Paul Cézanne

Paul Cézanne (19. tammikuuta 1839 Aix-en-Provence, Bouches-du-Rhône – 22. lokakuuta 1906 Aix-en-Provence, Bouches-du-Rhône) oli ranskalainen taidemaalari.

Paul Cézanne
Omakuva, 1875.
Henkilötiedot
Syntynyt	19. tammikuuta 1839 Aix-en-Provence, Bouches-du-Rhône
Kuollut	22. lokakuuta 1906 (67 vuotta) Aix-en-Provence, Bouches-du-Rhône
Kansalaisuus	ranskalainen
Taiteilija
Ala	taidemaalari
Taidesuuntaus	postimpressionismi
Nimikirjoitus
Aiheesta muualla
paul-cezanne.org
[ Muokkaa Wikidatassa ]
Infobox OK

Cézannen töitä nähtiin taiteilijan eläessä vain harvoissa näyttelyissä. Hän eli elämää, jota voidaan kutsua luovaksi eristyneisyydeksi. Nykyään häntä pidetään yhtenä modenin maalaustaiteen perustajataiteilijoista. Hänen katsotaan kehittäneen metodin jolla hän siirsi kankaalle luonnon sellaisena kuin näki. Lisäksi hänen värin ja tilan käyttöään pidetään ainutlaatuisena.

Elämä

Lapsuus ja nuoruus

Paul Cézannen isä Louis-Auguste Cézanne oli varakas liikemies Aix-en-Provencen kaupungissa. Paul vietti lapsuutensa varsin porvarillisessa ympäristössä. Hän sai korkeatasoisen peruskoulutuksen ja alkoi 20-vuotiaana opiskella lakia paikallisessa lakikoulussa, sillä vanhemmat toivoivat poikansa jatkavan isänsä jalanjäljissä. Hän aloitti lyhyiksi jääneet piirustuksen opiskelut kotikaupungissaan

Paulin kiinnostus taiteisiin oli kuitenkin suurempi kuin kiinnostus juridiikkaan, joten vuonna 1861 hän päätti muuttaa Pariisiin aloittaakseen siellä taideopinnot. Isää tuo päätös ei miellyttänyt. Isän kanssa piti käydä kiivas väittely, ennen kuin tämä heltyi poikansa taiteilijahaaveille. Väittely pilasi isän ja pojan välit vuosikausuksi. Isä maksoi kuiten pojalleen määrärahaa vuonna 1886 tapahtuneeseen kuolemaansa asti. Paulin lapsuudenystävä, kirjailija Émile Zola puolestaan piti päätöstä oikeana.

Taideopinnot

Cézanne muutti yhdessä ystävänsä, Émile Zolan kanssa Pariisiin vuonna 1861. Zola pyrki kirjailijaksi, Cézanne taidemaalariksi. Vuonna 1862 hänet hylättiin ensimmäisen kerran Pariisin taidekoulun (École des Beaux-Arts) valintakokeissa. Toinen hylkääminen tuli seuraavana vuonna. Jo ensimmäinen hylkääminne aiheutti Cézannelle vakavan masennuksen ja vain Zolan vankkumaton tuki ystävälleen sai hänet jatkamaan taiteilijaksi pyrkimistä.

Virallisen taidekoulun sijasta Cézanne opiskeli sekä omatoimisesti että yksityisessä taidekoulussa. Hän vieraili usein Louvressa, missä kopioi Rubensin, Titianin ja Michelangelon töitä.

Kesti noin 30 vuotta, ennen kuin hän alkoi saada pariisilaiselta kulttuurieliitiltä muutakin palautetta kuin pilkkaa ja halveksuntaa. Pariisissa oleskelusta oli kuitenkin sikäli hyötyä, että siellä hän saattoi tutustua muihin lahjakkaisiin taiteilijoihin. Erityisen tärkeäksi muodostui ystävyys Camille Pissarron kanssa. Cézanne oppi Pissarrolta impressionistista maalaustekniikkaa ja piti tätä muutenkin taideopettajanaan. Pissarro rohkaisi oppilastaan ulkoilmamaalaukseen sekä kirkkaiden värien käyttöön.

Toisen epäonnistuneen pääsykokeen jälkeen Cézanne päätti jättää taidemaailman. Hän meni töihin isänsä pankkiin. Työtehtävänä oli lähettää maksukehoituksia velallisille. Vuoden kuluttua isä myönsi, että poika ei sovi pankkialalle.

Ranskan toinen keisarikunta oli vakauttanut Ranskaa ja saanut sen talouden nousuun. Tämä näkyi myös Pariisin taide-elämässä, missä taidetta ostavaa yleisöä oli entistä enemmän. Pariisin Salongista tuli tärkeä myyntipaikka. Vanhan polven taiteilijat, kuten Gustave Courbet, pyrkivät estämään nuorten taiteiloiden esiinmarssin sekä impressionismin esiintulon ostavalle yleisölle. He estivät nuorten taiteilijoiden töiden pääsyn vuoden 1863 salonkiin. Keisari Napoleon III kiinnitti asiaan huomiota järjesti torjutuille taiteilijoille oman salongin ja osti heidän töitään. Pissarro, Édouard Manet, Claude Monet ja Cézanne olivat osa tätä torjuttujen taiteilijoiden ryhmää. Vaikka keisari suosi nuoria taiteilijoita, kriitikot tyrmäsivät heidät. Zola puolusti lehdistössä innokkaasti paitsi ystäväänsä, myös muita väheksyttyjä nuoria taiteilijoita.

Pissarron kautta Cézanne pääsi tutustumaan myös muihin nuoren polven taidemaalareihin. Hän piti ystävinään Claude Monet'a, Édouard Manet ja Pierre-Auguste Renoiria, johin hän oli ystävystynyt kun heidät heitettiin pois Pariisin Salongista. Ystävyyssuhteet osoittautuivat kuitenkin kovin hankaliksi. Pohjimmiltaan ujo ja tunteellinen Cézanne usein peitti ujouttaan ja tunteellisuuttaan karkeaan käytökseen. Tätä taiteilijatoverit eivät voineet aina luonnollisestikaan sietää ja he myös pilkkasivat Cézannea avoimesti.

Vuosi 1870 oli Ranskalle onnettomuuksien vuosi. Maa lähti kevein perustein sotaan Saksaa vastaan. Sen jälkeen seurasi Pariisin kommuuni ja katutaistelut. Cézanne pakeni kutsuntoja sekä katutaisteluja yhdessä Pissarron kanssa Etelä-Ranskaan. Etelä-Ranskassa vietetystä ajasta tuli merkittävä Cézannen taiteellisen kehityksen kannalta. Hän ihastui Välimren maisemiin, sen väreihin ja runsaaseen valoon. Siellä hän siirtyi raskaasta siveltimen käytöstä kevyempiin ja pienempiin siveltimen vetoihin. Hän toteutti pakopaikassaan sarjan maalauksia, joissa on maisemaa ja maalaistalojen geometrisia muotoja.

Omistautuminen taiteelle

Pariisiin Cézanne palasi vuonna 1872. Samana vuonna hänen rakastajattarensa Hortense Fiquet synnytti hänelle pojan. Poika sai isänsä mukaan etunimen Paul. Suhde oli alkanut jo kolme vuotta aikaisemmin. Taiteilija-Cézanne salasi suhteen isältään, sillä tiesi, että tämä pitäisi sitä skandaalina ja lopettaisi kuukausirahansa maksamisen.

Cézanne osallistui myös impressionistien ensimmäiseen yhteiseen näyttelyyn vuonna 1873, saaden tosin kriitikoilta äärimmäisen kielteistä palautetta. Hän otti sen erittäin raskaasti. Erityisen paljon häntä loukkasi erään kriitikon käyttämä sana "avantgarde". Tämän jälkeen hän ei enää osallistunut ryhmänäyttelyihin ja maalasi seuraavan vuosikymmenen ajan ainoastaan Pariisin ulkopuolella. Pissarro otti Cézannen mukaansa maalausmatkoilleen maaseudelle ja taivutti tätä keventämään värien käyttöään minkä Cézanne puoli vastentahtoisesti hyväksyi. Hän painotti, että hänen näkemyksensä oli ainutlaatuinen.

Madame Cézanne kasvihuoneessa, 1892.

Kova kritiikki saattoi harmittaa Cézannea, mutta se ei saanut häntä koskaan hylkäämään valitsemaansa taiteellista linjaa. Hän kävi kaikki taiteelliset kamppailunsa yksinään eikä halunnut näyttää epävarmuuttaan muille. Hän vieraili 1870- luvulla usein isänsä luona joka loukkasi poikaansa karkeasti siitä, että tämän maalaukset eivät käyneet kaupaksi. Hän piti poikaansa lahjattomana. Onnekseen Cézanne tapasi taidekeräilijä Victor Chocquet'n, joka tilasi häneltä muotokuvansa.

Vuoden 1877 näyttelyn jälkeen Cézanne ei ollut enää ammatillisissa yhteyksissä toisiin impressionisteihin. Hän piti heitä edelleen ystävinään ja kehui heitä julkisesti vuolaasti. Pissarro oli "kolossaallinen ja nöyrä", Renoir "mahtavin kaikista" ja myös Monet'a hän ylisti. Sen sijaan välit Zolaan, kouluaikojen ystävään ja pitkäaikaiseen tukijaan katkesivat lopuulisesti.

Zolasta oli tullut menestyvä journalisti ja kirjailija. Vuonna 1886 hän postitti Cézannelle uusimman kirjansa "L’Oeuvreto" . Teos kertoo lahjattomasta taidemaalarista, joka päätyy lopulta itsemurhaan. Cézanne oli aivan varma, että teos kertoo hänestä ja katkaisi välinsä kirjailijaan. Samana vuonna isä-Cezanne sai selville poikansa elävän pitkässä suhteessa naisen kanssa ja olevan pojan isä. Hän painosti poikaansa solmivan heti avioliiton. Vähän tämän jälkeen isä kuoli ja Paul Cézanne peri isänsä omaisuuden. Hän oli nyt 47-vuotiaana taloudellisesti vapaa.

Yhteiseloa vaimon ja pojan kanssa kesti vuoteen 1888, jolloin nämä muuttivat pysyvästi Pariisiin.

Erikoisesta taiteilijaluonteestaan huolimatta Cézannen elintapoja leimasi myös tietty sovinnaisuus. Poliittisilta mielipiteiltään hän oli konservatiivinen ja uskonnollisissa asioissa tunnontarkka tapakristitty. Hän myös pyrki saamaan taiteelleen virallisen hyväksynnän, esimerkiksi valtionpalkintojen ja kunniamerkkien muodossa. Tässä hän kuitenkin epäonnistui yhä uudelleen ja uudelleen – vielä silloinkin, kun hänen impressionistiset taiteilijaystävänsä olivat alkaneet saada virallista tunnustusta. Tätä hänen muista taiteilijoista poikkeavaa pikkuporvarillista arvomaailmaansa on selitetty muun muassa sillä, että hän halusi minimoida kaikki taiteen ulkopuoliset häiriötekijät. Hän valitsi helpoimman tien käytännön maailmassa voidakseen keskittyä vaikeimman tien kulkemiseen taiteen ihannemaailmassa.

Erakoituminen

Taiteessaan Cézanne ei koskaan ollut pitänyt tärkeänä todellisuuden ulkokohtaista jäljittämistä. Hänen mielestää jokin syvempi kuin todellisuus palkitsee löytäjänsä. 1880- luvulla hän tuotti sarjan asetelmia, jotka mullistivat kaksiulotteisuuden esittämisen. Muodot ja värit kommunikoivat niissä pinnan kanssa kiinnittäen huomion esineisiin. Sama näkyy hänen tuohon aikaan tekemissä omakuvissa. Niissä ei keskitytä kuvattavan luonteeseen, vaan ne käsittelevät ihmiskehon koloristisia mahdollisuuksia.

Omasta mielestään Cézanne ei koskaan saavuttanut tavoitettaan. Hän alkoi jättää töitään kesken tai yksinkertaisesti tuhosi niitä. Hän valitti, että ei osaa kuvata ihmistä. Hänen viimeisissä suurissa töissään, kuten sarjassa "Kylpijöitä", on erikoisia väännöksiä ihmishahmoissa ja ne ovat muuttumassa entistä abstrakteimmaksi ja niisä väri ja muoto sulautivat yhteen.

Cézannesta kehittyi vähitellen ”Aixin erakko”, omalaatuinen mies, joka vietti lähes kaiken aikansa Provencen maastossa sopivia aiheita etsiskellen. Erityisen viehtynyt hän oli Mont Sainte-Victoire -vuoreen, josta hän maalasi lukuisia eri versioita. Vuoressa oli sekin hyvä puoli, että se pysyi paikallaan. Muotokuvien maalaaminen sen sijaan kaatui usein siihen, että malli hermostui Cézannen hitaaseen työtapaan. Toisinaan myös taiteilijan ujous esti työn loppuunsaattamisen: Cézanne maalasi hyvin vähän muotokuvia tunnetuista henkilöistä tai kauniista naisista. Eniten hän käytti mallina itseään, vaimoaan tai poikaansa.

Myöhäinen menestys

Omakuva, 1895.

1890-luvulla Cézannen maine alkoi vihdoin levitä ulkomaille asti. Eräs tärkeä käännekohta oli taidekauppias Ambroise Vollardin järjestämä vuoden 1895 suuri Cézanne-näyttely. Myös Pariisin maailmannäyttely vuonna 1900 otti näytteille hänen töitään. Seuraavan kerran hän piti merkittävän näyttelyn vuonna 1904. Keräilijät kiinnostuivat hänen modernin omaperäisestä tyylistään, ja maalaukset alkoivat käydä kaupaksi. Cézanne ei tosin ollut enää tuolloin rahan tarpeessa. Raha oli muutoinkin hänelle sivuseikka: hänen asuntonsa olivat niukasti sisustettuja eikä hän käynyt ulkomailla kuin kerran eläessään.

Cézannen erakkoelämän teki siedettäväksi hänen äitinsä, joka oli aina tukenut poikansa taiteilijauraa. Äidin kuolema vuonna 1897 oli hänelle raskas isku. 1900-luvun alkuvuosina Cézannen yksinäisyys alkoi kuitenkin lievittyä, kun nuoret taiteilijat tulivat tapaamaan häntä ja osoittivat vilpittömästi arvostusta hänen elämäntyölleen. Nuoret taiteilijat ihailivat myös hänen usein omituista käytöstään.

Myöhään tullut arvostus sai hänen epäluuloisuutensa vähenemään, ja viimeisinä vuosinaan hän tuli traagisella tavalla tietoiseksi yksinäisyydessä vietetystä elämästään. Hän kuvasi vanhuuden tuntojaan toistamalla usein lausetta ”Elämä on hirvittävää!”

Cézannella oli pitkään erinomainen terveys, kunnes hän 50-vuotiaana sairastui diabetekseen, joka vanhensi hänet ennen aikojaan. Terveydelliset ongelmat eivät kuitenkaan vähentäneet hänen luomisvoimaansa. Lopulta halu maalata koitui kirjaimellisesti hänen kohtalokseen. 15. lokakuuta 1906 hän oli jälleen kerran maastossa maalaamassa provencelaista maisemaa, kun syysmyrsky yllätti hänet. Hän vilustui ja kuoli viikkoa myöhemmin keuhkokuumeeseen, 67 vuoden ikäisenä. Nuoren polven taiteilijat pitivät häntä tuolloin legendana.

Taide

Työskentelytavat ja tavoitteet

Cézanne oli mietiskelyyn taipuvainen taiteilija, joka yritti koko uransa ajan rakentaa taiteelleen tukevaa teoreettista pohjaa. Käytännössä hän kuitenkin hylkäsi kaikki teoriat ja maalasi puhtaasti aistiensa ja taiteellisen vaistonsa varassa. Vahva pyrkimys täydelliseen riippumattomuuteen esti häntä sekä lainaamasta toisten teorioita että takertumasta omiin teorioihinsa. Jokaisesta maalauksesta tuli oma ainutlaatuinen luomistapahtumansa. Tämä hänen taiteensa ainutlaatuisuus ja vaistonvaraisuus onkin johtanut siihen, että hänen taidettaan on hyvin vaikea luokitella. Cézannea voidaan perustellusti pitää yhden miehen taidesuuntauksena. Hän totesi itse taiteestaan näin: ”Koska aistimukseni merkitsevät minulle kaiken perustaa, luulen olevani selitysten ulottumattomissa.”

Murha, n. 1870.

Vaistonvaraisuus ei merkinnyt Cézannelle helppoutta tai nopeutta. Kerrotaan, että hän saattoi istua maalaustelineen edessä puoli tuntia liikkumatta, ja sitten lisätä kankaalle yhden pienen väriläiskän. Hänellä oli myös taipumus tuhota sellaisia töitä, joihin hän oli vähänkin tyytymätön. Hänen itsekritiikkinsä oli armoton, eikä hän omasta mielestään saanut elämänsä aikana kuin muutaman taulun valmiiksi. Loppuja hän piti keskeneräisinä ja kohteli niitä sen mukaisesti: osa hautautui komeron pohjalle, osan hän lahjoitti pois, osa jäi jonnekin maastoon lojumaan. Vielä viimeisinäkin elinvuosinaan hän valitti sitä, miten vähän hän oli taiteessaan edistynyt ja miten paljon oli vielä työtä tehtävänä.

Täysin irrallaan ulkoisista vaikutteista ei Cézannekaan voinut olla. Hän oli perehtynyt hyvin maalaustaiteen historiaan ja hänellä oli laaja kirjallinen sivistys. Kun hän aloitti taiteilijan uraansa 1860-luvulla, kunnioitti hän varsinkin Eugene Delacroix’ta. Myös 1600-luvun espanjalaiset mestarit, kuten Francisco de Zurbarán ja Jusepe de Ribera, vaikuttivat hänen varhaiseen tyyliinsä, jolle oli ominaista synkät ja väkivaltaiset aihevalinnat sekä ekspressionistisen voimakas ilmaisumuoto. Seuraava suuri vaikutteiden antaja oli impressionistinen taidemaalari Camille Pissarro, joka opetti Cézannelle 1870-luvun alussa värien käyttöä. Cézanne luopui synkistä aiheista ja tummista väreistä, ja alkoi käyttää vaaleampia värisävyjä. 1870-luvun puolivälin jälkeen hän alkoi kuitenkin kulkea täysin omaa tietään. Hänen taiteensa muuttui sommittelultaan yhä monumentaalisemmaksi ja kiinteämmäksi, eikä hän ollut impressionistien tavoin kiinnostunut valosta ja varjoista.

Aiheet

Cézanne maalasi monipuolisesti maisemia, asetelmia, muotokuvia ja ryhmäkuvia. Aihe ei kuitenkaan ollut hänelle erityisen tärkeä, vaan paremminkin pelkkä lähtökohta maalauksellisen ongelman pohtimiselle. Hieman kärjistäen voidaan sanoa, että aihe oli hänelle pelkkä tekosyy, jonka avulla hän sai mahdollisuuden kokeilla erilaisia sommitelmia ja värityksiä. Niinpä hänen muotokuvistaan puuttuu kohteen psykologinen tarkastelu, ja niitä on jopa kuvailtu sanalla ”ihmisasetelma”. Kaikenlainen aistillisuus ja leikittely puuttuu hänen taiteestaan. Hän ei myöskään kerro mitään omista tunteistaan. Taidehistorioitsija Göran Schildtin sanoin: ”Cézannen taulu on oma sulkeutunut maailmansa, josta mitkään ajatukset eivät johda käytännön elämään ja joka ei edellytä minkäänlaista inhimillistä osallistumista – hän ei vetoa tunteisiin, vaan tarjoaa ’vain’ maalatun kankaan.” Cézanne ei siis 1800-luvun romantikkojen tavoin pyrkinyt herättämään katsojassa voimakkaita tunteita, vaan loi taidetta puhtaasti taiteen vuoksi.

Näkymä L'Estaquen kylään, 1883–1885.

Vaikka Cézannen aiheet ovat etäällä arkisesta todellisuudesta, tarvitsi hän aina eteensä mallin voidakseen maalata. Esimerkiksi hänen maisemamaalauksensa olivat yksityiskohtia myöten tarkkoja kuvauksia maastosta. Tässä mielessä hän oli realisti. Poikkeuksena on ehkä hänen myöhäinen tuotantonsa, joka kehittyi kohti niin jyrkkää pelkistystä, että huolimaton katsoja saattoi nähdä maalauksessa vain joukon värikkäitä läiskiä.

Cézannen taituruus ei rajoittunut vain öljyvärimaalauksiin, vaan hänet luetaan myös vesivärimaalarina alan suurimpien mestarien joukkoon. Vesiväritöissään hän usein ennakoi sellaisia tekniikoita, jotka hän myöhemmin otti käyttöön öljyväritöissään.

Cézanne – modernin taiteen isä

Eräs Cézannen vahvuus oli hänen tilantajunsa. Hän osasi luoda valöörikontrasteilla maalauksiinsa ”syvyystasoja”, ja korvasi tällä tekniikalla perinteisen perspektiiviin perustuvan tavan luoda kolmiulotteisuuden illuusio. Cézannen taide viitoitti näin tietä moderniin 1900-luvun taiteeseen, sillä hän oli ehkä ensimmäisiä taidemaalareita, jotka luopuivat keskusperspektiivistä. Göran Schildt jopa väittää, että hänen vaikutuksensa 1900-luvun taiteeseen on niin ratkaiseva, että käsitteet moderni ja cézannelainen lähes vastaavat toisiaan. Cézanne saattoi kuvata esineitä yhtä aikaa ylhäältä, sivusta ja edestä, mikä teki hänestä tärkeän oppi-isän kubismille.

Maalauksia

• 
  Nykyaikainen Olympia, 1873–1874
• 
  La Maison du pendu (Hirtetyn miehen koti), 1873
• 
  Marseillen lahti, 1885
• 
  Kortinpelaajat, 1890–1895
• 
  Hedelmäasetelma, 1895
• 
  Mont Sainte-Victoire, 1904
• 
  Les grandes baigneuses, 1906

Lähteet

• Schildt, Göran: Cezanne. Otava, 1995. ISBN 951-1-13080-3

Aiheesta muualla

• Ecole Spéciale de dessin (Arkistoitu – Internet Archive) When Cézanne was pupil at the art school of Aix-en-Provence (1859) the first works, watercolours, washing, drawings of the school and history...
• Ylen Elävä arkisto – Cézannen näyttely Helsingissä (1954)
• Ranskalainen elokuva « Cézanne et moi » vuodelta 2016 kertoo Emile Zolan ja Paul Cézannen ystävyydestä.[1]