Sappirakko
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Sappirakko (lat. vesica fellea, vesica biliaris) on maksaan kiinnittynyt ruoansulatusnestettä eli sappea erittävä elin. Sappirakko puuttuu useilta lajeilta, kuten hevoselta, porolta ja rotalta, joilla sappineste kulkee suoraan maksasta pohjukaissuoleen.[1] Sappirakon tilavuus on noin 50 ml, mutta se pystyy väkevöimällä varastoimaan 5-20 kertaa suuremman määrän maksasappea.
Sappi erittyy maksasta sappirakkoon sapenjohtimia pitkin ja sappirakosta se siirtyy ohutsuoleen ison pohjukkaissuolinystyn kohdalle sappitiehyitä pitkin. Maksasolujen muodostama sappi erittyy solujen välissä kulkeviin sappihiussuoniin. Nämä yhtyvät sappihiussuoniksi, jotka kulkevat lähellä porttilaskimon ja maksavaltimon haaroja. Lopulta sappi tulee ulos maksaportista pitkin vasenta ja oikeaa maksatiehyttä, jotka yhdistyvät heti maksan ulkopuolella yhteiseksi maksatiehyeksi (ductus hepaticus communis). Sappirakkoon vie sappirakon tiehyt (ductus cysticus). Sappirakon ja pohjukaissuolen välistä tiehyttä kutsutaan sapenjohtimeksi tai yhteiseksi sappitiehyeksi (ductus choledochus).
Suolen alkuosasta erittyvä kolekystokiniini eli pankreotsymiini aiheuttaa sappirakon seinämän sileälihaskerroksen supistumisen, jolloin sappi erittyy suoleen. Sapen eritystä maksasta kiihdyttävät sekretiini ja parasympaattinen hermosto.
Sapen koostumus
muokkaaSappi koostuu kolesterolista, sappisuoloista ja sappiväriaineista. Kolesteroli osallistuu sappisuolojen valmistukseen, mutta liiallisena se voi aiheuttaa sappikiviä, jotka voivat estää sapen pääsyn pohjukaissuoleen. Seurauksena on useimmiten kovia kipuja vatsan alueella ja lisäksi rasvat eivät voi pilkkoutua pohjukaissuolessa normaaliin tapaansa. Useimmiten myös iho saattaa muuttua kellertäväksi ja uloste harmaaksi. Sappisuolat mahdollistavat rasvojen imeytymisen siten, että ne emulgoivat ohutsuolessa veteen liukenemattomia rasvahappoja. Tällöin haiman erittämä vesiliukoinen lipaasi -entsyymi pystyy hajottamaan ravinnon rasvahappoja.
Misellit eli pienet rasvapalloset tuovat rasvojen pilkkoutumistuotteet lähelle limakalvosoluja, että ne voivat imeytyä soluihin. Suurin osa tästä rasvojen imeytymisestä tapahtuu jo ohutsuolen yläosassa. Ellei sappea pääse suoleen, rasvojen ja rasvaliukoisten vitamiinien imeytyminen vaikeutuu. Suurin osa sappisuoloista imeytyy ohutsuolen loppuosasta, kulkeutuu porttilaskimon kautta maksaan ja sieltä takaisin sappeen, kiertoa kutsutaan enterohepaattiseksi kiertokuluksi, jota käyttävät myös eräät lääkeaineet. Sappiväriaineet ovat elimistön kuona-aineita, jotka aiheuttavat sapen ja ulosteiden värin. Tärkein sappiväriaine on bilirubiiniglukuronidi, jota maksasolut valmistavat hemoglobiinin ja myoglobiinin pilkkoutumistuotteesta bilirubiinista. Konjugaatio glukuronihapon kanssa muuttaa rasvaliukoisen bilirubiinin vesiliukoiseksi ja siten helpommin elimistöstä poistuvaksi.
Katso myös
muokkaaLähteet
muokkaa- ↑ König & Liebich: ”7”, Veterinary Anatomy of Domestic Mammals, s. 356. Saksa: Schattauer, 2007. ISBN 978-3-7945-2485-3 (englanti)
Aiheesta muualla
muokkaa
Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Sappirakko Wikimedia Commonsissa