Pakko-oireinen häiriö

Pakko-oireinen häiriö (myös OCD, lyhenteenä sanoista obsessive-compulsive disorder) on psykiatrinen häiriö, joka luokitellaan ICD-10 tautiluokituksessa ahdistuneisuushäiriöihin. Pakko-oireita voi liittyä myös muihin psyykkisiin häiriöihin kuten masennukseen. Pakko-oireinen häiriö ilmenee monissa muodoissa, mutta useimmiten se esiintyy potilaan pakonomaisina ajatusmalleina ja/tai tapana tehdä joitakin rituaalinomaisia tehtäviä eli pakkotoimintoja, joiden tarkoituksena on suojella ihmistä oletetulta uhkalta tai katastrofilta. Potilas yrittää varmistaa, ettei itse aiheuta muille tai itselle peruuttamatonta vahinkoa. Useimmilla ihmisillä on pakonomaisia tai ahdistavia ajatuksia ja impulsseja. Pakko-oireesta kärsivä ahdistuu näistä ajatuksista, ja pakkotoimintojen avulla hän yrittää poistaa tai vähentää huolta ja siitä seuraavaa ahdistusta.

Pakko-oireinen häiriö
Toistuva käsienpesu on pakko-oireisen häiriön yleinen oire.
Luokitus
ICD-10	F42
ICD-9	300.3
Tautitietokanta	33766
MedlinePlus	000929
MeSH	D009771
Huom!	Tämä artikkeli tarjoaa vain yleistä tietoa aiheesta. Wikipedia ei anna lääketieteellistä neuvontaa.
Infobox OK

Pakko-oireisen häiriön erottaminen muista ahdistuneisuuden muodoista, kuten tavallisesta jännityksestä ja stressistä, on tärkeää. Henkilöllä, joka vaikuttaa tiettyyn aiheeseen takertuneelta tai on täydellisyyttä tavoitteleva, ei välttämättä ole pakko-oireista häiriötä. Pakko-oireiseksi potilas voidaan määritellä silloin, kun pakonomaisiin ajatuksiin tai toimintoihin menee aikaa yli kaksi tuntia päivässä tai kun oireista on muuten merkittävää haittaa ihmisen toimintakyvylle.

Yleisyys

Nykytutkimus on osoittanut, että pakko-oireinen häiriö on paljon yleisempi kuin aiemmin luultiin. Noin 2–3 prosentilla Yhdysvaltain väestöstä oletetaan olevan pakko-oireinen häiriö tai sen oireita. Monet häpeilevät oireitaan, minkä vuoksi näihin lukuihin ei ole kirjattu läheskään kaikkia häiriöstä kärsiviä ja prosentit voivat olla korkeammatkin.

Aiheuttajat

Häiriöön sairastumisen voi nähdä äärimmäisenä stressireaktiona. Henkilön itselleen asettamien tai sisäistämien äärimmäisten vaatimusten tai ihanteiden ja todellisuuden välillä on sovittamaton ristiriita. Jos ihminen ei voi toteuttaa vaatimuksiaan tai elää niiden mukaan, aiheuttaa se voimakkaan ahdistuksen, jota pyritään hallitsemaan pakkoajatuksilla (obsessiot) ja pakkotoiminnoilla eli rituaaleilla (kompulsiot).

Tuoreet tutkimukset ovat paljastaneet mahdollisen geneettisen mutaation, joka voisi olla pakko-oireisen häiriön aiheuttaja. Tutkijat ovat löytäneet hSERT-geenissä mutaation perheissä, joissa esiintyy pakko-oireista häiriötä ja jotka eivät ole toisilleen sukua. Ensimmäisen asteen sukulaisista (vanhemmat, sisarukset, lapset) 3–20 prosentilla on todettu sama häiriö, mutta edelleen lienee lähes mahdotonta sanoa, onko lopulta kyse geneettisestä vai sosiaalisesta perimästä, todennäköisesti molemmista. Yleensä pakkoneurootikot ovat kasvaneet tavalla tai toisella ahdistavassa ympäristössä ja pyrkineet sopeutumaan siihen omaa käyttäytymistään ja tunnetilaansa säädellen – ja lopulta kovan hinnan sopeutumisestaan maksaen.

Joidenkin tapausten uskotaan johtuvan ainakin osittain lapsuuden aikaisesta streptokokki-infektiosta. Näitä tapauksia kutsutaan nimellä PANDAS. Naisilla pakko-oireinen häiriö saattaa ainakin osittain johtua alhaisista estrogeenitasoista.

Fysiologinen perusta

OCD:n hoitoon erikoistuneen Jeffrey Schwartzin mukaan pakko-oireet johtuvat aivotoiminnan häiriöstä, jossa potilaan aivojen päätöksenteosta vastaava orbitofrontaalisen aivokuoren ja tottumuksista vastaavan häntätumakkeen aktiivisuus on poikkeuksellisen suurta jopa levossa. Tämä johtaa Schwartzin mukaan kuolemanpelkoa muistuttavaan voimakkaaseen pelkotilaan, joka lievittyy ainoastaan pakko-oireisen käytöksen avulla. Potilaat käyttäytyvät tämän vuoksi tavalla, jonka he itsekin tunnistavat epärationaaliseksi.

On myös huomattu, että orbitofrontaalisen aivokuoren ja häntätumakkeen toiminta muuttuu normaalimmaksi, jos potilaan pakko-oireet lievittyvät esimerkiksi meditaatioharjoitusten avulla.

Pakkotoiminnot

Pakkotoiminnot ovat toimintoja, joita potilas suorittaa, yleensä toistuvasti, yrittääkseen torjua pakkomielteensä tai saadakseen niihin helpotusta. Muiden mielestä nämä pakkotoiminnot voivat olla turhia. Potilaasta itsestään ne tuntuvat kuitenkin tärkeiltä, ja ne pitää suorittaa tietyillä tavoilla ikävien seurausten pelon aiheuttaman stressin vuoksi. Potilas saattaa esimerkiksi tarkastaa yhä uudestaan, onko pysäköity auto lukittu, tai sytyttää ja sammuttaa valot useita kertoja ennen huoneesta lähtöä. Potilas, joka pelkää taudin saamista tai saastumista, peseytyy jatkuvasti ja välttää koskemasta likaisiin esineisiin tai roskiin. Yleensä toiminnot suoritetaan niin tottuneesti, etteivät muut huomaa niitä. Tyypilliset pakkotoiminnot ovat ylenmääräinen peseytyminen ja peseminen, tarkistelu, tavaroiden hamstraaminen, koskettelu, laskeminen ja järjestely sekä muut rituaalinomaiset toiminnot, joiden potilas tuntee helpottavan pakkomiellettä.

Pakko-oireisen ihmisen rituaalit saattavat olla varsin pikkutarkkoja. Esimerkiksi pakko-oireinen tupakoitsija voi uskoa, että tupakoinnin lopettaminen on mahdollista vain kuukauden 13. tai 27. päivänä ja vain kun hänellä on illalla neljä savuketta hallussaan.

Suurin osa potilaista tiedostaa, etteivät heidän käytöksensä ja ajatuksensa ole järkeviä, mutta he tuntevat ne välttämättömiksi saadakseen pelon tunteet pois. Koska potilaat ovat tietoisia käytöksensä järjenvastaisuudesta mutta eivät saa pakko-oireitaan pois, pakko-oireista häiriötä pidetään yhtenä turhauttavimmista ahdistuneisuushäiriöistä. Henkilö, joka pakonomaisesti tarkistelee, onko ulko-ovi lukossa, voi uskotella itselleen, että oven tarkistelun aiheuttama ajankulu ja stressi eivät ole mitään verrattuna murtovarkaan uhriksi joutumisen aiheuttamiin ongelmiin, ja ajattelevat siksi tarkistelun olevan parempi vaihtoehto. Käytännössä tämä voi johtaa pitkään tarkistelun kierteeseen.

Päänsisäiset pakkotoiminnot

Kaikki potilaat eivät toteuta pakkotoimintoja. Viime vuosina on diagnosoitu enemmän puhtaasti obsessiivista pakko-oireista häiriötä. Tämä pakko-oireisen häiriön muoto toteutuu vain pään sisällä. Tällaisia ovat esimerkiksi sanojen tai fraasien toistelu tai laskeminen.

Pakkoajatukset

Pakkomielteet eli pakkoajatukset ovat epämiellyttäviä tai ahdistavia ajatuksia, joita potilas ei voi lakata ajattelemasta. Tyypillisiä pakkomielteitä ovat taudin saamisen pelko sekä itsensä tai toisten satuttaminen. Pakkoajatukset voivat liittyä oikeastaan mihin tahansa, kuten parisuhteeseen, uskontoon, seksuaaliseen suuntautumiseen tms.

Pakkomielteet ovat tyypillisesti automaattisia, tiheään esiintyviä, ahdistusta aiheuttavia ja vaikeasti hallittavissa tai lopetettavissa. Potilaan mieltä kalvaa useimmiten asia, jota hän eniten pelkää. Potilaat, jotka pelkäävät loukkaavansa tai satuttavansa itseään tai jotakuta toista, ovat itse asiassa taipuvaisia tekemään näin huomattavasti epätodennäköisemmin kuin keskivertohenkilö.

Oireiden seuraukset

Häiriö heikentää usein elämän laatua. Kuten monet muut stressihäiriöt, pakko-oireinen häiriö voi aiheuttaa myöhemmin masennusta. Häiriön aiheuttama ahdistus voi johtaa toivottomuuden tunteeseen. Pakko-oireisen häiriön vaikutukset, varsinkin sen oireiden aiheuttama ajankulu, voivat aiheuttaa ongelmia työssä ja ihmissuhteissa. Myös tietoisuus häiriön järjenvastaisuudesta voi ahdistaa. Vakavaa pakko-oireista häiriötä sairastavilla henkilöillä voi mennä pakkotoimintoihin useita tunteja päivässä. Pakkomielteen laukeamista välttääkseen he usein myös välttävät tiettyjä tilanteita tai paikkoja.

Jotkut menestyvät kuitenkin työssään ja ihmissuhteissaan, ja moni osaa piilottaa pakko-oireensa kokiessaan ne hävettäviksi.

Määritelmä

Jotta OCD-diagnoosin voisi tehdä, on oltava DSM-IV-TR:n kriteereiden mukaan joko pakkomielteitä, pakkotoimintoja tai molempia. DSM-IV-TR nimeää diagnoosin kriteereiksi seuraavat pakkomielteet ja pakkotoiminnot.

• Pakko-ajatus:
  • Toistuvat ja itsepintaiset ajatukset, impulssit tai mielikuvat, jotka koetaan häiriön jossakin vaiheessa häiritseviksi, sopimattomiksi ja jotka aiheuttavat huomattavaa ahdinkoa tai ahdistuneisuutta.
  • Ajatukset, impulssit tai mielikuvat eivät ole vain kohtuutonta huolta tosielämän ongelmista.
  • Henkilö yrittää tukahduttaa tai sivuuttaa nämä ajatukset, impulssit tai mielikuvat tai neutralisoida niitä muilla ajatuksilla tai toiminnoilla.
  • Henkilö tiedostaa, että nämä ajatukset, impulssit tai mielikuvat ovat hänen oman mielensä tuotteita eivätkä perustu todellisuuteen.
  • Taipumus takertua pikkuasioihin, joita henkilö ei pysty korjaamaan tai joihin hän ei voi vaikuttaa.

• Pakkotoiminto:
  • Toistuva käyttäytyminen tai hermotoiminnot, joita henkilö tuntee olevan pakotettu suorittamaan vastauksena pakkomielteeseen tai kuuluvan sääntöihin, joita täytyy noudattaa tarkasti.
  • Käyttäytymiset tai toiminnot on tarkoitettu ennalta ehkäisemään tai vähentämään ahdistusta tai ennalta ehkäisemään jotain tapahtumaa tai tilannetta; nämä käyttäytymiset tai toiminnot eivät kuitenkaan todellisuudessa neutralisoi tai ennalta ehkäise sitä, mitä niiden on tarkoitus ehkäistä, tai ne ovat erittäin kohtuuttomia.

Näiden kriteereiden lisäksi kyseisen henkilön täytyy jossakin häiriön vaiheessa itse huomata, että nämä toiminnot ovat kohtuuttomia tai tarkoituksettomia. Pakkomielteiden tai pakkotoimintojen täytyy olla ennen kaikkea aikaa kuluttavia (niihin kuluu aikaa enemmän kuin tunti päivässä), niiden täytyy aiheuttaa ahdinkoa tai aiheuttaa sosiaalisten, ammatillisten tai koulunkäyntiin liittyvien toimintojen heikkenemistä. OCD aiheuttaa usein masennusta muistuttavia tunteita.

Eronteko muihin ongelmiin

Pakko-oireinen häiriö on erilainen kuin peliriippuvuus tai ylensyönti. Pakko-oireiset eivät aktiivisesti halua toteuttaa pakkotoimintojaan, kun taas peliriippuvaiset ja ylensyöjät saavat ainakin jonkun verran mielihyvää toiminnastaan.

Termi pakko-oireinen tarkoittaa yleensä puhekielessä henkilöä, joka on pikkutarkka tai täysin johonkin tehtävään syventynyt. Tällainen käytös ei kuitenkaan välttämättä ole pakko-oireista. On tärkeää erottaa OCD muista ahdistuneisuushäiriöistä, kuten tavanomaisesta jännityksestä ja stressistä. Henkilöllä, jolla on merkkejä sairaalloisesta kiintymyksestä toiseen henkilöön tai objektiin yleisesti tai jolla on perfektionismin ominaisuuksia, ei välttämättä ole OCD:ksi määriteltyä tilaa.

Yhtä aikaa esiintyvät sairaudet

Joillakin potilailla on muita samanaikaisia sairauksia, kuten sosiaalisten tilanteiden pelko, Touretten syndrooma, ihon pakonomainen nyppiminen, ruumiinkuvahäiriö tai karvojennyppimishäiriö. Usein myös pakko-oireisesta häiriöstä kärsivät sairastuvat masennukseen.

Hoito

Pakko-oireisen häiriön hoito kannattaa aloittaa nuorella iällä ja psykoterapia on osoittautunut keskeiseksi hoitomenetelmäksi, joskin myös lääkehoidosta saattaa olla apua oikeassa vaiheessa. Arviolta kolmasosalla tauti jää vaivaamaan hoidon jälkeen.

Jos ja kun pakko-oireisen häiriön tunnistaa, itsehoito saattaa olla hyvinkin tehokasta. Jotkut ovat parantuneet tai saaneet huomattavaa helpotusta tutustumalla Edna Foan suomennettuun kirjaan Kerrasta poikki ja noudattamalla sen itsehoito-ohjelmaa.

Käyttäytymisterapia (BT) ja kognitiivinen käyttäytymisterapia (CBT) ovat pakko-oireiseen häiriöön sopivia hoitomuotoja. Lääkkeet voivat nopeuttaa ja helpottaa hoitoa, mutta asiantuntijoiden mukaan nämä kaksi terapian muotoa ovat selvästi parhaat vaihtoehdot. Lääkkeet eivät yleensä hillitse oireita yhtä hyvin, ja oireet palaavat, jos lääkitys lopetetaan.

OCD:n hoitoon erikoistuneen Jeffrey Schwartzin mukaan pakko-oireisen häiriön hoidossa on oleellista mieltää pakko-oireet ikään kuin aivojen itsenäisen toiminnan tuotoksiksi, jotka ovat irrallaan heidän omasta persoonastaan. Lisäksi on tärkeää, että potilas löytää jotain itselle sopivaa tekemistä, johon voi kohdistaa huomionsa pakko-oireiden ilmaantuessa. Pakko-oireisiin on myös opittava suhtautumaan täysin merkityksettömänä asiana.

On myös huomattu, että orbitofrontaalisen aivokuoren ja häntätumakkeen toiminta normalisoituu, kun potilas paranee pakko-oireistaan esimerkiksi meditaatioharjoitusten avulla.

BT:ssä tai CBT:ssä käytetään ERP:tä (Exposure Response Prevention - Altistus-vasteen välttäminen) – aluksi esimerkiksi tautikammoinen joutuu koskettamaan jotakin vain miedosti saastaiseksi mieltämäänsä, kuten pyyhettä, joka on koskettanut toista pyyhettä, joka on koskettanut ”likaisessa” paikassa, kuten koulussa, ollutta kirjaa koskettanutta hammastikun päätä. Sen jälkeen he tajuavat, että he voivat koskettaa jotakin hieman enemmän ”saastaista”.

Pakko-oireiset ovat usein peloissaan siitä, että he olisivat hulluja tai tulossa hulluksi. He ovat usein erittäin sairaudentuntoisia oireidensa suhteen ja saattavat hävetä oireitaan siinä määrin, etteivät kerro niistä kenellekään. Monelle pakko-oireista kärsivälle on helpottavaa saada tietää, ettei hän ole ainoa, joka kärsii, ja että "tavallisilla" ihmisilläkin on pakko-oireita, joihin he eivät kuitenkaan kiinnitä erityistä huomiota.

Lääkehoitona voi kokeilla SSRI-lääkkeitä. Vaste ei kuitenkaan tule nopeasti ja vaikka hoito olisi tehoavaakin (ehkä alle 50 % tapauksista), niin potilaat mielellään lopettavat lääkityksen siihen liittyvien haittojen vuoksi. Jotkin lääkkeet, kuten gabapentiini, on joissain tapauksissa todettu toimiviksi hoidossa. Oireet tahtovat palautua, kun lääkitys lopetetaan.

Katso myös

• Ahdistuneisuushäiriö
• Aspergerin oireyhtymä
• Dysmorfinen ruumiinkuvan häiriö
• Masennus eli depressio
• Perfektionismi
• Psykedeeliterapia
• Touretten oireyhtymä
• Trikotillomania
• Vaativa persoonallisuus eli pakko-oireinen persoonallisuushäiriö

Aiheesta muualla

• Pakko-oireinen häiriö, Terveysportti.fi
• Leahy Robert L., Älä huoli, Tammi, 2008
• http://yle.fi/akuutti/arkisto2003/090903_c.htm (Arkistoitu – Internet Archive)
• Pakko-oireinen häiriö (Mielenterveystalo.fi) (Arkistoitu – Internet Archive)