Muinaiskarjalan kieli

Muinaiskarjala on oletettu kantakieli, josta suomen kielen itämurteiden (kaakkois- ja savolaismurteet), karjalan kielen eri muotojen sekä inkeroisen kielen voidaan selittää kehittyneen. (Terho Itkosen mukaan nimitys muinaiskarjala on otettu käyttöön suomen ja sukukielten tutkimuksessa 1940–1950-luvuilla.) Tätä kieltä arvellaan puhutun Laatokan länsirannikolla, alueella, jossa ensimmäisen vuosituhannen loppupuolella kehittyi myös arkeologisesti tunnistettava kulttuuri ja jota on vastaavasti nimitetty Muinais-Karjalaksi. Sen kukoistuskaudella 1100- ja 1200-luvuilla muinaiskarjalan kieli oli todennäköisesti varsin yhtenäinen. Kantasavo kehittyi muinaiskarjalasta, kun sitä puhuneiden nykyisen Mikkelin tienoille Savilahteen siirtyneiden asukkaiden kieleen sekoittui läntinen, luultavasti hämäläinen elementti. Aunuksenkannaksella eläneiden vepsäläisten muinaisvepsän ja muinaiskarjalan sulautumisesta puolestaan on syntynyt livvinkarjalan ja lyydin murteisto.

Pohjoiskantasuomesta kehittynyt muinaiskarjala on myös kalevalaisen runouden alkuperäinen kieli. Uusia innovaatioita muinaiskarjalassa olivat muun muassa vokaalien välisten *d:n ja *g:n katoaminen, monikkovartalo *-lOi-, jälkitavujen *e:n labiaalistuminen labiaalisten konsonanttien edellä, ä:llinen mennä-sana muodossa männä ja labiaalivokaaliset me, te ja he. Savon ja aunuksen erottua syntyneessä ydinkarjalassa muodostuivat astevaihtelusuhteet tk : t, sk : s ja st : ss sekä pronominimuodot mie/miun ja sie/siun. Uudempia muunnoksia ovat myös mahdollisesti saamelaisperäiset äänteenmuutokset aa > oa ja ää > eä.