Max Jakobson

Max Jakobson (30. syyskuuta 1923 Viipuri – 9. maaliskuuta 2013 Helsinki) oli suomalainen diplomaatti, ministeri ja ulkopoliittinen taustavaikuttaja, joka paljolti muovasi Suomen puolueettomuuspolitiikkaa 1960-luvulla. Hän kirjoitti myös useita kirjoja. Jakobson oli ehdolla Yhdistyneiden kansakuntien pääsihteeriksi vuonna 1971.

Max Jakobson
Jakobson lokakuussa 2008
Suomen pysyvä edustaja YK:ssa
1965–1972
Edeltäjä	Ralph Enckell
Seuraaja	Aarno Karhilo
Elinkeinoelämän valtuuskunnan toimitusjohtaja
1975–1984
Edeltäjä	(tehtävä perustettu)
Seuraaja	Kauko Sipponen
Henkilötiedot
Syntynyt	30. syyskuuta 1923 Viipuri
Kuollut	9. maaliskuuta 2013 (89 vuotta) Helsinki
Ammatti	toimittaja, diplomaatti
Arvonimi	ministeri (1990)
Tiedot
Koulutus	ylioppilas (1941)
Uskonto	juutalaisuus
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Tausta

Max Jakobson oli viipurilaisen suomenjuutalaisen perheen nuorin poika. Hänen isoisänsä, räätäli Leo Jakobson oli syntynyt Mitaussa Latviassa ja asettunut Viipuriin suoritettuaan siellä asepalveluksensa. Isä Jonas Jakobson työskenteli yksityisenä asianajajana ja Helsingin juutalaisen seurakunnan juristina. Äiti Helmi Virtanen ei ollut juutalaista sukua, mutta omaksui juutalaisen uskon avioliiton myötä. Max Jakobsonin setä oli aktivisti Santeri Jacobsson, joka toimi Lauritsalan ensimmäisenä kauppalanjohtajana. Perhe muutti Viipurista Helsinkiin 1930-luvun taitteessa Maxin ollessa seitsemänvuotias. Max Jakobson valmistui ylioppilaaksi Helsingin normaalilyseosta vuonna 1941. Kouluvuosinaan Max harrasti jalkapalloa ja oli isoveljensä Leon tavoin koulunsa jalkapallojoukkueen kapteenina.

Sodassa Jakobson oli rintamalla jatkosodassa vuosina 1942–1943 Karjalankannaksella II divisioonan kenttätykistössä, kävi reserviupseerikurssin Niinisalossa vuonna 1944 ja oli sotilasarvoltaan yliluutnantti.

Ura

Lehtimiehenä

Sodan jälkeen Jakobson aloitti toimittajan uransa ensin Suomen Tietotoimiston ja myöhemmin United Pressin Helsingin-toimiston palveluksessa. Suomesta Jakobson siirtyi Lontooseen BBC:n maailmanpalvelun suomenkielisten lähetysten toimittajaksi. Hänet nimitettiin vuonna 1948 Uuden Suomen Lontoon-kirjeenvaihtajaksi ja myöhemmin Suomen Washingtonin -suurlähetystöön sanomalehtiavustajaksi. BBC:n toimittajana Jakobson raportoi Suomeen muun muassa Armi Kuuselan voitosta Miss Universum -kisoissa Yhdysvalloissa Daily Mail -lehden saaman uutissähkeen mukaan vuonna 1952 ja myöhemmin samana vuonna Washingtonista käsin Yhdysvaltain presidentinvaalista, jossa olivat vastakkain Dwight D. Eisenhower ja Adlai Stevenson.

Pääosin Lontoossa ja Washingtonissa keräämänsä, talvisodan kansainvälistä taustaa valaisevan aineiston pohjalta Jakobson julkaisi vuonna 1955 suurta huomiota herättäneen teoksensa Diplomaattien talvisota. Kirjassa Jakobson osoitti, että kysymys ei ollut ollut vain Suomen ja Neuvostoliiton välisestä konfliktista, vaan talvisota oli ollut osa laajaa kokonaisuutta, jossa Suomi oli ollut suurvaltapolitiikan pelinappulana ja Hitlerin Saksan ja Stalinin Neuvostoliiton välisen kaupankäynnin kohteena. Teos vaikutti ratkaisevasti siihen, että presidentti Urho Kekkonen nimitti Jakobsonin vuonna 1958 ulkoministeriön sanomalehtitoimiston päälliköksi ohi ministeriön asettaman ehdokkaan. Kekkonen kertoi itse jälkeenpäin Jakobsonille, että presidentti J. K. Paasikivi oli lukenut teoksen tuoreeltaan ja sanonut tämän jälkeen Kekkoselle, että Jakobson pitäisi kiinnittää ulkoministeriöön. Diplomaattien talvisota ilmestyi englanniksi vuonna 1961. Jakobson itse piti teoksen englanninkielistä laitosta, joka pian käännettiin myös ruotsiksi ja saksaksi, laadullisesti parempana kuin alkuperäistä suomenkielistä versiota, koska yhdysvaltalainen kustantamo oli käynyt teoksen tekstin kriittisesti läpi.

Ulkoasiainministeriössä

Max Jakobson (kesk.) isännöimässä neuvostoliittolaista toimittajaa Aleksei Adžubeita ja NL:n suurlähettilästä A. V. Zaharovia vuonna 1963.

Jakobson työskenteli ulkoministeriössä vuosina 1953–1974, esimerkiksi ministeriön poliittisen osaston päällikkönä 1962−1965, Suomen YK-suurlähettiläänä vuosina 1965−1971 ja Suomen Tukholman-suurlähettiläänä 1971−1974. Kaikissa näissä tehtävissä hän seurasi Ralph Enckelliä. Jakobson muodosti yhdessä Risto Hyvärisen, Aarno Karhilon, Keijo Korhosen, Aimo Pajusen ja Ilkka Pastisen kanssa ulkoministeriön niin sanotun ”tohtorikoplan” eli ”everstijuntan” 1960- ja 1970-luvun taitteessa. ”Tohtorikopla” pyrki Neuvostoliiton painostuksen alla korostamaan Suomen puolueetonta asemaa idän ja lännen välillä. Keijo Korhosen mukaan molemmat nimitykset keksi silloinen SDP:n kansainvälisten asioiden sihteeri Paavo Lipponen. Ilkka Pastisen mukaan nimitykset pitivät vain osittain paikkansa, koska ryhmän jäsenistä vain Hyvärisellä ja Pajusella oli tämä sotilasarvo, ja tohtoreiksi olivat väitelleet vain Hyvärinen ja Korhonen. Vuodesta 1972 Jakobson ja useat muut ”tohtorikoplan” jäsenet kirjoittivat ulkopolitiikasta Suomen Kuvalehteen kollektiivisella nimimerkillä Veikko Viisi.

Jakobson oli erityisesti Urho Kekkosen suosiossa, koska hän oli yksi harvoista, joilta presidentti suvaitsi myös kriittisiä kantoja. Kekkosen lähipiiriin Jakobson ei silti koskaan kuulunut; hän ei vieraillut kertaakaan Tamminiemen saunassa eikä osallistunut hiihto-, kalastus- ja metsästysretkille. Tietty etäisyys presidenttiin oli eduksi, sillä Jakobson ei joutunut Kekkosen simputettavaksi varsinkaan siinä määrin kuin Ahti Karjalainen, jota Kekkonen piti kilpailijanaan. Johannes Virolaisen mielestä Jakobson oli epäpoliittisena henkilönä onnekas sikäli, että häneltä jäi näkemättä Kekkosen luonteen pimeä puoli. Jos Jakobsonin jokin toimi herätti Kekkosessa tyytymättömyyttä, presidentti ei koskaan osoittanut sitä suoraan vaan välikäsien kautta. Joistakin tällaisista moitteista Jakobson sai tiedon vasta vuosia jälkeenpäin Juhani Suomen Kekkos-elämäkerrasta.

Jakobson YK:n pääsihteerikisassa

Vuoden 1970 paikkeilla Kekkonen esikuntineen yritti junailla Jakobsonia YK:n pääsihteeriksi. Tämän hankkeen katsottiin kaatuneen etenkin Neuvostoliiton vastustukseen, mutta myöhemmin avatuista asiakirjoista on tullut ilmi, että myös Yhdysvalloilla oli muita suunnitelmia. Virallisen selityksen mukaan Neuvostoliitto ei halunnut Jakobsonia pääsihteeriksi sen vuoksi, että hän olisi ollut luonteeltaan liian itsenäinen ja pääsihteerinä häneen olisi ollut vaikea vaikuttaa. René Nybergin mukaan juuri se, ettei Neuvostoliitto halunnut pääsihteeriksi Hammarskjöldin jälkeen uutta kyvykästä henkilöä puolueettomasta maasta, selittää Neuvostoliiton vastustuksen paremmin kuin Jakobsonin juutalaisuus. Jakobson itsekin piti juutalaisuutta korkeintaan osasyynä, ei ainoana selityksenä.

YK:n pääsihteeriksi lopulta valitun itävaltalaisen Kurt Waldheimin natsimenneisyys oli jo syksyllä 1971 Jakobsonin valintaa tukeneen ulkoministeriön virkamiesryhmän tiedossa, mutta asiaa ei tuolloin julkistettu. Suomalaiset uskoivat Waldheimin putoavan kilvasta muutoinkin, koska Yhdysvaltain silloinen ulkoministeri William P. Rogers oli luvannut, että Yhdysvallat estää veto-oikeudellaan Waldheimin valinnan. Risto Hyvärisen mukaan taustalla oli myös korrektius Waldheimia kohtaan. Waldheimin natsimenneisyys paljastui maailmalle vasta paljon myöhemmin, kun tämä valittiin Itävallan presidentiksi vuonna 1986. Pääsihteerivaalissa Jakobsonin kannalta kohtalokkaaksi muodostui se, että Neuvostoliiton ehdotuksesta vaalin äänestys suoritettiin – ensimmäistä kertaa YK:n historiassa – suljetuin lipuin. Tällöin äänestyskäyttäytymisestä ei joutunut tilille, vaikka perustelut eivät olisi kestäneet päivänvaloa. Toinen Kekkosen ja Jakobsonin hanke samoihin aikoihin, ETY-kokouksen saaminen Suomeen, onnistui paremmin.

Alpo Rusi kirjoittaa Jukka Pesun artikkeliin nojaten, että Yhdysvaltojen ulkoasiainhallinto olisi tukenut Jakobsonin valintaa, mutta Henry Kissinger tarvitsi Waldheimia tukeneen Neuvostoliiton apua Intian ja Pakistanin sotimisen lopettamiseksi, vaikka hän kyllä arvosti Jakobsonin pätevyyttä. Jakobson olisi ollut liian vahva pääsihteeri. Juhani Suomen mukaan Jakobsonilta puuttui edellisten lisäksi Kiinan ja Ranskan tuki. Neuvostoliiton suurlähetystö harjoitti Jakobsonin voimakasta panettelua. Rusin mukaan myös jotkut suomalaiset nuoren polven poliitikot panettelivat Jakobsonia, koska he eivät hyväksyneet tämän näkemystä, että Suomen oli oltava puolueeton, ja pitivät suhdetta Neuvostoliittoon tärkeämpänä.

Rusin mukaan Jakobsonia oli suunniteltu tappion jälkeen presidentin neuvonantajaksi valtiosihteerin nimikkeellä presidentin kansliassa. Kalevi Sorsan aloitteesta kansliaan nimitettiin Jaakko Kalela, joka oli kuulunut Jakobsonia kritisoineisiin nuoren polven sosiaalidemokraatteihin. Rusin mukaan Kekkosen Kalelan valintaan suostumisen vastineeksi SDP lupasi tukea Kekkosen valintaa presidentiksi poikkeuslailla.

Jakobson presidenttipelissä

Kun niin sanottu presidenttipeli eli keskustelu Urho Kekkosen seuraajasta käynnistyi Kekkosen presidenttikauden viimeisinä vuosina, kamppailu henkilöityi ennen muita pääministeri Mauno Koivistoon ja Suomen Pankin vt. pääjohtajaan Ahti Karjalaiseen. Koivisto sai mielipidetiedusteluissa äänestäjien suurimman kannatuksen, kun taas Karjalaisella oli takanaan keskustapuolueessa valtaa pitäneen niin sanotun K-linjan ja useimpien merkittävien teollisuusjohtajien (”idänkaupan vuorineuvosten”) voimakas tuki. Jakobson asettui julkisesti vastustamaan Karjalaisen mahdollista ehdokkuutta, koska hän piti tätä ennen kaikkea Neuvostoliiton suosikkina Suomen presidentiksi ja Karjalaisen valinta olisi katsottu voimakkaaksi osoitukseksi suomettumisesta. Jakobson epäili, ettei Karjalainen olisi pystynyt isänmaallisuudestaan huolimatta kyllin tarmokkaasti torjumaan Neuvostoliiton Suomelle esittämiä vaatimuksia, vaan Suomi olisi liukunut liiaksi Moskovan valtapiiriin. Toisaalta Jakobson oli siihen mennessä tavannut Koiviston vain muutaman kerran ja tunsi tämän siten vielä melko pintapuolisesti. Tohtori Jukka Seppinen on katsonut, että Jakobsonin asenteessa Karjalaista kohtaan oli myös annos katkeruutta siitä, ettei hän tuntenut saaneensa YK:n pääsihteerikampanjansa aikana pääministerinä toimineelta Karjalaiselta sitä tukea, jota hän oli odottanut. Tämän vuoksi Jakobson käsitteli Karjalaista teoksissaan melko kovakouraisesti.

Jakobsonin nimi oli esillä Kekkosen valtakauden jälkeen pidetyissä ensimmäisissä presidentinvaaleissa 1982 niin sanottuna mahdollisena mustana hevosena. Aarno Laitinen toi kirjassa Tamminiemen pesänjakajat ilmi erään mielenkiintoisen näkökohdan: Jakobssonin englantilaissyntyinen puoliso Marilyn olisi ollut ehdottomasti eräs parhaita tasavallan emäntäehdokkaita: hän on diplomaattiperheen lapsi, joka osaa monta eri kieltä ja on tottunut diplomaattikunnan kiemuroihin niin kauan kuin on niistä jotain ymmärtänyt. Samoin suurten juhlien emäntänä hän olisi ollut taidokas. Kirjassa Jakobson nimettiin Suomen ”porvariston Susloviksi” viittauksena Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pääideologiin Mihail Susloviin. Tamminiemen pesänjakajien mukaan Jakobson tiesi, että valta jaettaisiin uudelleen Kekkosen väistyttyä ja että uusi presidentti olisi Kekkosta heikompi, jolloin Jakobsonille olisi ollut tärkeää sijoittua uuden presidentin keskeiseksi ulkopoliittiseksi neuvonantajaksi.

Jakobsonin mahdollisesta presidenttiehdokkuudesta oli spekuloitu jo 1970-luvun alkupuolella. Helsingin Sanomien haastattelussa elokuussa 1974 Jakobson oli kuitenkin jyrkästi kiistänyt pyrkivänsä presidentiksi ja ilmoittanut ehdottomasti kieltäytyvänsä ehdokkuudesta, mikäli joku erehtyisi hänelle sitä tarjoamaan. Kesällä 1977 lehdistössä kiersi tieto, jonka mukaan Suomen Maaseudun Puolue oli tiedustellut Jakobsonin suostumusta Urho Kekkosen vastaehdokkaaksi vuoden 1978 vaaliin, minkä Jakobson oli kiivaasti torjunut. Jakobson koki asian ongelmalliseksi myös uskonnollisesta näkökulmasta: Suomen tasavallan presidentti oli asemansa puolesta Suomen evankelisluterilaisen kirkon päämies ja piispojen nimittäjä.

Jakobson oli Yhdysvaltain keskustiedustelupalvelun (CIA) tietolähde.

Myöhemmät vaiheet

Tehtyään pitkän uran ulkoasiainministeriössä Jakobson siirtyi Elinkeinoelämän valtuuskunnan toimitusjohtajaksi vuonna 1975. Hän jäi tehtävästä eläkkeelle vuonna 1984. Jakobsonin tärkeänä työparina oli EVA:n käynnistysvaiheessa sen ensimmäinen puheenjohtaja Päiviö Hetemäki ja vakiinnuttamisvaiheessa Hetemäen seuraajaksi tullut Yhdyspankin toimitusjohtaja Mika Tiivola. Myös EVA:n toimitusjohtajaksi siirryttyään Jakobson toimi ulkopoliittisena taustavaikuttajana ja hänen yhteydenpitonsa presidentti Urho Kekkosen kanssa jatkui, vaikkakin merkittävästi harventuneena.

Marraskuussa 1979 järjestetyssä talvisota-aiheisessa televisiokeskustelussa Jakobson nimesi Josif Stalinin syylliseksi sodan syttymiseen, mikä poikkesi jyrkästi tuon ajan virallisesta historiantulkinnasta. Jakobsonin mukaan hän ja haastattelijana toiminut Antero Kekkonen kävivät seuraavan sananvaihdon:

”Toimittaja kysyi, onko osoitettavissa joitakin henkilöitä, joiden voi sanoa olleen syypäitä sodan syttymiseen. Vastasin: ’Miten olisi Stalin?’ Haastattelija ojensi minua välittömästi. ’Tarkoitin Suomen puolella’, hän selitti.”

Jakobson sai haastattelun jälkeen kansalaisilta runsaasti kiittävää palautetta.

Jakobsonin siirryttyä pois ulkoasiainhallinnosta vuoden 1975 alussa hänen yhteydenpitonsa presidentti Kekkosen kanssa harveni. Jakobsonin mukaan viimeinen hänen Kekkoselta saamansa viesti oli presidentin marraskuussa 1980 lähettämä kirje, jossa tämä onnitteli Jakobsonia hänen kirjastaan Veteen piirretty viiva. Kekkonen kirjoitti, että ”Suomen ulkopolitiikka nojaa tästä lähtien tärkeiltä osiltaan tähän teokseen”.

Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnalle marraskuussa 1988 pitämässään esitelmässä Jakobson ennusti Itä-Saksan voivan lähitulevaisuudessa kadota Euroopan kartalta. Jakobsonin puhe otettiin Suomessa vastaan tuoreeltaan jäätävästi, Itä-Saksan edustajat jäivät pois Suomen Itä-Berliinin suurlähetystön itsenäisyyspäivän vastaanotolta, ja asiasta kauhistunut Itä-Berliinin suurlähettiläs Arto Tanner toivoi Jakobsonin ajatusten kumoamista mahdollisimman arvovaltaiselta taholta. Presidentti Mauno Koivisto sanoi vuoden 1989 uudenvuodenpuheessaan, ettei hän odottanut, että "rajoja Euroopassa alettaisiin siirrellä tai että valtakuntia katoaisi tai uusia syntyisi". Kuitenkin vielä vuoden 1989 lopulla Berliinin muuri murtui, ja Saksat yhdistyivät lokakuun alussa 1990.

Jakobson vaikutti yhä vahvasti vaikkei enää yhtä näkyvästi myös Mauno Koiviston ja Martti Ahtisaaren kausilla. Arvioidessaan jälkikäteen Ahtisaaren presidenttikautta Jakobson kirjoitti, että diplomaattitaustainen Ahtisaari toimi Suomen kansainvälisten suhteiden kehittämiseksi aktiivisemmin kuin kukaan hänen edeltäjistään, mutta ei juuri saanut kansalaisilta ja medialta tunnustusta työstään. Jakobsonin mukaan Suomen ulkopolitiikan todellinen hallitsija EU-jäsenyyden alkuvuosina oli pääministeri Paavo Lipponen, joka jätti varjoonsa niin Ahtisaaren kuin tämän seuraajan Tarja Halosen.

Jakobson ajoi 1990-luvulla näkyvästi Suomen EU-jäsenyyttä. Hänet tunnettiin myös Nato-jäsenyyden kannattajana. Vuonna 2005 julkaistussa kirjassaan Tulevaisuus Jakobson perusteli asiaa sillä, että Suomi ei tulisi saamaan turvatakuita EU:n kautta ja Natoon liittyminen saattaa olla mahdollista vain silloin, kun ei ole näköpiirissä sodan uhkaa.

Tunnustuksia

Helsingin Sanomat julkaisi vuonna 2002 valikoituun kyselyyn perustuvan listan Suomen ”suurimmista intellektuelleista”. Jakobson sijoittui listalla toiseksi ja oli artikkelin mukaan ainoa kärkikymmenikköön yltänyt oikeistolainen.

Max Jakobson sai Suomen Kulttuurirahaston tunnustuspalkinnon vuonna 1989 ja valtion tiedonjulkistamispalkinnon vuonna 2002. Hänen teossarjansa 20. vuosisadan tilinpäätös kaksi ensimmäistä osaa (Väkivallan vuodet, 1999 ja Pelon ja toivon aika, 2001) olivat Tieto-Finlandia-palkintoehdokkaina. Aikakauslehtien Liiton J. V. Snellman -palkinto Jakobsonille myönnettiin 1986.

Jakobson sai valtiotieteen kunniatohtorin arvonimen ensin vuonna 1970 Helsingin yliopistolta ja myöhemmin vuonna 1988 Åbo Akademilta. Presidentti Mauno Koivisto myönsi Jakobsonille yhteiskunnallisista ansioista ministerin arvonimen vuonna 1990.

Max Jakobson sai uransa aikana useita kunniamerkkejä. Presidentti Mauno Koivisto myönsi hänelle Suomen Leijonan ritarikunnan suurristin vuonna 1992 ja presidentti Tarja Halonen Vapaudenristin ritarikunnan 1. luokan Vapaudenristin rintatähtineen vuonna 2001.

Yksityiselämä

Max Jakobsonilta jäi kolme lasta. Tytär Linda Jakobson on Kiinaan erikoistunut ulkopolitiikan tutkija ja poika Dave taas pelannut pokeria ammatikseen.

Teokset

Jakobsonin kirjalliseen tuotantoon kuuluvat muun muassa vuonna 1955 julkaistu Diplomaattien talvisota, kolmiosainen muistelmasarja sekä lukuisat kolumnit ja artikkelit esimerkiksi Helsingin Sanomissa ja International Herald Tribunessa.

• Englanti valinkauhassa. Porvoo: WSOY, 1952.
• Diplomaattien talvisota. Porvoo: WSOY, 1955.
• The Diplomacy of the Winter War. Cambridge: Harvard University Press, 1961.
• Kuumalla linjalla: Suomen ulkopolitiikan ydinkysymyksiä 1944–1968. Helsinki: WSOY, 1968.
• Paasikivi Tukholmassa: J. K. Paasikiven toiminta Suomen lähettiläänä Tukholmassa 1936–39. Helsinki: Otava, 1978. ISBN 951-1-05126-1
• Veteen piirretty viiva: havaintoja ja merkintöjä vuosilta 1953–1965. Helsinki: Otava, 1980. ISBN 951-1-06100-3
• 38. kerros: Havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1965–1971. Helsinki: Otava, 1983. ISBN 951-1-07565-9
• Finland: Myth and Reality. Helsinki: Otava, 1987. ISBN 951-1-08601-4
• Vallanvaihto: Havaintoja ja muistiinpanoja vuosilta 1974–92. Helsinki: Otava, 1992. ISBN 951-1-12288-6
• Finland in the New Europe. Westport: Praeger, 1998. ISBN 0-275-96372-1
• 20. vuosisadan tilinpäätös 1: Väkivallan vuodet. Helsinki: Otava, 1999. ISBN 951-1-13369-1
• 20. vuosisadan tilinpäätös 2: Pelon ja toivon aika. Helsinki: Otava, 2001. ISBN 951-1-16581-X
• Tilinpäätös 3. Helsinki: Otava, 2003. ISBN 951-1-18856-9
• Tulevaisuus? Helsinki: Otava, 2005. ISBN 951-1-20354-1
• Kohtalonvuodet: Suomi nousi, taipui ja selvisi. Helsinki: WSOY, 2008. ISBN 978-951-0-33113-2

Lähteet

• Tarkka, Jukka (toim.): Max Jakobson – kansainvälinen suomalainen: Max Jakobsonin 60-vuotisjuhlakirja. Helsinki: Otava, 1983. ISBN 951-1-07591-8
• Tarkka, Jukka: Max Jakobson: Kylmän sodan diplomaatti. Helsinki: Otava, 2010. ISBN 978-951-1-23697-9

Kirjallisuutta

• Hentilä, Seppo: Max Jakobsonin kirjasto: Kokoajansa näköinen. (Toimittaneet Maara Kinnermä ja Harri Ahonen. Kansalliskirjaston julkaisuja, 83) Helsinki: Kansalliskirjasto, 2018. ISSN 2242-8097 ISBN 978-951-51-4311-2
• Pesu, Jukka: Max Jakobson, Henry Kissinger ja YK:n pääsihteerivaalit 1971. Historiallinen Aikakauskirja 3/2021, s. 332–347

Aiheesta muualla

• Max Jakobsonin muistokirjoitus Helsingin Sanomissa.
• Max Jakobson, Suomi ja puolueettomuus. YLE Elävä arkisto.
• Jakobson, Max hakuteoksessa Uppslagsverket Finland (2012). (ruotsiksi)