Pietro Badoglio
Pietro Badoglio (28. syyskuuta 1871 Grazzano Monferrato – 1. marraskuuta 1956 Grazzano Badoglio (ent. Grazzano Montferrato))[1] oli italialainen marsalkka ja herttua, joka toimi Italian yleisesikunnan päällikkönä fasistien vallan aikana vuosina 1919–1921 ja 1925–1940 sekä Italian pääministerinä diktaattori Benito Mussolinin syrjäyttämisen jälkeen vuosina 1943–1944. Badoglion johdolla Italia irtautui liittolaisuudesta Saksan kanssa toisessa maailmansodassa. Hän toimi komentajana myös ensimmäisessä maailmansodassa ja johti Etiopian valloitusta vuosina 1935–1936.
| Pietro Badoglio | |
|---|---|
 |
|
| Italian pääministeri | |
| Edeltäjä | Benito Mussolini |
| Seuraaja | Ivanoe Bonomi |
| Italian ulkoministeri | |
| Edeltäjä | Raffaele Guariglia |
| Seuraaja | Ivanoe Bonomi |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 28. syyskuuta 1871 Grazzano Monferrato, Piemonte, Italia |
| Kuollut | 1. marraskuuta 1956 (85 vuotta) Grazzano Badoglio, Italia |
| Arvonimi | Italian marsalkka |
| Puoliso | Sofia Valania (1884–1942) |
| Tiedot | |
| Puolue | sitoutumaton |
 Nimikirjoitus |
|
| Sotilaspalvelus | |
| Palvelusmaa(t) |
 |
| Palvelusvuodet | 1890–1943 |
| Sotilasarvo |
 Italian marsalkka (1926) |
| Taistelut ja sodat |
|
Varhaisempi sotilasura
muokkaaBadoglion isä oli tilallinen.[2] Badoglio valmistui Torinon sota-akatemiasta vuonna 1890 ja aloitti sotilasuransa tykistöupseerina. Hän osallistui Italian–Etiopian sotaan Eritreassa vuosina 1896–1897, kävi yleisesikunta-akatemian, sai kapteenin arvon vuonna 1904 ja toimi vuodesta 1906 Italian yleisesikunnassa. Osallistuessaan Italian–Turkin sotaan Tripolitaniassa vuosina 1911–1912 hän sai ylennyksen majuriksi.[1][3][2][4][5]
Italian liittyessä ensimmäiseen maailmansotaan vuonna 1915 Badoglio oli 2. armeijan esikunnan operatiivisen osaston päällikkö. Myöhemmin hän oli 4. divisioonan esikuntapäällikkönä ja toukokuusta 1916 alkaen 78. jalkaväkirykmentin komentajana.[2] Hän kunnostautui Isonzon kuudennessa taistelussa suunnittelemalla ja toteuttamalla Monte Sabotino -vuoren valtauksen 6. elokuuta 1916 rykmenttinsä ympärille muodostetun ryhmän avulla.[2][1] Vuonna 1917 hän komensi ensin II ja sitten XXVII armeijakuntaa ja sai elokuussa kenraaliluutnantin arvon.[2][3]
Italialle katastrofaalisessa Caporetton taistelussa Badoglion XXVII armeijakunta romahti ensimmäisenä 24. lokakuuta 1917, jolloin saksalaiset ja itävaltalaiset pääsivät tekemään läpimurron. Tiedot tappion syistä salattiin osittain, joten Badoglion epäonnistuminen ei haitannut hänen uraansa, ja marraskuussa 1917 hänestä tuli Italian armeijan uuden esikuntapäällikön Armando Diazin varamies.[2][3][1] Badoglio sai lisää kunniaa Italian käännettyä sodan voitoksi vuonna 1918, ja hän johti Italian valtuuskuntaa aseleponeuvotteluissa.[4][1] Helmikuussa 1919 hänet nimitettiin senaattoriksi ja myöhemmin samana vuonna erityiskomissaariksi Venetsiaan.[2] Badoglio toimi Italian yleisesikunnan päällikkönä marraskuusta 1919 helmikuuhun 1921.[2][3][1]
Fasistien vallan aikana
muokkaaBadoglio suhtautui vuonna 1922 pääministeriksi tulleeseen Benito Mussoliniin aluksi viileästi, oli ensisijaisesti uskollinen kuningas Viktor Emanuel III:lle ja piti etäisyyttä uuteen hallintoon.[1][5] Badoglio oli sotaneuvoston jäsenenä 1922–1923 ja suurlähettiläänä Brasiliassa 1924–1925, mitä pidettiin vapaaehtoisena maanpakona. Mussolini nimitti hänet takaisin yleisesikunnan päälliköksi 4. toukokuuta 1925.[1][2][3] Mussolini piti Badoglion tottelevaisuutta taattuna, sillä tämä vastusti armeijan organisaation uudistamista mutta oli muuten mukautuvainen luonne ja lisäksi painostettavissa Caporetton tapauksen vuoksi.[5] Badoglio ylennettiin Italian marsalkaksi 26. toukokuuta 1926.[1][2][3] Vuonna 1929 hänet aateloitiin Sabotinon markiisiksi ja hän sai Italian korkeimman kunniamerkin, Pyhimmän ilmoituksen ylimmän ritarikunnan kaulaketjun.[4]
Badoglio toimi tammikuusta 1929 marraskuuhun 1933 Pohjois-Afrikassa Tripolitanian ja Kyrenaikan eli Libyan kuvernöörinä tehtävänään senusien vastarinnan tukahduttaminen.[1][2][3] Kun kapinajohtaja Omar al-Mukhtar ei suostunut antautumaan, Badoglion avuksi lähetettiin vuonna 1930 kenraali Rodolfo Graziani. Badoglion, Grazianin, Mussolinin ja siirtomaaministeri Emilio De Bonon päätöksellä Jebelin vuoristoalueen koko väestö pakkosiirrettiin keskitysleireille Välimeren rannikolle, mikä teki lopun vastarinnasta.[6]
Badoglio laati suunnitelman Etiopian valloitusta varten, vaikka vastusti laajamittaista sotaa alueella.[2] Kun De Bonon komentama hyökkäys Etiopiaan kohtasi vastoinkäymisiä, Badoglio ryhtyi johtamaan operaatiota itse marraskuussa 1935. Hän onnistui valloittamaan Etiopian pääkaupungin Addis Abeban toukokuussa 1936, jolloin hänet palkittiin Addis Abeban herttuan arvolla. Badoglio toimi myös lyhyen aikaa Etiopian varakuninkaana.[1][2][3] Hän palasi kuitenkin jo samana vuonna Italiaan hoitamaan yleisesikunnan päällikkön virkaansa.[4] Hän oli samalla myös kansallisen tutkimusneuvoston puheenjohtaja vuosina 1937–1941.[5]
Badoglio vastusti vuonna 1940 Italian liittymistä toiseen maailmaansotaan, sillä hän ei katsonut maan olevan siihen sotilaallisesti valmis, mutta Mussolini päätti toisin.[1][2][4] Badoglio sai laatia suunnitelman Kreikan valloituksesta, mutta kreikkalaisten vastarinta oli odotettua tehokkaampaa. Hyökkäyksen epäonnistuttua surkeasti Badoglio pakotettiin eroamaan yleisesikunnan päällikkyydestä 4. joulukuuta 1940, ja hän pesi kätensä Mussolinin sotapolitiikasta.[1][2][3]
Pääministerikausi ja viimeiset vuodet
muokkaaBadoglio oli mukana suunnittelemassa Mussolinin syrjäyttämistä vuonna 1943.[1][2] Kuningas Viktor Emanuel III erotti Mussolinin 25. heinäkuuta 1943 ja nimitti Badoglion uuden hallituksen johtoon ja samalla asevoimien komentajaksi.[1][2][3] Ensitöikseen Badoglion hallitus lakkautti Kansallisen fasistipuolueen, vapautti poliittiset vangit ja lopetti juutalaisvastaisten lakien toimeenpanon.[3] Italia jatkoi vielä sotaa Saksan rinnalla mutta valmisteli sotilaallisesti toivottomassa tilanteessa siirtymistä liittoutuneiden puolelle. Salainen aseleposopimus allekirjoitettiin Sisiliassa 3. syyskuuta ja julkistettiin 8. syyskuuta. Saksa miehitti välittömästi pääosan Italiasta, joten Badoglio, muu hallitus ja kuningas pakenivat 9. syyskuuta vastaisena yönä Roomasta Brindisiin liittoutuneiden turvaan antamatta armeijalle mitään ohjeita.[2][3][1][5]
Badoglio allekirjoitti lopullisen aselevon 29. syyskuuta 1943 ja julisti 13. lokakuuta sodan Saksalle.[1][2][3] Hänen hallituksensa hallitsi vain liittoutuneiden hallussa ollutta Etelä-Italiaa, ja sielläkin sen todellinen valta oli vähäinen, sillä aselepoehdot antoivat liittoutuneille ylivallan.[7] Badoglion ensimmäinen hallitus muodostui lähinnä fasistihallinnon entisistä virkamiehistä. Vastarintaliikettä tukeneet antifasistiset vasemmistopuolueet karsastivat Badogliota ja suostuivat liittymään hallitukseen vasta 22. huhtikuuta 1944, jolloin muun muassa kommunistisen puolueen pääsihteeristä Palmiro Togliattista tuli ministeri.[7][5] Badoglio erosi 9. kesäkuuta 1944 liittoutuneiden vallattua Rooman,[1][2][3] ja vasemmistolainen Ivanoe Bonomi muodosti uuden hallituksen.[7]
Sodan jälkeen Italian vasemmisto vaati Badoglion asettamista oikeuden eteen, mutta Britannian pääministeri Winston Churchill vastusti sitä. Ajatuksesta luovuttiin vuonna 1947.[2] Badoglion elinikäinen senaattorin asema kuitenkin peruutettiin vuonna 1946.[5] Hän vietti viimeiset vuotensa kotitilallaan Grazzano Badogliossa ja kuoli siellä vuonna 1956.[1][3]
Lähteet
muokkaa- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s Pietro Badoglio (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online Academic Edition. Viitattu 29.5.2013.
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u Mirko Harjula: Saksan liittolaiset toisessa maailmansodassa 1939–1945 – Poliitikkojen ja sotilaiden elämäkertoja, s. 28–29. Books on Demand (omakustanne) 2009. Google Books
- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o Spencer C. Tucker: ”Badoglio, Pietro (1871–1956)”, s. 197–198 teoksessa World War II – The Definitive Encyclopedia and Document Collection (Spencer C. Tucker). ABC-CLIO 2016. Google Books
- ↑ a b c d e Pietro Badoglio (englanniksi) Encyclopedia of World Biography (2004), Encyclopedia.com. Viitattu 4.11.2024.
- ↑ a b c d e f g Maria Teresa Giusti: Badoglio, Pietro (1871–1956) (englanniksi) Encyclopedia of Modern Europe: Europe Since 1914: Encyclopedia of the Age of War and Reconstruction, Encyclopedia.com. Viitattu 4.11.2024.
- ↑ Omar al-Mukhtar (englanniksi) Encyclopedia of World Biography (2004), Encyclopedia.com. Viitattu 3.11.2024.
- ↑ a b c Italy: World War II (englanniksi) Encyclopædia Britannica Online. Viitattu 3.11.2022.
Aiheesta muualla
muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Pietro Badoglio Wikimedia Commonsissa