Omahat

Omahat ovat Yhdysvaltain Keski-lännessä asuva alkuperäiskansa. Omahat olivat sukua siouxeille ja edustivat Siouan-Dhegiha murreryhmää. He kuuluivat preerioitten maanviljelijöihin, mutta omaksuivat myös tasankojen biisoninmetsästäjien suosiman ratsastuskulttuurin.

Omahat
Väkiluku	6 000¹
Merkittävät asuinalueet Nebraska
Kielet	englanti, oma kieli
Uskonnot	kristinusko ja intiaaniuskonnot
Sukulaiskansat	osaget, iowat ja poncat.
Huomautukset ¹Väkimäärästä 4 200 asuu reservaateissa, loput niiden ulkopuolella.
Infobox OK

Siouxeista poiketen omahat eivät koskaan olleet sotajalalla Yhdysvaltoja vastaan, vaan pyrkivät rakentamaan näihin kestävät ystävyyssuhteet. 1700-luvun aikana tapahtuneet toistuvat siouxien hyökkäykset pudottivat merkittävästi omahien lukumäärää. Suurimmat tuhot sai aikaan kuitenkin isorokko, joka vuonna 1800 surmasi enimmän osan 2800:sta omahasta ja pudotti kansan lukumäärän alle viidensadan.

1800-luvun aikana omahat onnistuivat lisäämään kansansa kokonaismäärää, mutteivät nousseet kovin merkittävään asemaan. Vuosina 1830, 1836 ja 1854 he luovuttivat maansa Yhdysvalloille ja saivat hallitukselta tilalle reservaatin vanhoilta asuinalueiltaan Nebraskassa.

Historia

Legenda omahain syntymästä

Omahat sukulaiskansoineen asettuivat pääosin Kansasin ja Nebraskan alueille. Vihreällä alueella olevista intiaanikansoista pawneet olivat tulleet etelästä ja edustivat eri kieliryhmää.

Omahain juuret ovat saattaneet olla lähtöisin Atlantin rannikolta. Jo esihistoriallisella ajalla he aloittivat vaelluksensa sisämaahan ja kulkivat läpi monen nykyisen osavaltion. Ohiossa on mainittu olleen heidän kyliään Wabash-joen varrella lähellä nykyistä Cincinnatia. Täältä vaellus jatkui Minnesotaan ja Wisconsiniin päätyen lopulta Nebraskaan. Omahain suullinen historia kertoo varhaisen tarinan heidän syntymästään. Vaeltaessaan Ohion jokilaaksoista kohti länttä he muodostivat suuren määrän, joka oli jakaantunut useaan eri ryhmään. Ensimmäisenä liikkuva joukko pääsi turvallisesti edessä olevan suuren veden yli (arvatenkin Mississippi-joki.) Jälkimmäiset joukot joutuivat valtavan myrskyn riepoteltaviksi. Toisena kulkeva ryhmä jäi ansaan suurille hiekkasärkille loppuosan kansasta jäädessä vastakkaiselle rannalle odottamaan sään muuttumista. Eräiden lähdetietojen mukaan tämä tapahtui joskus vuosien 1650–1674 välillä.

Hiekkasärkille vangiksi jäänyt ryhmä puski itsensä läpi tuulen mukana lentävän harmaan hiekkapölyn ja saapui nykyiseen Iowaan. He kutsuivat itseään nimellä Pa-hod-ja, joka tarkoitti tomuneniä. Tästä ryhmästä muodostui myöhemmin iowien kansakunta. Ensimmäisenä joen ylittänyt ryhmä jatkoi kulkuaan vastavirtaan. He olivat Umahat, "vastavirtaan kulkijat". Nimi muuttui myöhemmin muotoon Omaha. Vastarannalle jääneet jatkoivat kulkuaan myötävirtaan. Heistä tuli neljä kansaa, jotka myöhemmin tunnettiin nimillä osaget, poncat, kawit ja quapawit.

1700-luku

Minnesotassa asuvien siouxien hyökkäykset saivat omahat siirtymään Nebraskaan. 1700-luvun alkupuolella he asettuivat Missourin läntisille rannoille Platte- ja Niobrara-joen välille. Ensimmäiset valkoiset turkismetsästäjät tapasivat paljon omahoita Bellevuen alueella metsästämässä riistaa ja harjoittamassa maanviljelyä. Nebraskassa jo aiemmin asuneet arikarat ja pawneet antoivat omahoille omasta kulttuuristaan monia piirteitä.

Vuonna 1770 omahain ylimmäksi johtajaksi nousi Blackbird (Washinggusaba), joka hallitsi kansaansa ja ympäristöään lujalla otteella. Hänen johdollaan omahat avasivat tuottoisat kauppasuhteet brittien, espanjalaisten ja ranskalaisten kanssa, ja solmivat pitävät suhteet myös Yhdysvaltoihin. Blackbird toimi päällikkönä omahain suurimmassa kylässä, joka sijaitsi Omaha Creekin varrella ja jonka nimi oli Tonwantonga. Siellä on sanottu asuneen yli tuhat intiaania.

Blackbird järjesti kauppasulkuja Missouri-joella, ja vaati kauppiaiden esittävän hänelle kaikki myynnissä olevat tuotteet. Näistä hän valitsi kiinnostavimmat. Omahat vaihtoivat majavan ja saukonnahkoja paitsi aseisiin ja ammuksiin myös brandyyn, kirkasvärisiin vaatteisiin, kiinalaiseen tavaraan, patoihin ja käsittelemättömään hopeaan. Omahoista kehittyi mestariluokan ratsastajia. Hyödyntämällä tämän taitonsa lisäksi briteiltä ostamiaan tuliaseita omahat kävivät verisiä kahakoita lakotojen, comanchien ja pawneiden kanssa. Viime mainituille he aiheuttivat tuntuvia menetyksiä aivan 1700-luvun lopulla käydyssä taistelussa.

Blackbird vahvisti hetkellisesti omahain asemaa vuosisadan lopulla voimakkaan hirmuhallitsijan ottein. Hänen kerrotaan myrkyttäneen kilpailijansa kunnes joku myrkytti hänet. Blackbirdin itsensä myrkyttämiä uhreja on saattanut oman kansan keskuudesta olla peräti 60. Hänen kerrotaan käyttäneen eurooppalaisilta kauppiailta ostamaansa arsenikkia.

Omahain voima murtuu

Omaha-opas. Yhdysvaltain armeija käytti omahoja oppaina. 1861-65 omahat sotivat Yhdysvaltain sisällissodassa pohjoisvaltioiden joukoissa etelävaltioita vastaan.

Skidi-pawneet kukistivat omahat vuonna 1800, mutta eivät tehneet sitä taistelussa. New Mexicosta palanneet pawneet toivat ryöstösaaliinsa mukana isorokon, joka levisi omahain keskuuteen. Vaikka tiedot omahain populaation suurista menetyksestä (alta 500 henkiinjäänyttä) ovat saattaneet olla liioiteltuja he kadottivat suurimman osan voimastaan. Samaan aikaan kuollut Blackbird jätti taakseen sekasortoisen joukon vailla kykenevää johtajaa. Hänen hautajaisissaan silminnäkijänä ollut henkilö kertoi, että omahat pelkäsivät kuolleena Blackbirdiä vielä enemmän kuin elävänä, eikä kukaan uskaltanut koskea päällikön ruumiiseen.

Epidemian jälkeen omahat tekivät perinnetietonsa mukaan itsemurhaiskuja pawneita ja cheyennejä vastaan. He ovat kertoneet pitäneensä kuolemaa parempana vaihtoehtona kuin elämää, jossa he joutuivat katselemaan lastensa rokon merkitsemiä kasvoja. Omahoista tuli samoileva, päämäärää vailla oleva kansa, jonka kauppiaat olivat hylänneet, ja joka oli jatkuvasti alttiina muiden naapurien hyökkäyksille.

Omahain kadonnutta vahvaa roolia Missourin jokilaaksoissa yritti elvyttää ylimmäksi päälliköksi valittu Big Elk (Ongpatunga), joka jo hyvin nuorena oli hankkinut pelottoman soturin maineen monissa intiaanisodissa. Hän oli viimeinen täysverinen omahapäällikkö ja ehti tehdä kaksi vierailua Washington DC:ssä Yhdysvaltain presidenttiä tapaamassa ja tuli tunnetuksi näiden vierailujen aikana loistavana puhujana. Hän jatkoi Blackbirdin viitoittamalla tiellä ja huolehti siitä, että välit valkoiseen mieheen pysyivät kunnossa. Big Elk ei onnistunut kuitenkaan koskaan saamaan edeltäjänsä veroista vaikutusvaltaa. Hänet haudattiin vuonna 1846 Bellevuen hautausmaalle Nebraskassa.

Logan Fontenelle, omahojen ylin päällikkö 1853-55.

Erinomaisena puhujana ja hyvänä neuvottelijana tuli tunnetuksi myös omahain ensimmäinen puoliverinen päällikkö Logan Fontenelle, intiaaninimeltään Shan-ga-sga. Hänen äitinsä oli omaha ja isänsä ranskalais-amerikkalainen turkismetsästäjä. Vuonna 1853 Fontenelle valittiin kaikkien omahojen ylipäälliköksi ja vuotta myöhemmin hän neuvotteli kansalleen reservaatin hyvin läheltä heidän entisiä asuinalueitaan koillisesta Nebraskasta. Hänen elämänkaarensa jäi kuitenkin lyhyeksi, sillä johtaessaan omahain metsästysseuruetta vuonna 1855 hän joutui siouxien surmaamaksi. Fontenelle oli kuollessaan 30-vuotias.

Susette "kirkassilmä" LaFlesche oli kuuluisa omaha. Hän oli päällikkö Iron Eyesin tytär. Opeteltuaan englannin kielen hän kirjailijantyönsä ohella ajoi etevänä puhujana intiaanien asioita.

Niin punaisten kuin valkoistenkin suuresti arvostama Fontenelle sai myöhemmin Nebraskassa useita maamerkkejä. Hänen kunniakseen perustettiin kaupunki ja nimettiin metsäalueita, puistoja, kouluja ja katuja.

Loputtomina jatkuneissa vihollisuuksissa siouxien kanssa omahat saivat tukea pawneilta, joiden kanssa olivat tehneet liiton. Nämä intiaanien väliset sotaisuudet jatkuivat pitkälle yli 1800-luvun puolivälin. Mormonit solmivat omahain kanssa ystävälliset suhteet voidakseen rauhassa kulkea näiden maitten läpi matkallaan Utahiin. Vuonna 1865 omahat myivät palan reservaatistaan Yhdysvalloille, joka antoi ostamansa maa-alueen winnebagoille. Seuraavien vuosikymmenien aikana uhkaavasti hupeneva biisonikanta nälkiinnytti omahain väestöä ja heidän oli turvauduttava yhä enemmän Yhdysvaltain tarjoamaan apuun.

Omahain 1800-luvun loppupuolen historiassa on maininta kahdestakin eri naisesta, jotka kumpikin onnistuivat vaikuttamaan toiminnallaan intiaanien tulevaisuuteen. Ensimmäinen mainituista naisista, Susette La Flesche, joka itsekin oli intiaani, ajoi rohkeasti niin omahojen kuin heidän sukulaistensa poncain asioita pyrkimällä säilyttämään näiden kulttuuria ja asuinalueita. Samoilla linjoilla liikkui toinen nainen, joka tuli intiaanien pariin täysin ulkopuolisena ihmisenä. Hän oli nimeltään Alice Fletcher, eräs ensimmäisistä naispuolisista antropologeista Vuonna 1881 hän aloitti tutkimustyönsä intiaanien parissa, ja asui omahain kylissä useamman vuoden tutkien heidän kulttuuriaan ja yhteiskuntaansa.Kun Yhdysvaltain hallitus vuonna 1882 koetti saada omahat siirtymään uuteen reservaatioon Oklahomassa, puuttui Fletcher tapahtumien kulkuun varsin määrätietoisella tavalla. Antaen kaiken tukensa omahoille, hän onnistui estämään muuttohankkeen toteutumisen ja säilyttämään omahojen asuinalueet Nebraskassa. Myöhemmin Fletcher adoptoi nuoren omaha-pojan.

Nykyaika

Walthillistä löytyy Susanna LaFleschen nimeä kantava sairaala.

Omahain reservaatti käsittää Macyn ja Walthillin pikkukaupungit, jotka sijaitsevat runsaan sadan kilometrin päässä Omahan kaupungista koilliseen. Reservaatin sisällä asuu 4 000 omahaa ja sen ulkopuolella noin 1 800. Heimon työllistäjinä voidaan mainita muun muassa oma Kasino ja Carl T. Curtis Health Education Center. Vaikka omahain pääkieli on englanti niin yli puolet heistä osaa myös omaa alkuperäistä murrettaan. Useita omahankielisiä sanakirjoja on saatavana.

Omahat tunnetaan parhaiten musiikistaan, mutta he ovat kunnostautuneet myös muille taiteen saroilla. Niinpä heidän taidettaan, maalauksia ja koriste-esineitä, löytyykin niin taidegallerioista, yksityisasunnoista kuin heimon kansallisesta päämajastakin. Omaha Francis LaFlasche oli eräs varhaisimmista tiedemiehistä. Hänen omaelämäkerrastaan The Middle Five on tullut klassikko.

Suurin vuosittainen tapahtuma on H'edewaci, ilon juhla ja kiitollisuuden osoitus hyvälle sadolle. Paremmin tämä laulamisesta, tanssimisesta ja rummutuksista tunnettu tilaisuus kulkee Pow-Wown nimellä. Samalla siitä on tullut eräs yleisimmistä intiaanikulttuurin tunnuksista. Elokuisin täydenkuun aikaan pidettävä juhla on avoin yleisölle.

Kulttuuri

Asuminen ja elinkeinot

Omahat omivat pawneiden ja arikarain kulttuurista lämpimiksi vuoratut maamajat, joissa voitiin asua myös kylminä kausina. He käyttivät myös wigwameja, jotka oli taitavasti päällystetty puunkuorella. Vielä myöhempinä aikoina, kun heistä tuli tasankokansa, heidän asuntoinaan oli tiipiitä, jotka oli omaksuttu siouxeilta. Asuntojen oviaukot osoittivat aina itään, kohti auringonnousua muistuttamassa heidän itäisestä alkuperästään. Majat olivat kookkaita ja niissä saattoi asua koko suku. Tarpeen vaatiessa myös hevosia saatettiin pitää sisällä majassa. Niin tiipiit kuin majatkin olivat yksilöllisen näköisiä omistajiensa mieltymysten mukaan.

Omahain pääelinkeino oli pawneilta ja arikaroilta omaksuttu maissinviljely. Biisoninmetsästys nousi majavan- saukonpyynnin ohella tärkeään asemaan. Linnustus kuului myös elinkeinojen joukkoon. Naiset keräsivät sieniä ja erilaisia juuria. Maapähkinät sekä artisokka, ja monet muut luonnon tuotteet kuuluivat omahain ravintoon. Kalastamiseen käytettiin erikoisnuolia ja teräviä puisia tikkuja.

Luokat ja klaanit

Omahat jakaantuivat erikseen sekä luokkiin että klaaneihin. Klaaneja oli kymmenen ja ne periytyivät isän puolelta muodostuen osagien tavoin taivasta ja maata edustavista vastakkaisista ryhmistä. Maaihmisten riittien uskottiin tuovan menestystä sodissa, kun taas taivaan klaanit turvasivat uskonnollisilla menoillaan hyvät suhteet henkimaailmaan. Omahain monet luokat jakaantuivat niin, että päälliköt kuuluivat omiin ryhmiinsä, poppamiehet ja papit omiinsa pelkän kansan taas muodostaessa erillisen ryhmän. Omahoilla oli myös salaseuroja, joilla kullakin oli omat erilliset tehtävänsä.

Avioliitto

Omahain keskuudessa moniavioisuus oli sallittua kuitenkin sillä edellytyksellä, että vaimojen lukumäärä ei saanut ylittää kolmea. Naisten korkean sosiaalisen aseman takia heidän mielipiteitään kuunneltiin ja aviomiehen julmuus katsottiin yhdeksi syyksi, jonka perusteella vaimo saattoi pyytää avioeroa. Lapset jäivät äitinsä, joskus myös aviomiehen äidin, huostaan. Eron vuoksi ei pidetty seremonioita ja kumpikin puolisoista sai vapaasti avioitua uudelleen.

Pukeutuminen, juhlat ja vapaa-aika

Pukeutumiseltaan omahat eivät juuri eronneet naapureistaan. He käyttivät sen ajan intiaanimuodin mukaisia pukinnahkaisia säärystimiä ja rimpsureunaisia paitoja. Hiukset annettiin kasvaa pitkiksi ja saatettiin usein muotoilla yhdeksi pitkäksi palmikoksi niskaan. Kauniita sulkia pidettiin yleisesti palmikon koristeena. Omahat olivat tavallista musikaalisempia ja jo pienet lapset opetettiin rakentamaan musiikki-instrumentteja. Heidän vuotuinen kohokohtansa oli Pow-wow. Tämä tansseihin ja lauluun perustuva tapahtuma juonsi alkunsa mahdollisesti heidän omasta kulttuuristaan 1600-luvulta.

Alice Fletcher ja Susette La Flesche kuvasivat sekä omaha-miehiä että naisia erityisen hyviksi uimareiksi ja sukeltajiksi.

Lähteet

• Anderson, Rani-Henrik ja Henriksson, Markku Intiaanit (Pohjois-Amerikan alkuperäiskansojen historia) Gaudeamus, 2010. ISBN 978-952-495-162-3
• Bradbury, John: Bradbury's Travels in the Interior of America, 1809-1811 (Travel in America), Applewood Books, 2007. ISBN 9781429000550
• Brasic, Charlotte, Jensen, Robin & Harvan, Anna: Leadership in interprofessional health education and practice Jones & Bartlett Learning, 2008. ISBN 9780763749835
• Calloway, Colin: One Vast Winter Coun, University of Nebraska Press, 2006. ISBN 978-0-8032-6465-6
• Hyde, George E: Pawnee Indians University Oklahoma Press 1988. ISBN 9780806120942
• Lowie, Robert Harry, Indians of The Plains, University of Nebraska Pr, 1982, ISBN 9780803279070
• Nester, William R: The Arikara War, Mountain Press Publishing Company, 2001. ISBN 0-87842-430-X
• O'Shea, John & Ludwickson, John: Archaeology and ethnohistory of the Omaha Indians: the big village site, University of Nebraska Press, ISBN 978-0803235564
• Santoro, Nicholas J. Atlas of the Indian Tribes of North America iUniverse, 2009 ISBN 978-1-4401-0795-5
• Thornton, Russell: American Indian holocaust and survival: a population history since 1492, University of Oklahoma, 1990. ISBN 9780806122205
• Virrankoski, Pentti: Yhdysvaltain ja Kanadan intiaanit, Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1994. ISBN 951-717-788-7.
• Washington, Irwing: The Analectic magazine ...: comprising original ..., Niteet 1–2;Nide 1820, M. Thomas, 1813
• Yenne, Bill Encyclopedia North American Indian Tribes, Bison Book, 1986, ISBN 0-600-50266-X