Sävel

Sävel on ääni, jonka yksi taajuus eli sävelkorkeus on selvästi muita taajuuksia voimakkaampi desibeleinä mitattuna. Häly ja kohina eivät siten ole säveliä, koska niillä ei ole tunnistettavaa sävelkorkeutta. Tietyntaajuista ilman värähtelyn siniaaltoa kutsutaan joskus "puhtaaksi säveleksi" tai puhtaaksi ääneksi. Useammin puhtaalla sävelellä tarkoitetaan soittimella hyvin soitettua ääntä, jossa yläsävelet täydentävät pääasiallista taajuutta kullekin soittimelle ominaisella tavalla saaden aikaan eri soittimille tyypilliset sointivärit.

Sävelkorkeus määrittelee, kuinka "korkeana" ääni aistitaan. Esimerkiksi laulajista sopraanon ääniala on korkea, ja basson ääniala on matala. Sävel on sitä korkeampi, mitä suurempi on ääniaallon taajuus. Kun taajuus kasvaa kaksinkertaiseksi, sävelkorkeus nousee oktaavilla.

Kun säveliä yhdistetään peräkkäin suhteessa aikaan, syntyy melodia. Usean yhtä aikaa soivan äänen suhdetta toisiinsa kutsutaan harmoniaksi. Kahden sävelen sävelkorkeuden välisen etäisyyden ilmaisemiseen käytetään intervalleja. Sointu muodostuu, kun vähintään kolme eri sävelkorkeudella soivaa ääntä soi yhtä aikaa.

Sävelten nimet

Vaikka nuottikirjoitus on ainakin länsimaissa täysin kansainvälinen, sävelten nimet vaihtelevat eri kielissä. Euroopan eri kielissä on käytössä lähinnä kaksi järjestelmää eri muunnelmineen.

Solmisaatio

Keskiajalta periytyviä solmisaatiotavuja ut (tai do), re, mi, fa, sol, la ja si (tai ti) käytetään useimmissa kielissä lähinnä vain laulunopetuksessa osoittamaan, kuinka mones sävelasteikon sävel on kyseessä. Mutta romaanisissa kielissä niillä tarkoitetaan myös sävelten absoluuttisia korkeuksia, jolloin esimerkiksi ut (tai do) = c, re = d jne. ^[1] Nimet perustuvat alkujaan keskiaikaiseen Johannes Kastajan kunniaksi sävellettyyn hymnin Ut queant laxis eri säkeiden alkutavuihin; tässä hymnissä kaikki säkeet alkavat eri sävelillä.^[2] Ut-nimen ohella on kuitenkin myöhemmin käytännön syistä ryhdytty käyttämään nimeä do.^[3] Korotettujen ja alennettujen sävelten nimet muodostetaan lisäämällä näihin ylennys- tai alennusmerkin nimi, esimerkiksi ranskassa dièse tai bémol, italiassa diesis tai bemolle.^[1]

Kirjainnimet ja B

Useimmissa kielissä sävelten niminä käytetään aakkosten alkukirjaimia. Tämä järjestelmä sai alkunsa jo keskiajalla ja muodostettiin käyttämällä molliasteikkoa (a-mollia) perusasteikkona, jolloin sen sävelet saivat nimet A, B, C, D, E, F ja G.^[4] Vasta myöhemmin tuli tarve laajentaa säveliä kromaattisen asteikon lopuilla sävelillä. Kuitenkin jo keskiaikaisessa musiikissa B-sävel esiintyi usein myös alennettuna, kun pyrittiin välttämään riitasointuja. Tämä aiheuttikin sekaannusta, kun samaa nimeä käytettiin sekä alennetusta että alentamattomasta sävelestä.^[4]

Ratkaisuksi saksalaisella kielialueella B vakiintui matalamman "pehmeän" sävelen nimeksi, ja vastaavan "kovan" sävelen nimenä alettiin käyttää aakkosten seuraavaa vapaata kirjainta eli H:ta.^[4] Sitä vastoin englanninkielisessä merkintätavassa pehmeää ja kovaa B-säveltä erotettiin tarvittaessa toisistaan nimillä b durum (kova b) ja b molle (pehmeä b). Lyhyeen merkitsemiseen käytettiin vastaavasti latinalaista b-kirjainta ja goottilaista b-kirjainta, joista ovat muodostuneet nykyisin käytetyt alennus- ja palautusmerkit.

Nämä toisistaan poikkeavat nimistöt ovat säilyneet nykypäivään asti, ja vaikka ne aiheuttavat sekaannustakin, eivät kansainvälisen nimistön yhtenäistämisyritykset ole onnistuneet. Saksalainen merkintätapa on kuitenkin hitaasti väistymässä loogisemman ja laajemmin käytetyn, englanninkielisen nimistön tieltä. Esimerkiksi Ruotsissa siirryttiin 1990-luvun aikana käyttämään englantilaista merkintätapaa.

Myös Suomessa on alettu käyttää populaarimusiikin puolella yhä kasvavissa määrin englantilaista merkintätapaa, kun taas taidemusiikin puolella käytetään edelleen vakaasti saksalaista merkintätapaa.^[5]^[6]

Ylennykset ja alennukset

Kun myöhemmin tulivat käyttöön muutkin korotetut ja alennetut sävelet, niistä alettiin ensin Saksassa, myöhemmin useissa muissakin maissa käyttää nimiä, jotka muodostettiin lisäämällä korotettujen sävelten tapauksessa pääte -is, alennetuille -es tai vokaalin jäljessä pelkkä -s. Niinpä korotetut sävelet ovat cis, dis, eis, fis, gis, ais ja his, alennetut ces, des, es, fes, ges, as ja b.

Kaksinkertaisesti ylennettyjen tai alennettujen sävelten nimissä tämä päätekin on kahteen kertaan, esimerkiksi fisis, asas tai deses.

Tämä nimistö on nykyisin käytössä muun muassa saksassa sekä kaikissa pohjoismaisissa kielissä, myös suomessa. (Tosin esimerkiksi ruotsissa nämä s-loppuiset nimet kirjoitetaan kahdella s:llä, esimerkiksi ciss, dess, ess, ass.)^[1]

Sitä vastoin englannissa korotettujen ja alennettujen sävelten nimet muodostetaan yleensä lisäämällä kantasävelen nimen jälkeen sana sharp tai flat.^[1] Kirjoitetussa tekstissä näiden sanojen asemesta käytetään usein ♯- ja ♭-merkkejä, esimerkiksi B♭. Vain harvoin käytetään englannissakin korotetuista ja alennetuista sävelistä -is- ja -es -loppuisia nimiä; siinä tapauksessa suomalaista B:tä vastaa Bes.

Suomenkielinen erikoisuus on, että kaksoisalennetun h:n nimi on suomeksi yleensä bb. Tämän tavallisimman kaksoisalennetun nuotin nimi (b on ensimmäinen alennettu nuotti) on heses kaikissa muissa maissa, joissa vastaava järjestelmä on käytössä. Nimitys bb poikkeaakin koko systeemistä, joka vaatisi joko muotoa heses tai beses. Suomessakin käytetäänkin usein nimeä heses, ja jopa hakuteoksissa esiintyy epävarmuutta. Esimerkiksi Otavan suuri musiikkitietosanakirja ja Brodinin Musiikkisanakirja käyttävät hes-artikkeleissaan muotoa heses, vaikka sävelnimien taulukoissaan ne käyttävät bb:tä.

Vertailutaulukko

Eri kielissä sävelten nimet vastaavat toisiaan seuraavasti:^[1]

Suomi	c	d	e	f	g	a	h	cis	cisis	des	es	as	asas	b	bb/heses
Ruotsi	c	d	e	f	g	a	b	ciss	cississ	dess	ess	ass	assess	bess	bessess
Saksa	c	d	e	f	g	a	h	cis	cisis	des	es	as	ases	b	heses
Englanti	C	D	E	F	G	A	B	C sharp	C double-sharp	D flat	E flat	A flat	A double-flat	B flat	B double-flat
Ranska	do	ré	mi	fa	sol	la	si	do dièse	do double-dièse	ré bémol	mi bémol	la bémol	la double-bémol	si bémol	si double-bémol
Italia	do	re	mi	fa	sol	la	si	do diesis	do doppio diesis	re bemolle	mi bemolle	la bemolle	la doppio bemolle	si bemolle	si doppio bemolle

Kaikissa edellä mainituissa järjestelmissä käytetään kuitenkin eri oktaavialojen vastaavista sävelistä samoja nimiä. Tarvittaessa ne voidaan erottaa toisistaan lisäämällä varsinaisen sävelnimen yhteyteen oktaavialan nimi, esimerkiksi suuri C, pieni c, yksiviivainen c, numeromerkintänä c¹ jne.

Lähteet

http://www.dolmetsch.com/musictheory9.htm

Viitteet

↑ ^a ^b ^c ^d ^e ”Sävelnimet”, Otavan iso musiikkitietosanakirja, 5. osa (Raphael–Öttingen), s. 404–405. Otava, 1979. ISBN 951-1-05295-0
↑ ”Guido Arezzolainen”, Otavan iso musiikkitietosanakirja, 2. osa (Dallapiccola–Hervé), s. 465. Otava, 1977. ISBN 951-1-04191-6
↑ ”Do”, Otavan iso musiikkitietosanakirja, 2. osa (Dallapiccola–Hervé), s. 63. Otava, 1977. ISBN 951-1-04191-6
↑ ^a ^b ^c ”B, mus.”, Tietosanakirja, 1. osa (A–Confort), palsta 774. Tietosanakirja Oy, 1909. Teoksen verkkoversio.
↑ Erkki Salmenhaara: ”Pohjasävelmerkintä”, Sointuanalyysi, s. 138. (3. p.) Helsinki: Otava, 1974. ISBN 951-1-01002-6
↑ Aaro Elsilä, Nuottikirjoituksen ABC – vai sittenkin AHC? Ammattikorkeakoulun opinnäyte, Centria

[oimtsk-1] ”Sävelnimet”, Otavan iso musiikkitietosanakirja, 5. osa (Raphael–Öttingen), s. 404–405. Otava, 1979. ISBN 951-1-05295-0

[2] ”Guido Arezzolainen”, Otavan iso musiikkitietosanakirja, 2. osa (Dallapiccola–Hervé), s. 465. Otava, 1977. ISBN 951-1-04191-6

[3] ”Do”, Otavan iso musiikkitietosanakirja, 2. osa (Dallapiccola–Hervé), s. 63. Otava, 1977. ISBN 951-1-04191-6

[TSK-4] ”B, mus.”, Tietosanakirja, 1. osa (A–Confort), palsta 774. Tietosanakirja Oy, 1909. Teoksen verkkoversio.

[5] Erkki Salmenhaara: ”Pohjasävelmerkintä”, Sointuanalyysi, s. 138. (3. p.) Helsinki: Otava, 1974. ISBN 951-1-01002-6

[6] Aaro Elsilä, Nuottikirjoituksen ABC – vai sittenkin AHC? Ammattikorkeakoulun opinnäyte, Centria

[1]

[2]

[3]

[4]

[5]

[6]