Moskovan rauhansopimus (1940)

Moskovan rauha oli Suomen ja Neuvostoliiton 12. maaliskuuta 1940 välillä solmittu rauhansopimus, joka päätti talvisodan. Rauha astui voimaan 13. maaliskuuta, kun Suomen joukot olivat murtumassa ja Neuvostoliiton joukot jo lähentelivät Viipuria. Neuvostoliiton halukkuutta rauhaan lisäsi Ranskan ja Ison-Britannian lupaama sotilaallinen apu Suomelle.

Neuvostoliitolle luovutetut alueet Moskovan rauhansopimuksessa 1940.

Rauhanehdot

Suomen tasavallan presidentti Kyösti Kallio nimesi rauhanneuvotteluvaltuuskuntaan pääministeri Risto Rytin, ministeri ja valtioneuvos J. K. Paasikiven, kenraali Rudolf Waldenin sekä professori Väinö Voionmaan. Valtuuskunta lähti illalla 6. maaliskuuta 1940 Tukholmaan ja edelleen seuraavana päivänä Riian kautta Moskovaan. Neuvostoliiton neuvottelijoita johtivat ulkoministeri Vjatšeslav Molotov sekä Neuvostoliiton kommunistisen puolueen (NKP) Leningradin piirin pääsihteeri ja NKP:n politbyroon jäsen, kenraalieversti Andrei Ždanov. Neuvostoliiton johtaja Josif Stalin ei saapunut neuvottelupöytään suomalaisten toiveista huolimatta. Rauhasta ei varsinaisesti neuvoteltu, vaan Neuvostoliitto saneli ehdot. Suomalaisten kannalta ahdistavat neuvottelut kestivät kuitenkin viisi päivää. 11. maaliskuuta Suomen hallitus päätti hyväksyä Neuvostoliiton esittämät rauhanehdot. Rauhanehdot olivat Suomelle raskaat runsaine alueluovutuksineen. Suomi menetti 35 000 km² eli kahdeksan prosenttia alueestaan ja joutui uudelleensijoittamaan yli 400 000 luovutetuilta alueilta lähtemään joutunutta evakkoa. Suomen ulkoministeri Väinö Tanner julkisti rauhansopimuksen ehdot radiopuheessa 13. maaliskuuta kello 12, tunnin kuluttua sopimuksen voimaanastumisesta. Myös useat sanomalehdet julkaisivat päivän aikana rauhansopimusta käsitteleviä erikoistiedotteita. Puolustusvoimien ylipäällikkö marsalkka Mannerheim antoi päiväkäskyssään 14. maaliskuuta tunnustuksen suomalaisille sotilaille.

Ulkoministeri Väinö Tanner lukemassa Moskovan rauhan ehdot suomalaisille radiossa 13. maaliskuuta 1940 kello 12.

Rauhansopimuksen hyväksyminen johti sopimuksen solmimista vastustaneiden maalaisliittolaisten opetusministeri Uuno Hannulan ja puolustusministeri Juho Niukkasen välittömään eroon hallituksesta. Eduskunnan ulkoasiainvaliokunnassa sopimuksen hyväksymistä olivat vastustaneet Maalaisliiton Urho Kekkonen ja Kalle Kämäräinen, Isänmaallisen kansanliikkeen Kaarlo Kares ja Kansallisen kokoomuksen Jaakko Ikola. Eduskunta ratifioi sopimuksen salaisessa istunnossa 15. maaliskuuta äänin 145−3 (9 tyhjää, 42 poissa). Valtioneuvos J. K. Paasikivi ja professori Väinö Voionmaa vaihtoivat rauhansopimuksen ratifioimisasiakirjat Moskovan Kremlissä 20. maaliskuuta. Rauhansopimuksen mukainen Suomen uusi itäraja saatiin merkityksi maastoon 16. lokakuuta 1940.

Luovutettuihin alueisiin kuuluivat:

• Karjalankannas (muun muassa Viipurin ja Käkisalmen kaupungit)
• Laatokan Karjala (muun muassa Sortavalan kaupunki)
• Osia Sallasta ja Kuusamosta eli Sallan–Kuusamon alue
• Suomen hallitsema osa Kalastajasaarentoa Petsamosta
• Suomenlahden ulkosaaret: Suursaari, Tytärsaari, Lavansaari ja Seiskari

Muita rauhanehtoja olivat muun muassa:

• Hangon vuokraaminen Neuvostoliitolle laivastotukikohdaksi seuraaviksi 30 vuodeksi
• Menetettyjen alueiden taloudellisten laitosten palauttaminen (koneet ynnä muut)
• Liittoutumattomuus Neuvostoliittoa vastaan

Ulkomaisia arvioita

Ulkomaiset sanomalehdet julkaisivat omia arvioitaan Moskovan rauhasta jo 13. maaliskuuta. Neuvostoliiton kommunistisen puolueen pää-äänenkannattaja Pravda totesi pääkirjoituksessaan – joka luettiin myös Kominternin lähetyksessä Moskovan radiossa saman päivän aamuna – Neuvostoliiton saavuttaneen itselleen asettamansa päämäärät Leningradin turvaamiseksi ja piti sodan osasyynä ”englantilais-ranskalaisten imperialististen sodanlietsojien väliintuloa”. Saksan kansallissosialistisen työväenpuolueen pää-äänenkannattaja Völkischer Beobachter kirjoitti otsikolla ”Menetetty taistelu” 14. maaliskuuta 1940:

» Myöhään, hyvin myöhään, on Helsingin hallitus päättänyt luopua asenteesta, joka alusta alkaen oli toivoton. Pienellä Suomen kansalla ei ollut riittävää syytä ryhtyä tähän taisteluun, sillä eihän ollut kysymyksessä sen vapaus, vaan Moskovan vaatimukset olivat hyvin lievät; nytkin, suomalaisen pääpuolustuslinjan valtaamisen jälkeen, on neuvostohallitus tyytynyt verrattain vaatimattomiin alueluovutuksiin, jotka ovat luonteeltaan puhtaasti sotilaallisia. – – – Eivät Prahan etuilijaryhmät, eivät Varsovan itserakkaat pojat eivätkä Helsingin sosialistit olisi voineet viedä kansojaan sellaiseen umpikujaan, ellei länsivaltojen taholta olisi näiden maiden (Tšekkoslovakian, Puolan ja Suomen) suhteen harjoitettu niin hävytöntä peliä.»

Ruotsin lehdistö piti rauhanehtoja raskaina, mutta ei lopullisina, ja korosti sodan osoittaneen pohjoismaisen puolustusliiton solmimisen välttämättömäksi. Brittiläinen Evening Standard arveli, ettei Suomella ollut muuta mahdollisuutta kuin torjua länsimaiden tarjoama apu ja hyväksyä Venäjän ehdot, sillä ”muuten maa olisi joutunut vielä pahemman hävityksen kohteeksi kuin Flanderi maailmansodan aikana”. Yhdysvaltalaisen New York Herald Tribunen mukaan Moskovan rauhansopimus oli osoitus demokraattisten valtioiden kyvyttömyydestä auttaa vapautta rakastavaa pientä kansaa. Lehti arvosteli etenkin Yhdysvaltain kongressia hitaudesta ja epäröinnistä, jotka olivat sen mielestä vaikeuttaneet avun toimittamista taistelevalle Suomelle.

Moskovan rauhaa kutsuttiin jo sen voimassa ollessa myös välirauhaksi niin Suomen kuin Neuvostoliitonkin puolella. Neuvostoliitto määritteli sopimuksessa vain sotatoimien lopettamisen ehdot ja jätti Suomen ja Neuvostoliiton keskinäiset suhteet selvitettäviksi myöhemmissä järjestelyissä. Sitä ei kuitenkaan tule sekoittaa vuonna 1944 solmittuun Moskovan välirauhaan, joka päätti jatkosodan. Lopullisesti Suomen ja Neuvostoliiton sekä Ison-Britannian ja eräiden muiden liittoutuneiden välisen sodan tulokset määriteltiin Pariisin rauhansopimuksessa vuodelta 1947.

Rauhansopimuksen merkitys

Rauhansopimuksen seurauksena liki puoli miljoonaa suomalaista – noin 15 prosenttia silloisesta väestöstä – joutui jättämään kotinsa ja siirtymään Suomen uusien rajojen sisäpuolelle. Sodassa oli kaatunut yli 23 000 suomalaista, ja 45 000 haavoittuneesta noin 10 000 jäi pysyvästi invalideiksi. Suomen tuotantoon rauhansopimus iski melkoisen loven. Maan pelloista ja metsävaroista menetettiin noin kahdeksasosa, vesivoimasta lähes kolmannes sekä liikenteen ja teollisuuden kapasiteetista noin viidennes.

Vaikein pulma rauhansopimuksen solmimisen jälkeen oli poliittisten suhteiden kehittyminen Neuvostoliittoon. Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov lausui ensimmäisessä Neuvostoliiton korkeimman neuvoston sodanjälkeisessä istunnossa, että maiden väliset ongelmat oli nyt kerta kaikkiaan selvitetty. Myöhemmät tapahtumat osoittivat kuitenkin selvästi, ettei asia ollut näin. Jo rauhansopimuksen soveltamisessa syntyi tulkintavaikeuksia, jotka Neuvostoliitto pyrki suomalaisten mielestä mahdillaan ratkaisemaan edukseen. Neuvostoliiton uusi Helsingin-lähettiläs Ivan Zotov ei myöskään ollut sopiva henkilö parantamaan suomalaisten kyräilevää ja talvisodan jäljiltä entistäkin vihamielisempää asennetta itäistä suurvaltaa kohtaan. Jo Zotovin ensiesiintyminen kuvasi maiden välisten suhteiden tilaa. Zotov sattui saapumaan Helsinkiin 19. toukokuuta 1940, jolloin vietettiin kaatuneiden muistopäivää ja liput olivat puolitangossa. Vaivautumatta ottamaan asiasta tarkempaa selkoa Zotov tulkitsi suruliputuksen mielenosoitukseksi häntä vastaan ja esitti vastalauseensa ulkoministeriölle.

Taustaa

Rauhaa valmisteltiin talvella 1940 Tukholman Grand Hotelissa. Hella Wuolijoki oli jo joulukuun 1939 puolella sanonut ulkoministeri Väinö Tannerille voivansa yrittää yhteyttä Neuvostoliiton suuntaan Neuvostoliiton Tukholman-lähettilään Aleksandra Kollontain kautta, sillä Neuvostoliitto oli katkaissut suhteet Suomen viralliseen hallitukseen ja piti yhteyttä Kuusisen nukkehallitukseen. Wuolijoki keskusteli Grand Hotelissa muun muassa NKVD-miesten Andrei Grauerin ja Boris Jartsevin kanssa. Erkki Tuomioja on kertonut saaneensa tutkijana vuonna 2014 kopion näistä keskusteluista laaditusta neuvostoliittolaisten raportista. Tanner tapasi Kollontain Tukholmassa helmikuussa. Samoihin aikoihin oli Stalin saanut tiedon Ranskan ja Britannian Neuvostoliittoa vastaan suunnittelemista sotatoimista ja vaarasta, että ne pommittaisivat Bakun öljykeskusta. Professori Kimmo Rentolan mukaan tämä sai Stalinin suosiolliseksi rauhanpyrkimyksille. Vaikutusta oli ollut myös Wuolijoen viestillä, ettei Kuusisen hallituksella ole Suomessa kannatusta. 28. tammikuuta Molotov sähkötti Tukholmaan, ettei yhteyksille Helsinkiin ole olennaisia esteitä.

Entinen pääministeri ja myöhempi Suomen Berliinin-lähettiläs, professori Toivo Kivimäki kävi hallituksen toimeksiannosta helmikuun lopulla 1940 Saksassa tunnustelemassa sikäläisiä mielialoja ja toi palatessaan marsalkka Hermann Göringin terveiset, että suomalaisten kannatti – vaikka raskainkin ehdoin – tehdä rauha Neuvostoliiton kanssa, koska Suomi voisi saada menetyksensä myöhemmin takaisin korkojen kera. Göring tiesi, että Adolf Hitler aikoi kääntää aseensa itään heti kukistettuaan Britannian ja Ranskan. Göringin välittömänä taktisena motiivina Suomen ja Neuvostoliiton välisen sodan lopettamiseksi oli kuitenkin pyrkimys estää Suomelle apua tarjonneiden brittiläisten ja ranskalaisten pääsy Norjaan ja Ruotsin malmikentille. Professori Heikki Ylikankaan mielestä Suomi torjui länsivaltojen avun ja teki rauhan Neuvostoliiton kanssa nimenomaan Saksasta saatujen lupausten perusteella. Tutkija Markku Jokisipilän mukaan suurta akselivaltojen vastaista liittoumaa ei olisi milloinkaan syntynyt, jos Neuvostoliitto olisi ajautunut Saksan rinnalla sotaan länsivaltoja vastaan. Toisaalta tilanne olisi muuttunut kaoottiseksi ja varsinkin Etelä-Suomi joutunut kahden rintaman sotanäyttämöksi, mikäli suomalaiset olisivat yhdessä läntisen apuretkikunnan kanssa joutuneet taistelemaan sekä puna-armeijaa että Saksan Wehrmachtia vastaan.

Suomen ainoa valttikortti rauhanneuvotteluissa Neuvostoliiton johdon kanssa oli ollut läntisten liittoutuneiden avuntarjous, mutta nykytermein ilmaistuna se oli optio, jolla oli arvoa vain niin kauan kuin sitä ei lunastettu. Avuntarjouksen torjumiseen johti marsalkka Mannerheimin arvio, jonka mukaan rintama ei kestäisi enää kauan, lännen apu tulisi liian myöhään ja olisi liian vähäistä. Myöhemmin on ilmennyt, että liittoutuneiden apu ei olisi pelastanut Suomea, koska se oli valmisteltu heikosti, jopa kevytmielisesti. Muun muassa Suomen avuksi luvatuista sadasta Bristol Blenheim -pommikoneesta olisi ollut käytettävissä vain parikymmentä. Tätä ei kuitenkaan tiedetty helmi- ja maaliskuussa 1940 sen enempää Helsingissä, Tukholmassa kuin Moskovassakaan. Liittoutuneiden maihinnousu Norjaan olisi saanut Saksan, joka oli jo valmistellut Tanskan ja Norjan miehitystä, puuttumaan asioihin. Uuden rintaman avaaminen Pohjolassa olisi vetänyt Norjan ja Ruotsin mukaan suursotaan, joten myös Saksaa pelänneellä Ruotsilla oli omat intressinsä saada talvisota päättymään. Ruotsin silloinen ulkoministeri Christian Günther suorastaan painosti Suomen asiainhoitajan, entisen ulkoministerin Eljas Erkon välityksellä Suomen hallitusta hyväksymään miltei mitkä ehdot tahansa.

Moskovan rauhanneuvottelujen herkässä vaiheessa 11. maaliskuuta 1940 Suomen Tietotoimisto välitti Tidningarnas Telegrambyrålle (TT) Tukholmaan ennenaikaisen uutisen, jonka mukaan eduskunnan ulkoasiainvaliokunta oli hyväksynyt Neuvostoliiton asettamat rauhanehdot. Päämajan sensuuritoimisto valvoi tuolloin Suomesta ulkomaille suuntautunutta puhelinliikennettä, ja puhelun kuullut tarkkailija ilmoitti asiasta esimiehelleen, joka puolestaan välitti tiedon ulkoministeri Väinö Tannerille. Tanner kiivastui asiasta ja vaati uutisen kumottavaksi, mikä tapahtuikin. Peruutus ehti TT:lle kuitenkin vasta, kun alkuperäistä uutista oli levitetty muun muassa Lontooseen. Suomen valtuuskuntaa Moskovassa johtanut pääministeri Risto Ryti kertoi Helsinkiin palattuaan olevansa varma siitä, että Neuvostoliiton hallitus ei suostunut suomalaisten viime hetkellä esittämiin muutoksiin Suomen uuden itärajan suhteen juuri kyseisen uutisen vuoksi. Pää- ja ulkoministeri sekä päämaja vaativat asian perusteellista tutkintaa ja syyllisten saattamista rangaistuksiin. Tutkimuksissa ilmeni, että eduskunnan painatustöiden kanslian apulaispäällikkö, joka toimi myös STT:n eduskuntaselostajana, oli kuullut eduskunnan kahvilassa kahden ulkoasiainvaliokunnan jäsenen melko kovaäänisen väittelyn rauhanehdoista ja ilmoittanut – olettaen rauhanehtojen jo tulleen hyväksytyiksi – asiasta STT:n toimitusjohtajalle Eero A. Bergille. Seuranneessa oikeudenkäynnissä Berg, STT:n eduskuntaselostaja sekä uutisen Tukholmaan välittänyt STT:n toimittaja tuomittiin Helsingin raastuvanoikeudessa vankeusrangaistuksiin maanpetoksesta.

Katso myös

• Suomen aluemuutokset

Aiheesta muualla

• Yle Elävä arkisto: Rauhansopimusta käsittelevää aineistoa (Arkistoitu – Internet Archive) (ruotsiksi)
• Rauhansopimus Suomen Tasavallan ja Sosialististen Neuvostotasavaltojen Liiton välillä Finlex

Suomen ja Venäjän/Neuvostoliiton rauhansopimukset (päättyneet sodat)