Wikipedia

Matti Reunamäki

suomalainen jääkiekkoilija

Matti Johannes Reunamäki (25. heinäkuuta 1940 Tampere – 3. marraskuuta 2023 Tampere)[1][2] oli suomalainen jääkiekkohyökkääjä ja -valmentaja. Reunamäki oli Tampereen Kilpa-Veljien 1960-luvun huippuhyökkääjä, joka pelasi SM-sarjassa 11 kautta ja 178 ottelua tehopistein 80+57. Hän oli myös voittamassa Kooveen toistaiseksi ainoata Suomen mestaruutta vuonna 1968. Suomen maajoukkueessa Reunamäki esiintyi 113 ottelussa tehden tehopisteet 31+24.[3] Hän edusti Suomea kuudessa arvoturnauksessa: neljä kertaa maailmanmestaruuskisoissa ja kahdesti olympialaisissa. Reunamäki toimi Leijonien kapteenina vuosina 1966–1968.

Matti Reunamäki
Matti Reunamäki ja Kanada-malja
Matti Reunamäki ja Kanada-malja
Henkilötiedot
Syntynyt25. heinäkuuta 1940
Tampere
Kuollut3. marraskuuta 2023 (83 vuotta)
Tampere
Kansalaisuus  Suomi
Jääkiekkoilija
Lempinimi Reukku
Pelipaikka laitahyökkääjä
Maila oikea
Pelaajaura
Pääsarjaura 1957–1969
Seurat
Valmennusura
Vuodet 1970–1980
Seurat

Valmentajana Reunamäki edusti kolmen kauden verran sekä Kooveeta[4] että Tampereen Ilvestä.[5] Lisäksi hän valmensi 1970-luvulla alle 20-vuotiaiden ja alle 18-vuotiaiden maajoukkueita. Reunamäki toimi myös Suomen Jääkiekkoliiton liittovaltuuston valmentajaedustajana vuosina 1975–1984 ja Ilveksen valmennuspäällikkönä vuosina 1977–1984.[6] Hänet aateloitiin Suomen Jääkiekkoleijonaksi vuonna 1986,[1] ja Koovee myönsi Reunamäelle seuran kunnianumeron vuonna 2007.[4]

Pelaajaura

muokkaa

TK-V

muokkaa

Tampereen Nekalan kaupunginosassa varttunut Reunamäki pelasi nuorena Tampereen Kilpa-Veljien (TK-V, nyk. Koovee) riveissä jääkiekon lisäksi myös jalkapalloa ja lentopalloa. TK-V oli työläisperheen lapselle itsestäänselvä valinta. Jääkiekko valikoitui päälajiksi vuonna 1952.[6][7] Ensimmäiset luistimensa Reunamäki osti Heino Pullilta.[8]

Uran alku ja mitaliputki

muokkaa

Reunamäki nousi 17-vuotiaana TK-V:n edustusjoukkueeseen sen pelatessa Suomensarjassa kaudella 1957–58.[9] TK-V voitti Suomensarjan pohjoislohkon ja eteni kevään SM-karsintaan, missä se voitti kaikki kolme otteluaan ja nousi takaisin ylimmälle sarjatasolle.[10] Reunamäki onnistui karsinnoissa maalinteossa Karhu-Kissoja vastaan.

Kausi 1958–1959 oli Reunamäen ensimmäinen SM-sarjassa. Heti avausottelussaan Reunamäki otti koko uransa suurimman yhden ottelun jäähymäärän: kolme kahden minuutin rangaistusta.[11] Ensimmäisen SM-sarjamaalinsa hän teki seuraavassa ottelussa KalPaa vastaan Kuopiossa 7. joulukuuta 1958. Nousijajoukkue TK-V oli voittaa jopa Suomen mestaruuden, kun se johti viimeisessä ottelussa paikallisvastustaja Tapparaa kahden erän jälkeen jo maalein 3–0, mutta Tappara nousi kolmannessa erässä tasoihin ja vei mestaruuden yhden pisteen erolla hopeaa saavuttaneeseen TK-V:hen.[12] Mitali oli Kilpa-Veljien jääkiekkohistorian ensimmäinen miesten tasolla.[4] SM-hopean lisäksi TK-V:lle jaettiin myös Työväen Urheiluliiton mestaruus, sillä se sijoittui TUL:n jäsenseuroista parhaiten.[13] Reunamäki pelasi kauden kaikissa 18 ottelussa ja teki niissä tehopisteet 6+4=10.

TK-V:n kauden 1959–1960 ensimmäisessä SM-sarjaottelussa joulukuussa Tapparan Kalevi Numminen taklasi Reunamäkeä sääntöjen vastaisesti niin, että Reunamäki löi päänsä jäähän ja menetti tajuntansa.[14][15][16] Hänen hengityksensä lähes pysähdyttyä päähän kohdistuneen iskun seurauksena katsomossa ollut lääkäri Risto Eerola antoi hänelle tekohengitystä pukusuojassa, ja sen jälkeen Reunamäki vietiin Hatanpään sairaalaan, missä hänellä todettiin aivotärähdys.[15][16][17] Monien muiden tavoin Reunamäki pelasi ilman kypärää, ja tapauksesta kirjoitetuissa lehtijutuissa vaadittiin Jääkiekkoliittoa tekemään kypärän käyttö säännöissä pakolliseksi. Kypäräpakosta päätettiinkin liitossa keväällä,[18] ja se astui voimaan heti seuraavalle kaudelle.[19] Reunamäki puolestaan palasi kaukaloon oltuaan sivussa neljän ottelun ajan ja summasi lopuissa 13 ottelussaan tehopisteet 5+2=7. TK-V saavutti lopulta SM-pronssia.[4]

Kauden 1960–1961 TK-V aloitti seitsemän ottelun voittoputkella, mutta seuraavista yhdeksästä sen onnistui voittaa vain kaksi. Hyvän alkukautensa ansiosta Kilpa-Veljet oli kuitenkin pitkään sarjassa toisena, kunnes neljänneksi viimeisellä kierroksella sarjajohtaja Tappara voitti TK-V:n ylivoimaisesti maalein 12–0 ja Rauman Lukko nousi maalieron turvin kiinni hopeaan. Reunamäki koki jälleen kovia tapparalaisten käsittelyssä, sillä tällä kertaa hänen kyynärluunsa murtui ja kauden viimeiset kolme ottelua jäivät väliin.[20] Tuloksena oli toinen perättäinen SM-pronssi,[4] ja Reunamäki saavutti 15 ottelussa vaatimattomat tehopisteet 4+2=6.

Sen sijaan kausi 1961–1962 oli henkilökohtaisten tilastojen valossa Reunamäen uran paras: Hän saavutti 18 SM-sarjaottelussa tehopisteet 11+17=28, mitkä oikeuttivat pistepörssin viidenteen sijaan ja syöttöpörssin voittoon.[21] Helmikuussa Reunamäki teki myös uransa ensimmäisen hattutempun, kun TK-V voitti HIFK:n ylivoimaisesti lukemin 14–2 Helsingin Jäästadionilla. TK-V:n kausi oli niin ikään menestys, sillä se saavutti historiansa toisen SM-hopean ja neljännen perättäisen mitalin noustuaan viimeisellä kierroksella maalieron turvin Tapparan ohi.[22]

Uusintaottelu ja vaisut vuodet

muokkaa

Kaudella 1962–1963 Reunamäen hyvä vire jatkui hänen tehtyään 18 ottelussa tehopisteet 15+7=22 ja oltuaan SM-sarjan pistepörssin kymmenes.[23] Mukaan mahtui viiden pisteen ilta (3+2) paikallisvastustaja TP-V:tä vastaan ja neljä maalia Töölön Vesan verkkoon. TK-V kuitenkin putosi helmikuun alussa mitalitaistelusta hävittyään HJK:lle ja päätyi neljänneksi, joten joukkueen ja Reunamäen mitaliputki katkesi.

Kauden 1963–1964 loppu oli mieleenpainuva. Ennen viimeistä kierrosta tamperelaiskolmikko Tappara, Ilves ja TK-V oli sarjan kärjessä tasapistein. Jääkiekkoliiton kilpailusääntöjen mukaan tasapisteissä mestaruutta ei voitu ratkaista maalierolla, vaan siitä oli suoritettava uusintaottelu sarjan ensimmäiseksi ja toiseksi sijoittuneiden välillä. Tapparan maaliero oli kolmikosta selvästi paras, joten kaikkien voittaessa oman viimeisen kierroksen ottelunsa se olisi varmasti toinen uusintaottelijoista – Ilveksen maaliero oli viisi maalia parempi kuin TK-V:n.[24] Kaikki kolme myös voittivat viimeisen ottelunsa: Tappara Lukon maalein 6–1, Ilves Karhut 6–3 ja TK-V WU:n peräti maalein 10–2. Tämä tarkoitti sitä, että Ilveksen ja TK-V:n maalierot olivat yhtä suuret, mutta TK-V jätti Ilveksen pronssille ja pääsi Tapparan vastustajaksi mestaruusotteluun tehtyjen maalien turvin.[25] Uusintaottelua oli Koulukadulla seuraamassa silloinen SM-sarjan ennätysyleisö 10 655 katsojaa. Tappara meni alussa jo 3–0-johtoon, mutta Markku Pulli, Heino Pulli ja Reunamäki toivat Kilpa-Veljet tasoihin vielä ennen ensimmäistä erätaukoa. Tappara kuitenkin voitti lopulta maalein 5–3, ja TK-V:n oli jälleen tyytyminen hopeaan.[26] Reunamäen tehopisteet kauden 18 ottelussa olivat 14+4=18 ja uusintaottelussa 1+0.

Seuraavat kolme kautta olivat TK-V:lle vaikeita. Kaudella 1964–1965 joukkue sijoittui kohtalaisesta alkukaudesta huolimatta kymmenen joukkueen sarjassa vasta seitsemänneksi, kun se saavutti vuodenvaihteen jälkeisistä kymmenestä ottelustaan vain kaksi voittoa ja yhden tasapelin.[27] Reunamäki teki kauden 18 ottelussa ainoastaan 6+3=9 tehopistettä. Kaudelle 1965–1966 SM-sarja laajeni 12 joukkueeseen ja joukkueet jaettiin kahteen lohkoon, joissa pelattujen kahden kierroksen perusteella ne etenivät keväällä ylempään ja alempaan loppusarjaan. TK-V jäi omassa alkusarjalohkossaan viimeiseksi, mutta onnistui alemmassa loppusarjassa välttämään putoamisen kerättyään yhden pisteen enemmän kuin HJK.[28] Henkilökohtaisella tasolla Reunamäen kausi sujui edellistä paremmin: hän teki 19 ottelussa tehopisteet 10+9=19 ja hänet arvostettiin myös SM-sarjan Herrasmiespelaajaksi, sillä hänelle ei tuomittu kauden aikana yhtään rangaistusta. Lohkojaoista luovuttiin kaudella 1966–1967, mutta joukkuemäärä pysyi 12:ssa. TK-V:n sijoitus oli toistamiseen kahdeksas, ja Reunamäen pistesaldo 21 ottelussa oli 7+5=12 – pisteistä peräti viisi (1+4) tuli heti avausottelussa Lukkoa vastaan.[29] Reunamäki toimi kauden aikana ensin joukkueensa varakapteenina ja sitten kapteenina Heino Pullin oltua loppukaudesta loukkaantuneena.

Suomen mestaruus ja pelaajauran päätös

muokkaa
 
Suomen Jääkiekkoliiton puheenjohtaja Harry Lindblad luovuttaa Kanada-maljan Koo-Veen kapteenille Matti Reunamäelle.

Kesällä 1967 TK-V muutti nimensä muotoon Koo-Vee.[30] Kaudelle 1967–1968 päävalmentajaksi tuli Esko Niemi, joka muun muassa vei joukkueensa kahdeksi viikoksi harjoitusleirille Tampereen ystävyyskaupunki Kiovaan ammentamaan oppia neuvostoliittolaisilta.[31] Niemen alaisuudessa Koo-Veen otteet kohenivat edelliskausista, ja SM-sarjasta muodostuikin Ilveksen ja Koo-Veen välinen taistelu. Joukkueensa kapteeniksi valitun Reunamäen kausi oli rikkonainen: syksyllä hänen nenänsä murtui harjoituksissa seuratoveri Jussi Ruohosen luistimen iskusta,[32] ja keväällä häneltä murtui puolestaan kylkiluu Grenoblen olympialaisissa.[33] Hän pelasikin SM-sarjan 20 ottelusta vain 12, ja tehopisteitä kertyi ainoastaan 0+3=3. Kylkiluun murtumasta huolimatta Reunamäki palasi kokoonpanoon Reipasta vastaan kauden viimeiseen otteluun, joka ratkaisi mestaruuden kohtalon, sillä Kilpa-Veljet olivat pisteen edellä Ilvestä ennen viimeistä kierrosta. Koo-Vee voitti ottelun maalein 5–4 ja juhli historiansa ensimmäistä Suomen mestaruutta Lahden tekojääradalla 7. maaliskuuta 1968. Ottelua oli lähtenyt Tampereelta katsomaan "pari, kolme linja-autollista tamperelaisia jääkiekkohulluja", mikä oli tuohon aikaan harvinaista. Ottelun jälkeen Jääkiekkoliiton puheenjohtaja Harry Lindblad luovutti kapteeni Reunamäelle Kanada-maljan ja häntä kannettiin kultatuolissa ympäri kenttää.[34]

Syksyllä 1968 Koo-Vee voitti myös Suomen Cupin kaadettuaan ensin välierässä HIFK:n lukemin 8–5 ja sitten loppuottelussa SaPKon lukemin 10–2. Ottelun jälkeen toimitsijat yrittivät turhaan löytää palkintojenjakajaa ja pokaalia, jotka Jääkiekkoliitto oli ilmeisesti unohtanut järjestää paikalle.[35] Reunamäki pelasi välierässä, mutta oli loppuottelusta sivussa. SM-sarjakaudella 1968–1969 hän pelasikin alkukauden sairastelun vuoksi vain seitsemässä ottelussa tehden tehopisteet 2+1=3. Reunamäki esiintyi viimeisen kerran SM-sarjaottelussa pelaajana 2. helmikuuta 1969 Upon Palloa vastaan.

Maajoukkue

muokkaa
 
Maajoukkue lähdössä Pohjois-Amerikan kiertueelle; pelaajat Matti Reunamäki, Seppo Nurmi ja Matti Keinonen kuluttavat aikaansa purukumin parissa odotellessaan koneen lähtöä. (1967).

Reunamäki valittiin ensimmäisen kerran vuotta nuorempana Suomen nuorten (alle 19-vuotiaiden) maajoukkueeseen helmikuussa 1958, kun Suomi kohtasi Ruotsin kahdesti. Ensimmäisessä ottelussa hän teki Suomen molemmat osumat Ruotsin voittaessa lukemin 6–2.[36] Toinen ottelu päättyi Ruotsille lukemin 3–1. Seuraavana vuonna Reunamäki oli taas joukkueessa, kun Suomi voitti Norjan lukemin 1–0 ja hävisi Ruotsille lukemin 3–2 Pohjoismaiden välisessä turnauksessa. Reunamäki teki toisen Suomen maaleista Ruotsia vastaan, joten hänen saldokseen nuorten maajoukkueessa muodostui kolme maalia neljässä ottelussa.[37][38]

A-maajoukkueeseen Reunamäki valittiin ensimmäisen kerran 20-vuotiaana joulukuussa 1960, kun Leijonat matkusti valmentaja Derek Holmesin johdolla Osloon kaksoismaaotteluun Norjaa vastaan.[39] Muut kaksi ensikertalaista olivat Anssi Salonen ja vasta 17-vuotias Jarmo Wasama, joka tosin ei pelannut kummassakaan ottelussa. Reunamäki esiintyi vain 28. joulukuuta pelatussa maaottelun ensimmäisessä osassa, jonka Suomi hävisi lukemin 4–2.[40] Toista maaotteluaan Reunamäki sai odottaa päivälleen vuoden verran, kunnes kutsu kävi päävalmentajaksi tulleen Joe Wirkkusen joukkueeseen. Vastassa oli jälleen Norja, ja jälleen Suomi hävisi (lukemin 3–1). Helsingin Sanomat raportoi kuitenkin, että "Reunamäki oli ilahduttava ilmestys: nopea ja äärettömän yrityshaluinen. Ei hullumpi esiintyminen."[41]

 
Kooveelaiset Matti Reunamäki, Heino Pulli ja Seppo Nikkilä maajoukkueessa 1960-luvulla.

Kaudesta 1962–1963 lähtien Reunamäki kuului Leijonien vakiokalustoon. Ensimmäisen A-maaottelumaalinsa hän tehtaili Länsi-Saksaa vastaan 19. marraskuuta 1962 Helsingin jäästadionilla; Suomi voitti lukemin 6–3. Kauden sensaatio oli 5–3-voitto Ruotsin "70-prosenttisesta MM-kisajoukkueesta" Koulukadulla tammikuussa. Reunamäki onnistui maalinteossa kertaalleen, ja TK-V-kolmikkoa Reunamäki–Pulli–Nikkilä kuvailtiin jopa kaikkien aikojen parhaaksi ketjuksi maajoukkueessa.[42] Keväällä Reunamäki valittiinkin mukaan Tukholman maailmanmestaruuskilpailuihin, missä Suomi sijoittui viidenneksi voitettuaan Yhdysvallat ja pelattuaan Länsi-Saksan kanssa tasan.

Seuraavalla kaudella Reunamäki pelasi kaikissa Suomen maaotteluissa ja oli maajoukkueen mukana myös vuodenvaihteen Ahearne Cupissa, mihin osallistuivat Leijonien lisäksi Neuvostoliiton B-maajoukkue, AIK, Djurgårdens IF ja Södertälje SK.[43] Kauden kohokohta oli Innsbruckin talviolympialaiset tammi-helmikuussa. Karsintaottelussa Reunamäki teki maalin Suomen voittaessa isäntämaa Itävallan 8–2, päästen näin turnauksen A-sarjaan. Kiihkeän ottelun toisessa erässä Reunamäki otti koko uransa ainoan viiden minuutin rangaistuksen: Itävallan Erich Winkler vartioi Reunamäkeä pitämällä mailansa lapaa suomalaisen kurkulla, ja aikansa tätä siedettyään Reunamäki huitaisi omalla mailallaan Winklerin mailan pois osuen samalla häntä päähän.[8][44] A-sarjassa Suomi voitti Sveitsin ja Yhdysvallat ja tuloksena oli olympialaisten kuudes sija. Jäähyrikkaasta karsintaottelusta huolimatta Leijonat oli turnauksen Fair Play -joukkue, sillä Fair Play Cupin tilastoihin laskettiin vain varsinaisessa turnauksessa saadut rangaistukset. Palkintona oli aikakauden tapaan Rolex-kellot.[45]

Vuoden 1965 maailmanmestaruuskilpailut järjestettiin Tampereella. Tuttu TK-V-ketju Reunamäki–Pulli–Nikkilä esiintyi kotiturnauksessaan vaisusti, sillä Heino Pulli oli juuri ennen kisoja loukannut nilkkansa palomiesten lentopallo-ottelussa.[8] Suomen onnistui saavuttaa 2–2-tasapeli Ruotsin kanssa, mikä oli ensimmäinen kerta, kun Leijonat sai maailmanmestaruustasolla pisteen joltakin "neljästä suuresta".[46] Kokonaisuutena turnaus oli kuitenkin isännille pettymys, sillä Suomi voitti ainoastaan Norjan ja hävisi puolestaan sekä Yhdysvalloille että Itä-Saksalle, sijoittuen vasta seitsemänneksi. Reunamäki laukoi 5–2-tappiossa Tšekkoslovakiaa vastaan ottelun avausmaalin. Suomi oli toistamiseen turnauksen Fair Play -joukkue ja sai palkinnoksi taas Rolex-kellot.[45]

Kauden 1965–1966 suurtapahtuma oli Leijonien kolmen viikon mittainen Kanadan-kiertue, jonka aikana pelattiin 11 ottelua. Reitti kulki koko mantereen halki Vancouverista Newfoundlandiin, ja Suomi kohtasi Kanadan maajoukkueen lisäksi paikallisia seurajoukkueita kuten Edmonton Nuggets ja Saskatoon Quakers. Matka oli voitokas, sillä Kanadalle A-maaottelussa kärsityn tappion lisäksi Suomi hävisi kymmenestä näytösottelustaan vain yhden ja pelasi yhden tasan. Reunamäki oli kiertueella hyvässä iskussa tehden kahdeksan maalia.[47] Keväällä hän oli taas maailmanmestaruusjoukkueessa Ljubljanan maailmanmestaruuskilpailuissa, missä Suomi jäi toista kertaa peräkkäin seitsemänneksi hävittyään jälleen viimeisen ottelunsa Itä-Saksalle kuten vuotta aiemminkin. Reunamäen ainoa piste turnauksessa oli maali Yhdysvaltojen verkkoon.

Seuraavalle kaudelle Leijonien päävalmentajaksi valittiin tšekkiläinen Gustav Bubník. "Kustaa" Bubník tykästyi Reunamäkeen ja valitsi tämän maajoukkueensa kapteeniksi.[8] Tammikuussa Suomi saavutti Tampereella historiansa ensimmäisen voiton Kanadasta – jota tosin Euroopassa arvokisojen ulkopuolella edusti 60-luvulla aina Allan Cupin voittanut seurajoukkue, ja kaudella 1966–67 se oli Drumheller Miners.[48] Reunamäki tehtaili kaksi maalia lukemiin 8–2 päättyneessä ottelussa. Wienin maailmanmestaruuskilpailuissa Bubník laati suomalaisille Tšekkoslovakiaa vastaan keskialueen tukkivan taktiikan, jollaista nykyään kutsutaan trap-puolustukseksi. Suomi teki yhden siihenastisen MM-historian suurimmista yllätyksistä ja voitti ottelun maalein 3–1.[49] Reunamäki syötti Juhani Wahlstenille kaksi maalia ja lisäksi vartioi pelätyn tšekkien supertähden, hyökkääjä Václav Nedomanskýn tehottomaksi.[8] Suomi saavutti turnauksessa lopulta kuudennen sijan voitettuaan Itä-Saksan ja pelattuaan Länsi-Saksan kanssa tasan. Reunamäen itsensä mukaan Wienin maailmanmestaruuskilpailuissa hän esitti henkilökohtaisella tasolla parasta peliään,[6] ja voitto Tšekkoslovakiasta on hänen maajoukkueuransa huippuhetki:

»Ehdottomasti se silmänräpäys, jolloin summeri soi Wienin jäähallissa Suomen ja Tšekkoslovakian välisen ottelun päättymisen merkiksi. Olimme taistelleet ja saavuttaneet kisojen suurimman yllätysvoiton, kukistaneet tšekit ensimmäisen kerran ja kaiken lisäksi MM-turnauksessa. Melkein itketti, kun Maamme-laulu kajahti ja siniristilippu kohosi salkoon. Silloin ajattelin, ettei tässä ole vuodesta toiseen turhaan itseään rääkännyt.»
(Matti Reunamäki [7])

Kaudella 1967–1968 Leijonat matkusti jälleen joulukuussa Pohjois-Amerikkaan. Ottelukiertue alkoi Winnipegistä 13–3-murskatappiolla Kanadalle, jonka jälkeen Suomi otteli kanadalaisia seurajoukkueita vastaan neljästi. Joulun välipäivinä Suomi osallistui Colorado Springsissä järjestettyyn Walter A. Brown -muistoturnaukseen, missä se hävisi Neuvostoliitolle ja Yhdysvalloille, pelasi tasan Denverin yliopiston joukkueen kanssa ja höykytti päätösottelussa uudenvuodenaattona Italiaa peräti maalein 13–0.[50] Reunamäki teki matkan maaotteluissa maalin Kanadaa ja Italiaa vastaan. Grenoblen talviolympialaisissa keväällä 1968 Leijonat kaatoi karsintaottelussa Jugoslavian helposti maalein 11–2 ja selvitti odotetusti tiensä turnauksen A-sarjaan; kapteenina kisoissa toiminut Reunamäki laukoi kaksi maalia. Päävalmentaja Bubník totesi karsintaottelun jälkeen Helsingin Sanomille, että "kukistamme ainakin yhden suuren",[51] eikä hän pettänyt lupaustaan, sillä neljä päivää myöhemmin Suomi voitti Kanadan ensimmäistä kertaa arvoturnauksessa maalein 5–2. Voiton merkitystä korosti se, että kyseessä oli "oikea" Kanadan maajoukkue eikä maata edustava seurajoukkue.[52] Leijonat päihitti myös molemmat Saksat sekä tasasi pisteet Yhdysvaltojen kanssa turnauksen ja samalla Reunamäen maajoukkueuran viimeisessä ottelussa 17. helmikuuta. Suomi sijoittui olympialaisissa viidenneksi.

Reunamäki pelasi Leijona-paidassa kaikkiaan 113 virallista A-maaottelua tehoin 31+24=55. Rangaistusminuutteja hänelle tuomittiin yhteensä 43.[3] Neljästä suuresta jääkiekkomaasta vain yksi säilyi Reunamäen aikana voittamattomana: "Ainoa ohittamaton tapaus oli silloinen Neuvostoliiton joukkue, jolle ei mahtanut mitään. Ei vaikka mitä olisi tehty", Reunamäki muisteli vuonna 1999.[53]

Tampereen Allianssi

muokkaa
 
Tampereen Allianssin jääkiekkojoukkue lähdössä kohti Kiovaa. (1966). Matti Reunamäki keskellä.

Tamperelaiset SM-sarjaseurat Ilves, Tappara ja TK-V perustivat 28. syyskuuta 1960 allianssin, jonka tarkoituksena oli "edistää jääkiekkoilua Tampereella järjestämällä mm. kansainvälisiä jääkiekko-otteluja."[54] Tampereen Allianssi pelasikin useita epävirallisia otteluita esimerkiksi Ruotsin ja Itä-Saksan mestaruussarjajoukkueita sekä Helsingin Allianssia vastaan. Allianssi oli toiminnassa seitsemän kauden ajan vuosina 1960–1967, kunnes yhteistoimintasopimus lakkasi Ilveksen ja Tapparan välisiin erimielisyyksiin ennen kauden 1967–1968 alkua.[55]

Tyypillisesti Tampereen Allianssin joukkueeseen valittiin yksi hyökkäysketju kustakin seurasta sekä yhteensä neljä tai viisi puolustajaa ja kaksi maalivahtia. Reunamäki pelasi Tampereen Allianssin joukkueessa ainakin 16 ottelua tehoin 11+3=14. Reunamäki teki maalin myös Suomen jääkiekkohistorian ensimmäisessä jäähallissa pelatussa ottelussa, kun Tampereen Allianssi isännöi muun Suomen yhdistelmää Tampereen jäähallin avajaisottelussa 29. tammikuuta 1965. Ottelu päättyi tasalukemiin 4–4; avausmaalin sai nimiinsä muun Suomen Matti Harju.[56]

Valmennusura

muokkaa

Koo-Vee

muokkaa

Reunamäki siirtyi heti pelaajauransa jälkeen Koo-Veen valmennusportaaseen. Hän valmensi Koo-Veen SM-sarjajoukkuetta kolmen kauden ajan yhdessä entisten pelikavereidensa Seppo Nikkilän (kaudet 1969–1970 ja 1970–1971) sekä Heino Pullin (1971–1972) kanssa.[4] Koo-Vee sijoittui näinä kausina 12:n joukkueen sarjassa ensin yhdeksänneksi ja sitten kahdesti kahdeksanneksi.

Ilves

muokkaa

Kaudella 1972–1973 Reunamäki ei valmentanut seurajoukkuetasolla, mutta seuraavat kolme kautta hän oli osana Ilveksen valmennustiimiä.[5] Reunamäen toimiessa kaudella 1973–1974 apuvalmentajan roolissa Raimo Vasaman luotsaama Ilves saavutti pronssia. Vasaman jättäydyttyä pois valmennuksesta Reunamäki siirtyi päävalmentajaksi kaudelle 1974–1975, apunaan Esko Mäkinen. Kohtalaisen alun jälkeen loppusyksy meni tulosten valossa niin heikosti, että Ilveksen jalkapallojoukkueen valmentajaksi pestattu Vasama kutsuttiin joulukuussa takaisin jääkiekkojoukkueen avuksi.[57] Ilves oli voittanut edellisestä kahdeksasta ottelustaan vain yhden, ja huhujen mukaan Reunamäelle oli annettu potkut, mikä ei kuitenkaan pitänyt paikkaansa.[58] Sen sijaan joulun SM-sarjatauon aikana Reunamäki oli alle 20-vuotiaiden maajoukkueen mukana Kanadassa maailmanmestaruuskisoissa, ja palattuaan hän jatkoi Ilveksen valmennuksessa ensin Vasaman ja sitten Mäkisen toimiessa päävalmentajana.[5] Ilveksen kevätkausi sujui mainiosti, ja joukkue ylsi toiseen perättäiseen pronssiinsa. Seuraavalla kaudella valmennuksesta vastasivat Mäkinen ja Reunamäki. Ilves-ikonit Lasse Oksanen ja Jorma Peltonen siirtyivät ulkomaille, ja Ilves sijoittui uudessa SM-liigassa vasta seitsemänneksi.[59]

Alle 20-vuotiaiden maajoukkue

muokkaa

Reunamäki aloitti alle 21-vuotiaiden maajoukkueen (ja alle 23-vuotiaiden maajoukkueen, josta käytettiin toisinaan myös nimeä Sisu-Team) valmentajana keväällä 1973. Joukkue pelasi syksyn aikana Neuvostoliiton nuorisomaajoukkuetta vastaan kaksi maaottelua ja ammattilaisjoukkue London Lionsia vastaan kolme harjoitusottelua.[60] Vuodenvaihteessa Leningradissa järjestettyyn nuorisomaajoukkueiden turnaukseen asetettiin kuitenkin ikärajaksi 20 vuotta, jotta Kanada ja Yhdysvallat saatiin mukaan – NHL:n säännöt kielsivät ammattilaissopimusten solmimisen alle 20-vuotiaiden kanssa, joten turnauksen ikäraja määritettiin siten, ettei turnauksen ja NHL:n välille tullut kiistaa amerikkalaispelaajien osallistumisesta. Turnausta voitiin näin ollen nimittää nuorten maailmanmestaruuskisoiksi, mutta maailmanmestaruuskisojen arvo oli kuitenkin epävirallinen, sillä Kansainvälisen Jääkiekkoliiton sääntöjä ei oltu vielä muutettu. Reunamäki ja Esa Sirén valmensivat Nuoret Leijonat lopulta maailmanmestaruuskisojen hopealle muiden otteluiden mentyä sopivasti ristiin.[61] Kaudella 1974–1975 sama parivaljakko jatkoi alle 20-vuotiaiden maajoukkueen valmentajina. Nuorten maailmanmestaruusturnauksesta Winnipegistä tuomisina oli tällä kertaa viides sija, kun Suomen onnistui pelata Tšekkoslovakian kanssa tasan ja kukistaa Yhdysvallat päätösottelussa.[62]

Alle 18-vuotiaiden maajoukkue

muokkaa

Kaudella 1976–1977 Reunamäki valmensi alle 18-vuotiaiden maajoukkuetta yhdessä Rauno Korven kanssa. Pikkuleijonat saavuttivat keväällä ensimmäistä kertaa pelatuissa alle 18-vuotiaiden Euroopan-mestaruuskisoissa Länsi-Saksan Bremerhavenissa neljännen sijan.

Työ ja perhe

muokkaa

Reunamäki työskenteli urheilu-uransa aikaan piirtäjänä metallitehdas Valmet Oy:ssä Tampereella.[7] Hän avioitui vuonna 1960 ja hänellä on kaksi lasta sekä neljä lastenlasta.[63] Reunamäen nuorempi veli Pauli Reunamäki oli TK-V:n 1960-luvun parhaita suunnistajia ja muun muassa Jukolan viestin voittaja.

Saavutukset ja palkinnot

muokkaa

Pelaajana:

muokkaa

Valmentajana:

muokkaa
  • 1 nuorten MM-hopea (1974, epävirallinen turnaus)
  • 2 SM-pronssia (1974, 1975)

Tilastot

muokkaa
    Runkosarja   Pudotuspelit   Palkinnot   Arvokisat
Kausi Joukkue Liiga O M S Pist. RM O M S Pist. RM             Turnaus O M S Pist. RM
1957–58 TK-V Suomens. 6 0 0 0 0 3 1 3 4 2
1958–59 TK-V SM-sarja 18 6 4 10 10
1959–60 TK-V SM-sarja 14 5 2 7 4
1960–61 TK-V SM-sarja 15 4 2 6 4
1961–62 TK-V SM-sarja 18 11 17 28 2
1962–63 TK-V SM-sarja 18 15 7 22 6 MM 7 1 2 3 2
1963–64 TK-V SM-sarja 18 14 4 18 6 1 1 0 1 0 OK 8 2 2 4 7
1964–65 TK-V SM-sarja 18 6 3 9 4 MM 7 1 1 2 2
1965–66 TK-V SM-sarja 19 10 9 19 0 MM 7 1 0 1 4
1966–67 TK-V (A) SM-sarja 21 7 5 12 10 MM (C) 7 0 2 2 6
1967–68 Koo-Vee (C) SM-sarja 12 0 3 3 4   OK (C) 8 2 0 2 0
1968–69 Koo-Vee SM-sarja 7 2 1 3 0
11 kautta yhteensä SM-sarja 178 80 57 137 50 1 1 0 1 0 MM 28 3 5 8 14
1 kausi yhteensä Suomens. 6 0 0 0 0 3 1 3 4 2 OK 16 4 2 6 7

Lähteet

muokkaa

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ a b Jääkiekkoleijonat Suomen Jääkiekkomuseo. Viitattu 2.4.2019.
  2. ↑ Jääkiekkoleijona Matti Reunamäki on kuollut Yle Urheilu. 7.11.2023. Viitattu 7.11.2023.
  3. ↑ a b Honkavaara, Aarne: Jääkiekkokirja 1975–76, s. 198. Suomen Jääkiekkoliitto ry, 1975. ISBN 951-99062-0-7 Teoksen verkkoversio (pdf). (Arkistoitu – Internet Archive)
  4. ↑ a b c d e f Historia tampereenkoovee.fi. Koovee Hockey Oy. Arkistoitu 2.12.2020. Viitattu 2.4.2019.
  5. ↑ a b c Valmentajat kautta aikojen ilveshistoria.com. Ilves-Hockey Oy. Viitattu 2.4.2019.
  6. ↑ a b c Lahti & Paavola, 2004.
  7. ↑ a b c Autero, Jouko: Veljekset kuin Ilvekset (anteeksi KOO-VEET). Urheilun kuva-aitta, 11/1967, s. 12-14.
  8. ↑ a b c d e Sundstén, 2016.
  9. ↑ Aamulehti, 24.10.1957, s. 11.
  10. ↑ Aamulehti, 20.2.1958, s. 10.
  11. ↑ Aamulehti, 1.12.1958, s. 9.
  12. ↑ Kausikertomus 1958-59: Takaisin mestaruuskantaan – huima nousu ratkaisupelissä Tappara.fi. Tamhockey Oy. Viitattu 2.4.2019.
  13. ↑ Työväen Urheiluliitto: Toimintakertomus vuodelta 1959, s. 41. Helsinki: Työväen Urheiluliitto ry, 1960. Teoksen verkkoversio (pdf).
  14. ↑ Helsingin Sanomat, 9.12.1959, s. 28.
  15. ↑ a b Aamulehti, 9.12.1959.
  16. ↑ a b Ilta-Sanomat, 9.12.1959.
  17. ↑ Tamperelainen, 10.12.1959.
  18. ↑ Helsingin Sanomat, 24.5.1960, s. 29.
  19. ↑ Helsingin Sanomat, 18.11.1960, s. 23.
  20. ↑ Helsingin Sanomat, 13.2.1961, s. 18.
  21. ↑ Honkavaara, Aarne: Jääkiekkokirja 1962–63, s. 20. Suomen Jääkiekkoliitto ry, 1962. Teoksen verkkoversio (pdf). (Arkistoitu – Internet Archive)
  22. ↑ Helsingin Sanomat, 21.2.1962, s. 20.
  23. ↑ Honkavaara, Aarne: Jääkiekkokirja 1963–64, s. 22. Suomen Jääkiekkoliitto ry, 1963. Teoksen verkkoversio (pdf). (Arkistoitu – Internet Archive)
  24. ↑ Helsingin Sanomat, 3.3.1964, s. 20.
  25. ↑ Helsingin Sanomat, 4.3.1964, s. 18.
  26. ↑ Kausikertomus 1963-64: Mestaruus ratkesi vasta dramaattisessa uusintaottelussa Tappara.fi. Tamhockey Oy. Viitattu 2.4.2019.
  27. ↑ Honkavaara, Aarne: Jääkiekkokirja 1965–66, s. 15, 25. Suomen Jääkiekkoliitto ry, 1965. Teoksen verkkoversio (pdf). (Arkistoitu – Internet Archive)
  28. ↑ Honkavaara, Aarne: Jääkiekkokirja 1966–67, s. 23. Suomen Jääkiekkoliitto ry, 1966. Teoksen verkkoversio (pdf). (Arkistoitu – Internet Archive)
  29. ↑ Honkavaara, Aarne: Jääkiekkokirja 1967–68, s. 19, 30. Suomen Jääkiekkoliitto ry, 1967. Teoksen verkkoversio (pdf). (Arkistoitu – Internet Archive)
  30. ↑ Helsingin Sanomat, 1.9.1967, s. 25.
  31. ↑ Helsingin Sanomat, 5.9.1967, s. 24.
  32. ↑ Helsingin Sanomat, 12.11.1967, s. 30.
  33. ↑ Helsingin Sanomat, 23.2.1968, s. 22.
  34. ↑ Ilta-Sanomat, 8.3.1968, s. 9.
  35. ↑ Helsingin Sanomat, 11.10.1968, s. 31.
  36. ↑ Helsingin Sanomat, 23.2.1958, s. 27.
  37. ↑ Helsingin Sanomat, 23.2.1959, s. 17.
  38. ↑ Honkavaara, Aarne: Jääkiekkokirja 1961–62, s. 94-96. Suomen Jääkiekkoliitto ry, 1961. Teoksen verkkoversio (pdf). (Arkistoitu – Internet Archive)
  39. ↑ Helsingin Sanomat, 23.12.1960, s. 17.
  40. ↑ Helsingin Sanomat, 29.12.1960, s. 14.
  41. ↑ Helsingin Sanomat, 29.12.1961, s. 18.
  42. ↑ Helsingin Sanomat, 16.1.1963, s. 20.
  43. ↑ Helsingin Sanomat, 30.12.1963, s. 13.
  44. ↑ Helsingin Sanomat, 30.1.1964, s. 23.
  45. ↑ a b Aarne Honkavaaran Rolexit longitudi.fi. 30.10.2018. Longitudi Oy. Viitattu 4.4.2019.
  46. ↑ Helsingin Sanomat, 8.3.1965, s. 18.
  47. ↑ Helsingin Sanomat, 6.1.1966, s. 22.
  48. ↑ Helsingin Sanomat, 9.1.1967, s. 19.
  49. ↑ Leijonat löivät tšekit Wienissä 1967 Elävä Arkisto. 25.4.2008. YLE. Viitattu 22.4.2019.
  50. ↑ Honkavaara, Aarne: Jääkiekkokirja 1968–69, s. 117. Suomen Jääkiekkoliitto ry, 1968. Teoksen verkkoversio (pdf). (Arkistoitu – Internet Archive)
  51. ↑ Helsingin Sanomat, 5.2.1968, s. 19.
  52. ↑ Helsingin Sanomat, 10.2.1968, s. 20.
  53. ↑ Matti Reunamäki oli luomassa pohjaa mitalihaaveille Helsingin Sanomat. 8.5.1999. Viitattu 22.4.2019.
  54. ↑ Helsingin Sanomat, 29.9.1960, s. 23.
  55. ↑ Helsingin Sanomat, 6.9.1967, s. 25.
  56. ↑ Helsingin Sanomat, 30.1.1965, s. 18.
  57. ↑ Helsingin Sanomat, 9.1.1975, s. 25.
  58. ↑ Ilta-Sanomat, 14.12.1974, s. 21.
  59. ↑ Kausi 1975–76 ilveshistoria.com. Ilves-Hockey Oy. Viitattu 19.7.2020.
  60. ↑ Helsingin Sanomat, 18.10.1973, s. 30.
  61. ↑ Helsingin Sanomat, 7.1.1974, s. 19.
  62. ↑ Helsingin Sanomat, 7.1.1975, s. 19.
  63. ↑ Muistokirjoitus: Tamperelainen jääkiekkoleijona. Aamulehti, 9.11.2023, s. B10.

Aiheesta muualla

muokkaa

Matti Reunamäen muistokirjoitus Helsingin Sanomissa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Matti_Reunamäki&oldid=22602184”
  NODES
Intern 9
iOS 4
OOP 2
os 56