituksen kuvitusta.

Paavin kanssa tapahtuneen konfliktin lopulliseksi ratkaisemiseksi ja päätökseen saattamiseksi Ludvig VII hyväksyi osanottonsa Bernard Pyhän saarnaamaan ristiretkeen. Vuoden 1145 joulun tienoilla kuningas ilmoittikin julkisesti päätöksestään osallistua ristiretkeen, jonka tarkoituksena oli viedä apua Palestiinan kristityille, joita turkkilaiset ahdistelivat. Turkkilaiset olivat jo valloittaneet Édessan kreivikunnan ja tappaneet lukuisia kristittyjä. Vézelayn kokouksessa pääsiäisenä 1146 Ludvig VII ottikin itselleen ristiritarinviitan kuten monet muutkin vapaat mieht eli aateliset tekivät saman kokouksen aikana.

Ludvig VII ja kuningatar Aliénor Akvitanialainen lähtivät 4. kesäkuuta 1147 ristiretkelle ja heidän johtaminaan olivat muut 300 ritaria ja lukuisa joukko tavallisia sotilaita. Koko tätä armeijaa seurasi tuhatpäinen pyhiinvaeltajien joukko. Matka alkoi Metzin kaupungista ja jatkui pitkin Tonavan laaksoa, missä he liittyivät keisari Konrad III:n armeijaan. Koko ristiretkijoukon tavoitteena oli kulkea Vähään-Aasiaan Konstantinopolin kautta. Kaupunkiin he saapuivatkin 4. lokakuuta. Ristiretken aikana kuninkaan sijaisena, sijaishallitsijana ja valtionhoitajana toimi luotettava hallintomies apotti Suger.

Taistelujoukon toimintaa sävytti erityisesti ranskalaisten ja saksalaisten ryhmien välinen erimielisyys, Ludvigin kokemattomuus ja heikkotahtoisuus sekä Bysantin asukkaiden asenne, sillä nämä kokivat ristiretkeläiset enemmän haitaksi ja ongelmaksi kuin heidän apuaan tarvitseviksi uskonveljiksi. Muiden tuen pettäessä Ludvig koki karvaita tappioita taisteluissa turkkilaisia vastaan niin nykyisen Turkin kuin Syyriankin alueella. Suurin vaivoin hän pääsi joukkoineen Antiokiaan maaliskuussa 1148. Kaupunki oli tuolloin Aliénorin sedän Raymond de Poitiersin hallinnassa ja tämä otti ristiretkeläiset vastaan suurta huomaavaisuutta osoittaen.

Raymond toivoi, että Ludvig olisi auttanut häntä taisteluissa vihollista vastaan, olihan tämä valloittanut joitain Raymondille kuuluvia alueita. Kuninkaan ajatuksiin ei mahtunut muuta kuin meno Jerusalemiin. Aliénor yritti kuitenkin suostutella aviomiestään auttamaan setäänsä tämän taistelussa. Tarinoiden mukaan pettyneenä miehensä asenteesta hän päätti pettää tätä suhteella setänsä islaminuskoisen kapteenin kanssa. Tästä seikasta lähti liikkeelle omansa aikansa skandaaliteollisuus ja historoitsija Guillaume de Tyre syytti Aliénoria jopa insestisestä suhteesta omaan setäänsä Raymondiin.

Ludvig VII vaati kuitenkin vaimoaan lähtemään Antiokiasta ja seuraamaan itseään Jerusalemiin, jossa hän täytti lupaamansa ristiretkivelvoitteen. Kesäkuussa 1148 Ludvig yritti valloittaa Damaskoksen, jonka edustalla hänen armeijansa kuitenkin kärsi tappion. Kuningas joutui Bysantin armeijan vangiksi kunnes normanni Roger de Sicilie vapautti hänet vankeudesta. Kuninkaallinen aviopari vietti vielä vuoden Pyhällä maalla ennen paluutaan eriseuraisesti takaisin kotimaahansa.

Lopputuloksen kannalta katsottuna Ludvig VII:n osallistuminen toiseen ristiretkeen oli valtakunnan tulevaisuuden kannalta punnittuna erityisen hankala ja vakava tapaus, sillä retken tase oli raskas sen kaikilla osa-alueilla:

• Taloudellisesti, koska retki kuihdutti todella merkittävästi kuninkaallista kassaa;
• Poliittisesti, sillä kuningas ei henkilökohtaisesti huolehtinut valtakunnan asioista kahden poissaolovuotensa aikana. Tosin uskollinen valtionhoitaja Suger teki hyvää työtä, mutta hänellä ei ollut kuninkaan arvovaltaa;
• Sotilaallisesti, koska ristiretki oli toisiaan seuranneiden sotilaallisten epäonnistumisten pitkä ketju ja merkittävä osa kuninkaan ritareista ja suuresta armeijasta tuhoutui;
• Dynastisesti ja perheen kannalta ristiretki oli kohtalokas, sillä se pani lopullisesti liikkeelle kuninkaan ja Aliénorin välien rikkoutumisen;
• Alueellisesti, koska eron tapahtuessa Aliénor ottaisi itselleen takaisin kaikki ne laajat läänitykset, joiden tähden Ludvig VII oli hänet aikoinaan nainut;
• Strategisesti, sillä kun Aliénor meni uudelleen naimisiin ja nyt tulevan Englannin kuninkaan kanssa, vei hän uuteen avioliittoonsa ja Englannin kruunulle suunnattoman laajat läänityksensa. Tämä salli Englannin kuninkaalle entistä paremmat mahdollisuudet mannermaisen politiikan harjoittamiseen vahvistetulla läänityksella ja sen myötä feodaalisella läsnäololla. Alueellisesti ja strategisesti Englannin kuninkaasta tuli todella vakava ja varteenotettava kilpailija Ranskan kuninkaalle. Aliènorin kanssa solmimansa avioliiton kautta Englannin Henrik II hallitsi aluetta, joka ulottui Skotlannista Pyreineiden vuoristoon saakka ja käsittäen Englannin, Anjoun, Mainen, Normandian, Akvitanian ja Bretagnen.

Ero Aliénor Akvitanialaisesta

Heti palattuaan ristiretkeltä Ranskaan marraskuussa 1149 Ludvig VII päätti hakea avioeroa puolisostaan Aliénor Akvitanialaisesta. Paavi Autuas Eugenius III ja apotti Suger onnistuivat kuitenkin sovittelemaan avioparin jatkamaan yhteiseloa ja vuonna 1150 avioliitosta syntyi tytär Alix (1150–1195), kuningasparin toinen tytär.

Kuitenkin heti Sugerin kuoleman jälkeen vuonna 1151 kuningas vaati uudelleen avioeroa ja Beaugencyn konsiilissa löydettiin lopultakin selkeä peruste avierolle. Ludvig VII:n esi-isä Hugo Capet oli aikoinaan nainut Aliénorin esi-isän sisaren, eli oli kyse aviopuolisoiden sukulaisuudesta, he olivat viidensiä serkkuja. Tämän perusteella avioliitto mitätöitiin 18. maaliskuuta 1152. Aliénor otti myötäjäisensä itselleen ja jo 18. toukokuuta 1152 hän avioitui Anjoun kreivi Henri II Plantagenêt’n kanssa. Tästä tuli vuonna 1154 Englannin kuningas. Henri oli iältään 19-vuotias ja Aliénor 30-vuotias.

Tämä Ludvig VII:n vakava poliittinen virhe oli alkuna pitkään kestäneelle poliittiselle ja sotilaalliselle kilpailulle Ranskan ja Englannin kuningaskuntien välillä ja se kesti melkein koko keskiajan. Ludvig VII tuki Englannin kuninkaan ja alueiden lääninherran vastaista kapinoita niin Bretagnessa kuin Poitoussa, samoin myös Henri II:n pojat saivat tukea kapinointiin isäänsä vastaan. Tuen antamisessa Ludvig II helpotti:

• Henrik II Plantagenêt’n despotismi, joka sai hänen vasallinsa kapinoimaan,
• Ranskan papiston tuki, sillä Ludvigin hurskaus ja Ranskan piispojen historialliset ja läheiset siteet Kapetingin kuninkaisiin olivat tässä taustalla,
• Henrik II:n poikien kapinointi, sillä nämä halusivat omia läänityksiään ja saivat kapinointiinsa turvapaikan Ludvig II:lta ja tukea äidiltään Aliénor Akvitanialaiselta.

Uudet avioliitot

1154

• Keväällä Ludvig VII avioituu toisen kerran Kastilian prinsessa, infanta Constanzan (1140– 4. lokakuuta 1160) kanssa. Avioliitosta syntyy tytär Marguerite.

1158

• Ludvig VII ja Henrik II sopivat erimielisyytensä ja neuvottelevat Margueriten ja Henrik Nuoremman välisestä avioliitosta. Sovinto on lyhytaikainen sillä jo maaliskuussa 1159 Henrik II ottaa itselleen Toulousen kreivin arvon ja kesän aina tapahtumaan tyytymätön Ludvig piirittää Toulousen kaupunkia.

1160

• Kuningatar Constanza kuolee lapsivuoteeseen 4. lokakuuta synnytettyään Alix-tyttären.
• Englannin Henrik II vannoo uskollisuudenvalan Ludvig VII:lle Normandian herttuakunnasta poikansa Henrik Nuoren puolesta.
• Ludvig VII solmii liiton Flanderin ja Champagnen kreivien kanssa. Hän solmii kolmannen avioliittonsa 13. marraskuuta Adèle de Champagnen kanssa. Tästä avioliitosta syntyy mm. paljon kaivattu miespuolinen kruununperillinen.

1163

• Paavi Aleksanteri III laskee Pariisin Notre-Dame katedraalin peruskiven. Kuningas Ludvig VII tekee merkittävän 200 livren lahjoituksen Pariisin piispa Maurice de Sullyn johtamille rakennustöille.
• Englannin Henrik II:n ja Canterburyn arkkipiispan riita, jossa Ludvig tukee arkkipiispaa. Kuitenkin Henrikin asiamiehet murhaavat arkkipiispan.

1165

• Miespuolinen kruununperijä Filip Augustus syntyy 21. elokuuta. Hän on Ludvig VII:n ainoa avioliitossa syntynyt poika.

1172–1173

• Ludvig avittaa Henrik Nuoremman ja Rikhardin, Henrik II pojat, kapinaan isäänsä vastaan. Vuoden 1173 lopulla Ludvig ja Henrik II solmivat tilapäisen aselevon, jonka myötä monarkit vannovat ystävyyttä. Aselepoa seuraa sopimus ei-väkivaltaisesta yhteistyöstä.

1179

• Ludvig antaa voidella poikansa Filipin kuninkaaksi Reimsin tuomiokirkossa ja sairauden uuvuttamana siirtää vallan pojalleen.

1180

• Gisorsin rauha tuo pitkäaikaisen rauhan Englannin ja Ranskan välisiin jatkuviin sotiin.
• Ludvig VII kuolee 18. syyskuuta sairauksiinsa. Filipin on helppo seurata isäänsä valtaistuimella, sillä hän on jo pitkään hoitanut valtakunnan asioita isänsä sairauden aikana.

Lapset

Herttuatar Eleonoora Akvitanialaisen kanssa:

• Marie de France (1145 – 11. maaliskuuta 1198), avioitui vuonna 1164 Troyesin kreivi, Henri I de Champagne Liberaalin (k. 1181) kanssa, joka oli Marien äitipuolen, kuningatar Adèlen vanhin veli. Marie hallitsi valtionhoitajana Champagnen kreivikuntaa vuoteen 1187 asti. Heidän poikiaan olivat Henri II Champagnen kreivi, josta tuli Jerusalemin kuningas Henrik I jure uxoris 1192–1197 sekä tämän nuorempi veli, seuraava Champagnen kreivi Thibaut III.
• Alix de France (1150–1195), avioitui Thibaud V de Champagne Hyvän (1129–1191) kanssa, joka oli Blois'n kreivi 1152–1191. Hän oli Alixin äitipuolen, kuningatar Adèlen toiseksi vanhin veli.

Infanta, Kastilian prinsessa Constanzan (1140–1160), joka oli Kastilian kuningas Alfonso VII:n ja Barcelonan Berengarian (1116 – helmikuu 1149) tytär, kanssa:

• Marguerite de France (1158–1197), puoliso vuonna 1172 Englannin prinssi ja Normandian herttua Henrik Lyhyt (1155–1183), ja vuonna 1186 puoliso Unkarin kuningas Béla III. Ensimmäisestä avioliitosta syntyi poika William 19. kesäkuuta 1177, joka kuoli kolme päivää myöhemmin. Bélan ja Margueriten avioliitto oli lapseton.
• Adèle de France, Vexin kreivitär Alix (1160–1218 tai 1221), avioitui vuonna 1195 Ponthieu-Montgommeryn kreivi Guillaume III:n kanssa.

Avioliitosta 1160–1180 Adèle de Champagnen (Adèle de Blois) kanssa:

• Filip II Augustus (1165–1223), Ranskan kuningas.
• Agnès de France (1171–1240), Bysantin keisarinna Anna, avioliitosta keisari Aleksios II Komnenoksen kanssa vuonna 1180, keisarina 1167–1183. Sen jälkeen toisessa avioliitossa vuonna 1183 keisarin Andronikos I Komnenoksen kanssa, keisarina 1110–1185. Avioitui vuonna 1204 Andrinoplen herran Theodosios Branasin kanssa.

Avioliiton ulkopuolinen lapsi:

• Philippe de France (1161).

Hallitsemisen saavutukset

Ludvig VII:n kuviteltu muotokuva keskiajan lopun kirjankuvituksen mukaan.

Vaikka Ludvig VII kasvatettiin ennemminkin olemaan pappi ja munkki kuin hallitsija, niin silti hän on ollut merkittävässä roolissa Ranskan historiassa ja kansakunnan muotoutumisessa:

• Hän vahvisti kuninkaan valtaa kaikissa niissä maakunnissa, jotka kuuluivat hänen suoraan hallintaansa ja samalla hän taisteli itselleen feodaaliyhteisön vasalliherralle kuuluvan vallan.
• Hän ympäröi itsensä hyvillä neuvonantajilla ja julkaisi siten merkittäviä lakeja valtakunnan hallitsemiseksi paremmalla tavalla.
• Huolimatta toisen ristiretken suurista kuluista kuningaskunta vaurastui hänen hallintonsa aikana. Maatalous uudistui ja tuotanto lisääntyi, väestön lisäys oli merkittävää samoin teollisuuden ja kaupan kasvaminen. Voidaan myös puhua todellisesta älyllisesta renessanssista. Lisäksi valtakunta peittyi kivestä valmistetuista linnoituksista ja goottilainen arkkitehtuuri toi esiin parhaita saavutuksiaan.

Kuitenkin toinen ristiretki on katastrofaalinen ja koska avioero Akvitanian Aliénorasta oli valtava poliittinen erehdys, joka soi vasallille mahdollisuuden olla selvästi mahtavampi alueiden omistaja kuin hänen herransa, niin tarvittiin seuraavan kolmen ns. suuren kuninkaan toimenpiteet ja hallintoa, jotta nämä painavat virheet saatiin kokonaisuudessaan korjatuiksi.

Lähteet

• Leblanc-Ginet, Henri; Histoire des Rois de France. Éditions Moréna et Actualités de l'Histoire, 1997.
• Les Rois de France. Judocus. Pariisi 1989.
• Kirchhoff, Elisabeth; Rois et Reines de France. Sekä Mémoires de Commines. 1996.
• Wenzler, Claude; Généalogie des Rois de France. Èditions Ouest-France. 1994.