Wikipedia

Ruotsinsalmen toinen meritaistelu

Ruotsin ja Venäjän välinen meritaistelu 1790
(Ohjattu sivulta Ruotsinsalmen II meritaistelu)

Ruotsinsalmen toinen meritaistelu on Kustaa III:n sotaan kuulunut meritaistelu Ruotsin ja Venäjän laivastojen välillä 9.–10. heinäkuuta 1790. Se käytiin Kotkansaaren, Mussalon ja Kuutsalon saarten välisellä alueella nykyisen Kotkan edustalla. Taistelu on suurin Itämerellä koskaan käyty meritaistelu,[1] ja sen voidaan laskea myös kuuluvan suurimpien meritaisteluitten joukkoon alusmäärän ja joukkojen koon vuoksi.[2] Vain vuotta aiemmin käytiin samalla paikalla Ruotsinsalmen ensimmäinen meritaistelu, jonka Ruotsi hävisi.

Ruotsinsalmen toinen meritaistelu
Osa Kustaa III:n sotaa
Johan Tietrich Schoultz: Ruotsinsalmen II meritaistelu
Johan Tietrich Schoultz: Ruotsinsalmen II meritaistelu
Päivämäärä:

9.–10. heinäkuuta 1790

Paikka:

Ruotsinsalmi, Suomi

Lopputulos:

Ruotsin voitto

Vaikutukset:

Venäjä suostui rauhaan, joka päätti Kustaa III:n sodan.

Osapuolet

 Ruotsi

 Venäjän keisarikunta

Komentajat

Kustaa III
Carl Olof Cronstedt

Karl Heinrich (Nassaun prinssi)

Vahvuudet

214 alusta

134–155 alusta

Tappiot

6 alusta
600 sotilasta

61 alusta
7 400 sotilasta

Taisteluun valmistautuminen

muokkaa

Ruotsin saaristolaivasto

muokkaa

Ruotsin laivaston oli murtautunut 3. heinäkuuta 1790 Viipurinlahdelta venäläisten saarrosta suuria tappioita kärsineenä. Ruotsin avomerilaivaston vetäytyessä Viaporiin, saaristolaivasto siirtyi Haapasaaren kautta Kymijoen suistoalueelle Ruotsinsalmen vesille nykyisen Kotkan edustalle. Tilanne oli äärimmäisen kriittinen ruotsalaisille. Sotilaat olivat edellisen taistelun ja paon jäljiltä lopen väsyneitä. Laivaston mukana ollut kuningas Kustaa III kuitenkin päätti, että saaristolaivasto jatkaa taistelua ja määräsi sen taktisesti odottamaan Ruotsinsalmen vesille takaa-ajavaa vihollista.[3][4]

Saaristolaivasto saapui Ruotsinsalmeen 5.7.1790. Paikalla olivat hämeenmaa-luokan Styrbjörn-soutufregattia ja turunmaa-luokan Norden-soutufregattia sekä muutamia pienempiä aluksia lukuun ottamatta kaikki Viipurinlahdelta pelastautuneet alukset. Laivastoa vahvisti Ruotsinsalmessa odottanut everstiluutnantti Carl Olof Cronstedtin johtama saksalainen eskaaderi, joka pitkälti korvasi Viipurinlahden läpimurrossa menetetyt alukset.[5][6]

Ruotsalaiset eivät tienneet mistä suunnasta venäläiset lähestyisivät: etelästä avomereltä päin vai koillisesta Haminan suunnalta. Tämän vuoksi koilliseen avautuva Ruotsinsalmen väylä ja sitä ympäröivät pikkisalmet tukittiin upottein ja suojattiin patterein.[7] Sekä Haminan suuntaan että Haapasaaren lähetettiin tiedustelualuksia seuraamaan venäläisten liikkeitä.[8] Kuningas määräsi laivaston jaettavaksi neljään prikaatiin, joita johtivat everstiluutnantit Victor von Stedingk, Claes Hjelmstierna, Jakob Törning ja Carl Olof Cronstedt. Prikaatit jaettiin majurien tai kapteenien komentamiin laivueisiin. Heinäkuun 7. päivä saaristolaivaston isot alukset ankkuroituivat asemiin Varissaaren ja Santakarien väliselle vesialueelle.[7] Santakareilta katsoen linjassa olivat laivaston suurimmant alukset kutteripriki Alexander, uudenmaat Thorborg ja Ingeborg sekä hämeenmaat Starkotter ja Styrbjörn.[9] Viimeksimainittu alus oli tässä vaiheessa ehtinyt Loviisasta paikalle. Laivaston tueksi saarille rakennettiin tykkipattereita.[7][8] Turunmaa Norden ehti vielä paikalle viime hetkillä taistelupäivän aamuna.[10]

Kun venäläisten hyökkäyssuunnitelmat selvisivät ruotsalaisille aamulla 8. heinäkuuta, kutsui kuningas prikaatien ja laivueiden komentajat neuvotteluun. Kustaa III pitäytyi edelleen suunnitelmassa odottaa venäläisten hyökkäystä. Komentajista vain Cronstedt kannatti kuningasta, sillä muut pitivät parempana vetäytyä Loviisan linnakkeiden suojiin. Kustaa III palkitsi Cronstedtin uskollisuudestaan nimittämällä hänet taistelupäivän aamuna lippukapteenikseen, samalla syrjäyttäen taistelua vastustaneen lippukapteeni eversti Georg Christian de Fresen.[11][12]

Uusimman tutkimuksen mukaan Ruotsin saaristolaivaston vahvuus oli kaikkiaan 214 taistelualusta: 5 saaristofregattia, 1 kutteripriki, 16 kaleeria, 2 puolikaleeria, 4 jahtia, 11 johtoalusta, 99 tykkipurtta eli -sluuppia, 55 tykkijollaa, 6 mörssäribarkassia, 11 tykkibarkassia ja 4 ampumatarvikealusta. Taistelujoukkojen vahvuus oli yhteensä noin 12 980 miestä. Kun mukaan lasketaan Hietasen saaren luokse Sunilanlahteen sijoitettujen noin 50:n sairas-, muona- ynnä muun aluksen miehistöt, nousi ruotsalaisten miesluku yli 14 000 mieheen.[13]

Venäjän saaristolaivasto

muokkaa

Venäläisten ylipäällikkö prinssi Nassau-Siegen komensi saaristolaivastonsa kokoontumaan Kirkonmaan eteläpuolelle noin kymmenen kilometrin päähän ruotsalaisten keskustasta. Hajallaan Haminanlahdella ja Haapasaaressa ollut laivasto saapui paikalle 8. heinäkuuta. Suunnitelmana oli ensin tuhota Viipurinlahdella heikentynyt Ruotsin saaristolaivasto ja sen jälkeen yhdessä avomerilaivaston kanssa tuhota Viaporin suojiin paennut Ruotsin avomerilaivasto. Hyökkäystä ryhdyttiin valmistelemaan viipymättä ja hyökkäyspäiväksi Nassau-Siegen päätti 9. heinäkuuta. Päivän valintaan vaikutti vahvasti se, että se oli myös keisarinna Katariina II:n valtaanastumisen vuosipäivä.[14][15]

Venäjän hyökkäävän saaristolaivaston vahvuudesta on tutkimuksessa ollut eri tulkintoja. Vallalla oli pitkään ruotsalaisen tutkijan Arnold Munthen 1920-luvulla tekemä laskelma Venäjän aluksista, joka päätyi peräti 273 taistelualukseen. Uudempi tutkimus pitää totuudenmukaisempana venäläisten tutkijoiden 1800-luvun loppupuolella tekemiä laskelmia, joissa päädytään 152–200 alukseen.[16][17] Venäläisen V. F. Golovatšovin mukaan laivastossa oli 9 soutufregattia, 12 shebekkiä sekä yksi ruotsalaisilta vallattu turunmaa-luokan soutufregatti, 2 isoa mörssärialusta, 4 proomua ja puoliproomua, 3 uivaa patteria, 8 pientä mörssärialusta, 26 kaleeria, 10 kuunaria ja kutteria sekä 77 tykkipurtta.[18] Joukkojen vahvuus oli 20 000 miestä.[19]

Nassau-Siegen siirsi laivastonsa hyökkäysasemiin Kirkonmaan ja Viikarin saarten väliin heinäkuun 8. päivän iltana. Aamuyöllä Nassau-Siegen neuvotteli upseeriensa kanssa hyökkäyksestä. Nassau-Siegen ja laivaston nuorempi päällystö halusi hyökätä, mutta kokeneemmat upseerit Kozljaninov, Slizov ja de Litta epäröivät, koska etelälounaasta puhalsi voimakas tuuli. Kolmen aikaan yöllä tehtiin lopulta hyökkäyspäätös. Kesti kuitenkin vielä viisi tuntia, ennen kuin venäläisten hyökkäysmuodostelma oli valmis. Kapea väylä esti heti muodostamasta taistelumuodostelmaa, vaan pakotti osastot etenemään peräkkäin. Lähtisessään liikkeelle Venäjän laivasto muodosti noin neljä kilometriä pitkän muodostelman Viikarista Kirkonmaan eteläkärkeen.[20]

Venäläisten hyökkäyssuunnitelma käsitti neljä osastoa. Ensimmäisenä etenevän tykkipursista, mörssärialuksista ja uivista pattereista koostuvan osaston piti Slizovin johdolla suunnata vasemmalle Mussaloa ja Kotkansaarta kohden. Toisen osaston tykkipursien piti suunnata oikealle Santakarien ja Lehmäsaaren väliin. Sitä piti alun perin johtaa kenraalimajuri Buxhoevden, joka ei kuitenkaan saapunut ajoissa taisteluun. Hänen tilalleen komennettiin kenraalimajuri von der Palen. Kolmanteen osastoon oli koottu kreivi de Littan johtamat kaleerit, joiden tehtävä oli edetä keskustassa. Neljäs osasto koostui isoista raakatakila-aluksista vara-amiraali Kozljaninovin johdolla. Niiden oli tarkoitus muodostaa venäläisten taistelulinjan keskusta yhdessä kolmannen osaston kanssa. Myös ylipäällikö Nassau-Siegen seurasi mukana neljännessä osastossa.[15][21]

Koko Venäjän laivasto ei kuitenkaan lähtenyt taisteluun, vaan useiden tykkipursien ja pienempien alusten miehistöt kieltäytyivät lähtemästä taisteluun. Näin ollen on uusin tutkimus on arvioinut, että taistelussa oli todellisuudessa mukana 134–155 venäläistä alusta.[22]

Taistelun aamu ja aamupäivä

muokkaa
 
Ruotsinsalmen taistelualue ja joukkojen ryhmittyminen.

Venäläiset levittäytyivät hyökkäykseen aamulla 9. heinäkuuta Mussalon ja Lehmäsaren väliselle alueelle. Samaan aikaan ruotsalaiset asettuivat puolustukseen V-muotoon Tuohipöllö–Varissaari–Kuutsalo-linjalle. Oikealle sivulle asettuivat Törningin Bohuslänin prikaatin ja vasemmalle Hjelmstiernan Suomalaisen prikaatin tykkipurret ja -jollat. Linjan keskellä ankkurissa olivat von Stedingkin Ruotsalainen prikaati suurine aluksineen. Osa linjan takana reservissä olleista Saksalaisen prikaatin tykkipursista ja -jollista siirrettiin etulinjan tueksi. Prikaatia johti nyt Cronstedtin sijaan kapteeni J. C. Dietrichs.[23]

Yltyvässä myötätuulessa venäläiset hyökkäsivät tykkiveneet kärjessä, raskaat purjealukset viimeisinä. Slizovin osasto aloitti taistelun kello 9.30 tulittamalla Ruotsin oikean laidan Törningin osaston aluksia. Tulitus alkoi jo ennen kuin venäläisten tykkipurret olivat kantaman sisäpuolella. Osaston kuljettamat kolme isoa uiva tykkipatteria hinattiin ankkuriin Ruotsin ryhmityksen keskustan eteen. Myös Venäjän oikealla sivustalla von der Palenin osasto sai tulikosketuksen ruotsalaisiin. Santakarien ja Lehmäsaaren välissä ollut Hjelmstiernan osasto vastasi tuleen ja teki pienen vastahyökkäyksen, mutta palasi nopeasti lähtöasemiinsa.[24][25] Kello 10 aikaan taistelu oli jo täydessä käynnissä.[25]

Slizovin osaston tehtävänä oli nousta maihin Mussaloon ja edetä edelleen Sunilanlahteen aina Kymijoen suuhun saakka. Kello 11 aikaan venäläiset yrittivät murtautua läpi vasemmalla sivustallaan, jossa liikkumatilaa oli enemmän kuin karikkoisella oikealla sivustalla. Suunnitelmaa kuitenkin hankaloittivat yltynyt tuuli ja aallokko sekä ruotsalaisten Törningin siipi, joka tulitti kiivaasti Slizovin tykkipursia. Slizovin tueksi saapui lisää venäläisiä tykkipursia. Ruotsalaiset alkoivat olla hätää kärsimässä ylivoiman edessä ja Törningin osasto joutui hieman vetäytymään.[25][26]

Samaan aikaan venäläisten suuret alukset saavuttivat linjan keskustassa ja alkoivat ankkuroitua taisteluasemiin kylki ruotsalaisiin päin, hieman alle kilometrin päähän ruotsalaisista. Paikalla jo olleiden de Littan kaleerien oli annetteva näille tilaa ja siirryttävä molemmille sivustoille. Syntyi ruuhka, ja venäläisten taistelulinja kaartui yhä enemmän niin, että sen siivet olivat taempana. Yltynyt meenkäynti alkoi kuitenkin käydä ylivoimaiseksi Slizovin vasemman sivustan väsyneille tykkipursien miehistöille. Osa aluksista ajelehti keskustan kaleerien sekaan, ja näitä taas kulkeutui taisteluun valmistautivien isojen alusten joukkoon. Aluksia törmäili toisiinsa. Tungos venäläisten keskustassa kasvoi. Törning käytti tilaisuuden hyväkseen ja eteni lähemmäksi venäläisiä tulittaen kiivaasti. Slizovin tykkipurret sulloutuivat yhä enemmän, airoja katkeili ja ajautui tuuliajolle ja edelleen sekaisin de Littan kaleerien kanssa.[26][27]

Myös Ruotsin keskustan suuret, ankkurissa olleet alukset osallistuivat tässä vaiheessa tulitukseen. Puolenpäivän aikoihin usea venäläinen kaleeri oli laskenut lippunsa koska oli tuulijolla tai ajautunut karille ja uppoamassa. Venäläisten keskustaan ankkuroitu uiva tykkipatteri antautui myös sen ankkuriköyden katkettua. Venäläisten komentajan Nassau-Siegenin oli kaaoksen keskellä pakko lähteä järjestämään keskustan ja vasemman siiven sulloutunutta saumakohtaa uudelleen. Etulinjan takana hän onnistui ryhmittämään tykkipurret ja kaleerit uudelleen Törningin joukkoja vastaan.[26]

Myös Törningin joukot olivat saaneet lisätukea ruotsalaisten selustasta koillisen salmia vartioineesta saksalaisesta prikaatista, sillä ruotsalaiset olivat todenneet, että toisin kuin vuosi aikaisemmin, venäläiset eivät tällä kertaa hyökänneet lainkaan Haminan suunnasta. Törningin tykkipurret saattoivat näin ollen käydä hyökkäykseen ja tykkituli venäläisiä vastaan jatkui keskeytyksettä. Slizovin alukset kärsivät tulessa yhä enemmän. Osa venäläisistä tykkipursista linjan vasemmassa päässä lähti vetäytymään omin päin.[28][29]

Venäläisten keskustassa de Litta yritti saada kaleereitaan ja Kozljaninov suuria purjealuksiaan parempaan järjestykseen. Myös prinssi Nassau-Siegen palasi keskustaan johtamaan taistelua, ja soudatti itseään alukselta toiselle ja rohkaisi miehiä taisteluun. Tällä olikin vaikutusta, ja venäläisten tykkituli keskustassa tehostui. Kova tuuli ja aallokko teki kuitenkin tulituksesta epätarkkaa. Ruotsalaisille sumpussa olleet suuret venäläisalukset olivat helpompi maali. Tuuli tosin vaikeutti myös ruotsalaisten tykkitulta, mutta karit ja ankkuroituneet venäläisalukset antoivat jonkin verran tuulensuojaa ruotsalaisille.[30]

Taistelun iltapäivä

muokkaa

Ruotsin kuningas Kustaa III oli taistelun alkaessa ollut esikuntineen päällystökaleeri Seraphimerordenissa, josta hän siirtyi Stendigkin komentamaan hämeenmaa Styrnbjörniin etulinjaan. Taistelun lähestyessä kuningas kuintenkin turvallisuussyistä siirtyi keskustan taistelulinjan taakse kuninkaalliselle Amadis-sluupille. Siltä käsin Kustaa III vieraili eri taisteluosastoissa kannustamassa ja käskemässä joukkojaan. Iltapäivällä kuningas siirtyi seuraamaan taistelua Kuusisen saareen, josta oli helpompi havainnoida taistelun tapahtumia. Saaresta kuninkaan käskyt soudettiin nopeasti taistelurintamalle.[29][31]

Puolen päivän jälkeen venäläisiä kaleereita ajautui oikeaan sivustaan lähemmäksi Santakareja. Vastaavasti ruotsalaisia kaleereja siirtyi Ruotsin keskustan ja vasemman siiven saumakohtaan. Karien vuoksi kummankaan osapuolen kaleerit eivät voineet siirtyä pidemmälle. Karit haittasivat myös Hjelmstiernan ja von der Palenin tykkipursien liikkeitä, joskin joissakin kohdin ne muodostivat osapuolten väliin tulikatveita.[32] Venäläisten raskaiden alusten vasen siipi joutui Törningin ja Stedingikn prikaatien ristituleen, ja venäläisten ruuhkainen oikea siipi oli Hjelmstiernan ja lähelle siirtyneiden kaleerien tulituksen alla. Oli syntynyt ajan meritaisteluihin liittyvä tyypillinen tilanne, jossa molemmin puolin ammuttiin hellittämättä tuntikausia ja toivottiin oman tulen olevan vihollista tehokkaampaa.[33]

Santakarien suojissa ollut Hjelmstiernan prikaati sai vahvistuksia Saksalaisesta prikaatista. Taistelun ollessa pysähtyneenä paikoilleen Lehmäsaaran pohjoispuolella Hjelmstierna päätti yrittää venäläisten saarrostusta kiertämällä Lehmäsaari. Saatuaan suunnitelmalleen luvan kuninkaalta, hän lähetti puolet prikaatinsa tykkipursista ja -jollista soutamaan Lehmäsaaren ja Kuutsalon välisestä salmesta etelään päin. Alusten tarkoituksena oli yllättää venäläiset hyökkäämällä heidän selustaansa. Noin kello 15 aikaan Hjelmstiernan joukot saavuttivat Lehmäsaaren eteläkärjen. Joukot eivät ilmeisesti ehtineet kuitenkaan soutaa saaren ympäri ennen kuin taistelussa tapahtui ratkaiseva käänne.[34][35]

Venäläiset olivat havainneet Lehmäsaarta kiertävät ruotsalaiset. Von der Palen komensi laivueen ajamaan saarrostusta yrittävä ruotsalaisosasto pois. Taistelulinjan oikeasta siivestä taaksepäin soutavat alukset huomattiin Venäjän vasemman siiven aluksissa. Ruotsalaisia vastaan alakynteen joutuneessa Slizovin osastossa taaksepäin soutavat alukset tulkittiin yleiseksi vetäytymiskäskyksi, ja osaston alukset lähtivät vetäytymään kohti Viikaria. Törning käytti tilaisuutta hyväkseen ja onnistui kello 16 maissa kiertämään tykkipursillaan Venäjän keskustan alusten taakse.[35][36]

Viimeistään tässä vaiheessa Venäjän oikeassa siivessä puolestaan tulkittiin Slizovin alusten vetäytymisen johtuvan yleisestä vetäytymissignaalista. Von der Palenin tykkipurret ja pienemmät kaikit lähtivät soutamaan Lehmäsaaren vieritse etelään päin. Näin Venäjän keskustassa olevat suuret purjealukset ja kaleerit jäivät sekavassa rykelmässä yksin taistelemaan ruotsalaisia vastaan. Keskeltä niitä tulittivat Stedingkin isot ruostasalaisalukset ja sivuilta lähestyivät tulittaen Törningin ja Hjelmstiernan tykkipurret.[36]

Venäläisalukset saivat sekasorrossa yhä enemmän osumia. Jossain vaiheessa iltapäivää Nassau-Siegen antoi kaleereille vetäytymiskäskyn, mutta soutu kovaan vastatuuleen ei onnistunut, eikä eteneminen sujuinut edes varppaamalla. Yhä useampi de Littan osaston kaleereista alkoi upota tai ajautua Lehmäsaaren rannoille ja karikoille. Osa kaleereista ajautui jopa Hjelmstiernan tykkipursien taakse.[36]

Venäjän keskustan isot alukset kestivät ruotsalaisten tulituksessa kaleereita paremmin ja pystyivät taistelemaan. Ruotsin taistelulinjassa uusimaa-luokan saaristofregatti Ingeborg sai useita osumia ja alus alkoi vuotaa. Kello 18 aikaan miehistön oli katkaistava ankuritouvi ja vetäydyttävä linjasta kohti Kotkansaarta, jonka luona alus myöhemmin upposi matalaan. Reservissä odottanut turunmaa Norden siirtyi uponneen aluksen tilalle.[36]

Taistelun ilta ja yö

muokkaa

Kello 18.30 venäläinen soutufregatti St. Nikolai (Svjatoj Nikolaj) kaatui, kellui hetken kyljellään ja upposi sitten nopeasti vieden mukanaan lähes koko miehistön. Muut venäläiset soutufregatit jatkoivat tulittamista. De Litta puolestaan keskittyi kaleeriensa vetämiseen pois taistelusta.[37]

Illalla kello 20 aikaan Nassau-Siegenin oli myönnettävä, että taistelu oli hävitty. Alusten, jotka oli pelastettavissa, oli paettava. Niiden alusten, joiden turvaan pääsy oli mahdotonta, oli sytytettävä tuleen. Pakenevilla kaleereilla ja tykkipursilla oli vastassa lounaasta yhä kovemmin puhaltanut tuuli. Varsinkin kaleereille tuuli aihetti suuri ongelmia ja aluksia paiskautui kareille ja Lehmäsaaren rantakiviin. Saaren rannoille kerääntyi suuria määriä venäläisiä sotilaita.[37]

Isot venäläiset purjealukset yrittivät luovimalla päästä turvaan, mutta useiden alusten takilat olivat pahoin vaurioituneita. Nassau-Siegenin lippulaivan, soutufregatti Svjataja Jekaterinan yritys lähteä turvaan päätyi karille ajoon. Taistelun aikana Nassau-Siegen ei tosin juurikaan ehtinyt olla lippulaivallaan. Karilleajon aikaan hän oli jo siirtynyt pienelle mörssärikutterille, jolla hän pääsi lopulta poistumaan taistelualueelta.[37]

Illan hämärtyessä ampuminen vähitellen lakkasi. Osa venäläisten aluksista oli yhä paikoillaan Ruotsin keskustan linjaa vastassa. Yöllä tuuli tyyntyi ja sumu laskeutui meren ylle.[37] Aamuyöllä 10. heinäkuuta venäläisalukset lähtivät irrottautumaan sumun ja hämärän turvin. Ruotsalaiset lähtivät takaa-ajoon ja saivat vallattua vielä useita aluksia, vaikka pääosa paikalla olleista aluksista pääsi pakenemaan. Kello seitsemän aikaan viimeinenkin ruotsalaisten tavoittama venäläisalus oli antautunut.[38]

Kaiken kaikkiaan Ruotsinsalmen toinen meritaistelu kesti 23 tuntia laskettuna siitä hetkestä, kun venäläisten laivasto lähti lähestymään ruotsalaisia. Yhtäjaksoinen tulitus kesti 12½ tuntia.[39] Taistelu päättyi Carl Olof Cronstedtin johdolla Ruotsin laivaston ylivoimaiseen ja Ruotsin historian suurimpaan merivoittoon. Taistelussa ratkaisevassa asemassa olivat Fredrik Henrik af Chapmanin 1760–1780 kehittämät kevyet tykkiveneet eli saaristolaivasto.

Taistelun seuraukset

muokkaa

Voiton ansiosta Ruotsi sai paremmat lähtökohdat Värälän rauhanneuvotteluihin. Taistelun jälkeen venäläiset alkoivat rakentaa strategisesti tärkeälle Kymijoen suulle Ruotsinsalmen–Kyminlinnan kaksoislinnoitusta, ja varsinkin Kotkansaarelle kasvoi asutusta. Ruotsinsalmen linnoituskaupungin paikalle kehittyi myöhemmin Kotkan kaupungin keskusta.

Taistelun vuosipäivää 9. heinäkuuta vietetään Ruotsin ja Suomen merivoimien vuosipäivänä.[40]

Kadonnut Ruotsinsalmi -hanke

muokkaa

Tutkimushankkeessa Kadonnut Ruotsinsalmi on venäläisten lähteiden perusteella tultu vuonna 2019 siihen tulokseen, että Venäjä menetti taistelussa enintään noin 80 alusta.[41]

Lähteet

muokkaa
  • Johnsson, Raoul: Kustaa III ja suuri merisota. Taistelut Suomenlahdella 1788–1790. Helsinki: John Nurmisen säätiö, 2010. (suomeksi)
  • Lappalainen, Jussi T.: Kuninkaan viimeinen kortti. Viipurinlahden ja Ruotsinsalmen meritaistelut 1790. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2011. (suomeksi)

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ Kustaa III ja suuri merisota: Taistelut Suomenlahdella 1788–1790 smu.fi. Suomen Merimies-Unioni. Arkistoitu 23.7.2015. Viitattu 18.7.2015.
  2. ↑ Tapani Mattila (1983). Meri maamme turvana. Helsinki: Suomi merellä -säätiö 1983. ISBN 951-99487-0-8.
  3. ↑ Lappalainen 2011, s. 160–161.
  4. ↑ Johnsson 2010, s. 305.
  5. ↑ Lappalainen 2011, s. 161.
  6. ↑ Johnsson 2010, s. 306.
  7. ↑ a b c Lappalainen 2011, s. 162.
  8. ↑ a b Johnsson 2010, s. 307.
  9. ↑ Johnsson 2010, s. 308.
  10. ↑ Lappalainen 2011, s. 169.
  11. ↑ Johnsson 2010, s. 307, 309.
  12. ↑ Lappalainen 2011, s. 164–166.
  13. ↑ Lappalainen 2011, s. 168–169.
  14. ↑ Lappalainen 2011, s. 163.
  15. ↑ a b Johnsson 2010, s. 310.
  16. ↑ Lappalainen 2011, s. 172–173.
  17. ↑ Johnsson 2010, s. 307.
  18. ↑ Lappalainen 2011, s. 172.
  19. ↑ Seppälä, Helge: Vuosisatainen taistelu Karjalasta, s. 52. Taifuuni, 1994. ISBN 951-581-033-7
  20. ↑ Lappalainen 2011, s. 173.
  21. ↑ Lappalainen 2011, s. 174.
  22. ↑ Lappalainen 2011, s. 174, 175–176.
  23. ↑ Lappalainen 2011, s. 167–169.
  24. ↑ Lappalainen 2011, s. 178, 180.
  25. ↑ a b c Johnsson 2010, s. 311.
  26. ↑ a b c Lappalainen 2011, s. 180.
  27. ↑ Johnsson 2010, s. 311, 314.
  28. ↑ Lappalainen 2011, s. 180–181.
  29. ↑ a b Johnsson 2010, s. 314.
  30. ↑ Lappalainen 2011, s. 181.
  31. ↑ Lappalainen 2011, s. 180, 183.
  32. ↑ Lappalainen 2011, s. 181, 183.
  33. ↑ Lappalainen 2011, s. 183.
  34. ↑ Lappalainen 2011, s. 183–184.
  35. ↑ a b Jonsson 2010, s. 315.
  36. ↑ a b c d Lappalainen 2011, s. 184.
  37. ↑ a b c d Lappalainen 2011, s. 185.
  38. ↑ Lappalainen 2011, s. 185. 188.
  39. ↑ Lappalainen 2011, s. 188.
  40. ↑ Ruotsi ja Venäjä iskivät yhteen Kotkan edustalla vuonna 1790 Elävä Arkisto. 2015. Yle. Viitattu 30.8.2017.
  41. ↑ Ville Vanhala: Suomen edustalla käyty Itämeren suurin meritaistelu ei ollutkaan niin hirmuinen Yle.fi, uutiset. 29.10.2019. Viitattu 29.10.2019.

Aiheesta muualla

muokkaa

Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Ruotsinsalmen_toinen_meritaistelu&oldid=22598008”
  NODES
Intern 1
iOS 1
os 76