Oravaisten taistelu

Oravaisten taistelu käytiin 14. syyskuuta 1808 Oravaisissa Pohjanmaalla. Sitä pidetään yleisesti yhtenä Suomen sodan ratkaisutaisteluista. Taistelussa kreivi Nikolai Kamenskin komentamat 7 000 venäläistä voittivat kenraali Carl Johan Adlercreutzin 5 000 suomalaista ja ruotsalaista sotilasta.

Oravaisten taistelu
Osa Suomen sotaa
”Ruotsalaisten viimeinen hyökkäys” Magnus Adlercreutzin maalaus
Päivämäärä: 14. syyskuuta 1808 Paikka: Oravainen Lopputulos: Venäläisten voitto
Osapuolet
Ruotsi	Venäjän keisarikunta
Komentajat
Carl Johan Adlercreutz	Nikolai Kamenski
Vahvuudet
5 000	7 000
Tappiot
740 kaatunutta	900 kaatunutta

Oravaisten taistelua kuvaava kartta.

Taustat

Ruotsin ja Venäjän välinen Suomen sota oli kääntynyt Ruotsille epäedulliseksi. Suomen armeija oli käyttänyt suuren osan kesää 1808 sotatoimissa Etelä-Pohjanmaalla lyöden venäläiset muun muassa Lapuan, Alavuden ja Kauhajoen taisteluissa, mutta armeijan ylipäällikkö Wilhelm Mauritz Klingspor ei osannut käyttää näitä menestyksiä hyväkseen. Tuntuvia vahvistuksia saanut venäläinen kreivi Friedrich Wilhelm von Buxhoevden määräsi alaisensa kenraali Kamenskin aloittamaan elokuussa operaatiot suomalaisten työntämiseksi pois Pohjanmaalta. Murskattuaan suomalaisten vastarinnan Karstulan taistelussa Kamenski hyökkäsi kenraali Carl Johan Adlercreutzin komentaman pääarmeijan kimppuun Kuortaneen Ruonan kylässä 30. elokuuta 1808. Kolme päivää kestänyt taistelu päättyi lopulta Kamenskin voittoon ja suomalaisten mahdollisuudet maansa puolustamiseksi alkoivat himmetä. Armeija perääntyi rannikolle ja varusti uudet asemat Oravaisiin, jossa sitä täydennettiin ruotsalaisilla rykmenteillä.

Eversti Georg Carl von Döbelnin joukot voittivat Juuttaan taistelussa Suomen armeijan perääntymistien katkaisemista yrittäneet venäläisjoukot 13. syyskuuta. Adlercreutz oli ryhmittänyt 5 000 miehen joukkonsa Oravaisiin ja toivoi pysäyttävänsä vastustajansa siellä. Huomionarvoista taistelussa on, että asemissa oli ensimmäistä kertaa sodan aikana enemmän ruotsalaisia kuin suomalaisia joukkoja. Ruotsalaisilta puuttui kuitenkin kokemusta, jota olisi kipeästi tarvittu ja suomalaiset taas olivat lopen uupuneita monen päivän marssimisesta ja kesän uuvuttavista sotatoimista. Oravaisissa oli hyvää vauhtia kehittymässä sodan ratkaiseva isku, joka tuhoaisi lopullisesti Ruotsin kuninkaan Kustaa IV Aadolfin unelmat Suomen takaisinvaltauksesta.

Taistelu

Suomalaiset odottivat jännittyneinä 14.9. asemissaan venäläisten saapumista. Aamu oli vielä pimeä kello viiden aikaan, kun etuvartion miehet alkoivat kuulla ratsuväen kavioiden kopsetta. Heillä oli selkänsä takana joki ja silta, jotka oli tarkoitus jättää, mikäli venäläiset hyökkäisivät. Kasakkakenraali Jakov Kulnevin johtamat kärkijoukot törmäsivät sillan kohdalla ruotsalaiseen kenttävartioon ja ensimmäiset laukaukset vaihdettiin. Kamenski oli käskenyt Kulnevin edetä suomalaisten tuntumaan, mutta välttämään hyökkäystä. Kulnev, joka useampaan otteeseen oli jo hyökännyt mahdottomissa olosuhteissa, kävi nyt täysin selittämättömästi omin päin hyökkäämään ruotsalaisten etuvartioihin, joita täydennettiin nopeasti. Eversti von Platenin komentama Hälsingen Rykmentti kävi urhoollista vastarintaa Kulnevin jatkuvia hyökkäyksiä vastaan. Viisi tuntia kestänyt kiivas tulitaistelu kulutti kuitenkin Adlercreutzin miehiä ihan yhtä lailla kuin venäläisiäkin ja niin kenraali päätti vetää miehensä taaksepäin. Taistelussa sankarin maineeseen nousseen, vain 15-vuotiaan aliluutnantti Wilhelm von Schwerinin tykkipatteri tuki menestyksellisesti tätä irtaantumista. Urhea teiniupseeri sai lopulta sirpaleen rintaansa ja kuoli muutamaa viikkoa myöhemmin.

Kulnev rohkaistui tästä käänteestä, vaikka Kamenskin apuvoimat eivät olleet vieläkään saapuneet. Ilmeisesti hän päätti voittaa taistelun yksinään ja lähti tekemään kiertoliikettä suomalaisten oikeaa sivustaa vastaan. Hänen joukkonsa juuttuivat kuitenkin Fjärdsån virran kohdalle ja yritys torjuttiin. Samaan aikaan saapuivat kenraali Demidovin venäläisjoukot suomalaisten vasemmalle sivulle, jossa 4. Prikaati oli asemissaan ja yrittivät niin ikään murtaa näiden linjat. Hyökkäys ei onnistunut, ja suomalaiset, ilman Adlercreutzin käskyä, tekivät epäonnistuneen vastahyökkäyksen. Rynnäkkö söi pahasti puolustajien kuluneita voimia.

Mutta Kulnev ei ollut tullut Oravaisiin luovuttaakseen. Kello kahden aikoihin iltapäivällä hän toisti hyökkäyksensä vasemmalla Adlercreutzin oikeaa sivustaa vastaan. Adlercreutz havaitsi nyt venäläisten heikentyneen keskustan ja antoi joukoilleen hyökkäyskäskyn. Eversti Brandströmin kaksi pataljoonaa suorittivat niin ankaran ja hurjuutta uhkuvan pistinrynnäkön, että venäläisetkin sitä ihailivat. Kulnevin miehet murtuivat ja pakenivat metsän suojiin tasalle, josta taistelu oli alkanutkin. Mutta menestys sai Adlercreutzin jatkamaan hyökkäystään liian pitkälle. Pian ruotsalaisilla oli vastassaan Kulnevin lisäksi Kamenskin koko armeija, yhteensä n. 7 000 miestä. Brandström totesi joutuneensa harjanteen taakse sijoitetun 3 000 venäläisen väijytykseen. Kun sotilaat vielä olivat väsyneitä ankarasta rynnäköstään, työnsi venäläisten ylivoima nämä katkerasti taistellen takaisin. Kamenskin oli siis onnistunut houkutella Adlercreutz ulos erinomaisista asemistaan, Kulnevin miesten pako oli ilmeisestikin vain nopeasti kyhäilty sotajuoni.

Kamenski oli kaapannut jälleen aloitteen itselleen ja hän käski Demidovin vielä kerran hyökätä oikealla Adlercreutzin vasempaan sivustaan. Venäläiset työntyivät tappioista välittämättä kiivaassa kuulasateessa eteenpäin ja pian alkoi ruotsalaissuomalaisen armeijan tilanne olla kestämätön. Masentuneet joukot joutuivat katselemaan, kun 100 Uplannin Rykmentin miestä saarrettiin avoimella niityllä ja pakotettiin antautumaan. Jatkuvan kahakoinnin seurauksena Suomen Armeija kirjaimellisesti vuoti kuiviin. Kello seitsemän aikoihin illalla, kun taistelu oli jo kestänyt 14 tuntia, antoi Adlercreutz viimein käskyn jättää viimeisetkin asemat. Pimeyden laskeutuessa armeija perääntyi hätäisellä kiireellä pohjoiseen. Se oli tehnyt voitavansa ja epäonnistunut.

Lopputulos

Oravaisten taistelu oli Suomen sodan verisin yhteenotto. Suomalaisruotsalaiset joukot menettivät 740 miestä ja Kamenski kärsi vielä enemmän, yli 900 miehen tappion. Sodan lopputulos sinetöitiin Oravaisissa. Haavoittuneiden huudot kaikuivat yössä, kun Suomen armeija laahautui kuolemanväsyneenä ja tappiomielialan murentamana pohjoiseen, aina Vetelinjoen toiselle puolelle, jonne se varusti asemat itselleen. Venäläiset yrittivät katkaista suomalaisten tien myös Kruunupyyssä, josta he hyökkäsivät Kokkolassa Kaukon sillalla olevien majuri von Fieandtin joukkojen kimppuun 1 500 miehellä. Yritys kuitenkin torjuttiin, ja kun kenraali Gripenberg prikaateineen iski venäläisten kimppuun oli näiden vetäydyttävä Alaveteliin.

Suomen armeijan ylipäällikkö, sotamarsalkka Klingspor perusti päämajansa Lohtajalle, ja kun Kamenski oli edennyt Kokkolaan, ryhtyi hän neuvottelemaan venäläisen kollegansa von Buxhoevdenin kanssa aselevosta. Yleisen nääntymyksen vallitessa kummallakin puolella venäläiset suomalaisten yllätykseksi suostuivat sopimukseen. Venäläisten suuret huoltovaikeudet kärjistyivät syyssateiden piiskaamilla huonoilla teillä. 29. syyskuuta allekirjoitettu Lohtajan aseleposopimus oli venäläisille sikäli varsin edullinen, että siinä määriteltiin armeijoiden uudet rajat. Rannikolla oli suomalaisten peräännyttävä Himangalle ja venäläiset puolestaan pysähtyisivät Lohtajalle. Paikkakuntien välille jäävää aluetta ei saanut miehittää.

Oravaisten taistelun muistopilari on Minnestodsin tien varrella kalliolla.

Lähteet

• Suomen sodan unohdetut sankarit, Anders Persson
• Eteläpohjalaisia taistelussa I, Aulis Alanen
• Lappalainen, Wolke, Pylkkänen: Suomen sodan historia 1808–1809. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura / Karttakeskus, 2008 (suom.kiel.). ISBN 978-951-593-197-9
• Museovirasto, Oravaisten taistelutanner ja Minnestodsin tie.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Oravaisten taistelu Wikimedia Commonsissa

Suomen sota