Oliver Cromwell
Oliver Cromwell (25. huhtikuuta 1599 – 3. syyskuuta 1658) oli englantilainen sotilasjohtaja ja poliitikko. Uskonnoltaan hän oli puritaani. Kukistettuaan Kaarle I:n Englannin sisällissodassa Cromwell toimi Englannin, Irlannin ja Skotlannin yksinvaltaisena hallitsijana, lordiprotektorina, vuodesta 1653 kuolemaansa asti.[1][2]
| Oliver Cromwell | |
|---|---|
 Samuel Cooperin muotokuva Oliver Cromwellista vuodelta 1656. |
|
| Lordiprotektori | |
| Edeltäjä | Kaarle I (Englannin kuninkaana) |
| Seuraaja | Richard Cromwell |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 25. huhtikuuta 1599 Huntingdon, Englanti |
| Kuollut | 3. syyskuuta 1658 (59 vuotta) Lontoo, Englanti |
| Arvonimi | Hänen korkeutensa |
| Puoliso | Elizabeth Bourchier |
| Tiedot | |
| Uskonto | puritaani (independentti) |
 Nimikirjoitus |
|
Nuoruus
muokkaaCromwell syntyi Huntingdonissa, Cambridgeshiressa. Hän opiskeli Cambridgen Sidney Sussex Collegessa, joka oli vastikään perustettu, vahvasti puritaaninen korkeakoulu. Hän ei kuitenkaan koskaan valmistunut, luultavasti isänsä kuoleman takia. Sosiaaliselta taustaltaan Cromwell kuului alempaan aateliin, mutta hän putosi hetkellisesti lähelle talonpoikaisluokkaa ja toimi vuokraviljelijänä 1630-luvulla, kunnes hän peri enonsa omaisuuden ja nousi uudelleen korkeampaan asemaan[3].
Sisällissota ja valtakausi
muokkaaKuningas Kaarle I hallitsi Englantia yksinvaltaisesti. Kuninkaan ja parlamentin välit kiristyivät 1640-luvulla niin, että osapuolet alkoivat koota aseistusta toisiaan vastaan. Cromwell oli alun perin parlamenttiedustaja, joka kokosi sisällissodan alussa rautakylki-joukot, jotka muodostivat perustan sisällissodassa ratkaisevassa roolissa olleelle ”uuden mallin armeijalle” (New Model Army).[4] Kaarle I menetti valtansa lopullisesti 1648 ja seuraavana vuonna niin sanottu tynkäparlamentti lakkautti monarkian. Vuonna 1649 Cromwell johti menestyksekkään sotaretken Irlantiin estääkseen Kaarle I:n valtaa tavoitellutta poikaa Kaarle II:sta saamasta siellä jalansijaa. Irlannin vastarinta murskattiin säälimättömästi ja Droghedassa ja Wexfordissa tehtiin joukkomurhat. Irlanti jaettiin lahjamaina Cromwellin sotapäälliköille ja sotilaille ja iirinkielinen kantaväestö ajettiin Connaughtiin (to Hell or Connaught). Kaarle II asettui ensin Skotlantiin ja tunkeutui sitten Englantiin, jossa hänen joukkonsa murskattiin ja hän pakeni Ranskaan.
Cromwellista oli tullut 1650 armeijan komentaja, ja kaikki sotilaallinen valta oli hänellä. Vaikka hän oli puolustanut parlamenttia kuningasta vastaan, hän ajautui sen kanssa ristiriitoihin. Joulukuussa 1653 Cromwell hajotti parlamentin ja nimitti tilalle oman hallituksensa, joka nimitti Cromwellin protektoriksi.[5] Käytännössä Cromwell hallitsi tästä lähtien sotilasdiktaattorina. Cromwellin diktatuuri oli selvimmillään vuosina 1655–1656, kun hän hallitsi ilman parlamenttia suorin sotilasvoimin estääkseen rojalistiset salaliitot.[6]
Cromwell hallitsi kuolemaansa 1658 saakka diktaattorina. Hänen poikansa Richard Cromwell peri isänsä aseman, mutta ei pystynyt säilyttämään sitä. Parlamentti kutsui syrjäytetyn vallantavoittelija Kaarle II:n takaisin, ja tämä toteutti Englannin restauraation.[7] Cromwell haudattiin Lontoon Westminster Abbeyhin, mutta Kaarle II kaivatutti hänet ylös. Cromwell tuomittiin maanpetturuudesta ja ruumis mestattiin. Rautoihin laitettu ruumis katosi aikojen saatossa, mutta hänen irrotettu kallonsa vaelsi keräilijöiden ja museoiden kokoelmissa kolmensadan vuoden ajan, kunnes se lopulta 1960 haudattiin Cambridgen yliopiston alueelle.[2]
Saavutukset ja arviot
muokkaa
Cromwellin kaudella Englanti valtasi Jamaikan Espanjalta[8] ja voitti Alankomaat ensimmäisessä Englannin–Hollannin sodassa. Cromwellin aikana Englannin ulkopoliittinen voima kasvoi yleisesti.
Cromwellin luonnetta ja hallituskautta on vaikea kuvata yksiselitteisesti. Eräät painottavat hänen uskonnollista ja muuta suvaitsevaisuuttaan (muun muassa juutalaisten sallittiin palata maahan ensimmäistä kertaa Edvard I:n karkotettua heidät vuonna 1290[9][10]) ja edistysmielisyyttään, jota ei aikakauden yhteiskunnassa kuitenkaan ehdottomasti arvostettu.[11] Toisaalta on pantu merkille hänen häikäilemätön vallanhalunsa ja raa’at joukkomurhat Irlannin sotaretkellä, jotka ovat osaltaan vaikuttaneet Englannin ja Irlannin kahdenvälisiin suhteisiin ja käsityksiin toisistaan.[12]
Cromwellin arvo on edelleen kiistanalainen. Valistusaikana Cromwellia pidettiin häikäilemättömänä diktaattorina, joka käytti uskonnollisia syitä vain verukkeena vallan tavoitteluun. Vasta 1800-luvun puolimaissa historiantutkija Thomas Carlyle avarsi arviota Cromwellia ymmärtävään suuntaan. Carlyle korosti Cromwellin hallinneen kansan parhaaksi. Myös kuningasmieliset tutkijat myöntävät, että Cromwell oli terävänäköinen, jalomielinen ja lujatahtoinen johtaja.[7]
Lähteet
muokkaa- Black, Jeremy: A History of the British Isles. Palgrave Macmillan, 2003. ISBN 978-140390043-2 (englanniksi)
- Gentles, Ian: Oliver Cromwell. God’s Warrior and the English Revolution. Palgrave Macmillan, 2011. (englanniksi)
- Rystad, Göran: Otavan suuri maailmanhistoria. Osa 11. (Suomentanut Heikki Eskelinen) Helsinki: Otava, 1985. ISBN 951-1-08250-7
Viitteet
muokkaa- ↑ Interregnum. The Official Website of British Monarchy. (englanniksi)
- ↑ a b Tieteen kuvalehti Historia 6/2013, s. 11.
- ↑ Cromwell’s Wife and Children The Cromwell Association. Viitattu 14.12.2019. (englanniksi)
- ↑ Oliver Cromwell. Turun Lehti, 13.8.1901, nro 95, s. 7. Kansalliskirjasto. Viitattu 20.07.2014.
- ↑ Black 2003, s. 148.
- ↑ Gentles 2011, s. 163–165.
- ↑ a b Rystad 1985, s. 237–239.
- ↑ Black 2003, s. 150
- ↑ Black 2003, s. 149
- ↑ Old Jewry british-history.ac.uk. Viitattu 23.1.2019. (englanniksi)
- ↑ Black 2003, s. 148–149.
- ↑ ”Cromwell’s campaign, especially the capture of Drogheda and Wexford in 1649, has since become proverbial for cruelty, and as such plays a major role in the anglophobic Irish public myth.” Black 2003, s. 145
Aiheesta muualla
muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Oliver Cromwell Wikimedia Commonsissa