Sotarikos

Sotarikos on sodan tai siihen verrattavissa olevan konfliktin yhteydessä tapahtuva kansainvälisillä sopimuksilla rikokseksi määritelty teko, josta on Suomessa tarkemmin määritelty kansallisesti rikoslain 11 luvussa: ”Sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan”. Kansainvälisesti sotarikos-käsitteelle suuntaviivoja antaa muun muassa kaikkien Euroopan unionin maiden ratifioima niin sanottu Rooman perussääntö, jonka suhteen tuomiovalta on Haagissa sijaitsevalla Kansainvälisellä rikostuomioistuimella. Myös Suomen allekirjoittamat Geneven sopimukset määrittelevät niiden mukaiset törkeät rikokset sotarikoksiksi.

Malmedyn verilöylyssä teloitetun tykkipatteri B:n kuuluneen miehistön ruumiita.

Japanilaiset hautaavat vankeja elävältä Nanjingin verilöylyn yhteydessä.

Japanilainen sotilas Yasuno Chikao mestaa australialaisen sotavangin, Leonard G. Siffleetin.

My Lain verilöylyn uhreja.

Historia

Yleistä

Monissa maissa sodankäyntiä rajoittavia määräyksiä sisällytettiin maiden omiin sotilaallisiin lakeihin. Kehitys sodankäynnissä johti jo 1700-luvulla siihen, että näiden lakien valvomista varten perustettiin sotilastuomioistuimia, jotka asettivat syytteeseen määräyksiä rikkoneet.

Ensimmäinen sodankäyntiä määrittelevä kansainvälinen sopimus oli vuoden 1864 Geneven yleissopimus. Se käsitteli lähinnä sairaiden ja haavoittuneiden sotilaiden hoitamista ja suojelemista. Vuonna 1907 Geneven yleissopimus ulotettiin koskemaan myös merisodankäyntiä ja vuonna 1929 ilmasodankäyntiä. Vuosina 1899–1907 solmittiin Haagin sopimukset, joissa asetettiin rajoitteita aluksi vain maasodankäynnille. Niissä todetaan muun muassa:

Sodankävijöitä on nimenomaan kielletty:

• a) käyttämästä myrkkyä ja myrkytettyjä aseita;
• b) petoksella tappamasta tai haavoittamasta vihollisen kansakuntaan tai armeijaan kuuluvia henkilöitä;
• c) tappamasta tai haavoittamasta vihollista, joka pantuaan pois aseensa tai kykenemättä enää niitä käyttämään on antautunut armoille;
• d) julistamasta, että armoa ei anneta;
• e) käyttämästä aseita, ammuksia tai aineita, jotka tuottavat tarpeettomia kärsimyksiä;
• g) hävittämästä tai takavarikoimasta vihollisen omaisuutta paitsi milloin sellainen hävittäminen ja takavarikoiminen käy sodan aiheuttamasta pakosta tuiki välttämättömäksi

Merisodankäyntiä koskevia kansainvälisiä sopimuksia ei tehty ennen toista maailmansotaa. Tosin Haagin sopimuksessa kiellettiin puolustamattomien satamien pommittaminen, ja Lontoon vuoden 1930 sopimus kielsi sukellusveneitä upottamasta kauppalaivoja, paitsi jos niiden miehistö ja matkustajat saatettiin turvaan ennen upottamista.

Geneven protokolla kielsi kemialliset aseet vuonna 1925.

27. kesäkuuta 1928 Pariisissa solmittu Kellogg–Briand-sopimus kielsi sodan politiikan teon välineenä. Vaikka sen allekirjoitti 62 valtiota, kuten Suomi, sen tarkoitus estää sodat epäonnistui, mutta se vaikutti huomattavasti kansainvälisen oikeuden kehitykseen.^lähde?

Ensimmäinen maailmansota

Ensimmäisen maailmansodan jälkeen voittaneet ympärysvallat asettivat erityisen ”Sodan aloittajien vastuuta ja rangaistusten toimeenpanoa käsittelevän komission”. Se kokoontui 25. tammikuuta 1919 ja suositteli toimia vihollismaiden sotarikoksista syytettyjä kansalaisia vastaan. Komissio antoi raportin, jossa se totesi, että kaikki sodan lakeja ja tapoja tai ihmisyyden lakeja rikkoneet viholliset tuli asettaa syytteeseen käskyvallasta ja arvosta riippumatta. Tätä varten tuli perustaa erityinen korkea tuomioistuin, joka tutkisi ja tuomitsisi tapauksia kansainvälisen oikeuden mukaan. Suurin osa ympärysvalloista kannatti raporttia, mutta Yhdysvallat vastusti, sillä vastaavasta tuomioistuimesta ei ollut ennakkotapausta.

Useat komission suosituksista sisällytettiin sotarikollisten rankaisemista käsitteleviin kohtiin Versailles’n rauhansopimuksissa. Ympärysvallat antoivat Saksalle 3. helmikuuta 1920 luettelon, jossa oli 896:n oikeudelle luovutettavan nimet. Saksan hallitus kuitenkin kieltäytyi ja esitti, että luettelon henkilöt tuli asettaa syytteeseen Saksan korkeimmassa oikeudessa Leipzigissa. Ympärysvallat suostuivat. Lopputuloksena vain hyvin harvat syytetyistä tuomittiin ja heistäkin monet pääsivät pakenemaan vankiloista. Joka tapauksessa annetut tuomiot osoittivat, että sotalakien rikkomisesta voitiin tuomita rangaistuksiin.

Toinen maailmansota

Toisen maailmansodan jälkeen 8. elokuuta 1945 Lontoossa järjestetyssä liittoutuneiden kokouksessa määriteltiin sotarikokseksi myös rikokset rauhaa vastaan ja hyväksyttiin kansainvälisen sotilastuomioistuimen peruskirja. Nämä määritelmät olivat syyteperusteena Nürnbergin, Tokion ja Helsingin sotarikosoikeudenkäynneissä.

Nürnbergin tuomioistuimen peruskirjan ja tuomion sisältämät kansainvälisen oikeuden periaatteet hyväksyttiin Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksen päätöslauselmassa 95 (I) 11. joulukuuta 1946 ja niiden perusteella YK:n Kansainvälisen oikeuden toimikunta kirjasi ylös seitsemän periaatetta.

Sotarikoksen käsitteen yleiseen määrittelyyn ovat ajan myötä vaikuttaneet useat kansainväliset sopimukset, kuten Geneven sopimukset ja Yhdistyneiden kansakuntien ihmisoikeuksien yleismaailmallinen julistus. Ongelmana on usein ollut sopimusten ratifioinnin puutteellinen maantieteellinen kattavuus konfliktien osapuolten kesken. Esimerkiksi Suomi ratifioi Geneven sopimukset vuonna 1955.

Muita sodan sääntöä kirjaavia kansainvälisiä sopimuksia ovat muun muassa:^lähde?

• Convention on Certain Conventional Weapons (vuodelta 1980), joka rajoittaa sirpaleaseiden, maamiinojen, polttoaseiden ja sokeuttavien laseraseiden käyttöä.
• Chemical Weapons Convention (vuodelta 1993), joka kieltää kemiallisten aseiden tuotannon ja varastoinnin
• Convention on the Physical Protection of Nuclear Material

Sotarikosoikeudenkäynneissä sovelletut juridiset periaatteet ovat poikenneet joskus merkittävästikin siihen saakka vallalla olleista käytänteistä. Voittajavaltiot ovat voineet soveltaa itse kehittämäänsä lainsäädäntöä yleisistä oikeuskäytänteistä poiketen taannehtivastikin, eli viitaten tapahtumiin ennen sovellettavan lain määrittelyä ja voimaantuloa.

Suomen sotarikolliset ja sotasyylliset

Jatkosodan 19. syyskuuta 1944 päättäneen Moskovan välirauhansopimuksen 13 artikla kuului seuraavasti: ”Suomi sitoutuu yhteistoimintaan Liittoutuneiden Valtojen kanssa sotarikoksista syytettävien henkilöiden pidättämiseksi ja tuomitsemiseksi.” Suomalaiset tulkitsivat tämän tarkoittavan sotarikollisia, perinteisiin sotarikoksiin syyllistyneitä, jotka olivat rikkoneet ennen sotaa vallalla olleita sotalakeja ja -tapoja koskeneita kansainvälisiä sopimuksia ja määräyksiä.^lähde?

Oman sotaväen sotarikollisten oikeuteen saattaminen suuressa mittakaavassa oli poikkeuksellista sodan jälkeisessä Euroopassa. Voittajavaltioiden painostamana hävinnyt Suomi joutui kuitenkin käymään läpi laajan sotarikosoikeudenkäyntien sarjan, jonka kulkuun neuvostoliittolaiset vielä yksittäisissä tapauksissa puuttuivat. Lisäksi suomalaiset oikeusasteet käsittelivät korkea-arvoisia syytettyjä jonkin verran muita helläkätisemmin. Tästä huolimatta sotarikosoikeudenkäynnit täyttivät oikeusvaltion edellytykset.

Sodan voittajaosapuolet katsoivat Suomen poliittisen johdon olleen vastuussa maan hankkiutumisesta jatkosotaan ja sen vuoksi heidän olevan myös henkilökohtaisesti syyllisiä sotaan. Tästä painostuksen edessä Suomessa syntyneet sotasyyllisyysoikeudenkäynnit olivat luonteeltaan poliittisia, ja erosivat siten oleellisesti sotarikosoikeudenkäynneistä.

Rikosoikeudellinen sotarikollisuus

Sotarikosten tutkiminen aloitettiin Suomessa jo vuonna 1944. Sotarikosten vuoksi Suomen omien lakien mukaan oli tuomittu vuoden 1948 loppuun mennessä kaikki oikeusasteet huomioiden yli 700 henkilöä. Suurin osa heistä tuomittiin sotavankeja koskevista henkirikoksista.

Poliittinen sotasyyllisyys

Pääartikkeli: Sotasyyllisyysoikeudenkäynti

Suomessa ei aluksi katsottu välirauhansopimuksen 13 artiklan koskevan poliittista johtoa. Tilanne kuitenkin muuttui taannehtivasti liittoutuneiden määriteltyä yllä mainitussa Lontoon kokouksessa vuonna 1945 muun muassa käsitteen ”rikos rauhaa vastaan”. Vielä vuonna 1945 säädettiin Neuvostoliiton painostuksesta Suomessa laki sotasyyllisten rankaisemisesta, jonka pohjalta poliittisen johdon sotasyyllisyysoikeudenkäynti aloitettiin marraskuussa 1945.

Suomen rikoslaki: Sotarikoksista ja rikoksista ihmisyyttä vastaan

Suomen rikoslaki, 11 luku määrittelee sotarikoksiksi ja rikoksiksi ihmisyyttä vastaan seuraavat rikostyypit:

• Sotarikoksiin kuuluvat kiellettyjen sodankäyntitapojen tai taisteluvälineiden käyttö, haavoittuneiden väärinkäyttö, lääkintähuoltoa suojaavien kansainvälisten tunnusmerkkien väärinkäyttö tai muu yleisesti tunnustetun ja vakiintuneen kansainvälisen oikeuden mukaisen sodan lain tai tavan rikkominen. Sotarikoksesta tai sen yrityksestä voi seurata 4 kuukautta – 6 vuotta vankeutta.
• Törkeä sotarikos saattaa useita ihmisiä hengenvaaraan sodankäyntirikoksen yhteydessä, aiheuttaa laaja-alaista taloudellista vahinkoa, tapahtuu erityisen raa’asti, tai on muutoin kokonaisuutena törkeä. Tällöin siitä tai sen yrityksestä voi seurata vankeutta 2–12 vuotta.
• Lievä sotarikos voi olla seurauksiltaan vähäinen, jolloin siitä voidaan tuomita sakkoon tai vankeuteen enintään puoleksi vuodeksi.
• Rikos ihmisyyttä vastaan
• Hyökkäysrikos
• Joukkotuhonta on kansallisen, rodullisen, etnisen tai uskonnollisen tms. ryhmän hävittämistä kokonaan tai osittain: surmaamalla, vammauttamalla, ehkäisemällä syntyvyyttä, siirtämällä lapsia toiseen ryhmään tms. tavalla huonontamalla ryhmän elinehtoja. Sellaisen yrityksestä, valmistelusta, tai tekemisestä voidaan tuomita vankeuteen 4 kuukaudeksi – 4 vuodeksi tai elinkautiseksi.
• Kemiallisen aseen kiellon rikkomisesta, jalkaväkimiinakiellon rikkomisesta tai biologisen aseen kiellon rikkomisesta, ml. käyttö, kehitys, varastointi, tai käytön valmistelu, voidaan tuomita vankeuteen 4 kuukaudeksi – 6 vuodeksi.
• Kidutuksesta tai sen yrityksestä voidaan tuomita vankeuteen 2–12 vuodeksi sekä viraltapantavaksi
• Kiihottamisesta kansanryhmää vastaan voidaan tuomita sakkoon tai vankeuteen enintään kaksi vuotta.
• (Myös syrjintä elinkeinotoiminnassa jne. on rikoslain 11 luvussa, vaikka syrjintärikoksia ei yleensä luettane sotarikoksiin).^lähde?

Sotarikostutkintoja Suomessa 2000-luvulla

Yleisradion A-studio-ohjelma selvitti vuonna 2019 millaisia terrorismitutkintoja poliisi on tehnyt Suomessa. Suomeen kohdistuvien terrorismirikosten ja vierastaistelijailmiön lisäksi poliisi on tutkinut myös ulkomailla tapahtuneita sota- ja terrorismirikoksia eli tavallisesti sellaisia tekoja, jotka ovat tapahtuneet ennen kuin rikoksesta epäilty on saapunut Suomeen. Tällaiset henkilöt ovat saattaneet esimerkiksi esiintyä valokuvissa voitonmerkkinä vihollistaistelijoiden ruumiiden kanssa.

Osa sotarikostutkinnoista päättyy esimerkiksi siksi, että Suomesta käsin olisi mahdotonta saada riittävää näyttöä rikoksista. Poliisi on perustellut tutkintojen lopettamisia myös kustannuksilla.

Vuonna 2006 poliisi aloitti tutkinnan ruandalaisesta François Bazarambasta, jotain epäiltiin syyllistymisestä joukkotuhontaan Ruandan kansanmurhan aikana. Hänet tuomittiin elinkautiseen vankeusrangaistukseen. Tästä niin sanotusta Ruanda-oikeudenkäynnistä kertyi kuluja kesän 2010 käräjäoikeuden tuomioon mennessä poliisille 1,1 miljoonaa ja oikeusministeriölle noin 1,5 miljoonaa, johon sisältyy muun muassa matkoja Afrikkaan.

Vuoden 2019 tammikuussa Helsingin käräjäoikeus tuomitsi Irakin armeijan sotilaana toimineen miehen sotarikoksesta ehdolliseen vankeuteen. Tuomittu oli esitellyt videolla kuolleelta Isis-taistelijalta leikkaamaansa päätä.

Helmikuussa 2021 Suomessa asuvaa sierraleonelaista miestä vastaan nostettiin syytteet Liberiassa tehdyistä sotarikoksista. Gibril Massaquoita syytettiin murhista, törkeistä raiskauksista, ihmissyönnistä, törkeästä sodankäyntirikoksesta ja törkeästä ihmisoikeuksien loukkaamisesta Liberian sisällissodassa 2000-luvun alussa. Tapauksella oli poikkeuksellisen pitkä esitutkinta, jonka tutkinnanjohtajana toimi rikosylikomisario Thomas Elfgren. Huhtikuussa 2022 Pirkanmaan käräjäoikeus hylkäsi kaikki syytteet Gibril Massaquoita vastaan, mutta Turun hovioikeus myönsi jatkokäsittelyluvan jutulle.

Kansainvälinen sotarikoslainsäädäntö: Rooman perussääntö

Niin sanottu Rooman perussääntö määrittelee, milloin sotarikos siirtyy Kansainvälisen rikostuomioistuimen toimivaltaan kansallisilta tuomioistuimilta. Kansainvälisen rikostuomioistuimen perussääntö tuli voimaan 1. heinäkuuta 2002. Sopimuksen oli allekirjoittanut 16. heinäkuuta 2003 mennessä 139 ja ratifioinut 91 maata. On huomattava, että esimerkiksi Yhdysvallat, Venäjä ja Kiina eivät ole ratifioineet tuota sopimusta.

Kansainvälisellä rikostuomioistuimella on toimivalta seuraavissa tilanteissa:

• yksi tai useampi asianosainen on sopimusvaltio
• syytetty on sopimusvaltion kansalainen
• rikos on tehty sopimusvaltion alueella
• valtio, joka ei ole liittynyt sopimukseen, on erikseen hyväksynyt tuomioistuimen toimivallan suhteessa rikokseen, joka on tehty sen alueella tai jonka on tehnyt sen kansalainen
• tai Yhdistyneiden kansakuntien turvallisuusneuvosto on käynnistänyt toimivallan Yhdistyneiden kansakuntien peruskirjan VII luvun mukaisissa kansainvälisen rauhan ja turvallisuuden uhan tilanteissa.

Kansainvälinen rikostuomioistuin voi nostaa syytteen sotarikoksista, rikoksista ihmisyyttä vastaan ja kansanmurhista. Perussäännön ratifioineet maat sitoutuvat itse ryhtymään oikeudellisiin toimenpiteisiin niitä henkilöitä vastaan, joita syytetään näistä rikoksista tai luovuttamaan heidät tuomioistuimelle. Rikos otetaan käsiteltäväksi vain, jos kansallinen tuomioistuin ei siihen kykene tai ole halukas.

Kansainvälinen rikostuomioistuin käsittelee vain sen perussäännön voimaantulon 1. heinäkuuta 2002 jälkeen tapahtuneita rikoksia. On huomattava, että Kansainvälinen rikostuomioistuin on eri asia, kuin Kansainvälinen tuomioistuin (ICJ), joka käsittelee vain valtioiden välisiä, ei yksilöitä koskevia, oikeustapauksia.

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Sotarikos Wikimedia Commonsissa