Wikipedia

Selma Rainio

suomalainen lähetyssaarnaaja ja lääkäri

Selma Rainio (ent. Lilius; 21. maaliskuuta 1873 Saarijärvi – 5. tammikuuta 1939 Onandjokwe, Namibia[1][2]) oli Suomen Lähetysseuran lähetyssaarnaaja ja ensimmäinen suomalainen lähetyslääkäri, joka perusti Ambomaan Ondongaan Onandjokwen sairaalan ja työskenteli myös Engelan sairaalassa. Hänet tunnettiin Ambomaalla nimellä Kuku Selma ’isoäiti Selma’.[2]

Selma Rainio.

Varhainen elämä ja opinnot

muokkaa

Rainio syntyi Saarijärven kappalaisen lapsena Saarijärven pappilassa. Hänen vanhempansa olivat kappalainen Anton Lilius ja Amanda Sofia Perden. Isä Anton Lilius toimi papiston edustajana yhteensä neljillä eri valtiopäivillä 1872–1885.[3]

Selma Rainio oli kymmenestä lapsesta nuorin. Lapsia oli kaikkiaan 14, mutta neljä kuoli jo pieninä. Yksi sisarista oli myöhemmin kansanperinteen kerääjänä ja kirjailijana toiminut Lilli Rainio (1861–1945).[3][4]

Rainio opiskeli Jyväskylän yksityisessä tyttökoulussa ja sai sieltä päästötodistuksen 17-vuotiaana. Koulun jälkeen hän palasi kotiin, missä hänen isänsä eli halvaantuneena kolme viimeistä vuottaan. Isäänsä hoitaessaan Rainio sai ajatuksen lääkäriksi ryhtymisestä, vaikkakaan Suomessa ei tuolloin vielä ollut naislääkäreitä. Hän pääsi opiskelemaan ylioppilaaksi Helsingin Yhteiskoulussa yksityisoppilaana. Hän valmistui ylioppilaaksi keväällä 1896. Valmistautuessaan ylioppilastutkintoon Helsingissä Rainio asui yhdessä sisarensa Lillin kanssa lähetyssaarnaaja Weikkolinin lesken luona. Ida Weikkolin kertoi sisaruksille usein elämästään Ambomaan lähetyskentällä. Luultavasti nämä kertomukset herättivät Rainiossa halun lähteä lähetystyöhön.[5]

Jo samana syksynä Rainio aloitti opinnot Helsingin yliopiston lääketieteellisessä tiedekunnassa. Opiskelujen ohella Rainio toimi Hämäläisessä osakunnassa, jossa pyrki saamaan naiset täysvaltaisiksi osakunnan jäseniksi. Hän myös osallistui luennointitoimintaan, jossa käsiteltiin kansallisuusaatetta ja Venäjän pyrkimyksiä estää Suomen itsenäistyminen. Hän osallistui myös v. 1897 perustetun Naisylioppilaiden Kristillisen Yhdistyksen toimintaan.[6]

Vuoden 1902 lopulla Rainio suoritti lääketieteellisen tiedekunnan teoriatutkinnon suoritetuksi ja seuraavan vuoden alussa hän aloitti käytännön harjoittelun Helsingin sairaaloissa. Vuoden 1908 alkupuolella hän valmistui lääkäriksi. Ojala arvelee, että Rainio sai kutsumuksen lähetyslääkäriksi joskus vuosien 1903–1905 aikana. Ennen lähtöä Ambomaalle hän opiskeli trooppisia tauteja Saksassa Hampurin Institut für Tropenhygienessä ja Tübingenin Institut für ärztliche Missionissa.[7]

Ensimmäinen työkausi Ambomaalla 1908–1919

muokkaa

Rainio saapui Ambomaalle 14. joulukuuta 1908. Hän aloitti toimintansa Oniipan lähetysasemalla. Jo ensimmäisen kuukauden aikana hän hoiti keskimäärin 40–50 potilasta päivittäin. Hän ei ehtinyt opiskella oshindongan kieltä vaan joutui pyytämään toisia lähettejä tulkikseen. Rainion saapumisen aikoihin Ambomaalla oli suuri nälänhätä vuosina 1907–1908. Ensimmäisen vuoden aikana polikliinistä apua sai 7 525 henkilöä, keskimäärin 25 päivässä. Potilaiden määrää vähensi sittemmin se, että heiltä alettiin periä pientä maksua. Toisaalta potilaat eivät pysyneet hoidossa riittävän pitkää aikaa. Kun pahimmat kivut lakkasivat, potilaat uskoivat parantuneensa ja kiirehtivät peltotöihin, varsinkin naiset.[8]

Vuonna 1910 Rainio teki matkan kaikille lähetysasemille. Hän kiinnitti huomiota muun muassa ambolaisten silmäsairauksiin ja siihen, että synnytyksiä varten olisi tarvittu kätilöitä. Hän olisi halunnut itselleen myös hevosen kiireellisiä sairaskäyntejä varten, mutta Lähetysseuran johtokunta piti tällaisen eläimen ylläpitokustannuksia liian suurina.[9]

Onandjokwen sairaalan perustaminen

muokkaa

Tammikuussa 1911 Oniipan kylkeen valmistui sairaalarakennus. Se sai ylleen peltikaton, ensimmäisen Ambomaalla. Rakennuksessa oli asuinhuoneita sekä yhdistetty poliklinikka- ja apteekkihuone, huone välttämättömien leikkausten suorittamista varten sekä huone sairaille läheteille. Ambolaiset potilaat hoidettiin majoissa, joita oli kahdeksan ja joita rakennettiin lisää. Tämä uusi sairaala vihittiin heinäkuussa 1911 pidetyssä lähetysjuhlassa. Vihkimisen suorittivat vierailulla ollut Lähetysseuran apulaisjohtaja Hannu Haahti yhdessä Martti Rautasen kanssa. Sairaala sai nimekseen Onandjokwe, ‘villihanhien paikka’.[10]

Samana kesänä saapuivat avuksi ensimmäiset sairaanhoitajat, heinäkuussa Karin Hirn ja elokuussa Ida Ålander, joista jälkimmäinen oli Windhoekissa perehtynyt myös kätilön tehtäviin. Sairaalaan saatiin myös kaksi amboevankelistaa, jotka huolehtivat evankeliumin julistamisesta potilaille.[11]

Haahden tarkastusmatkan yhteydessä Rainio sai läpi tärkeän asian sairaanhoitotyön kannalta. Tarkastusten yhteydessä pidettyihin kokouksiin sai Rainio tehdä alustukset sairaanhoitotyön kohdalta, ja päätökset tehtiin näiden alustusten pohjalta.[12]

Vuonna 1913 Rainio suoritti ns. “terveysmatkan” Kapmaalle. Hän saattoi nyt omien kokemustensa perusteella suositella Lähetysseuralle sitä, että kaikki lähetit saisivat ajoittain suorittaa tällaisia matkoja. Terveellisen meri-ilmaston lisäksi sen etuihin kuului se, että siellä oli myös mahdollisuus kulttuurielämään. Lähetit olivat jo aiemmin halunneet tällaisille matkoille, mutta vasta nyt, kun lääkäri suositti niitä, Lähetysseuran johtokunta ei voinut näitä toivomuksia sivuuttaa.[13]

Lähetyskentän epäkohdat

muokkaa

Naislähetit törmäsivät heti alussa epäkohtiin. Pahin niistä oli ns. veljeinkokous, johon naisilla ei ollut asiaa. Lisäksi esim. lähetyskentän vuosikertomuksiin naiset pääsivät tutustumaan vasta sitten, kun ne oli painettu Helsingissä ja saatu postitettua Afrikkaan. Rainion ansiosta alettiin pitää naislähettien kokouksia, mutta tämä toiminta lopahti jo vuoden kuluessa. Vuoden 1911 aikana, Hannu Haahden vieraillessa Ambomaalla, pidettiin yleisiä lähettienkokouksia, mikä sitten jäi vallitsevaksi tavaksi.

Naisten palkkaus oli myös huonompi kuin miesten.[14]

Lähettien ja johtokunnan välit osoittautuivat kireiksi, lähinnä siksi, että johtokunta uskoi kuulopuheita eikä pyrkinyt selvittämään todellista tilannetta kentällä. Rainio myös ihmetteli sitä, miksi julkisesti ei saanut kirjoittaa siitä, että Saksa oli lujittanut otettaan Ambomaasta. Tämä johtui siitä, että Saksa ja Venäjä olivat maailmansodan edellä etääntyneet toisistaan.[15]

Suhtautumisessa ambolaisiin oli Rainion mielestä parantamisen varaa. Oli ollut väärin muun muassa vaatia ambolaisia pukeutumaan eurooppalaisittain. Toisaalta, kun heidät oli saatu pukeutumaan uudella tavalla, Lähetysseura halusi lopettaa vaatteitten lähettämisen heille. Rainio pyysi sisartaan Lilli Rainiota toimimaan siten, että ompeluseurat ja lähetysystävät edelleen lähettäisivät vaatteita Ambomaalle.

Lähetit eivät myöskään yleisestikään olleet kiinnostuneita ambolaisten tavoista ja ajatuksista. Tämä johti siihen, että myös monia säilyttämisen arvoisia tapoja alkoi jäädä unohduksiin.[16]

Maailmansodan seuraukset

muokkaa

Ensimmäisen maailmansodan seurauksena yhteydet Suomen ja Ambomaan välillä katkesivat lähes puoleksitoista vuodeksi. Esimerkiksi vuoden 1915 palkat olivat seuraavan vuoden alussa vielä saamatta. Myös Saksan siirtomaahallituksen elintarvikeapu Onandjokwen sairaalalle oli lakannut. Koko saksalaishallintokin päättyi pian sodan alkamisen jälkeen, ja eteläafrikkalaiset joukot ottivat maan haltuunsa.

Vuoden 1915 maaliskuussa sairaala oli pakko sulkea joksikin aikaa, sillä elintarvikkeet olivat lopussa ja työvoimastakin oli puutetta. Tuohon saakka Rainion edellisenä vuotena tuomat tarvikkeet olivat riittäneet.

Ambolaisten keskuudessa yleistyivät erilaiset taudit, kuten beriberi. Myös bakteerit yleistyivät sairaalassa. Joulukuussa 1915 se oli suljettava, koska potilaat alkoivat kuolla yksi toisensa jälkeen. Toimintaa jatkettiin tuon jälkeen polikliinisesti. Toimintaa voitiin jatkaa vasta sitten, kun bakteerien saastuttamat sairasmajat oli purettu ja uudet rakennettu niiden tilalle.

Vuonna 1915 myös useita suomalaisia oli sairaalan potilaina, samoin englantilaisen hallituksen ylipäällikkö, majuri Pritchard. Tämän ansiosta uusi hallitus alkoi antaa ruoka-apua sairaalalle.[17]

Sairastuminen

muokkaa

Vuonna 1917 Rainio alkoi sairastella vakavasti. Hän lähti saattamaan niin ikään pahasti sairastunutta Selma Santalahtea Swakopmundiin. Perillä kävi ilmi, että näistä kahdesta Rainio olikin vakavammin sairas. Hänellä todettiin päässä kasvain, joka vaati leikkausta. Hänen kuntonsa oli heikko myös malarian vuoksi. Hyvä ravinto ja viiden viikon toipumisaika saivat hänen voimansa kuitenkin palaamaan. Vaikka hänellä vielä todettiin sydänvika, joka oli hänellä ollut jo kauan, hän pääsi toukokuussa 1918 palaamaan Ambomaalle.[18]

Uusia tauteja Ambomaalla

muokkaa

Ambomaalle ilmestyi nyt tauteja, joita siellä ei ollut aiemmin tunnettu. Näitä olivat vesi- ja tuhkarokko, aivokalvontulehdus ja sikotauti. Sen sijaan espanjantauti ehti sinne vasta vuoden 1919 jälkipuoliskolla ja niin lievänä, ettei siihen kuoltu.

Ambolaisten ennakkoluulot sairaalaa kohtaan olivat nyt vähentyneet. He antoivat esim. kantaa itsensä paareilla sairaalaan, jota he olivat ennen pitäneet väistämättömänä merkkinä kuolemasta. He eivät enää myöskään lähteneet sairaalasta, jos joku siellä menehtyi.[19]

Ensimmäinen kotimaanloma 1919–1922

muokkaa

Vuoden 1919 heinäkuussa Rainio lähti kotimaanlomalle. Onandjokwen hän jätti Aatu Järvisen hoidettavaksi. Tämä oli tullut kentälle vuonna 1917 ja oli saanut sairaanhoitokoulutusta Tübingenissä.

Suomessa Rainio viipyi jonkin aikaa Helsingissä selvitellen asioitaan. Sitten hän vietti jonkin aikaa Saarijärvellä äitinsä luona ja palasi sen jälkeen Helsinkiin. Siellä hän luennoi eri tahoilla Afrikasta. Kesäkuun 1920 hän työskenteli Kivelän sairaalassa ja matkusti sitten Tübingeniin saamaan lisää oppia. Sielläkin hän luennoi työstään Ambomaalla, kun trooppitautien laitoksen johtaja, professori Olpp oli pyytänyt. Vuoden 1921 alussa Rainio työskenteli kolme kuukautta Övermarkin kunnanlääkärinä Etelä-Pohjanmaalla. Hän työskenteli myös Keuruulla ja Sulkavalla. Afrikkaan hän ei halunnut palata siksi, että Lähetysseura oli pienentänyt Onandjokwen budjettia. Hän kuitenkin muutti kantansa, vaikka ei ollutkaan innostunut asiasta. Päätökseen vaikutti se, että kentällä olevat lähetit olivat väsyneitä ja että heitä oli liian vähän hoitamaan kasvavaa työtaakkaa. Myös oma terveys oli kohentunut.[20]

Toinen työkausi 1922–1933

muokkaa
 
Miespotilasta hoidetaan Onandjokuen sairaalan kuistilla.

Rainio lähti uudelleen kohti Afrikkaa heinäkuussa 1922 yhdessä Karin Hirnin ja Karin Lönnbergin kanssa. Hän saapui perille syyskuussa. Windhoekissa hän oli ottanut vastaan viran hallituksen aluelääkärinä Ambomaalla. Se edellytti, että hänen oli hoidettava kaikki Ambomaan sukupuolitautitapaukset. Korvaukseksi hän sai 100 puntaa vuodessa, mitä hän ei pitänyt hyvänä korvauksena. Aluelääkärin työ aiheutti paljon byrokraattista tehtävää, sillä raportoitavaa oli paljon, ja siinä oli käytettävä englannin kieltä, jota lähetit eivät juuri osanneet. Onandjokwe tuli vuosi vuodelta riippuvaisemmaksi hallituksen taloudellisesta tuesta, minkä vuoksi Rainio ei halunnut luopua aluelääkärin työstä.

Onandjokwella oli hänen apunaan sairaanhoitaja Karin Hirn ja naislähetti Karin Lönnberg. Uusia tauteja alueella olivat tuberkuloosi ja maltankuume. Myös spitaali levisi sinne vuonna 1924 ja pernarutto vuonna 1927. Viimeksi mainittuun tautiin ambolaiset yleensä kuolivat, jos yrittivät sitä itse hoitaa. Lähettien hoidossa he sen sijaan useimmiten paranivat.[21]

Vuoden 1923 maaliskuussa Ambomalla vietettiin Rainion 50-vuotispäiviä. Tuohon aikaan hän yritti saada sisaruksiaan tulemaan vierailulle luokseen, mutta turhaan. Tuon vuoden aikana sairaalassa hoidettiin 571 potilasta ja poliklinikalla kävi yli 7 000 henkeä. Seuraavana vuonna luvut olivat hieman alhaisemmat. Tuolloin kuolleisuus nousi, koska etelästä oli levinnyt influenssa, johon muun muassa Lüderitzin kaivoksilla kuoli 400 ambolaista. Potilaat alkoivat nyt karttaa Onandjokwea tartuntavaaran vuoksi.[22]

Vuoden 1927 aikana Rainio itsekin sairastui. Hänen toinen korvansa oli ollut 10-vuotiaasta lähtien kuuro tulirokon seurauksena, ja nyt toinenkin korva tulehtui ja hän menetti sen kuulon tilapäisesti. Sitten hänen päässään todettiin ihoruusu, jonka vuoksi Rainio itse arveli kuolevansa, sillä tähän tautiin ei tuolloin tunnettu parannuskeinoa. Hän kuitenkin toipui molemmista vaivoista.[23]

Vuonna 1928 hallitus korotti avustuksensa Onandjokwelle 300 puntaan vuodessa.[24]

1920-luvulla suomalaisten sairaanhoito laajeni Ambomaalla. Sairaanhoitaja Linda Helenius aloitti vuonna 1922 pienimuotoisen sairaanhoitotyön Engelassa, ja Aatu Järvinen oli perustanut pienen sairaalaan Uukwaluuthiin sen jälkeen, kun Rainio oli palannut kentälle. Myös anglikaaninen lähetys lähetti Ambomaalle lääkärin vuonna 1927, mikä helpotti Rainion työtaakkaa. Anglikaanien lääkäri todennäköisesti työskenteli Engelan lähellä St. Mary’sin lähetysasemalla Odibossa, joka oli perustettu vuonna 1924.[25]

Vuonna 1929 Rainio pääsi monen vuoden odottelun jälkeen virkistysmatkalle Kapmaalle, ja tässä yhteydessä hän tutustui sikäläiseen Enjamanan spitaalihoitolaan.[26]

Vuonna 1930 ihoruusu Rainion päässä uusiutui, ja hän kärsi myös ankarista malariakohtauksista, mutta toipui molemmista taudeista. Hän vietti vuoden 1931 alun Swakopmundissa toipumislomalla.[27]

Vuoden 1930 aikana aloitettiin ambolaisten sairaanhoitajien koulutus. Opetuksesta vastasi Karin Hirn. Ensimmäiset ambosairaanhoitajat valmistuivat vuonna 1935.[28]

Lähetysseuran ja hallituksen välit kiristyivät 1920-luvulla, kun hallitus oli antanut vääriä tietoja lähetysseuran työstä Ambomaalla Kansainliiton mandaattikomissiolle. Lähetysjohtaja Matti Tarkkanen laati Kansainliitolle laajan selvityksen, ja tämän jälkeen myös hallitus korjasi lausuntojaan vuonna 1931.[29]

Vuonna 1932 Lounais-Afrikan hallitus oli sotajalalla Uukwambin kuninkaan Iipumbun kanssa ja pakotti tämän lopulta maanpakoon Kavangolle. Näiden levottomuuksien vuoksi Onandjokwen sairaalan potilasmäärät vähenivät huomattavasti.[30]

1920-luvun lopun ajan Rainio odotti, että Lähetysseura lähettäisi Ambomaalle toisen lääkärin, joko suomalaisen taikka saksalaisen, joita oli tarjoutunut lähtemään. Suomalaiset kuitenkin pyörsivät päänsä ja saksalaisia Lähetysseuran johtokunta taas ei jostain syystä suostunut lähettämään. Vasta vuonna 1932 lähetettiin vastavalmistunut Anni Melander, joka oli tutustunut myös kirurgiaan.[31]

Vuosina 1928–1931 Ambomaalla kärsittiin kuivuudesta. Tämän vuoksi ambolaiset söivät myös rotanlihaa, mutta nyt he sairastuivat sen johdosta ruttoon. Tauti levisi sairaalassakin, eivätkä ambolaiset lopulta halunneet tulla sinne hoitoon. Hallitus asetti Ambomaan eristykseen.[32]


Toinen kotimaanloma 1933–1936

muokkaa

Anni Melanderin mukana Rainio sai johtokunnan kutsun tulla kotimaahan. Rainio olisi halunnut jäädä Ambomaalle jollekin rauhallisemmalle alueelle, sillä hän tiesi jääneensä Afrikassa jälkeen lääketieteen kehityksestä.[33]

Rainion toisen työkauden lopulla vuonna 1933 Onandjokwella oli 17 rakennusta, 49 potilasmajaa, 15 varastoa tai katosta ja mylly.[2]

Rainio lähti Ondongasta toukokuussa 1933, mutta kierteli ensin noin kuukauden ajan Kavangolla, jossa Lähetysseura oli aloittanut työn vuonna 1926. Siellä hän kartoitti sairaanhoidon tarvetta alueella.[33]

Rainio valittiin Lähetysseuran johtokuntaan kesäkuussa 1933. Hänen terveydentilaansa tarkkailtiin Helsingissä, ja joulukuussa hänelle jouduttiin tekemään leikkaus, jonka yksityiskohdista ei ole tietoa. Vuoden 1934 alkupuolella hän alkoi matkustella Suomessa kertoen Ambomaan sairaanhoitotyöstä.[34]

Suomessa ollessaan Rainio valmisteli loppuun kaksiosaisen oshindongankielisen terveysopin, jonka oli tarkoitus toimia Ambomaalla aloitetun sairaanhoidon opetuksen teoreettisena perustana.[35]

Kolmas työkausi 1936–1939

muokkaa
 
Selma Rainion hautajaiset.

Rainio lähti viimeiselle työkaudelleen maaliskuussa 1936, ollessaan jo yli 60-vuotias. Lähetysjohtaja olisi halunnut lähettää hänet Kavangolle, mutta ilmeisesti Rainion omat perustelut vakuuttivat tämän siitä, että parempi paikka olisi itäinen Oukwanyama. Hänet olisi ehkä sijoitettu Eenhanan asemalle, mutta anglikaaninen lähetys vaati koko itäistä Oukwanyamaa itselleen. Niinpä Rainio sijoitettiin Engelaan ja Linda Helenius Eenhanaan. Ilmeisesti Engelassa oli niin paljon potilaita, että heidän hoitamisensa ilman lääkäriä alkoi käydä mahdottomaksi. Siellä kävi päivittäin 50–100 potilasta, jonka lisäksi Rainio hoiti viidentoista sairasmajan potilaat, joita oli noin 50–60. Lisäksi hän piti poikakoulussa terveysopin tunteja ja käytti opetusmateriaalina itse laatimiaan terveysopin kirjoja.[36]

Vuonna 1936 Ambomaalle ilmestyi vesikauhu. Se oli hoitajien kannalta masentava asia, sillä sairastuneita ei voitu parantaa, vaan nämä kärsivät kovia tuskia ja lopulta menehtyivät.[37]

Engelassa Rainio sairastui tammikuussa 1936 korkeaan kuumeeseen. Anni Melander lähti sinne häntä hoitamaan. Rainio siirrettiin ensin Onandjokwelle ja kuumeen laskettua Swakopmundiin. Siellä hän vähitellen alkoi toipua. Tammikuussa 1937 hän kykeni palaamaan Ambomaalle.[38]

Vuonna 1937 lähetysjohtaja Uno Paunu vieraili Ambomaalla. Hän kuitenkin sairastui matkansa loppuvaiheessa, eikä siksi ehtinyt tutustua sairaanhoitoon Engelassa, joka oli laajentunut jo niin suureksi, että siellä hoidettiin yhtä paljon potilaita kuin Onandjokwella. Engelan sairaalan työntekijät olivat luonnollisesti pettyneitä tämän johdosta. Siellä hoidettiin tuona vuonna 683 potilasta, ja poliklinikalla oli hoidettavana 19 000 tapausta.[39]

Vuonna 1937 Engelaan saatiin uusi, lahjoitusvaroin rakennettu, viisi huonetta käsittänyt poliklinikkarakennus. Seuraavana vuonna puhkesi laaja tuhkarokkoepidemia. Engelan sairaalassa hoidettiin yli 1 000 tuhkarokkopotilasta ja paljon lapsia menehtyi epidemiaan. Tuhkarokosta jäi useita jälkitauteja kuten silmäsairauksia, joiden hoitaminen lisäsi potilasmääriä.[40]

Vuoden 1938 alussa Rainio oli terveysmatkalla Swakopmundissa. Siellä todettiin, että edellisen vuoden kuumesairauden yhteydessä Rainion keuhkoissa havaittu kasvain oli laajentunut. Lääkäri Schwietering halusi lähettää Rainion Suomeen. Hän oli todennut sairauden keuhkosyöväksi, mutta ei ilmeisesti kertonut tätä havaintoaan potilaalleen.

Rainio kuitenkin palasi vielä Engelaan ja rakennutti uusia potilasmajoja tuberkuloosipotilaille. Heinäkuussa hänen oli jätettävä työnteko. Hän halusi nyt palata Suomeen, mutta hänet siirrettiin elokuun puolivälissä Onandjokwelle hoidettavaksi. Marraskuun viimeisenä päivänä hän kirjoitti viimeisen kirjeen omaisilleen. Tammikuun 5. päivänä 1939 hän menehtyi Onandjokwella.

Rainio haudattiin Onandjokwen hautausmaalle. Hautajaisissa oli koko Ambomaan paikallinen virkamiehistö ja paljon Ambomaan väestöä. Myös Helsingin Lähetyskirkossa pidettiin muistojuhla. Etelä- ja Lounais-Afrikan lehdistö kirjoitti Rainiosta hänen kuolemansa jälkeen.[41]


Tunnustukset

muokkaa

Rainio sai työstään tunnustukseksi Suomen Valkoisen Ruusun ansiomerkin 1932 ja hopeisen ansiomerkin Englannin kuninkaan 25-vuotisjuhlan kunniaksi 1935, samoin kuin kuolemansa jälkeen Kansainliiton mandaattikomission tunnustuksen. Namibian postilaitos julkaisi 1995 suomalaisen lähetystyön 125-vuotismuistona neljän postimerkin sarjan Suomen Lähetysseuran lähetystyöntekijöistä, joista yksi esittää Rainiota. Muut postimerkin saaneet suomalaiset olivat Martti Rautanen, Albin Savola ja Karl August Weikkolin.[2][42]

Julkaisut

muokkaa
  • Suuren parantajan palveluksessa: Kuvauksia lääkärilähetystyöstä. Helsinki: Suomen lähetysseura, 1922
  • Etelän ristin alla: Kuvauksia lääkärilähetystyöstä Ambomaalla. Kirjoittajat Selma Rainio, Karin Hirn ja Linda Helenius. Suomen lähetysseura, 1923.

Lähteet

muokkaa
  • Heikkilä, Elina: Minä voin mennä! Ambomaan ensimmäinen lääkäri Selma Rainio 1873–1939. Helsinki: Suomen Lähetysseura, 2015. ISBN 978-951-624-451-1
  • Ojala, Elina: Selma Rainio (1873–1939) Afrikan lääkärilähetyksen perustajana ja vaikuttajana Ambomaalla. (Yleisen kirkkohistorian pro gradu -työ) Helsinki: Helsingin yliopisto, 1990.
  • Peltola, Matti: Sata vuotta suomalaista lähetystyötä 1859–1959. II: Suomen Lähetysseuran Afrikan työn historia. Helsinki: Suomen Lähetysseura, 1958.

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ Peltola 1958, s. 263. – Ojala 1990, s. 21, 117.
  2. ↑ a b c d Kena, Kirsti: ”Selma Rainio”, Suomen kansallisbiografia, osa 8, s. 45–46. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2006. ISBN 951-746-449-5 Teoksen verkkoversio.
  3. ↑ a b Heikinheimo, Ilmari: Suomen elämäkerrasto, s. 456. Helsinki: Werner Söderström Osakeyhtiö, 1955.
  4. ↑ Ojala 1990, s. 21.
  5. ↑ Ojala 1990, s. 21–23.
  6. ↑ Ojala 1990, s. 24, 26.
  7. ↑ Ojala 1990, s. 25, 28.
  8. ↑ Ojala 1990, s. 29–31.
  9. ↑ Ojala 1990, s. 33.
  10. ↑ Ojala 1990, s. 33–34.
  11. ↑ Ojala 1990, s. 35–36.
  12. ↑ Ojala 1990, s. 42–43.
  13. ↑ Ojala 1990, s. 35–36, 44–45.
  14. ↑ Ojala 1990, s. 42.
  15. ↑ Ojala 1990, s. 37–40, 42.
  16. ↑ Ojala 1990, s. 40–41.
  17. ↑ Ojala 1990, s. 45–50.
  18. ↑ Ojala 1990, s. 48–49.
  19. ↑ Ojala 1990, s. 49–50.
  20. ↑ Ojala 1990, s. 48, 51–55.
  21. ↑ Ojala 1990, s. 55–57, 89–90.
  22. ↑ Ojala 1990, s. 57–59.
  23. ↑ Ojala 1990, s. 91.
  24. ↑ Ojala 1990, s. 66.
  25. ↑ Ojala 1990, s. 80–81, 83.
  26. ↑ Ojala 1990, s. 94.
  27. ↑ Ojala 1990, s. 98, 100.
  28. ↑ Ojala 1990, s. 99.
  29. ↑ Ojala 1990, s. 67–68.
  30. ↑ Ojala 1990, s. 63–64.
  31. ↑ Ojala 1990, s. 83–85.
  32. ↑ Ojala 1990, s. 101–102.
  33. ↑ a b Ojala 1990, s. 102–103.
  34. ↑ Ojala 1990, s. 104.
  35. ↑ Ojala 1990, s. 106.
  36. ↑ Ojala 1990, s. 106, 108–110.
  37. ↑ Ojala 1990, s. 111.
  38. ↑ Ojala 1990, s. 112.
  39. ↑ Ojala 1990, s. 113–114.
  40. ↑ Ojala 1990, s. 115–116.
  41. ↑ Ojala 1990, s. 116–118.
  42. ↑ Namibia: 1995 The 125th Anniversary of Finnish Missionaries in Namibia Stampworld. 2015. Viitattu 8.5.2015. (englanniksi)

Kirjallisuutta

muokkaa
  • Heikkilä, Elina – Nurmi, Maarit: Minä voin mennä! Ambomaan ensimmäinen lääkäri Selma Rainio 1873–1939. Suomen Lähetysseura, 2015. ISBN 978-951-624-451-1
  • Taube, Inkeri: ”Kuku” (Selma Rainio), Ambomaan parantaja: Lähetyslääkärin elämyksiä Afrikassa. WSOY 1947.

Aiheesta muualla

muokkaa
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=Selma_Rainio&oldid=22025773”
  NODES
INTERN 2