Suomen suuriruhtinaskunta

Suomen suuriruhtinaskunta (aikalaisnimenä Suomen suuriruhtinaanmaa, ruots. Storfurstendömet Finland, ven. Великое княжество Финляндское, Velikoje knjažestvo Finljandskoje) oli Venäjän keisarikunnan autonominen osa pääosin nykyisen Suomen tasavallan alueella vuosina 1809–1917. Autonominen suurruhtinaskunta oli Suomenmaan vallan käyttäjänä itsenäisen Suomen edeltäjä, joka täytti jo suuren osan itsenäisen valtion tunnusmerkistöstä.

Suomen suuriruhtinaskunta Storfurstendömet Finland Великое княжество Финляндское Velikoje knjažestvo Finljandskoje
1809–1917
vaakuna
Suomen suuriruhtinaskunta Euroopan kartalla vuonna 1914.
Valtiomuoto	autonominen suuriruhtinaskunta
osa	Venäjän keisarikuntaa
Suomen suuriruhtinas	Aleksanteri I (1809–1825) Nikolai I (1825–1855) Aleksanteri II (1855–1881) Aleksanteri III (1881–1894) Nikolai II (1894–1917)
Suomen kenraalikuvernööri	Ensimmäinen: Göran Magnus Sprengtporten (1808–1809) Viimeinen: Nikolai Nekrasov (1917)
Pääkaupunki	Turku (1809–1812) Helsinki (1812–1917)
Pinta-ala
– yhteensä	377 426 km²
– josta maa-alueita	333 140
– josta sisävesiä	44 286
Väkiluku (1914)	3 269 401
– väestötiheys	9,8 / km²
Uskonnot	Suomen ortodoksinen kirkko, Suomen evankelis-luterilainen kirkko
Historia
– Porvoon valtiopäivät	28. maaliskuuta 1809
– Haminan rauha	17. syyskuuta 1809
– itsenäisyys	6. joulukuuta 1917
Viralliset kielet	ruotsi (1809–1917) suomi (1883–1917) venäjä (1809–1863 ja 1900–1917)
Valuutta	riikintaaleri ja rupla (ennen vuotta 1840) rupla (1840–1859) markka neljännesruplan ilmentymänä (1860–1865) markka (1865–1917)
Edeltäjä	Ruotsin vallan aika Suomessa
Seuraaja	Suomi
Infobox OK

Suomen suuriruhtinaskunnan käsite oli syntynyt jo 1500-luvulla paljolti siitä syystä, että Ruotsin kuninkaan arvonimiin sisältyi vuodesta 1577 myös Suomen suuriruhtinaan arvo. Hallinnollisena ja valtiollisena käsitteenä suurruhtinaskunta sai merkitystä kuitenkin vasta Venäjän vallattua maan Suomen sodassa vuosina 1808–1809. Suuriruhtinaskunta syntyi vuonna 1809 Porvoon maapäivillä eli Porvoon valtiopäivillä. Suuriruhtinaskunnan korkeimman vallan hallitsija, Suomen suuriruhtinas, oli Venäjän keisari, hallitsijasukuna Romanov-suku. Suomessa keisaria edusti kenraalikuvernööri, joka johti suuriruhtinaskunnan armeijaa. Venäjän valtiollisen rakenteen ja suomalaisten aloitteellisuuden kautta Suomen suuriruhtinaskunnalle muotoutui autonominen asema, joka laajeni 1800-luvun lopulle asti. Suuriruhtinaskuntaan perustettiin senaatti vuonna 1816 entisestä, vuonna 1809 perustetusta, hallituskonseljista. Senaatin eri toimituskunnista tuli maan tärkeimmät sisäiset hallintoelimet.

Taloudelliset, yhteiskunnalliset ja poliittiset muutokset Suomen suuriruhtinaskunnassa olivat sidoksissa muutoksiin emämaa Venäjällä ja muualla Euroopassa. Suuriruhtinaskunnan historia jakautuu kolmeen eri vaiheeseen. Aluksi oli vuosien 1809–1855 hitaan taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen kausi. Toista vaihetta luonnehti vuosien 1856–1916 voimakas teollinen ja taloudellinen kasvu sekä sivistyksellinen, poliittinen ja kulttuurinen edistyminen, sekä itsehallinnon laajentuminen (vuoteen 1889 asti). Kolmantena olivat vuosien 1889–1916 venäläistämispolitiikan kaudet. Suomen suuriruhtinaskunta lakkasi ja Suomen yhteys Venäjään katkesi Suomen itsenäistyessä vuonna 1917 ensimmäisen maailmansodan Venäjällä aiheuttaman valtiollisen hajoamisen yhteydessä.

Suomen suuriruhtinaskunnan synty

Suomen suuriruhtinaat Ruotsin vallan ajalla

Maantieteellisenä käsitteenä, ilman mitään hallinnollista merkitystä, Suomen suuriruhtinaanmaa mainittiin ensimmäisen kerran Ruotsin valtakaudella vuonna 1518, jolloin Johannes Magnus käytti nimitystä. Seuraava tiedossa oleva viittaus tähän käsitteeseen on päivämäärältä 3. elokuuta 1577, jolloin Ruotsin kuningas Juhana III käytti arvonimeä ”Suomen suuriruhtinas”. Käkisalmen vuonna 1580 tapahtuneen valloituksen jälkeen Juhana III ryhtyi käyttämään Suomen ja Karjalan suuriruhtinaan arvonimeä (säilynyt lähde 11. heinäkuuta 1581) ja suurruhtinaskunnalle laadittiin oma vaakuna, jonka päällä oli suurruhtinaan kruunu. Tämän jälkeen Suomen suuriruhtinaan arvonimi sisältyi useimpien Ruotsin kuninkaiden muodolliseen arvonimistöön aina Ruotsin vallan ajan loppuun asti.

Suurruhtinaskunta oli Ruotsille tärkeä, koska se antoi sille entistä suuremman ja mahtavamman vaikutelman kun sen alueella oli suurruhtinaskunta. Samaan aikaan Puola ja Liettua muodostivat keskenään reaaliunionin, jossa sijaitsi Liettuan suurruhtinaskunta. Kun Ruotsi esitettiin samalla tavoin eri osista koostuvana valtakuntana, se pääsi paremmin tasoihin muiden Euroopan valtakuntien kanssa ja sai uskottavuutta. Uuden nimen ja arvon myötä Suomi pääsi niin lähelle valtakunnan asemaa kuin oli mahdollista, ilman että olisi menty liian pitkälle. Tätä suurruhtinaskunnan ja valtakunnan rajaa kunnioitettiin symbolisella tasolla, eikä Suomesta koskaan muodostettu valtio-oikeudellisesti erillistä aluetta, jolla olisi ollut omaa lainsäädäntöä tai edustuselimiä. Ensimmäisen kerran suurruhtinaskunta esiintyy kartografi Johan Blaeun Hollannissa laatimassaan Magnus Ducatus Finlandiae -kartassa vuonna 1662. Ruotsin valtakunnan arvonimien joukosta ”Suomen suurruhtinas” tiputettiin pois 1720 sitä lyhennettäessä. Tähän saattoi vaikuttaa osaltaan suurvallan romahtaminen ja tarve olla korostamatta sen koostumista erillisistä osista, mikä olisi liian selvästi määritellyt valloitettavan kokonaisuuden itänaapurille.

Suuriruhtinaskunnan vaakuna

Vanhin tunnettu versio Suomen vaakunasta 1580-luvulla valmistuneessa Kustaa Vaasan hautamonumentissa Uppsalan tuomiokirkossa.

Pääartikkeli: Suomen vaakuna

Suomen suuriruhtinaskunnan leijonavaakuna lukeutui Ruotsin kuninkaan arvomerkkeihin. Vanhin säilynyt Suomen suuriruhtinaskunnan vaakuna on Uppsalan tuomiokirkossa Kustaa Vaasan hautamuistomerkissä, jonka viimeistely valmistui vuonna 1591. Vaakuna on yhdistelmä Suomen herttuoiden sineteissä jo 1300-luvun alussa esiintyneestä pystystä leijonavaakunasta ja 1500-luvulla käytetystä Karjalan vaakunasta. Todennäköisesti Käkisalmen valtauksen jälkeen valmistuneessa vaakunassa Suomen herttuoiden leijona polkee Karjalan vaakunan kotkapäistä venäläistä käyräsapelia, joka on alun perin turkkilainen ja islamilainen vallan merkki. Leijona heiluttaa oikealla panssaroidulla käsivarrellaan Karjalan vaakunan länsimaista kaksiteräistä miekkaa.

Suomi siirtyy Venäjän valtaan

Ruotsin suurvalta-asema alkoi järkkyä 1700-luvun vaihteesta alkaen. Ensin suuri Pohjan sota pakotti kuningaskunnan 1721 luovuttamaan Uudenkaupungin rauhassa Baltian omistuksensa sekä Karjalassa suuren osan Viipurin ja Savonlinnan läänistä sekä Käkisalmen läänistä Venäjälle. Sodan lopulla Suomi oli miehitettynä. Toiseksi Ruotsin ja Venäjän välisen hattujen sodan tuloksena Turun rauhassa 1743 Savonlinnan ja Kymenkartanon läänin kaakkoisosa siirtyi Venäjälle. Näitä kahdessa vaiheessa muodostuneita Venäjän hallitsemia suomalaisalueita kutsutaan yhteisnimellä Vanha Suomi tai Viipurin kuvernementti.

Suomen suuriruhtinas Aleksanteri I

Ruotsin ja sen myötä Suomen kohtalo ratkaistiin, kuten niin usein historian aikana, Venäjän ja sen kanssa suurvalta-asemasta kilpailevien länsi- tai keskieurooppalaisten suurvaltojen välillä. Tällä kertaa Ranskan keisari Napoleon Bonaparten sota Britanniaa vastaan johti Venäjän, Tilsitin sopimuksen pohjalta, Suomen sotana tunnettuun pakotesotaan Ruotsia vastaan 21. helmikuuta 1808. Venäjän tarkoitus oli sodalla pakottaa Ruotsi liittymään Britanniaa vastaan suunnattuun mannermaasulkemukseen, joka estäisi Britannian laivaston pääsyn mantereella sijaitseviin satamiin. Sodan päättyessä vuonna 1809 Suomi oli kokonaan miehitettynä, ja Venäjän armeija oli valloittanut myös osan nykyistä Ruotsin Lappia. Suomen sota päättyi 17. syyskuuta 1809 Haminan rauhaan Ruotsin ja Venäjän välillä. Haminan rauhansopimuksen IV artiklassa, jossa Venäjälle luovutettu alue määriteltiin, ei mainittu Suomen nimeä, vaan siinä lueteltiin Venäjälle siirtyneet läänit. Sen sijaan Suomen nimi kyllä esiintyy sopimuksen V, X, XIV ja XVII artikloissa, jotka koskevat aluesiirron eräitä vaikutuksia.

Maantieteellisesti Suomen suuriruhtinaskunta muodostettiin entisistä Ruotsin valtakunnan itäisistä lääneistä, eli niin kutsutusta Uudesta Suomesta, aikaisemmin Västerbottenin lääniin kuuluneet Kemin Lappi ja Tornion Lapin itäosa mukaan luettuna. Vuonna 1812 siihen liitettiin vielä Viipurin kuvernementti, eli Turun rauhassa 1743 ja Uudenkaupungin rauhassa 1721 Venäjälle virallisesti siirtyneet, vastaavasti isovihan ja pikkuvihan aikana vallatut Vanhan Suomen alueet. Lisäksi Inarin koillisosa liitettiin suuriruhtinaskuntaan vuonna 1826 norjalais-venäläisen yhteisalueen jaon yhteydessä. Inkerissä sijaitseva Siestarjoki yhdistettiin Suomen suuriruhtinaskuntaan vuonna 1812 osana Vanhaa Suomea, mutta Kankaankylän (ven. Александровская, Aleksandrovskaja) kaupunginosa siirrettiin kuuluvaksi Pietarin kuvernementtiin vuonna 1842. Kun paikallista asetehdasta ympäröinyt 14 neliökilometrin laajuinen alue erotettiin suuriruhtinaskunnasta vuonna 1864 ja sekin liitettiin Pietarin kuvernementtiin, lupasi keisari Aleksanteri II Suomelle vastineeksi Petsamon. Tämä toteutui vasta Tarton rauhassa vuonna 1920.

Vuonna 1833 oli pohjoinen rajankäynti valmis, ja rajalinja siirtyi Kuusamon–Savukosken välisestä epämääräisestä viivasuorasta selvästi itään.

Suomen autonomia

Pääartikkeli: Porvoon valtiopäivät

Ruotsin tappion häämöttäessä ja uuden keskieurooppalaisen sodan uhatessa Pietarissa pohdittiin vallatun Suomen alueen tulevia hallintojärjestelyjä. Niiden toteuttaminen kiireellisinä, vielä sodan kestäessä ja ennen Haminan rauhasopimuksen allekirjoittamista, oli merkittävä asia Suomen aseman muotoutumisen kannalta. Suomalaisalueen hallintamenettely määräytyi lähinnä neljästä Venäjään vaikuttaneesta reaalipoliittisesta tekijästä: Venäjän keskusjohdon heikkous, Euroopassa käynnissä olleista Napoleonin sodista Venäjään kohdistunut sodanuhka, myös Ruotsin kautta, ja Ruotsin vastaisen raja-alueen rauhoittaminen muutenkin sekä toisaalta luoteisen Suomen muuta Itä-Eurooppaa vähäisempi suurstrateginen merkitys, Pietarin suojausta lukuun ottamatta.

Entisten Ruotsin kahdeksan suomalaismaakunnan ja Venäjän keisarikunnan välinen tilanne vakiinnutettiin kahdessa seremoniassa. Ensimmäinen toteutettiin Pietarissa, jossa uudet alamaiset kävivät kumartamassa Venäjän valtaistuinta. 30. marraskuuta 1808 C. E. Mannerheimin johtama 22-henkinen lähetyskunta tapasi Aleksanteri I:n. Suomalaiset vakuuttivat uskollisuutta uudelle hallitsijalle, ja keisari Aleksanteri lupasi säilyttää aiemmat oikeudet ja kirkon. Keisari teki lähetyskunnan kanssa sopimuksen, joka vastasi Viron ja Liivinmaan kaupunkien sekä aateliston kanssa vuonna 1710 tehtyjä kapitulaatiosopimuksia. Lähetyskunnan lähettäminen herätti Suomessa aluksi paheksuntaa. Jouduttiin antamaan ilmoitus, ettei valtuuskunta millään muotoa voinut korvata säätyvaltiopäiviä. Lähetyskunta itsekin kieltäytyi esiintymästä valtiopäivien valtuuksin. Tämän vuoksi suomalaislähetystöllä ei ollut maapäivien päätösvaltaa, mutta se oli laatinut 15 kohdan toivomuslistan, johon keisari merkitsi myönteisen päätöksensä. Listaan sisältyi vähäpätöisiäkin asioita, mutta siihen oli myös merkitty kaikki olennainen: ”Yleinen turvallisuus, lait ja oikeudet säilyttämällä ja hallituskomitean asettaminen” (kenraalikuvernööri komitean puheenjohtajaksi).

Toinen seremonia pidettiin Porvoon maapäivillä, jotka keisari kutsui koolle Porvooseen 25. maaliskuuta 1809. Siellä toistettiin, suomalaisten ”omalla maaperällä”, Pietarissa aiemmin toteutettu valta-akti: Suomen säädyt vannoivat uskollisuutta uudelle hallitsijalle ja Venäjän keisari puolestaan takasi suomalaisille aiemmin voimassa olleen lainsäädännön, keskus- ja paikallishallinnon, sekä kirkon ja muut oikeudet. Säädyt olivat Porvoossa valansa suhteen erikoisessa asemassa sikäli, että muutama viikko aiemmin Ruotsissa oli tehty vallankaappaus, jossa kuningas Kustaa IV Aadolf oli syösty vallasta ja säätyjen edellinen uskollisuudenvala oli menettänyt pohjansa. Suomalaiset olivat toivoneet, että keisari olisi selkeästi vahvistanut Ruotsin vallan aikaiset perustuslait, mutta keisari hyväksyi entiset lait vain yleisellä tasolla, niitä erikseen yksilöimättä.

Aleksanteri I:n ihanteena ei ollut perustuslaillinen monarkia vaan itsevaltius, mutta Ruotsin vallan aikana syntynyt hallinto tarjosi hänelle venäläisten kehittymätöntä hallintoa tehokkaamman hallintokoneiston. Toisaalta sen kautta Suomelle muotoutui 1800-luvun loppupuoliskoon mennessä itsehallinto, ja autonomia oli laajempi kuin keisari Aleksanteri I oli alun perin tarkoittanut. Venäjän itsevaltiaalle suomalaisten vanhojen perustuslaillisten oikeuksien takaaminen ei olisi ollut valtapoliittisesti vaikeaa, koska Ruotsin kustavilaiselta ajalta periytyneet vuoden 1772 perustuslaki ja vuoden 1789 yhdistys- ja vakuuskirja olivat taanneet ruotsalaisille kuninkaille varsin runsaat valtaoikeudet. Toisaalta Aleksanteri I ei myöskään vahvistanut Suomessa, muista reunavaltioista poiketen, jura majestica -periaatetta, jonka mukaan suuriruhtinaskunnan sisäinen lainsäädäntö saattoi olla voimassa vain siltä osin kuin se ei toiminut emämaan etua ja lakeja vastaan. Tämä hankaloitti myöhemmin Suomen ja Venäjän välisten asioiden hoitoa.

Suomen suuriruhtinaskunta oli muodostettu. Keisari Aleksanteri I katsoi Suomen tulleen yhdistetyksi Venäjään suomalaisten omien etujen pohjalta, ei valloituksena. Hän otti käyttöönsä Suomen suuriruhtinaan arvonimen ja lupasi juhlapuheessaan suomalaisille paikan ”kansakuntana kansakuntien joukossa”. Aleksanteri I tituleerauksessa mainittiin siitä lähtien erikseen, Venäjän keisariuden ja Puolan hallitsijuuden lisäksi Suomen suuriruhtinuus.

Suomalaisten suhde Venäjään

Vuoden 1809 jälkeen suomalaiset osoittivat Venäjän keisaria kohtaan lojaalisuutta, joka tuli selvimmin näkyviin Venäjällä palvelleiden upseerien kohdalla. Huomattiin, että keisari oli Suomen erikoisaseman paras takuumies. Uuden tilanteen etuina mainittiin syksyllä 1819 Åbo Allmänna Tidningin artikkelisarjassa Lyhyt katsaus niistä eduista, joita Suomi on saavuttanut johtuen onnellisesta yhtymisestään Venäjän Valtakuntaan Keisari ALEKSANTERIN valtikan alle turvallisuus ja rauha sekä verotulojen jääminen Suomeen. Lojaaleja korkeita virkamiehiä, upseereja ja akateemisia opettajia, jotka olivat panostaneet keisariuskollisuuteen ja uuden tilanteen hyödyntämiseen, on kutsuttu Willebrandin liigaksi. Alemmissa sosiaaliryhmissä suhtautuminen Venäjään oli erilaista. Kansan vastustusta yritettiin lieventää kuulutuksilla, joissa vakuutettiin erioikeuksien, uskonnon ja yhteiskuntarakenteen jäävän ennalleen. Suuri maataomistava talonpoikaissääty sopeutui nopeasti.

Vuoden 1861 Tammikuun valiokuntajupakan seurauksena Israel Hwasserin 1830–1840-lukujen taitteessa kehittelemä Suomen valtio-oppi levisi merkittävästi yleiseen tietoisuuteen. Hwasserin luonnonoikeuden sopimusteoriaan nojaavan opin pohjana oli ajatus, että Suomi oli Porvoon maapäivillä 1809 irtautunut Ruotsista ja tehnyt erillisrauhan Venäjän kanssa. Tämän opin mukaan Suomi oli muuttunut Ruotsin maakunnasta perustuslaillisesti hallituksi valtioksi, jonka perustuslakeina olivat vuoden 1772 hallitusmuoto ja vuoden 1789 vakuuskirja. Suomen ja Venäjän välillä katsottiin olleen kyse valtioliitosta, ja tästä näkökulmasta venäläistämispolitiikan kaudet 1899–1905 ja 1909–1917 koettiin sortona ja petoksena. Tämän, Ruotsin valtakauden henkisen perinnön arvoa suomalaisuudessa korostaneiden tahojen tulkinnan mukaan, Suomen suuriruhtinaskunnan suhde Venäjään oli luonteeltaan lähinnä reaaliunioni.

Suomalaisen historiantutkimuksen nykyisten tulkintojen ja venäläistulkintojen mukaan Suomi ei ollut valtio-opillisesti erillinen valtio, vaan provinssi, kuvernementti, fiskaali- tai osavaltio (tai 1600-luvun termein ns. ”finanssivaltio” eli lähinnä talouteen liittyvä keskushallintokoneisto). Porvoossa vuonna 1809 ei valtiosta eikä autonomiastakaan ollut tehty mitään valtio-oikeudellisesti pätevää kaksipuolista valtiosopimusta Suomen ja Venäjän välillä, vaan Suomen suuriruhtinaskunnan asema ja sitä koskevat päätökset olivat täysin Venäjän keisarin hallinnassa. Näin muodoin kukin Venäjää hallinnut keisari päätti itsenäisesti suomalaisten aseman säilyttämisestä tai muuttamisesta. Suomalaisnäkemyksen mukaan keisarin valtaa Suomessa rajoittivat vuoden 1772 ja 1789 perustuslait. He yrittivät saada tsaareja hyväksymään maalle näihin lakeihin pohjautuvan hallitusmuodon ja muuttamaan ne suomalaisten muuttuneeseen asemaan paremmin soveltuviksi, siinä onnistumatta (esim. suomalaisten luterilaisuus vs. keisarien ortodoksisuus ja hallitsijan perimysjärjestys). Venäjällä ei ollut lainkaan vallalla, tiukan itsevaltiuden takia, länsieurooppalaista käsitystä perustuslaeista muun lainsäädännön yläpuolella olevina valtiosääntöinä. Keisarit olivat vain lupautuneet käyttämään itsevaltiuttaan suuriruhtinaskunnassa aiemmin vallinneiden lakien avulla. Toisin sanoen, he katsoivat voivansa hallita Suomea sen perustuslakien mukaan sitomatta itseään niihin ja alistumatta niiden alaisiksi. Käytännössä he johtivat suomalaisaluettaan hallinnollisilla määräyksillä, ukaaseilla ja manifesteilla. Aleksanteri II:n kaudelta alkaen perustuslakien muodollinen merkitys lisääntyi, kun valtiopäivät kutsuttiin koolle vuonna 1863, mutta niilläkin lopullinen päätösvalta säilyi keisarilla. Lähinnä suurvaltapoliittisten tekijöiden vaikutuksesta suomalaisten autonomian laatua sekä vanhojen perustuslakien asemaa ja vaikutusta koskeva suomalais- ja venäläisnationalistisen tulkinnan välinen voimakas ristiriita oli leimaa-antava piirre emämaan ja suuriruhtinaskunnan välisissä suhteissa 1800-luvun lopulta lähtien.

Keskeiset muutokset Venäjän vallan alla

Olennainen muutos Ruotsin aikakauteen verrattuna oli se, että Suomelle ryhdyttiin rakentamaan omaa keskushallintoa. Vuonna 1809 perustettiin Suomen senaatti, jonka tehtäväksi tuli Suomen sisäisten asioiden hoito. Sen oli määrä valmistella ja panna täytäntöön keisarin päätösvaltaan kuuluvia asioita, ja toimi käytännössä hallituksena. Senaatin alle muodostui keskushallinto, josta kehittyi aikanaan itsenäisen Suomen valtionhallinto. Pietarissa toimi Suomen ministerivaltiosihteeri, jonka tehtävänä oli esitellä keisarille Suomen asiat. Näiden uusien hallintoelinten perustamisella oli suuri merkitys, ja niiden kautta Suomi pystyi parantamaan itse omia olojaan, kun kerätyt verot voitiin käyttää suoraan Suomen hyväksi. Vuonna 1812 Venäjän keisari Aleksanteri I siirsi Suomen suurruhtinaskunnan pääkaupungin Turusta Helsinkiin. Samana vuonna ns. Vanha-Suomi, eli Ruotsin Venäjälle 1700-luvulla menettämät Suomen alueet, palautettiin Suomen yhteyteen. Vanhan-Suomen merkittävimmästä kaupungista Viipurista kasvoi 1800-luvun saatossa merkittävä satama- ja teollisuuskaupunki. Monessa mielessä elämä jatkui kuitenkin Ruotsin aikaan nähden ennallaan.

Vaikka hallinto ja talous kehittyivät, Venäjän vallan alle siirtyminen ei ollut kaikin osin Suomen kannalta edullista. Esimerkiksi Suomi jäi syrjään Ruotsissa alkaneesta poliittisesta kehityksestä kohti perustuslaillista monarkiaa, puoluepolitiikkaa ja viime kädessä demokratiaa. Valtiopäivät alkoivat kokoontua Suomessa vasta 1860-luvulla. Suomi jäi varjoon Ruotsissakin 1800-luvulla voimakkaasti kehittyvistä sananvapaudesta, vapaasta lehdistöstä, yksilöiden oikeuksien ja vapauksien lujittumisesta ja kansalaisyhteiskunnan muotoutumisesta. Venäjän keisarikunta edusti aikakauden liberaalien ihanteiden vastakohtia, kuten konservatismia, yksinvaltiutta ja mielivaltaa. Suomen keskushallintokin omaksui sujuvasti venäläisen byrokratian tavat eikä yleensä suhtautunut uudistuksiin kovin myönteisesti.

Hallinto

Suomen suuriruhtinaskunnan kartta vuodelta 1900.

Suomen suuriruhtinaskuntaa hallitsi Pietarista käsin Venäjän keisari esittelijänään ja valmistelijanaan suuriruhtinaskunnan ministerivaltiosihteeri. Suuriruhtinaskunnassa Venäjän keisaria edustivat kaksijakoisesti Suomen kenraalikuvernööri ja Suomen senaatti. Venäjän keisarin korkeimpana edustajana kenraalikuvernöörin asema oli merkittävä, hän oli maan sotilaallinen johtaja ja osallistui myös senaatin toimintaan. Kenraalikuvernöörin suora yhteys ja vuorovaikutus keisarin kanssa aiheutti joskus toiminnan päällekkäisyyttä myös ministerivaltiosihteerin suhteen. Senaatilla puolestaan oli lähinnä neuvoa-antava rooli, se sai esitysoikeuden vasta vuonna 1886. Suomalaisilla oli sisäisen keskus-, alue- ja paikallishallinnon lisäksi käytössä muun muassa omia postimerkkejä (1856–), oma raha vuodesta 1860 ja oma armeija. Suomen suuriruhtinaskunnan kenraalikuvernööreinä toimivat, aikajärjestyksessä:

• Kenraali Göran Magnus Sprengtporten 1808–1809
• Kenraali Mihail Barclay de Tolly 1809–1810
• Kenraali Fabian Steinheil 1810–1823
• Kreivi Gustav Mauritz Armfelt vt 1812–1813
• Kenraali Arseni Zakrevski 1823–1831
• Amiraali Aleksandr Sergejevitš Menšikov 1831–1855
• Kenraali Fredrik Vilhelm von Berg 1855–1861
• Kenraali Platon Rokassovski vt 1854–1855, 1861–1866
• Kenraali Johan Mauritz Nordenstam vt 1861, 1864, 1868, 1870, 1872–1873
• Kenraali Nikolai Adlerberg 1866–1881
• Kenraali Fjodor Heiden 1881–1897
• Kenraaliluutnantti Stepan Gontšarov vt 1897–1898
• Kenraali Nikolai Bobrikov 1898–1904
• Kenraaliluutnantti Ivan Obolenski 1904–1905
• Todellinen salaneuvos Nikolai Gerard 1905–1908
• Kenraali Vladimir von Boeckmann 1908–1909
• Kenraaliluutnantti Franz Albert Seyn 1909–1917
• Senaattori Adam Lipski 1917
• Mihail Stahovitš 1917
• Nikolai Nekrasov 1917

Läänit

Suomen suuriruhtinaskunnan läänit.

Ruotsissa 1634 käyttöön otettu läänijaotus säilyi vain vähäisin muutoksin. Vuonna 1837 maaherran nimi muutettiin kuvernööriksi. Venäjän kielessä Suomen läänejä nimitettiin kuvernementeiksi.

Numero	Vaakuna	Lääni	Kaupungit (pääkaupunki lihavoitu)	Pinta-ala km²	Väkiluku vuonna 1914
1		Hämeenlinnan lääni (ruots. Tavastehus län, ven. Тавастгусская губерния, Tavastgusskaja gubernija)	Hämeenlinna Tampere Lahti (kauppala 1878, kaupungiksi 1905)	20 928	356 405
2		Kuopion lääni (ruots. Kuopio län, ven. Куопиоская губерния, Kuopioskaja gubernija) Entinen Savon ja Karjalan lääni	Kuopio Iisalmi (perustettu 1891) Joensuu (perus. 1848)	44 067	345 224
3		Mikkelin lääni (ruots. St. Michels län, ven. Санкт-Михельская губерния, Sankt-Mihelskaja gubernija) Entinen Kymenkartanon lääni	Mikkeli (perus. 1838) Savonlinna Heinola (kaupungiksi 1839, maaherran residenssi vuoteen 1838)	23 314	202 122
4		Oulun lääni (ruots. Uleåborgs län, ven. Улеаборгская губерния, Uleaborgskaja gubernija)	Oulu Kajaani Raahe Tornio Kemi (perus. 1869)	167 971	352 861
5		Turun ja Porin lääni (ruots. Åbo och Björneborgs län, ven. Або-Бьёрнеборгская губерния, Abo-Bjorneborgskaja gubernija)	Turku Pori Naantali Uusikaupunki Rauma Maarianhamina (perus. 1861)	24 316	514 628
6		Uudenmaan lääni (ruots. Nylands län, ven. Нюландская губерния, Njulandskaja gubernija)	Helsinki Porvoo Tammisaari Loviisa Hanko (perus. 1874)	12 039	407 484
7		Vaasan lääni (ruots. Vasa län, ven. Вазаская губерния, Vazaskaja gubernija)	Vaasa (1855– viral. Nikolainkaupunki) Kokkola Pietarsaari Uusikaarlepyy Kaskinen Kristiinankaupunki Jyväskylä (perus. 1837)	41 562	535 462
8		Viipurin lääni (ruots. Viborgs län, ven. Выборгская губерния, Vyborgskaja gubernija) Muodostettu Suomeen vuonna 1812 liitetystä Viipurin kuvernementista.	Viipuri Hamina Käkisalmi Lappeenranta Sortavala Kotka (perus. 1879)	43 229	555 215

Liput

Suomen suuriruhtinaskunnalla ei ollut omaa vahvistettua lippua vaan eri yhteyksissä ja ajankohtina oli käytössä erilaisia lippuja. Suomen suuriruhtinaskunnan omasta lipusta käytiin useaan otteeseen keskustelua jopa valtiopäivilläkin 1860-luvulla, mutta asiasta ei koskaan tehty päätöstä. Venäjän lippu toimi suuriruhtinaskunnan virallisena lippuna.

Vuonna 1812 vahvistettiin Suomen viranomaisten käyttöön luotsilippu, joka oli valkoinen lippu, jonka yläkulmassa oli Venäjän lippu ja keskellä luotsilaitoksen tunnuksena kompassiruusu. Vuonna 1883 luotsilippu korvattiin siniristilipulla, jonka yläkulmassa oli kompassiruusu. Suuriruhtinaskunnassa oli käytössä myös postilippu (valkoinen lippu, jonka yläkulmassa oli Venäjän lippu ja keskellä postitorvi) sekä tullilippu (sininen lippu, jonka yläkulmassa oli Venäjän lippu ja keskellä tullin tunnus).

Kauppalipun osalta ei alkuun ollut määräyksiä, kunnes 3. lokakuuta 1821 annettiin suomalaisille aluksille lupa käyttää Venäjän lippua ilman erillistä lupaa. Vuonna 1824 ministerivaltiosihteeristön Venäjän ulkomaankauppaministeriölle antaman selvityksen mukaan käytössä oli paitsi Venäjän lippuja myös ”vanhan tavan mukaan” lippuja, joissa Venäjän lippu on sijoitettu punaisen, sinisen tai valkoisen lipun kulmaan. Myöhemmin käytössä oli kuusi- ja yhdeksänkaistaisia lippuja, joissa Venäjän lipun värit toistuivat kahteen tai kolmeen kertaan päällekkäin.

Nykyisen Suomen lipun kaltainen siniristilippu tuli ensimmäisenä käyttöön pursiseura Nyländska Jaktklubbenin seuralippuna 1861 alkaen varustettuna yläkulmaan sijoitetulla Uudenmaan läänin vaakunalla. Esikuvana oli Pietarin Keisarillisen pursiseuran samanlainen lippumalli. Myöhemmin 1890 kyseisen pursiseurojen lippumallin virallisti senaattikin, kun ruotsinkielinen Östra Nylands Segelförening oli aikonut ottaa seuralipukseen Ruotsin lipun.

1800-luvun lopulla epävirallisissa yhteyksissä, kuten yksityisillä huviloilla, juhlakulkueissa ja mielenosoituksissa, käytettiin punaisia leijonalippuja sekä punakeltaisia ja sinivalkoisia lippuja, joissa saattoi lisäksi olla leijonavaakuna. Virallisissa yhteyksissä oli yleensä käytössä Venäjän valko-sini-punainen lippu.

Suomen suuriruhtinaskunta osallistui Tukholman olympialaisiin 1912 omalla joukkueellaan. Kisojen avajaisissa Suomen joukkue marssi Venäjän joukkueen perässä Finland-kyltin takana. Joukkue kantoi lisäksi Helsingin ruotsinkielisen naisvoimisteluseuran lippua. Kisojen aikana mitaliseremonioissa vakiintui, että suomalaisille nostettiin salkoon Venäjän lippu ja sen alle sinivalkoinen viiri, jossa luki Finland.

• 
  Venäjän lippu oli ruhtinaskunnan virallinen lippu.
• 
  Yksi versio Suomen kauppalipuista 1809–1821.
• 
  Nyländska Jaktklubbenin vuosina 1861–1900 käyttämä pursilippu.
• 
  Nimenomaan ruotsinkielisten käyttämä vaihtoehtolippu vuodelta 1905.
• 
  Saman lipun suomenkielisten versio.

Armeija

Pääartikkeli: Suomen suuriruhtinaskunnan armeija

Porvoon maapäivillä uusi hallitsija asetti ruoturasitteen toteuttamisen siitä alkaen jäihin. Tosin aatelissäädyn uskollisuuden varmistamiseksi upseereille taattiin heidän virkatalonsa, vaikkeivät he enää tehneet palvelusta. Siitä lähtien Suomen asevoimat olivat pienet ja yleensä rakentuivat palkka-armeijaperiaatteelle. Tällöin niitä voitiin yhdistää Venäjän asevoimiin ja käyttää Suomen rajojen ulkopuolellakin, mitä lainsäädäntö ei olisi sallinut ”omalle armeijalle”.

Napoleonin sotien aikana vuonna 1812 muodostettiin kolme 1 200 miehen rykmenttiä ja Haminaan perustettiin Topografikunta, joka vuodesta 1821 järjestettiin kadettikouluksi.

Heinäkuussa 1829 sai Anders Edvard Ramsayn johtama opetuspataljoona nuoren kaartin arvonimen ja siitä tuli Henkivartioväen 3. Suomen tarkka-ampujapataljoona Suomen kaarti. Suomen kaarti osallistui kaartin joukkojen etujoukkona muiden Venäjän joukko-osastojen mukana kukistamaan Puolan kapinaa vuosina 1830–1831. Turkin sodassa Suomen kaarti kunnostautui eritoten Gornyi Dubnjakin taistelussa 1877 ja Shipkan vuorisolan valtaamisessa seuraavan vuoden alussa. Kiitollisuuden osoituksena Aleksanteri II myönsi sille vanhan kaartin arvonimen.

Vuonna 1878 Aleksanteri II sääti asevelvollisuuden saatettavaksi voimaan koko valtakunnassa ja ensimmäiset kutsunnat järjestettiin vuonna 1881. Armeija koostui suomalaisista ja sitä johtivat kenraalikuvernööri, Suomen sotaväen päällikköhallitus ja sotakomisariaatti. Armeijan rauhanajan vahvuus oli 5 000 miestä ja sen kahdeksan pataljoonaa perustettiin läänien pääkaupunkeihin 1880–1881. Lisäksi Lappeenrantaan perustettiin Rakuunarykmentti vuonna 1889.

Suomen asevelvollinen armeija lakkautettiin ensimmäisellä venäläistämiskaudella 12. heinäkuuta 1901, Haminan kadettikoulu 24. huhtikuuta 1903 ja kaartin pataljoona 8. elokuuta 1905. Suomalaisia ei saatu Venäjän armeijaankaan, vaan vuoden 1905 suurlakko Venäjän keisarikunnassa ja suomalaisten kutsuntalakot aiheuttivat suomalaisten asevelvollisuuden lopettamisen ja asevoimat korvattiin rahallisella korvauksella, ns. sotilasmiljoonilla.

Provinssi imperiumin varjossa

Venäjän voitto Ranskaa vastaa käydyssä sodassa vuosina 1812–1814 nostatti Venäjän yhdeksi Euroopan mahtivaltioista. Mantereen valtapoliittinen kehitys määräytyi vuoden 1815 Wienin kongressissa syntyneessä Pyhän allianssin mukaisessa, saavutetun status quon ylläpitoon pyrkineessä ilmapiirissä. Keisari Aleksanteri I:n näkemykset kääntyivät vanhoilliseen suuntaan muun muassa 1820-luvulla Puolassa ja Balkanilla ilmenneiden kapinaliikkeiden vuoksi. Suomen suuriruhtinaskunnassa keisarin jo vuoden 1819 Suomen-vierailunsa aikana lupaamia valtiopäiviä ei kutsuttukaan koolle. Käytännössä Aleksanteri I johdatti suuriruhtinaskuntaa itsevaltiuteen perinteisen suosikkijärjestelmän kautta. Suuriruhtinaanmaata koskevat asiat hoitivat Pietarissa suoraan keisarin kanssa hänen luottomiehensä, ”Suomen ministeri” Gustav Mauritz Armfelt sekä Venäjän valtiosihteeri Mikael Speranski.

Nikolai I:n hallitsijanvakuutus.

Keisari Aleksanterin valtakautta seurasi vuodesta 1825 lähtien vanhoillisen keisari Nikolai I:n kausi. Hän oli alun perin haluton tunnustamaan edellisen keisarin Suomen suuriruhtinaskunnalle myöntämiä oikeuksia, mutta Pietarissa puhjenneen dekabristikapinan aiheuttamassa paineessa ja sekasorrossa uusi keisari päätti lopulta hyväksyä suomalaisten entisen aseman ”perustuslakien mukaan”. Dekabristikapina vaikutti koko Nikolai I:n ajan hallintojärjestelyihin: se synnytti vallankumouksen pelon, jonka seurauksena keisari turvautui järjestysvaltakoneistoon. Keisarilliseen kansliaan perustettiin III osasto eli salainen poliisi, jonka toimeenpanevaksi elimeksi tuli santarmilaitos. Santarmivalvonta ulotettiin Suomeenkin, joka kuului Pietarin santarmipiiriin. Myös sensuuria tiukennettiin vuonna 1829 annetulla asetuksella. Melko pian syntynsä jälkeen Pyhä allianssi alkoi rakoilla ja menettää valtaansa. Euroopassa voimistunut teollinen vallankumous, porvariston vahvistuminen ja liberalismin nousu sekä niiden mukanaan tuomat yhteiskunnalliset vaatimukset nostattivat kapinaliikkeitä koko mantereella. Venäjälle kuuluneen Puolan levottomuudet vuonna 1830 (marraskuun kansannousu) johtivat Puolan autonomian menetykseen. Euroopan ”hullu vuosi” 1848 kiivaine vallankumousliikkeineen jatkoi vuoden 1815 allianssin pirstoutumista sekä johti mantereen jakautumiseen liberaalimpaan, teollistuvaan läntiseen osaan (muun muassa Britannia ja Ranska) ja talonpoikaiseen, konservatiivisempaan itäiseen osaan (muun muassa Preussi ja Venäjä).

Kirkkorukous keisarin puolesta.

Euroopan kehityksen seurauksena ja Nikolai I:n oman ajattelun pohjalta Suomen suuriruhtinaskunnan asemaa ja tilannetta leimasi ns. suojamuuripolitiikka. Keisarin auktoriteetti sekä poliittinen ja sotilaallinenkin kontrolli olivat vahvoja (muun muassa tiukka sensuuri). Maan taloudellinen ja yhteiskunnallinen kehitys oli hidasta. Kenraalikuvernööri Menšikovin suomalaisille antaman ohjeen mukaan suuriruhtinaskunnasta ei saanut kuulua mitään, niin hyvässä kuin pahassa. Valtiopäiviä ei kutsuttu koolle, vaan maassa vallitsi ”valtioyö”, jonka syylliseksi tosin on pyritty osoittamaan vain keisari itse. Toisaalta on myös arvioitu, että hyvän aseman suoraan keisarin alaisuudessa saanut suomalainen virkamiehistö ei erityisesti valtiopäiviä edes kaivannutkaan, ja silloinen luterilainen kirkkokin tuki keisarin valtaa voimakkaasti. Se tuomitsi vallankumoukselliset toimet Euroopassa ja emämaassa sekä ylisti keisarin aseitten menestystä niiden torjunnassa. Keisari Nikolai I pyrki kaikin keinoin estämään eurooppalaisten kapinaliikkeiden hengen ja ajatusten leviämisen Venäjälle ja Suomen suuriruhtinaskuntaan. Erityisen huomion kohteena oli yliopistonuoriso ja yliopistolaitokset. Osittain tästä syystä Kuninkaallinen Turun Akatemia siirrettiin Helsinkiin, jossa se sai vuonna 1828 nimen Keisarillinen Aleksanterin-yliopisto Suomessa. Suomen suuriruhtinaskunnassa keisarin kontrolli joko toimi hyvin tai suomalaiset olivat lojaaleja (tai välinpitämättömiä) Pietarin keskusvallan suhteen; maa oli keisarikunnan rauhallisimpia kolkkia. Nikolai I myönsi tämän todetessaan levottomuuksien aikana: ”Jättäkää suomalaiset rauhaan, se on provinssi, joka ei ole aiheuttanut minulle minuutinkaan huolta”. Nikolain valtavuosia 1848–1852 on historiankirjoituksessa kutsuttu hiljaisuuden ajaksi ja imperiumin vastaiskuksi, joka päättyi koko Venäjää vavisuttaneeseen kriisiin Mustanmeren suunnassa.

Krimin sodan mullistus

Oolannin sota

Pääartikkeli: Oolannin sota

Suurvaltapoliittinen tilanne Euroopassa johti Venäjän sotaan ensin Osmanien valtakuntaa vastaan vuonna 1853, ja myöhemmin Ranskaa ja Britanniaa vastaan vuosina 1854–1855 (Krimin sota). Sota käytiin pääasiassa Mustallamerellä ja Krimin niemimaalla, mutta taistelut ulottuivat lopulta myös Itämerelle ja Suomen suuriruhtinaskuntaan Oolannin sodan (1854–1855) nimisenä konfliktina. Siinä Britannian laivaston osasto kävi Venäjää vastaan hävityssotaa, vahingoittaen suomalaisia rannikkokaupunkeja (mm. Helsinki, Hamina, Kokkola, Kotka, Oulu, Raahe) ja niiden satamia, sekä tuhoten Bomarsundin linnoituksen Ahvenanmaalla ja Svartholman linnoituksen Loviisassa. Kokkolassa paikallisen väestön kokoama vapaaehtoinen joukko-osasto yllätti brittijoukot ja torjui niiden hyökkäyksen Kokkolan satamaa vastaan. Sodan kuuluisin taistelu oli Viaporin pommitus 9.–11. elokuuta 1855. Siinä brittilaivasto, jonka laivatykkien kantomatka oli kaksi kertaa pidempi kuin Viaporin tykistön kantomatka, tulitti linnoitusta turvalliselta etäisyydeltä. Maihinnousua ei yritetty vaan päätarkoituksena oli ilmeisesti sitoa keisarikunnan joukkoja Itämerelle ja aiheuttaa venäläisille arvovaltatappio. Sen lisäksi Viaporin puolustajat menettivät 55 kaatunutta ja 204 haavoittunutta. Oolannin sota oli Suomen historian viimeinen vain ”sotilaiden sota”. Helsingin siviiliväestö saattoi seurata kaikessa rauhassa Viaporin pommitusta Ullanlinnan kallioilta.

Tappion voima

Aleksanteri II:n hallitsijanvakuutus.

Häviö Krimin sodassa aiheutti Venäjällä sisäisen kriisin, jonka vuoksi uudeksi keisariksi 3. maaliskuuta 1855 valittu Aleksanteri II aloitti maassa voimakkaan taloudellisen ja yhteiskunnallisen uudistusohjelman. Hän poisti Venäjältä maaorjuuden 1861, erotti toimeenpano- ja tuomiovallan toisistaan 1864 sekä uudisti kunnallispolitiikkaa. Raamatun suomenkielinen käännöskomitea asetettiin senaatin päätöksellä 11. huhtikuuta 1861, ja sitä johtivat A. W. Ingman ja professori Gabriel Geitlin. Suomessa uusi keisari sai aikaan merkittävän taloudellisen ja henkisen edistymisen. Aleksanteri II on kutsuttu ”vapauttajakeisariksi”, jonka patsas pystytettiin Helsingin Senaatintorille. Hän joutui kuitenkin sopeutumaan uuteen tilanteeseen: jos uudistuksia ei olisi tehty ylhäältäpäin, reformivaateet olisivat voineet purkautua hallitsemattomina alhaaltapäin. Aleksanteri II valtakaudella politiikan punaisena lankana olivat Venäjän voiman palauttaminen sekä yhtenäisyyden säilyttäminen ja lisääminen. Tavoitteen saavuttamiseksi keisari tasapainoili maan taloutta vahvistavien vapauksien ja toimenpiteiden sekä sisäistä kontrollia lisäävien toimien välillä. Erityisen hankala tapaus oli vuonna 1863 puhjennut Puolan kapina, joka kukistettiin ja jonka jälkeen alkoi santarmilaitoksen voimakas kehittäminen.

Suomen suuriruhtinaskunnan suhteen Aleksanteri II ei Nikolai I:n tapaan suoralta kädeltä hyväksynyt suomalaisten asemaa. Itsevaltiutta kannattanut uusi keisari allekirjoitti Suomea koskevan hallitsijanvakuutuksensa vasta kun maan hallintatapaa koskevan ehdotuksen kohta ”konstitutioiden mukaan” oli vaihdettu sanoihin ”entisten säädösten mukaan”. Tällä Aleksanteri II halusi korostaa sitä, ettei Suomella ollut sellaisia ”konstitutioita”, joilla valta olisi jaettu keisarin ja valtiopäivien kesken. Yleisen järjestyksen ylläpitoa varten maahan perustettiin Suomen santarmihallitus vuonna 1867 ja Suomen rautateiden santarmipoliisihallitus vuonna 1870.

Kokonaisuutena Venäjän tappio Krimin sodassa ja Aleksanteri II:n hallintakausi johtivat kuitenkin Suomen suuriruhtinaskunnan kannalta hyvin myönteiseen valtiollisen, taloudellisen ja yhteiskunnallisen kehityksen aikaan. Kruununperillisenä Keisarillisen Aleksanteri-Yliopiston kanslerina toiminut keisari vieraili Helsingissä 24. maaliskuuta 1856 ja antoi senaatille viisikohtaisen valtuuskirjeen merkittävien muutosten aikaansaamiseksi maan teollisessa kehityksessä, liikenneyhteyksissä, kaupassa ja merenkulussa sekä koulu- ja kansansivistyksen edistämisessä. Kenraalikuvernööriksi määrättiin liberaali Baltian saksalainen kenraali Fredrik Vilhelm von Berg. Tätä merkittävämpi päätös oli erottaa aiemmin suuriruhtinaskunnan taloushallinnossa keskeisesti vaikuttanut, merkantilistista taloutta edistänyt Lars Gabriel von Haartman tehtävistään vuonna 1858. Hänen tilalleen valittiin taloudellisen liberalismin opit omaksunut Fabian Langenskiöld.

Valtiopäivät

1860-luvun vapauden ilmapiirissä Suomen suuriruhtinaskunnan säädyt alkoivat esittää vaatimuksia suuriruhtinaskunnan valtiopäivien koollekutsumisesta. Aloite tuli säädyiltä, ja erityisesti niiden alemmilta portailta eli papistolta, porvareilta ja talonpojilta. Heidän näkemyksensä mukaan 1800-luvun alkupuoliskon ”valtioyö” oli suosinut aatelistoa ja korkeinta virkamiehistöä. Vaade johti kuitenkin arvovaltakiistaan keisarin ja suomalaisten välillä, koska keisari olisi halunnut pitää aloitteen tässäkin asiassa itsellään. Valtiopäiväkiista ratkaistiin, kuten usein muutkin kriisit, Suomen suuriruhtinaskunnan ulkopuolella, tällä kertaa Puolassa. Puolalaiset olivat esittäneet vastaavia vaateita kuin suomalaiset, mutta ne oli torjuttu vielä jyrkemmin. Tämä johti veriseen tammikuun kansannousuun vuonna 1863. Rauhoittaakseen tilannetta Venäjällä Aleksanteri II lopulta ilmoitti armeliaasti, että aina rauhallisessa Suomen suuriruhtinaskunnassa valtiopäivät kutsutaan koolle 15. syyskuuta 1863. Puolasta sen sijaan tehtiin Venäjän kenraalikuvernementti. Suomalaisten odotuksiin nähden sekä vuoden 1863 valtiopäivät että niitä seuranneet vuoden 1867 valtiopäivät olivat suuri pettymys, koska todellista poliittista valtaa säädyille ei annettu. Vuonna 1869 keisari laati uuden valtiopäiväjärjestyksen, jonka mukaan valtiopäivien sallittiin kokoontua säännöllisesti viiden vuoden välein.

Keisarin murha

Narodnaja volja -terroristiliikkeen jäsenet murhasivat Pietarissa 13. maaliskuuta 1881 keisari Aleksanteri II:n, joka oli juuri hyväksynyt suunnitelman Venäjän parlamentin perustamisesta ja jonkin asteisesta vallan jakamista sille. Murhan taustalla vaikuttivat sekä maassa pitkään kestänyt itsevaltius että vapautuspolitiikan ja konservatiivisten toimien ristiriitaisuus ja niiden erilainen kohdentuminen eri kansanosiin. Teon suoritti vain kolmen narodnikin ryhmä, pääsuunnittelijana nuori Sofja Perovskaja, jonka valkoisen nenäliinan heilautus sinetöi keisarin kohtalon. Toisaalta parlamentin perustaminen emämaassa olisi todennäköisesti ollut suomalaisten autonomian kannalta haitallinen ratkaisu. ^lähde?

Aleksanteri II seurasi keisari Aleksanteri III:n valtakausi vuosina 1881–1894. Aleksanteri III:n hallitsemaa Venäjää on kuvattu poliisivaltioksi. Hänen kautensa aikana Venäjän keskushallinto, pyrkimys yleisvaltakunnalliseen lainsäädäntöön ja santarmilaitos vahvistuivat merkittävästi, vastareaktiona keisarin murhalle ja muille levottomuuksille. Suomen suuriruhtinaskunnan suhteen Aleksanteri III kausi oli kaksijakoinen sikäli, että hän vahvisti hallitsijanvakuutuksessaan suomalaisten aiemman aseman ja salli valtiopäivien kokoontua kolmen vuoden välein. Merkittävin myönnytys suomalaisille oli, että säädyt saivat valtiopäivillä esitysoikeuden vuoden 1886 valtiopäiväjärjestystä koskeneella manifestilla. Toisaalta valtakauden loppuvaiheessa vuonna 1889 suuriruhtinaskuntaan kohdistettiin yhtenäistämis- ja venäläistämistoimet.

Suomalainen kansakunta muutoksessa

Keisari Aleksanteri II:n valtakauden alun ”vapauden aika” oli tuon ajan suomalaisille sukupolville vastaavanlainen merkittävä kokemus kuten myöhemmin olivat vuoden 1905 suurlakko tai maaliskuun vallankumous vuonna 1917.

Väestönkasvu

Suomen suuriruhtinaskunnassa väestönkasvu oli voimakasta koko 1800-luvun ajan, mutta 1900-luvun alussa kasvu hidastui. Vuonna 1810 väkiluku oli 863 000 (+185 000 henkeä Viipurin läänin liityttyä suuriruhtinaskuntaan), vuonna 1870 väestöä oli 1 770 000, vuonna 1891 väestömäärä oli 2 380 000, vuonna 1901 2 656 000, vuonna 1910 2 930 000 ja vuonna 1917 väkiluku oli 3 130 000. Kasvu oli keskimäärin noin prosentti vuodessa. Etelä-Suomessa väestönlisäys oli alhaisempi, alle prosentin vuodessa, Keski- ja Pohjois-Suomessa lisäys oli korkeampi, yli prosentin vuodessa. Suuri väestönlisäys erityisesti maan vähemmän kehittyneissä osissa johti toisaalta muuttoliikkeisiin Suomen sisällä, mutta erityisesti ulkomaille. 1800-luvun lopulta ensimmäisen maailmansodan alkuun mennessä 280 000 suomalaista muutti Yhdysvaltoihin. Paluumuuttajia ”ameriikan raitilta” oli myöhemmin noin 80 000 henkeä. Suuriruhtinaskunnassa Kotkaa kutsuttiin savolaisten ”ameriikaksi”, sen teollisuuden tarjoamien hyvien työmahdollisuuksien takia. Teollistumisen edetessä Itä-Suomesta suuntautui Etelä-Suomeen voimakas sisäinen muuttoliike. Ensimmäisen maailmansodan alkuun mennessä maaseudulta muutti kaupunkeihin yhtä paljon suomalaisia kuin heitä oli muuttanut ulkomaillekin.

Nälkävuosien katastrofi (1867–1868)

Pääartikkeli: Suuret nälkävuodet

Voimakas väestönkasvu vuosina 1810–1870 ja siihen nähden vielä heikosti kehittynyt maatalous sekä vajavainen viljan viljely ja muutkin talousvaikeudet maataloudessa 1860-luvulla johtivat yhdessä poikkeuksellisten ilmastollisten äärivaihteluiden kanssa vuosina 1867–1868 vakavaan ruokapulaan ja nälänhätään, jonka aikana kuoli noin 100 000–120 000 suomalaista eli seitsemän prosenttia väestöstä. Heistä noin 50 000 oli alle 15-vuotiaita lapsia.^lähde?

Vuoden 1867 viljasato ja perunasato epäonnistuivat lähes täysin. Karjataloudessa vaikeuksia oli ollut jo 1860-luvun alusta lähtien. Toukokuussa kolmen viikon aikana satoi lunta ja sitä oli maassa vielä kesäkuussakin. Jäät lähtivät esimerkiksi Pirkanmaan Näsijärvestä vasta 17. kesäkuuta, Lahden Vesijärvestä 12. kesäkuuta ja Päijänteestä 15. kesäkuuta. Leipäviljasadon lopullinen menetys varmistui 4. syyskuuta 1867 ankaraan pakkasyöhön, joka tuhosi heinäkuussa kasvuun päässyttä viljaa koko maassa. Aamulla syyskuun neljäntenä jäätyneet rukiin tähkät kilisivät toisiaan vasten. Suomeen syntyi vakava viljapula eikä ulkomaista viljaa saatu riittävästi maahan, koska varhaisen talven vuoksi meret jäätyivät ennenaikaisesti. Lisäksi rautatieyhteys Pietarista Suomeen oli vielä keskeneräinen. Osasyynä pulaan oli liiallinen toiveikkuus sadon suhteen. Maan keskushallinto ei reagoinut tilanteeseen riittävän ajoissa eikä se ollut varautunut huonoimpaan vaihtoehtoon, vuosien 1862 ja 1865 heikoista sadoista huolimatta. Valtiontalous oli heikossa kunnossa, joten tilanteessa oli turvauduttava lainan ottoon korvaavan viljan saamiseksi. Lainarahan hankintaa vastustettiin myös Suomen markan suojaamiseksi. Viljan osto ulkomailta oli lisäksi hankaloitunut sekä saatavuuden että hinnan takia, koska sadot olivat olleet huonoja muuallakin Euroopassa 1860-luvulla.

Hätäruoan ja viimeisten ruokavarastojen avulla selvittiin jotenkuten yli poikkeuksellisen ankaran talven 1868, joka päättyi poikkeuksellisen lämpimään kevääseen huhtikuussa. Tammi-helmikuulla 1868 kuolleisuus nousi jo jonkin verran, mutta maaliskuusta lähtien suomalaisia kohtasi ennennäkemättömän nopea tuho. 1860-luvun alussa suomalaisia oli kuollut keskimäärin noin 4 000–7 000 henkeä kuukaudessa. Maalis-elokuussa 1868 heitä menehtyi 10 000–25 000 henkilöä kuukaudessa. Tällä kertaa ”toukokuu oli kuukausista julmin”, lähes 25 000 suomalaista kuoli nälkään ja tauteihin. Synkimpiä kuolinseutuja olivat Satakunnan keski- ja pohjoisosat, Hämeen länsiosat ja Kanta-Häme, Etelä- ja Pohjois-Pohjanmaa sekä Pohjois-Karjala. Pahiten kärsineillä seuduilla 25 prosenttia väestöstä menehtyi. Alhaisin kuolleisuus oli Ahvenanmaalla ja Lapin alueella.

Epäedulliset sääolot aiheuttivat vakavan kadon myös Pohjois-Venäjällä ja Ruotsissa, mutta siellä kuolonuhrien määrä jäi selvästi alhaisemmaksi kuin Suomen suuriruhtinaskunnassa. Ero selittynee pääosin Suomessa riehuneella epideemisellä sairaudella, jota aikalaislääkärit kutsuivat lähinnä tyyfukseksi eli lavantaudiksi. Jälkikäteen on arvioitu, että kyseessä oli itse asiassa tautiryhmä, johon kuuluivat lavantauti, pilkkukuume, toisintokuume ja influenssa. Taudit lisäsivät merkittävästi kuolleisuutta nälän heikentämässä suomalaisväestössä. Epidemian lähtöpisteenä on arvioitu olleen Pietari, josta epidemia kulkeutui sotaväen mukana Suomen suuriruhtinaskuntaan, aluksi muun muassa Hämeenlinnan kaupungin kasarmeille. Ahvenanmaan ja Lapin alhaiset kuolleisuusluvut vuonna 1868 selittyisivät siten niiden eristyneisyydellä Etelä-Suomesta.

Osa nälän ahdistamista suomalaisista lähti pitkillekin kerjuu- ja pakomatkoille, joiden varrella heitä majoitettiin ahtaisiin väliaikaistiloihin. Niissä tautiepidemia levisi ja iski nälän heikentämiin vaeltajiin ja myös ympäristön asukkaisiin kohtalokkain seurauksin (Suomen lääkärikunnastakin kuoli noin 10 prosenttia vuonna 1868). Aikalaiskuvauksissa Suomen maanteitä pitkin laahustaneita heikkokuntoisia ihmisparkoja kutsuttiin ”haamujen kulkueiksi”. Nälkävuosien katastrofi varjosti suomalaista sielun maisemaa pitkään. Se loi synkän kontrastin 1870-luvulta alkaneeseen positiivisen kehitysuskon sävyttämään ilmapiiriin. Kevään 1868 kauhistuttava muisto lienee myös vaikuttanut alitajuisesti kansalaisten reaktioihin, kun seuraava merkittävä ruokapula iski vuonna 1917.

Suomen kielen asema

Pääartikkeli: Suomen kielipolitiikka

Johan Vilhelm Snellman esitti 1840-luvulla, että suomenkielistä kirjallisuutta on pyrittävä edistämään kansan sivistystason kohottamiseksi ja kansallishengen kehittämiseksi. Snellmanin syntymäpäivänä 12. toukokuuta vietetään edelleen suomalaisuuden päivää. Vuonna 1841 suomen kieli otettiin ensimmäisen kerran oppiaineeksi kouluihin.

Rahvaan nousua alettiin pelätä Pariisin mellakoiden 1848 jälkeen vaikka suomalaiset olivatkin Nikolai I:n mielestä rauhallisia alamaisia. 19. maaliskuuta 1850 sääti kenraalikuvernööri A. S. Menšikov sensuuriasetuksen, jolla kiellettiin suomenkielisten lehtien ja kirjallisuuden julkaisu uskonnollista ja tiettyä tietokirjallisuutta lukuun ottamatta, taustalla asetukseen vaikutti myös ruotsinkielinen virkamiehistö ja yläluokka. Asetus kumottiin Aleksanteri II:n valtakaudella 27. helmikuuta 1860. Hänen hallintokaudellaan annettiin 1. elokuuta 1863 kieliasetus, joka nosti suomen kielen tasavertaiseen asemaan ruotsin kanssa 20 vuoden siirtymäajan jälkeen. Vuoden 1902 kieliasetuksen myötä suomi nousi samaan asemaan ruotsin kanssa, tosin silloisten venäläistämistoimien vuoksi molemmat kielet alistettiin venäjän kielelle.

Teollistuminen ja talouden kehitys

Tammerkoski alajuoksulta käsin kuvattuna vuonna 1847. Kosken rannalla näkyvä korkea rakennus on Kuusivooninkinen, Finlaysonin tehtaiden tärkein tehdasrakennus ja Suomen ensimmäinen moderni tehdasrakennus.

Suomessa teollistuminen alkoi myöhemmin ja se toteutui vaatimattomampana kuin Länsi-Euroopassa, mutta toisaalta teollistuminen oli suhteellisen nopeaa. Ruotsin valtakauden lopussa suomalaisalueet olivat teollistuneet vielä varsin vaatimattomasti. Merkittävin teollisuuden haara oli tuolloin lähinnä Etelä-Suomeen syntynyt ruukkiteollisuus, esimerkiksi Pohjan pitäjän Fiskarissa. Sama kehitys jatkui aluksi Suomen suuriruhtinaskunnassakin, suomalaisvirkamiehistö edisti lähinnä maatalouden ja ruukkien toimintaa. Teollisen toiminnan ja käsityön välinen ero oli hämärä 1800-luvun alussa, niiden yhteenlaskettu työntekijämäärä oli 11 700 henkeä vuonna 1815. Varsinaisia tehdastyöläisiä oli vuonna 1820 3 500 henkeä. Suuriruhtinaskunnan hallinnon kielteisistä toimista riippumatta ja huolimatta suomalainen sahateollisuus alkoi kehittyä 1800-luvun alusta lähtien ”omia teitään”, koska puutavaran kysyntä Euroopassa oli suurta ja se kasvoi tasaisesti. Tekstiiliteollisuuden kehitys oli 1800-luvun alussa muuten varsin vaatimatonta, mutta Tampereella James Finlayson teki merkittävän päänavauksen perustaessaan kaupunkiin puuvillakehräämön vuonna 1828. Tehtaan syntyyn vaikutti kuitenkin myös valtiollinen tuki, nimeltään Privilegium Tammerfors, jonka mukaan perustaja saattoi tuoda toiminnan alkuvaiheessa raaka-aineet ja koneet Tampereelle, ja viedä valmiit tuotteet maasta Venäjälle tullitta.

Teollistumisen kokonaiskehityksen kannalta 1840-luku, mutta erityisesti 1850–1870-luvut olivat ratkaisevia, koska tuolloin sekä Venäjän keskushallinto että suuriruhtinaskunnan omat virkamiehet alkoivat edistää teollista kehitystä, keisari Aleksanteri II:n käskystä. Merkittävä käännekohta Suomen teollistumisessa oli Krimin sodan jälkeen, vuonna 1856 käynnistetty talouden uudistusohjelma. Sen tarkoituksena oli korvata sodasta aiheutuneet tuhot Suomelle kauppaa ja merenkulkua edistämällä, mutta siihen oli myös sijoitettu finanssien ja teollisuuden uudistaminen. Tämän talouden uudistusohjelman myötä annettiin vuonna 1861 uusi metsäasetus, johon kuului sahauksen vapauttaminen ja höyrysahojen käyttö. Näin sahatavaran tuotanto ja vienti ulkomaille lisääntyi merkittävästi juuri 1860-luvun aikana. Sahatavaran vientiä seurasi puumassan, ja paperin vienti, joista tuli merkittäviä vientituotteita erityisesti Venäjälle. Merkantilistinen talousjärjestelmä purettiin ja se teki tilaa Länsi-Euroopassa syntyneelle liberalistiselle, sekä L.G.Haartmanin edistämälle kameralistiselle talousajattelulle. Vuonna 1879 Suomen suuriruhtinaskuntaan säädettiin täydellinen elinkeinovapaus, ammattikuntajärjestelmä oli purettu jo vuonna 1868. Yhtä merkittävä lainsäädännöllinen muutos oli työväestöön (ns. epäitsenäinen väestö) kohdistuneen laillisen suojelun järjestelmän purkaminen vuonna 1880. Uudet lait sallivat väestön vapaan muuton suuriruhtinaskunnassa ja määrittivät työsuhteen tasavertaiseksi työntekijän ja työnantajan väliseksi yksityiseksi sopimukseksi.

Vesimyllyt tehdassaleiksi

Teollisuustyöväestön määrä suuriruhtinaskunnassa oli vuonna 1860 11 800 henkeä, vuonna 1890 55 000, vuonna 1910 100 000–120 000 ja vuonna 1913 150 000 henkilöä. Olennaista kehityksessä oli kaupunkityöväen määrän kasvu: vuonna 1870 kaupunkityöväestön kokonaismäärä (perheineen) oli 150 000 henkeä ja vuonna 1910 vastaava luku oli 608 000 henkilöä. Teollistumiskehityksen kärjessä kulki metsäteollisuus, ennen kaikkea sahat. Vuodesta 1857 alkaen sallittiin höyrysahojen käyttö, mikä synnytti Länsi-Euroopan markkinoille suuntautuneita merkittäviä vientisahoja Suomenlahden ja Pohjanlahden rannikoille suurimpien jokien eli parhaiden uittoväylien suulle. Suurimmat sahateollisuuden keskittymät sijaitsivat Kemissä, Kotkassa, Porissa, Oulussa ja Viipurissa. Kokonaistuotanto oli vuosina 1885–1889 1,8 miljoonaa kuutiometriä vuodessa ja vuosina 1909–1913 3,7 miljoonaa kuutiometriä vuodessa. Vuonna 1913 työntekijöitä sahoilla oli 27 000 henkeä. 1860-luvulla perustettiin ensimmäiset puuhiomot, mikä johti paperiteollisuuden syntyyn Suomen suuriruhtinaskunnassa. Energianlähteenä oli pääasiassa vesivoima, ja Etelä-Suomen suurimmat kosket valjastettiinkin teollisuuden käyttöön. Paperiteollisuus kehittyi nopeasti sulfiitti- ja sulfaattiselluloosatekniikan kehittämisen jälkeen, ja jo 1880-luvulla suuriruhtinaskunnan paperiteollisuus oli teknisesti varsin korkealuokkaista. Suurteollisuudeksi se kehittyi 1900-luvun alkupuolella. Merkittävimmät tehtaiden keskittymät syntyivät Kymijoen (Kuusankoski) ja Ylä-Vuoksen (Jääski, Ruokolahti) varsille, Tampereelle ja sen lähialueella (Kyröskoski, Mänttä, Nokia, Valkeakoski), Poriin ja Varkauteen sekä Kemijoelle. Paperituotteiden vuosituotanto kasvoi 30 000 tonnista vuosina 1895–1899 148 000 tonniin vuosina 1910–1913. Vientitulojen kannalta sahatavara ja raakapuu olivat kuitenkin pitkään avainasemassa; vuonna 1910 pitemmälle jalostettujen paperituotteiden osuus oli 11 prosenttia metsäteollisuuden kokonaisviennistä. Suuriruhtinaskunnan kokonaisviennistä metsäsektorin osuus oli 75 prosenttia.

Tekstiiliteollisuuden kasvu kiihtyi 1840-luvulla, ja se jatkui voimakkaana 1850–1870-luvuilla. Tampereen kaupungista kehkeytyi Suomen suuriruhtinaskunnan teollistumisen merkittävin keskus, jossa erityisesti puuvilla- ja pellavateollisuus kehittyivät nopeasti. Tuotteiden suuri kysyntä perustui pääasiassa Venäjän kasvaviin sisämarkkinoihin, emämaassa ei juurikaan ollut tamperelaisten kanssa kilpailuun kyennyttä puuvillan jalostusta. Tekstiiliteollisuudella oli lisäksi merkittäviä sosiaalisia ja yhteiskunnallisia vaikutuksia, koska se kohotti naisen merkitystä työelämässä. Tampereen tehtaitten työntekijöistä jopa ⅔ oli nuoria maalta muuttaneita naisia. Lainsäädännöllisesti naisista tehtiin täysvaltaisia kansalaisia vuonna 1864. 1840-luvulla tekstiiliteollisuutta oli syntynyt myös Turkuun ja Forssaan, sekä vuonna 1892 Hyvinkäälle, mutta tehtaat eivät kyenneet horjuttamaan Tampereen valta-asemaa.

Metalliteollisuuden kasvu oli hidasta vuoteen 1850 asti, mutta sen jälkeen kehitys nopeutui ja konepaja- ja valimoteollisuus syrjäyttivät perinteisen ruukkitoiminnan. Osa uusista tehtaista rakennettiin vanhojen ruukkien yhteyteen. Vuonna 1850 metalliteollisuuden uusien tuotantohaarojen tuotteiden jalostusarvo oli 140 000 hopearuplaa, mutta vuonna 1860 se oli jo 850 000 hopearuplaa. Niiden pääasiallinen vientikohde oli Venäjän sisämarkkinat, emämaan alan teollisuus oli kehittymätöntä tai se kärsi raaka-ainepulasta Venäjän huonojen kuljetusyhteyksien takia. Merkittävää metalliteollisuutta syntyi Helsinkiin, Högforsiin, Lahteen, Ouluun, Poriin, Tampereelle, Turkuun, Varkauteen ja Viipuriin.

Maatalousvaltainen suuriruhtinaskunta

1800-luvulla alkaneesta teollistumisesta ja kaupungistumisesta huolimatta Suomen suuriruhtinaskunta oli leimallisesti maatalousmaa: vuonna 1815 teollisesta toiminnasta suoraan elantonsa sai 1,5 % suomalaisista, vuonna 1870 osuus oli 4 % ja vuonna 1910 noin 10 %. Maatalouteen liittyvät elämäntavat ja kulttuuri olivat siten vallitsevia. Ne olivat merkittävältä osaltaan peräisin Ruotsin valtakaudelta. Olennaisin ero Venäjään oli, että Ruotsin kuningaskunnassa ei ollut toteutettu maaorjuutta, ja tilanne säilyi ennallaan suuriruhtinaskuntakaudellakin. Itä-Suomessa harjoitettiin lisäksi vielä vapaamuotoista kaskikulttuuria. Suuriruhtinaskunnassa maatilojen asema tuotannon kannalta vaihteli suuresti etelä-pohjois- ja lounais-koillissuunnissa sekä ilmasto- ja maaperäolosuhteiden että tilakoon suhteen. Viljelyyn sopivaa maata oli kaikkiaan noin 9 % Suomen pinta-alasta. Parhaat maat sekä ilmasto-olosuhteet olivat Lounais- ja Etelä-Suomessa, jonne keskittyivät myös suurimmat maatilat (peltopinta-ala >50–100 ha). Vauraimmat tilat Uudellamaalla, Varsinais-Suomessa, Turun ja Porin läänin eteläosissa ja Etelä-Hämeessä olivat kartanoita, jotka oli syntyneet ruotsalaisvallan aikana kuninkaiden aatelistolle antamina privilegioina. Vastakohtana näille seuduille oli Koillis- ja Pohjois-Suomi, jotka olivat leimallisesti pientilojen (peltoa <3–10 ha) aluetta. Siellä sääolot ja heikompi maan laatu rajoittivat viljelyä. Viipuri lääni oli sikäli erikoisessa asemassa, että liitettäessä ns. Vanha Suomi suuriruhtinaskuntaan talonpojille jaettiin noin miljoona hehtaaria uutta maata. Tuloksena oli runsaasti pientiloja, ja hyvin tasainen tilakoko, kartanoita alueella oli vähän. Toisaalta kaskiviljelyn päättyminen loi alueelle suuren niin sanotun loisväestön. Keskimääräinen tilakoko Suomen suuriruhtinaskunnassa oli 10–25 ha, ja sitä edusti pääosa Pohjanmaan maatiloista. Kuten Viipurin läänissäkin, Pohjanlahden itäisen rannikkoalueen maatilat olivat pinta-alaltaan poikkeuksellisen saman suuruisia, mutta kookkaampia kuin Itä-Suomessa.

Maatalouspolitiikka muuttui 1800-luvun aikana, sen alkuvuosikymmenien muun muassa tullisäädösten avulla suojatusta agraarimerkantilismista vapaata markkinataloutta kohti. 1800-luvun lopulta lähtien maatalouden kannattavuus oli täysin riippuvainen kotimaisista ja ulkomaisista markkinoista. Valtiovalta ei suojannut maataloutta tulleilla eikä maksanut viljelijöille hintatukea. Markkinavaikutusten yleispiirre oli, että suomalaisen viljan viljelyn asema heikkeni ja karjatalouden asema vahvistui. Maahan tuotiin emämaasta tullivapaasti viljaa, ja myös Saksasta tuodun halvan viljan osuus oli suuri. Lopulta 1910-luvulla ulkomaisen leipäviljan osuus oli 99 % maan tarpeesta, ja maatalousvaltaisessa suuriruhtinaskunnassa jopa maanviljelijätkin ostivat leipäviljaa. Suomi oli siis hyvin riippuvainen vieraasta viljasta, mutta toisaalta suuntaus mahdollisti siirtymisen hyvin kannattavaan voin tuotantoon. Voilla oli laajat ja tuotteliaat markkinat sekä Venäjällä että Länsi-Euroopassa. Suuriruhtinaskunnasta vietiin voita 1860-luvulla kolme miljoonaa kiloa ja 1880-luvulla kuusi miljoonaa kiloa. Tuolloin voi oli puutavaran jälkeen tärkein vientituote. Voin tuotannon edellytyksenä oli voimakas meijeritekniikan ja -verkoston kehittäminen, ja siten 1890-luvulla maassa oli jo 850 separaattoreilla varustettua meijeriä.

Suomalainen markkinatalous

Viimeistään 1800-luvulla suomalaisten talouselämä kiinnittyi tiiviisti kansainväliseen talouteen ja markkinoihin. 1900-luvun alussa ulkomaankaupan osuus maan kansantuotteesta oli yli 50 %. Suomalaisilla oli hieman erikoinen asema lännen vahvasti kilpailtujen markkinoiden ja idän heikommin kilpailtujen markkinoiden välissä. Venäjällä merkittävä tekijä oli lisäksi Pietarin suurkaupungin läheisyys, ja sen suuri kulutustaso ja taloudellinen toiminta. Karjalankannaksen taloudelle Pietari oli ratkaisevassa asemassa, ja Terijoen lomakaupungissa myös turismi oli merkittävässä asemassa. Lisäksi Pietarin tarjoamien työpaikkojen vuoksi kaupunkiin muutti Kaakkois-Suomesta merkittävä määrä suomalaisia. Helsingin jälkeen suomalaisperäistä kaupunkilaisväestöä olikin eniten Pietarissa. Suomen suuriruhtinaskunnan ja emämaan väliselle kaupalle oli luonteenomaista pitemmälle jalostettujen metalli-, tekstiili- ja puuteollisuuden tuotteiden vienti Suomesta Venäjälle, ja toisaalta raaka-aineiden ja ennen kaikkea viljan runsas tuonti emämaasta suuriruhtinaskuntaan. Länsi-Eurooppaan suuntautuneessa kaupassa alhaisen jalostustason omanneiden metsäteollisuustuotteiden (sahatavara, raakapuu) ja toisaalta voin viennillä oli ratkaiseva asema. Vaikka jalostamattoman puun hinta oli alhainen kaupan rahallinen arvo muodostui korkeaksi, koska sen volyymi oli hyvin suuri.

Metsäteollisuuden merkitys suomalaisten taloudelle oli tärkeä myös sen suurten kerrannaisvaikutusten vuoksi. Laajeneva puukauppa toi merkittäviä tuloja maaseudulle, metsänomistajille, metsureille ja uittotyöläisille. Saha- ja muun metsäteollisuuden bruttotulosta 38 % jäi metsänomistajille kantorahana ja 29 % metsätyömiehille palkkatulona. Lisätuloja voitiin puolestaan käyttää muun muassa laajenevan karjantuotannon kehittämiseen. Lisäksi useat paperi- ja selluloosatehtaat syntyivät sisämaahan, koskien partaille, keskelle maaseutua, jolloin niiden vaikutus lähiyhteisöön oli välitön. Metsäteollisuuden koko tuotantoketju vaikutti merkittävästi palkkatyöväestön muodostumiseen myös maaseutuoloihin.

Teollistuminen alkoi kohottaa suomalaisten elintasoa: vuosina 1870–1910 reaalitulot ja kansantulo kaksinkertaistuivat. Vuosina 1870–1890 bruttokansantuotteen kasvu oli 20–25 % kymmenvuotiskausilla, ja se kohosi voimakkaasti vuosina 1890–1910. Lopulta talouskasvu kiihtyi ensimmäisen maailmansodankin aikana vuosina 1914–1917. Teollisuuden kasvuvauhti oli 1910-luvulla viisinkertainen maatalouteen verrattuna. Samalla palkkaerot maataloustyön ja teollisuustyön välillä kasvoivat, teollisuustyöväestön eduksi. 1800-luvun loppuun mennessä keskiverto kaupunkityöläiselle elintason nousu merkitsi siirtymistä jatkuvasta puutteesta vaatimattomaan toimeentuloon. Ammattitaitoisen (teollisuus)työntekijän elintaso kohosi selvemmin, taso oli tyydyttävä tuon ajan mitta-asteikossa. Suhteellisesti voimakkaimman elintason nousun työväestössä saavuttivat maatalouden maalaispiian tehtävistä kaupunkityöväestöön siirtyneet nuoret naiset, mutta toisaalta naisten palkkataso oli 60 prosenttia miesten palkkatasosta. Suomalaisten yleinen tulotaso oli keskitasoa Euroopassa, se oli alhaisempi kuin Länsi-Euroopassa, mutta korkeampi kuin Itä-Euroopassa.

Toisaalta tulo- ja varallisuuserot eri väestöryhmien välillä kasvoivat samaan tahtiin, ne olivat suurimmillaan 1910-luvulla. Rikkaimman ja köyhimmän vähemmistön välinen ero oli päätä huimaava, mutta valtaosa suomalaisista eli rahvas, oli elintasoltaan lopulta lähellä toisiaan. Lisäksi vapaan markkinatalouden ja vapautuneen elinkeinotoiminnan kääntöpuoli, taloudelliset lamakaudet, alkoivat koetella erityisesti teollisuustyöväestöä, esimerkiksi 1890-luvulla. Talouden taantumat paljastivat työväestön elonpohjan ohuuden ja epävarmuuden; lyhytkin työttömyysjakso saattoi johtaa hyvin vaikeaan tilanteeseen. Lamakaudet toisaalta loivat ja vahvistivat kurjistumisteorioita, mutta laajassa kokonaiskuvassa suomalaisen työväestön elintaso kohosi ja elinolot parantuivat 1870-luvulta ensimmäiseen maailmansotaan tultaessa.

Kuljetusyhteydet

Suomen suuriruhtinaskunnan teollisten, taloudellisten ja sosiaalisten muutosten kannalta keskeistä oli, että maan keskushallinto aloitti keisarin kehotuksesta voimakkaan liikenneväylien rakentamisen ja kunnostamisen 1850-luvulla. Talouden merkantilistien ja liberalistien välillä oli erimielisyyttäkin siitä pitikö maassa edistää rautatieverkon vai vesireittien eli kanavien rakentamista. Vaikka kanavien haittapuolena oli jään muodostuminen talvella, molemmat kuljetusreitit kuitenkin tukivat erityisesti metsäteollisuuden kehitystä; kanavat toimivat uittoreitteinä ja rautateillä vietiin raaka-aineita ja valmiita tuotteita. Saimaan kanava oli maan suurin kanavahanke ja se valmistui vuonna 1856. Kanavaa käytti vuosina 1857–1870 noin 2  600 laivaa vuodessa. Merkittäviä hankkeita olivat myös Lempäälän, Muroleen ja Valkeakosken kanavat. Höyrykonetekniikan kehitys ja uudet kanavat käynnistivät lähinnä henkilöliikennettä palvelleen, vilkkaan pienikokoisten höyrylaivojen liikennöinnin kaikille suuriruhtinaskunnan suurille järville.

1860-luvulta lähtien rautatieverkko kehittyi vauhdikkaasti. Vuosina 1862–1881 valmistui päärunko Pietari–Viipuri–Kouvola–Riihimäki–Helsinki sekä Riihimäki–Tampere-, Riihimäki–Hanko- ja Tampere–Turku-radat. Vuosina 1882–1891 rakennettiin ratalinjat Tampere–Haapamäki–Seinäjoki–Vaasa, Seinäjoki–Kokkola–Oulu ja Kouvola–Kuopio. Vuosina 1892–1901 rataverkko ulotettiin Joensuuhun, Jyväskylään ja Poriin sekä vuosina 1902–1917 Kajaaniin. Rautatieverkolla liitettiin eri puolille maata syntyneitä teollisuuslaitoksia toisiinsa ja satamiin sekä tehostettiin maataloustuotteiden kuljetusta maan sisällä ja ulkomaille. Lisäksi junaliikenne, kuten myös järvien laivaliikenne, edisti suomalaisten muuttoliikettä kaupunkeihin ja teollistuneille seuduille. Myös puunkorjuun kannattavuus syrjäseuduilla kohentui tehokkaamman kuljetusverkon avulla. Rautatiet yhdistivät ja tiivistivät Suomen suuriruhtinaskuntaa sekä sisäisesti että emämaan suhteen. Toisaalta rautatieverkon kehittäminen oli emämaan osalta tärkeää myös sotilaallisesta näkökulmasta armeijan operatiivisen liikkuvuuden parannuttua.

Tulli

Pääartikkeli: Suomen tulli

Suomen suuriruhtinaskunnan tullijärjestelmä ja tullisäädökset määräytyivät Venäjän tullin sääntöjen mukaan. Suomesta tehtiin oma tullialueensa ja maahan perustettiin Tullihallitus vuonna 1812. Toiminnan alkuvaiheen keskeinen tavoite oli purkaa suuriruhtinaskunnan riippuvuutta Ruotsista ja estää ruotsalaisten tuotteiden halpatuonti Venäjälle. Ruotsin kanssa tehty kauppa oli hyötynyt tullihelpotuksista, joita ei kolmansille maille oltu myönnetty.

1800-luvun alkupuoliskon tullipolitiikkaa leimasivat merkantilistinen suojatulliajattelu, mutta tilanne muuttui 1850-luvulla. Tullista tuli yksi talouspolitiikan keino suuriruhtinaskunnan kehityksen edistämisessä. Ulkomailta voitiin tuottaa alhaisin tullein raaka-aineita ja koneita Suomen kehittyvälle teollisuudelle, ja toisaalta suuriruhtinaskunnasta Venäjälle vietävien tuotteiden tulli oli alhaisempi kuin Länsi-Euroopasta Venäjälle tuoduilla tuotteilla.

Lisäksi Venäjä saattoi antaa suomalaisille tuotteille kiintiöitä vapaaseen tuontiin sen mukaan kuin ao. tuotteista oli emämaassa pulaa. Toisaalta vienti Venäjältä Suomeen oli tullivapaata, mutta tämä ei haitannut suomalaisteollisuutta niin kauan kuin venäläisteollisuus oli kehittymätöntä, ja tullivapaus osin myös ohjasi suuriruhtinaskunnan teollisuuden rakennetta. Tullien vaikutus näkyi suomalaisessa maataloudessa aiemmin kuvatulla tavalla, halvan viljan vapaan tuonnin kautta. Suuriruhtinaskunnassa, 1800-luvun loppupuoliskon voimakkaan talouden kasvun vuoksi tullimaksut olivat maan keskushallinnon suurin ja kasvava tulonlähde, ja muun muassa siksi omasta tullihallinnosta pidettiin tiukasti kiinni.

Kaupankäynti

Vuoden 1809 jälkeen kauppa Ruotsin kanssa jatkui aluksi entisellään. Suomesta vietiin Tukholmaan voita, silakkaa ja polttopuita ja Ruotsista tuotiin rautamalmia Suomen rautaruukeille. Vuonna 1844 poistettiin maitten molemminpuolinen erikoisasema, jolloin Ruotsista tuli toisten ulkovaltojen kaltainen kauppakumppani Suomelle. Hidas ja asteittainen entisen kotimaankaupan alasajo antoi Suomelle aikaa sopeutua uuteen tilanteeseen.

Vuoden 1835 asetus Suomen ja Venäjän kauppasuhteista lisäsi Suomesta vietävien tullittomien tavaroiden määrää. Kauppa-asiamiehet ja kruunun varastopaikat sekä höyrylaivaliikenne (1837), Saimaan kanava (1856) ja Pietarin rautatie (1871) paransivat kaupan edellytyksiä. Ruotsin osuus Suomen ulkoisesta kaupasta laski hitaasti 10 prosenttiin, kun taas Venäjän osuus kasvoi vuosina 1840–1858 lähes puoleen. Suuriruhtinaskunta toi viljaa mutta vei jalostettuja tuotteita, joten yleisesti ottaen Venäjän kauppa oli Suomelle edullista. Vuosina 1860–1885 Suomi muodosti tärkeän osan Pietarin huoltoalueesta. Vuosina 1885–1914 Suomen tulliautonomia oli uhattuna ja Venäjän kauppa laski 30 prosenttiin. Suomi alkoi asteittain kääntyä länteen.

Vuonna 1859 annettiin asetus, jonka mukaan kauppoja oli mahdollista perustaa myös maaseudulle. Tuon ajan maakaupat olivat valikoimiltaan varsin monipuolisia; samasta kaupasta saattoi ostaa muun muassa hevosen valjaita, öljylamppuja, suolaa, kahvia, posliiniastioita, tehdaskankaita ja rusinoita. Leipää, maitoa tai lihaa kaupoissa ei juuri myyty, koska maaseuduilla lähes jokaisella oli niitä omasta takaa.

Vauraimpien talojen emännät saattoivat nyt juhlistaa pyhäinpäiväänsä pukeutumalla tehdasvalmisteisiin vaatteisiin ja juomalla kahvia posliinikupeista. Metsäkaupoilla vaurastuttuaan talolliset saattoivat myös lähettää lapsensa kaupunkien oppikouluihin. Metsärahoja käytettiin myös maatalojen tehostamiseen. Isännät ostivat taloon höyryvoimalla toimivan koneen eli lokomobiilin, jolla pyöritettiin puimakonetta. Aikaa ja vaivaa säästyi runsaasti perinteiseen riihipuintiin verrattuna. Uudet tehdasvalmisteiset rauta-aurat muokkasivat peltoja ennennäkemättömän tehokkaasti. Maaseutu oli siirtymässä omavaraistaloudesta rahatalouteen, jossa ostettiin ja myytiin rahalla.

Raha

Suomen suuriruhtinaskunnan 5 pennin kolikko vuodelta 1915.

Pääartikkeli: Suomen markka

Autonomian alussa 1809–1860 Suomessa käytettiin rahana sekä Ruotsin riikintaaleria että Venäjän ruplaa. Suomen Pankki perustettiin 1811 nimellä Waihetus-Laina ja Depositioni-Contori Suomen Suuren-Ruhtinanmaassa.

Vähitellen kahden rahan käytöstä alkoi seurata vaikeuksia. Venäläisen ja ruotsalaisen paperirahan vaihtokurssi määrättiin vuonna 1812, mutta virallisen kurssin asema muuttui Ruotsin rahan arvon muuttuessa. Oikeutta suorittaa veroja Ruotsin rahassa rajoitettiin, mutta ruplien puute Suomessa oli suuri. Vuonna 1839 asetettiin kaksi L. G. von Haartmanin johdolla toiminutta komiteaa, joiden tehtävinä olivat Ruotsin rahasta eroon pääseminen ja verojen uudistaminen. Vuonna 1840 ryhdyttiin rahauudistukseen ja ruplasta tuli ainoa laillinen maksuväline. Ruotsin rahaa alettiin lunastaa. Suomen Pankki ryhtyi levittämään omia rupliaan, joita se lunasti hopeassa. Niiden tarkoitus oli saada Ruotsin raha pois Suomesta. Vuoden 1840 rahauudistus oli osa valtakunnan johdon tietoista politiikkaa, jonka päämääränä oli irrottaa Suomi taloudellisesta riippuvuudestaan Ruotsiin.

Krimin sodan jälkeisten talousvaikeuksien aikana Venäjä luopui hopeakannasta, joka tiesi Suomessakin taloudellisia vaikeuksia hopearahan loppuessa ja setelirahan muuttuessa arvottomaksi. Vuonna 1859 J. V. Snellman ja Fabian Langenskiöld aloittivat operaation oman rahan saamiseksi. 4. huhtikuuta 1860 keisari Aleksanteri II määräsi Suomeen oman markan ja pennin. Markan arvo määriteltiin aluksi ruplan neljäsosaksi. Vuonna 1865 hopeamarkka julistettiin ainoaksi lailliseksi maksuvälineeksi Suomessa. Vuonna 1878 Suomen markka sidottiin Ranskan kultafrangiin, mikä merkitsi Suomen rahajärjestelmän eroamista Venäjän hopeakantaa käyttäneestä järjestelmästä. Sen sijaan Suomen raha oli osa kansainvälistä kultakantajärjestelmää, johon suurin osa länsimaista kuului.

Kalenteri

Ruotsissa oli siirrytty gregoriaaniseen kalenteriin jo 1753 jättämällä kalenterista pois 11 päivää. Venäjän vallattua Suomen uusi kalenteri jäi voimaan ja asiakirjoihin merkittiin päivämäärät uuden ja vanhan luvun mukaan. 1800-luvulla ero oli 12 päivää, näin Porvoon maapäivien hallitsijanvakuutus päivättiin 15. maaliskuuta juliaanisen kalenterin mukaan ja 27. maaliskuuta gregoriaanisen kalenterin mukaan. 1900-luvun vaihteessa ero Suomen ja muun keisarikunnan välillä kasvoi päivällä lisää.

Yhteiskunnalliset ja sosiaaliset muutokset

Suomen suuriruhtinaskunnan väestö oli jakautunut kahtia vauraaseen ja sivistyneeseen Lounais- ja Länsi-Suomeen ja kehittymättömään Itä-Suomeen. Tämän kulttuurirajan länsipuolella lukutaito lisääntyi nopeammin kuin itäpuolella. Päävastuu lasten opetuksesta oli vanhemmilla. Seurakunnan täysivaltainen jäsenyys myönnettiin vain lukutaitoisille eikä ehtoollisella käymätön voinut solmia avioliittoa. Kinkerikuulustelujen ja rippikoulun varassa ollutta koulutusjärjestelmää valvottiin kirkonkirjoilla, joihin lukutaito ja ehtoollisella käynti merkittiin. Vuonna 1866 astui voimaan kansakoululaki, mikä ei kuitenkaan heti vaikuttanut kirkon ylläpitämään järjestelmään. Vielä 1800-luvun lopulla suuri osa alkuopetuksesta oli kirkollisten kiertokoulujen vastuulla.

Jos suomalaisten vuosina 1810–1916 kokemia yhteiskunnallisia, taloudellisia ja sosiaalisia muutoksia tarkastellaan 2000-luvun alun näkökulmasta, ne näyttävät vähäpätöisemmiltä kuin 1900-luvulla tapahtunut monitahoinen kehitys. Sen sijaan aikalaisnäkökulmasta katsottuna suomalaisväestö eli 1800-luvulla ja 1900-luvun alussa mullistusten aikaa sekä aineellisesti että henkisesti. Heidän oli vain huomattavasti vaikeampi vertailla kehitystä aiempiin vuosisatoihin kuin tämän päivän suomalaisilla.

Venäläistämispolitiikan kaudet

Pääartikkeli: Sortokaudet

Nikolai Bobrikov, Suomen kenraalikuvernööri vuosina 1898–1904. Hänen päätehtävänään oli venäläistämispolitiikan toteutus. Bobrikov murhattiin 16. kesäkuuta 1904.

Yhtenäistämisen tausta

Vuosina 1899–1905 ja 1908–1917 emämaa Venäjä kohdisti Suomeen suuriruhtinaskuntaan yhtenäistämis- eli venäläistämispolitiikan, jota suomalaiset ovat kutsuneet sortokausiksi ja routavuosiksi. Aiemmat valtakunnallistamista eli integraatiota koskeneet historiantulkinnat ovat korostaneet ajanjakson taustalla panslavismia ja Venäjän suurvaltapoliittisen aseman heikentymistä. Saksan keisarikunta nousi merkittäväksi valtatekijäksi Keski-Euroopassa 1800-luvun puolivälissä. Saksa muodosti yhdessä Italian ja Itävalta-Unkarin kanssa valtapoliittisen kolmiliiton. Lisäksi Turkki ja Britannia etelässä sekä Japanin vahvistuminen idässä Aasiassa haastoivat Venäjän mahtia. Sotilaspoliittiset tekijät olivat yksi keskeisimpiä tekijöitä Venäjän reaktioissa reuna-alueillaan. Keisarikunnan luoteisessa kulmassa Suomen suuriruhtinaskunnan merkitys pääkaupunki Pietarin etuvartiona kasvoi entisestään.

Uusimmat historiantulkinnat ovat laajentaneet kokonaiskuvaa. Niissä korostuu Venäjän sisäinen kehitys 1800-luvun alun hajanaisesta, heikon keskusjohdon omanneesta valtiosta, 1800-luvun loppupuoliskon vahvan keskusjohdon valtakunnaksi. Suomi kuten muutkin Venäjän valtaamat maat saivat oman hallinnon ja erivapauksia, koska Venäjä ei kyennyt niitä aluksi muuten hallitsemaan. Tilanne muuttui 1800-luvun aikana, ja Venäjä alkoi lopulta ottaa Suomen suuriruhtinaskunnankin haltuunsa.

Suomalaisten kohdalla myös taloudelliset tekijät olivat yhtenä syynä venäläisten halukkuuteen liittää maa kiinteämmin emämaahan. 1800-luvun puolivälistä lähtien teollinen vallankumous ja talouselämä olivat edistyneet Suomessa pitemmälle kuin Venäjällä; Viipurin takana sijainnut pohjoinen korpien ja järvien maa oli muuttunut nopeasti ja ohittanut emämaan taloudellisessa kehityksessä.

Laajassa kokonaiskuvassa Venäjän keisarikunnan reaktio ”imperiumien aikakauteen” (1875–1914) oli samanlainen kuin muiden Euroopan sekä vanhojen että uusien suurvaltojen reaktiot: vallan, erityisesti sotilasvallan keskittäminen, hallinnon uudistaminen ja valtakuntien sisäinen yhtenäistäminen.

Valtakunnallistaminen

Venäjän Suomen suuriruhtinaskuntaan kohdistama yhtenäistämispolitiikka alkoi keisari Aleksanteri III:n valtakaudella. Vuonna 1890 suunniteltiin Suomen oman tullilaitoksen ja rahapolitiikan lakkauttamista, mutta venäläisen liike-elämän vastustuksesta sitä ei lopulta suoritettu. Emämaassa pelättiin jatkuvasti voimistuvan suomalaisteollisuuden vahvaa kilpailua sisämarkkinoilla. Ainoa toteutunut integraatiotoimi tuossa vaiheessa oli vuoden 1890 postimanifesti, millä Suomen postilaitos yhdistettiin hallinnollisesti muun Venäjän valtakunnan postilaitokseen. Lisäksi Aleksanteri III valmisteli yleisvaltakunnallisen lainsäädännön vahvistamista koko Venäjän alueella, mutta suomalaisten osalta asia hautautui ns. Bungen komiteaan.

Vuonna 1894 Venäjän keisariksi nousi keisari Nikolai II, joka hallitsijanvakuutuksessaan vahvisti lähinnä säätyprivilegiot ja mainitsi suomalaiset vain asukkaina, ei kansakuntana tai kansana. Elokuussa 1898 Suomen suuriruhtinaskunnan kenraalikuvernööriksi nimitettiin tiukkaotteinen Pietarin sotilaspiirin esikuntapäällikkö kenraali Nikolai Bobrikov. Ennen virkaansa astumista hän selvitti maan tilaa hallitsijan näkökulmasta, ja totesi tilanteen Venäjän valta- ja sotilaspolitiikan kannalta huonoksi. Bobrikov laati Suomessa tarvittavista muutoksista luettelon, joka jälkikäteen sai suuren venäläistämisohjelman nimen. Keskeisin tavoite oli, suurvalta- ja sotilaspoliittisen tilanteen mukaisesti, liittää suuriruhtinaskunnan armeija Venäjän armeijaan, ja lisätä suomalaisten osuutta armeijan kustannusten hoidossa. Sotilastaktinen ja asetekninen kehitys sekä kiihtyvä varustelukilpa loi suurvaltoihin modernit massa-armeijat, joiden organisointi edellytti keskitettyä ylijohtoa, eivätkä reuna-alueiden pienet, erilliset joukot sopineet enää tähän järjestelmään. Venäjän sotaministeri Aleksei Kuropatkin vaikutti tältä osin voimakkaasti Bobrikovin toimiin Suomessa.

Tämän lisäksi Bobrikov pyrki sitomaan suuriruhtinaskunnan hallinnon tiukemmin emämaan hallintoon: Suomea koskevat asiat pyrittiin saattamaan lakeihin ja säädöksiin perustuviksi, ukaasien ja manifestien sijaan, venäjän kielen asemaa piti vahvistaa hallinnossa ja siviilivirat avata venäläisille sekä käynnistää lehdistösensuuri maassa. Lisäksi suunniteltiin taas suuriruhtinaskunnan tulli- ja rahajärjestelmien liittämistä emämaan vastaaviin järjestelmiin. Nykyisen historiantulkinnan mukaan yhtenäistämistavoitteissa ei lopulta ollut kyse suomalaisten etnisestä tai kulttuurisesta venäläistämisestä, vaan pääasiassa suuriruhtinaskunnan tiukemmasta sotilaallisesta ja hallinnollisesta kontrollista.

Ensimmäinen venäläistämiskausi

Ensimmäinen venäläistämiskausi alkoi vuonna 1899, kun Nikolai II antoi suomalaisille helmikuun manifestin. Sen taustalla ei varsinaisesti ollut Bobrikovin laatima lista toimenpiteistä, vaan lähinnä kiista suuriruhtinaskunnan armeijan liittämisestä emämaan armeijaan. Sotaministeri Kuropatkin esitti armeijan muutosta jo vuonna 1898, mutta se aiheutti vastarintaa Suomen senaatissa, ja tämän johdosta Nikolai II päätti tarkentaa asetuksia ja helpottaa Suomea koskevaa yleisvaltakunnallista lainsäädäntöä. Toisaalta puhtaasti suuriruhtinaskunnan sisäisten ja paikallisten säädösten ja asetusten säätämisjärjestykseen ei manifestissa puututtu. Suomalaisten aseman suhteen hankalin kohta manifestissa oli, että Nikolai II pidätti, itsevaltiuden mukaisesti, itsellään täyden päätösvallan siitä, mitkä asiat olisivat yleisvaltakunnallisen ja mitkä paikallisen lainsäädännön alaisia. Itse asiassa Suomeen ulottunutta yleisvaltakunnallista lainsäädäntöä oli toteutettu koko 1800-luvun ajan, kaikkiaan noin 200 sekä Venäjää että suuriruhtinaskuntaa koskevaa yhteistä lakia ja asetusta oli säädetty. Helmikuun manifestin aiheuttaman ristiriidan taustalla olikin enemmän se, että suomalaisten käsitys omasta asemastaan oli muuttunut, ja toisaalta venäläisten halu ja kyky säädellä suuriruhtinaskuntansa asioita oli lisääntynyt 1800-luvun loppuun mennessä.

Suuriruhtinaskunnan armeijan lakkautuksen lisäksi ennen vuoden 1905 käännettä Suomessa toteutui venäjän kielen aseman vahvistus virastojen virkakieleksi, rautatielaitoksen hallintouudistus, postimerkkiuudistus eli vaihto venäläisiin merkkeihin, lehdistösensuuri sekä ns. kolmikielisyys-säännös, jonka perusteella esimerkiksi kaupunkien katujen nimiä merkittiin myös venäjänkielisinä. Lopulta Nikolai Bobrikov sai vuonna 1903 kolmeksi vuodeksi diktaattorin valtuudet alamaisiinsa nähden, Baltian maiden mallin mukaisesti. Kuitenkin merkittävin valtakunnallistamisen aihe, vuonna 1902 toteutettu armeijauudistus osittain raukesi suomalaisten vastustukseen. Heidät vapautettiin lopulta kokonaan asevelvollisuudesta sotilasmiljoonilla. Keisari Nikolai II ja sotaministeri A. Kuropatkin olivat saaneet Suomen suuriruhtinaskunnan tiukempaan sotilaalliseen kontrolliin, mutta samalla menettäneet aiemmin rauhalliset alamaisensa.

Routavuodet

Edvard Isto, Hyökkäys, 1899. Venäjän kaksipäinen kotka ahdistaa Suomi-neitoa yrittäen riistää tältä lakikirjan.

1800-luvun lopussa Venäjän ja Suomen suuriruhtinaskunnan johtavan kerroksen väliset, siihen asti poikkeuksellisen vakaat ja rauhalliset suhteet kriisiytyivät. Lähtökohtana välien vakaudelle ja suomalaisen eliitin myötämielisyydelle tsaareja kohtaan oli ollut se, että vuonna 1809 he olivat saaneet johdettavakseen oman hallintokokonaisuuden, suuriruhtinaskunnan. Tämä poikkesi sekä Ruotsin valtakaudesta että esimerkiksi kapinallisesta Puolasta, jonka valtaeliitti päinvastoin oli menettänyt asemansa Venäjän vallattua maan. Venäjän puolelta suurvaltapoliittisesti vähämerkityksellisempi suomalaisalue ”unohtui” ja jäi vaille suurta huomiota. Suuriruhtinaskunnan keskushallinnon ja säätyjen valtapoliittinen asema vahvistui 1800-luvun kuluessa niin maan sisäisten kuin myös emämaan toimenpiteiden vaikutuksesta. Suuriruhtinaskunnan alkuvaiheen, 1800-luvun puoliväliin asti ulottunut ”hiljaisuuden ja huomaamattomuuden” aika muuttui 1850-luvulta lähtien. Tuolloin voimistunut positiivinen teollinen ja taloudellinen kehitys, Aleksanteri II valtakauden luoma vapauden ilmapiiri sekä niitä tukenut liberalistinen ja nationalistinen ajattelu lisäsivät suuriruhtinaskunnan valtapoliittista painoarvoa ja kohottivat suomalaisten omanarvontuntoa. Venäjän keisarien lakeihin sitoutumaton, ukaaseihin ja manifesteihin sekä suosikkijärjestelmään perustunut, ja lukumäärältään vähäiseen virkamiehistöön nojannut hallintotapa antoi tilaa suomalaisten omalle aktiivisuudelle asioiden hoidossa ja etujen hankinnassa. Tämä korostui keisari Aleksanteri III valtakauden alussa, jolloin valtiopäivät kokoontuivat säännöllisesti ja säädyt saivat lakien esitysoikeuden.

Suomen entinen emämaa Ruotsi vaikutti kehitykseen sikäli, että Venäjän keisarit tukivat suomalaiskansallisen liikkeen, fennomanian, nousua, koska se vähensi Suomen henkistä riippuvuutta Ruotsista. Fennomaaneja suosittiin muun muassa hallintovirkojen täytössä entisten ruotsalaismielisten hallintomiesten sijaan. Fennomaaneista ei kuitenkaan tullut vain Pietarin hallintokoneiston jatketta suuriruhtinaskunnassa, vaan Suomen yhteiskunnallis-sosiaaliseen kehityshistoriaan perustuen he kääntyivät etsimään tukea maan sisältä, nousevien säätyjen, talonpoikien ja porvariston joukosta, ja alkoivat korostaa entistä voimakkaammin suomalaisnationalistista näkökulmaa. Samaa ajattelua tukivat suomalaisuutta ja ruotsalaisperintöä sen taustalla korostaneet svekomaanit. 1800-luvun loppuun mennessä Suomen suuriruhtinaskunnassa olikin vallalla ajattelu, jonka mukaan se oli ”valtio”. Fennomaanien mielestä tämä oli seurausta suomalaisten ”kansallishengen” heräämisestä Venäjän suojeluksessa. Svekomaanit korostivat valtioliittoa, joka heidän mielestään oli tehty Porvoossa vuonna 1809. Tähän suomalaisten, ja myös Venäjän aiemman johdon, luomaan rakenteeseen Venäjän keisarikunnan uusi, voimakas pyrkimys saada valtakunnalle tiiviimpi valtiorakenne sitten törmäsi. Ristiriita oli sikäli poikkeuksellisen tunnepitoinen, että suomalaisten kokema uusi asema ei perustunut juridiikkaan eli uusiin virallisiin sopimuksiin tai uuteen lainsäädäntöön, vaan ajan myötä vakiintuneisiin hallintokäytäntöihin, niin sanottuun ”maan tapaan”. Lisäksi puhjenneen valtataistelun kierre voimisti tunteita molemminpuolin konfliktin aikana.

Tältä pohjalta suomalaisvirkamiehistön ja muun valtaa pitäneen väestön reaktio helmikuun manifestia vastaan oli katkera ja voimakas. Heitä loukkasi ennen kaikkea se, ettei suomalaisten kanssa ollut ennakkoon neuvoteltu asetuksista, ja manifestin katsottiin rikkovan vakavasti koko hallintojärjestelmää vastaan. Suomalaisten näkemyksen mukaan heiltä riistettiin manifestilla lainsäädäntövaltaa, mutta sitä he eivät kuitenkaan todellisuudessa koskaan olleet lakien pohjalta edes saaneet. Lisäksi suomalaiset pelkäsivät valtakunnallisen lainsäädännön ja sen merkityksen lisääntymistä suuriruhtinaskunnassa. Nikolai II sai valapaton ja vallankaapparin maineen maassa. Suomalaisten ensireaktio oli traditionaalinen suoraan hallitsijaan vetoaminen, säätyjen johto pyrki neuvotteluihin Pietariin. Koko maan väestön kannalta merkittävin toimi oli suuriruhtinaskunnassa koottu ns. Suuri adressi noin 523 000 nimellä varustettuna, sekä uutta asevelvollisuuslakia vastaan suunnattu adressi, johon kerättiin noin 473 000 allekirjoittajaa. Adressien kautta maan johto sai mukaansa, ja samalla ”herätti” koko kansakunnan. Mikään toimenpide ei kuitenkaan tehonnut keisariin, hän ei edes ottanut lähetystöjä vastaan, mutta ei ollut suomalaisilleen vihainenkaan. Adressien merkitys suuriruhtinaskunnassa oli lopulta kahtalainen, toisaalta suuri osa suomalaisia toimi ensimmäisen kerran yhdessä ja kyseenalaisti koko valtajärjestelmän, mutta toisaalta adressien kokoamisen järjestely rikkoi kansakunnan yksituumaisuutta.

Aseeton vastarinta

Venäläistämisen suhteen suomalaiset jakaantuivat myöntyväisyyssuuntaukseen ja ”perustuslailliseen” passiiviseen vastarintaan sekä radikaaliin aktivismiin. Fennomaanien, kielikysymyksen perustalta muodostama, Suomalainen puolue hajosi vanha- ja nuorsuomalaisiin. Vanhasuomalaiset myöntyväisyysmiehet olivat pääasiassa ns. ensimmäisen polven fennomaaneja, joihin keisari Aleksanteri II hallintokauden suomalaiskansallista liikettä tukenut vapauden ilmapiiri oli tehnyt suuren vaikutuksen. He olivat nousseet valtionvirkoihin juuri tuon ajan seurauksena. 1800-luvun lopulta lähtien he joutuivat sopeutumaan aivan eri tavoin toimivan Venäjän aktiivisuuteen. Merkittävimpiä myöntyväisyyden suunnan näyttäjiä olivat Yrjö-Sakari Yrjö-Koskinen, Agathon Meurman, J.R. Danielson-Kalmari ja E.G. Palmen. Heidän kantavana ajatuksenaan oli poliittinen realismi, etteivät suomalaiset kuitenkaan voineet estää Venäjän toimia maassa. Esimerkkinä huonoimmasta vaihtoehdosta tapahtumien kulussa oli Puolan kohtalo 1860-luvulla. Siksi tavoitteena oli välttää ristiriitoja Pietarin johdon kanssa. Vanhemman polven fennomaanit olivat tottuneet hoitamaan asioita suoraan keisarin kanssa, ja siksi he eivät nimenomaan halunneet ärsyttää keisaria. Lisäksi he arvioivat, että keisari oli ainoa mahdollisuus autonomian säilymisen suhteen; Venäjän hallinnon laajeneminen olisi heikentänyt suuriruhtinaskunnan tilannetta. Myöntyväisyyden kannattajien suhtautumiseen liittyi myös ajattelu ja toiveikkuus, jonka mukaan ”kaikesta huolimatta tärkeimmät eli kieli, maa, talonpojat, uskonto ja kulttuuri säilyisivät”. Sopuisan politiikan taustalla oli perimmältään toive, että suurvaltapoliittiset muutokset saattaisivat lopulta helpottaa suomalaisten tukalaa asemaa.

Perustuslaillinen, passiivien vastarinta, aktivoitui elokuussa vuonna 1901. Linjan edustajat olivat pääosin ruotsinmielistä sivistyneistöä ja fennomaanien ns. toista sukupolvea, nuorsuomalaisia, joille Venäjä oli kulttuurisestikin vastenmielinen, ja jotka kilpailivat vähenevistä virkapaikoista vanhasuomalaisten kanssa. Heidän asenteensa nojasi käsitykseen lakien ja oikeuden suuriruhtinaskunnalle antamasta suojasta, eivätkä he kannattaneet aktiivisen vastarinnan ”laittomuuksia”. Perustuslaillisten keskeisiä johtajia olivat muun muassa Leo Mechelin, Robert Hermanson ja R.A. Wrede. Passiivisen vastarinnan kannattajien tunnuslause oli: ”Ei myötävaikuttaa, ei totella, ei tunnustaa”. He onnistuivat luomaan Helsingistä käsin johdetun organisaation, Kagaalin, joka koostui 45 aluekomiteasta eri puolilla suuriruhtinaskuntaa, ja siihen kuului myös naiskagaali. Kagal oli alun perin venäläisten antama pilkkanimi (juutalaisseurakuntien yhteisjärjestö), mutta suomalaisten joukossa se sai isänmaallisen sävyn. Passiivisessa vastarinnassa virkamiehistö oli keskeisessä asemassa, koska heillä oli parhaat mahdollisuudet jarruttaa uusien lakien ja säädösten täytäntöönpanoa. Lisäksi Kagaali levitti venäläisvaltaa vastustavaa kirjallisuutta ja sanomalehdistöä. Perustuslaillisten näytönpaikka ja parhaiten onnistunut hanke oli asevelvollisuuskutsuntojen vastustuksen organisointi vuonna 1902. Uutta valtakunnallista asevelvollisuuslakia, jonka mukaan suomalaismiesten olisi pitänyt palvella emämaan armeijassa, vastustettiin aktiivisesti. Ensimmäisistä kutsunnoista kieltäytyi keskimäärin noin 45 % 25 000:sta asevelvollisesta.

Aseellinen vastarinta

Aktiivinen eli aseelliseen toimintaan perustunut vastarinta käynnistyi suuriruhtinaskunnassa vuosina 1902–1903. Se syntyi yksittäisten, radikalismiin suuntautuneiden henkilöiden ja perustuslaillisen passiivisen vastarinnan jyrkemmän siiven piirissä, ja kagaaliin kuuluneiden sekä sen ulkopuolella toimineiden radikaalien työläisten joukossa. Osa perustuslaillisista siirtyi aktiivisen vastarinnan kannattajiksi muun muassa Nikolai Bobrikovin saatua diktaattorin valtuudet Suomessa. Aktivismi jakautui sekä lähinnä ruotsinkielisen porvarillisen sivistyneistön aktivismiin että vähemmän tunnettuun työläisaktivismiin. Venäläistämistoimien kansallismielisen perusvastustuksen lisäksi työläiset tavoittelivat yhteiskunnallisia uudistuksia ja heitä motivoi myös pelko työväenlehtien lakkautuksista sekä työväenpuoleen painostuksesta ja sen toiminnan häirinnästä. Merkittävä työläisaktivistien johtohahmo oli Matti Turkia. Ennen vuoden 1905 suurlakkoa työläisaktivisteja on arvioitu olleen Suomessa lähes 5 000, ja he suunnittelivat useita terrori-iskuja venäläisviranomaisia vastaan. Molemmilla aktivistiryhmittymillä oli yhteyksiä muun muassa Ruotsiin, Venäjän emämaahan ja Japaniin (Venäjän–Japanin sodan aikana).

Niin sanotun varhaisaktivismin (1899–1905) keskeisiä porvarillisia toimijoita olivat muun muassa Konni Zilliacus, Herman Gummerus ja Arvid Mörne. Edellä mainittujen lisäksi myöhemmän (1914–1917) ns. uusaktivismin keskushahmoja oli Elmo Kaila. He perustivat Aktiivisen vastustuspuolueen 17. marraskuuta 1904 ja porvarillisen Voimaliiton heti suurlakon 1905 jälkeen. Puolueen eräs merkittävimpiä hankkeita oli asekauppa, jolla saatiin hankittua japanilaisella rahoituksella 15 000 kivääriä, 2 500 pistoolia ja kolme tonnia räjähteitä. Asetarvikkeet tuotiin Suomen Kemiin ja Pietarsaareen syksyllä 1905 John Grafton -laivalla, joka ajoi lopulta karille ja omat räjäyttivät sen. ”Pietarsaaren pamauksesta” tuli tieto Helsinkiin salaviestinä: ”Täti kuoli, hän halkesi”. Valtaosa aseista päätyi lopulta viranomaisten käsiin.

Aktivistien terrorisuunnitelmat ja -toimet olivat ensimmäisen venäläistämiskauden merkittävimpiä vastarinnan muotoja, asevelvollisuudesta kieltäytymisen lisäksi. He muun muassa laativat teoksen Musta Kirja, Svarta Boken, tuhotyön välikappaleita, jossa esiteltiin valokuvineen myös 13 päättävissä asemissa ollutta suomalaista, joita uhattiin ”toimenpiteillä”. Heidän joukossaan oli senaattoreita, poliiseja ja arkkipiispa, joiden katsottiin tukeneen venäläishallintoa. Vuosina 1904–1905 suomalaisten vastarinta huipentuikin aktivistien toteuttamaan poliittiseen terroriin, kun Eugen Schauman murhasi kenraalikuvernööri Bobrikovin 16. kesäkuuta 1904 ja Lennart Hohenthal myöntyväisyyssuuntausta kannattaneen prokuraattori Eliel Soisalon-Soinisen 6. helmikuuta 1905. Bobrikovin surmaaminen nähtiin monissa suomalaispiireissä oikeutettuna tekona, mutta Soisalon-Soinisen murha jakoi mielipiteet voimakkaammin kahtia, koska kyseessä oli suomalainen virkamies. Lisäksi työläisaktivistit murhasivat santarmieversti Vladimir Kramarenkon Viipurissa heinäkuussa 1905. Myös muita attentaatteja suunniteltiin ja yritettiin toteuttaakin, mutta ne epäonnistuivat, muun muassa Hämeenläänin kuvernööriä vastaan.

Vuoden 1905 suurlakon käänne

Pääartikkeli: Vuoden 1905 suurlakko

Venäjän ja Suomen suuriruhtinaskunnan välisen valta-asetelman vuoksi oli luonnollista, etteivät suomalaisten toimenpiteet voineet muuttaa kehitystä. Sen sijaan ensimmäinen venäläistämiskausi päättyi loka–marraskuussa vuonna 1905 suurvaltasuhteiden vaikutuksesta, Venäjän kärsittyä tappion sodassa Japania vastaan. Itsevaltiaan keisarin arvovallan menetys purkautui Pietarin verisunnuntaihin 22. tammikuuta 1905 ja muihin levottomuuksiin koko Venäjän alueella, sekä lopulta laajaan yleislakkoon lokakuussa 1905. Vallan menetyksen uhka taivutti keisari Nikolai II lopulta merkittäviin poliittisiin myönnytyksiin myös Suomen suuriruhtinaskunnassa, jossa noin viikon mittainen suurlakko pantiin toimeen 29. lokakuuta- 8. marraskuuta 1905. 20. heinäkuuta vuonna 1906 suuriruhtinaskunnassa toteutettiin tuon ajan oloissa lähes vallankumouksellinen poliittinen uudistus, kun säätyvaltiopäivät korvattiin yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuen koko kansaa edustavalla eduskunnalla. Suomen historian ensimmäiset eduskuntavaalit toimitettiin 15.–16. maaliskuuta vuonna 1907. Suurlakon ja sitä seuranneena kumouksellisena aikana, normaalin järjestysvallan lakattua toimimasta, maassa ilmeni sisäisiä levottomuuksia ja jännitteitä, jotka johtivat ihmishenkien menetyksiin. Suomen suuriruhtinaskunnassa ylimmän vallan lyhytaikainen romahdus johti kuitenkin enemmän demokratisoitumiseen ja kansalaisyhteiskunnan kehityksen voimistumiseen kuin väkivaltaan ja sisäiseen hajoamiseen. Monissa muissa Venäjän keisarikunnan osissa, esimerkiksi Baltian maissa tilanne oli päinvastainen.

Toinen venäläistämiskausi

Pääartikkeli: Toinen sortokausi

Tausta

Lopulta kumouksellinen vuosi 1905 ei johtanutkaan todelliseen vallankumoukseen vaan keisari Nikolai II säilytti valtansa. Keisari oli jo kirjoittanut eroanomuksensa valmiiksi lokakuun 1905 lopussa, mutta hän jätti sen viime tingassa allekirjoittamatta. Romanovien imperiumi pysyi koossa ja aloitti ”vastaiskunsa” Suomen suuriruhtinaskunnassa 2. kesäkuuta vuonna 1908. Suuriruhtinaskunnan valtapoliittinen asema oli huonompi toisen venäläistämiskauden alussa kuin se oli ensimmäisen valtakunnallistamisvaiheen alussa ollut. Tälläkin kertaa kaikki johtui suurvalta- ja sotilaspoliittisista tekijöistä.

Venäjä oli kärsinyt raskaan tappion Japania vastaan käydyssä sodassa, ja Venäjän aiemmin mahtava laivasto oli pääosin tuhoutunut. Tappio Aasiassa sekä taloudellisen kilpajuoksun ja sotilaallisen kilpavarustelun kiihtyminen Euroopassa siirsi keisarikunnan sotilaallisen painopisteen vanhalle mantereelle, ja emämaan luoteisen suomalaisalueen merkitys korostui siinä aivan uudella tavalla. Venäjä siirsi pääosan vielä kunnossa olevaa laivastoaan Kronstadin laivastotukikohtaan Pietarin kupeeseen. Sen, kuten pääkaupungin suojaamisestakin, tuli elintärkeä asia venäläisille. Laivaston ylijohto piirsi sotakarttoihinsa kaksi keskeistä suojalinjaa; Porkkala–Tallinna ja Ino–Krasnaja Gorka. Niiden turvaaminen ja koko pohjoisen Itämeren valvonta edellyttivät sotilaallista ja sisäistä vakautta Suomen suuriruhtinaskunnassa.

Toisaalta suunniteltiin uuden laivaston ja merisataman kokoamista Jäämeren sulasatamaan Murmanskiin, josta olisi mahdollisuus toimintaan Atlantilla ympärivuotisesti. Sinne ei ollut rautatieyhteyttä, ja sellaista suunniteltiin kahtena reittivaihtoehtona; Pietari–Oulu–Muurmansk tai Pietari–Itä-Karjala–Viena–Muurmansk. Viimeksi mainittu lopulta valittiin rakennuskohteeksi, mutta pelkkä suunnitteluvaihekin kiinnitti sotilasjohdon huomion suuriruhtinaskuntaan, ja myös itäisen radan tuleva suojaaminen edellytti suomalaisalueen kontrollointia. Suunnitelmista huolimatta Kronstadt säilyi vielä pitkään pääsotasatamana.

Kolmas keskeinen suomalaisten asemaan vaikuttanut seikka oli, että muuttuneen strategisen ajattelun ja sotateknisen kehityksen takia Venäjän armeijan johto joutui ensimmäisen kerran ottamaan huomioon myös maahyökkäyksen uhan suomalaisalueen kautta Pietaria vastaan. Pietarissa pelättiin sekä Saksan armeijan maihinnousua Turun–Porkkalan alueelle tai sen hyökkäystä Ruotsin kautta pohjoisesta. Erityisesti Karjalankannas sai tilanteessa uuden strategisen arvon. Venäläisnäkökulmassa tässä ”sotapelissä” suomalaisten oma rooli oli myös oleellisesti muuttunut. Aiemmin sopuisa, ”huomaamaton” ja ”lojaali” kansakunta oli tullut näkyväksi, ja osoittanut vuosien 1899–1905 aikana sekä aggressiivisuutta että kumousintoa. Suomi oli siis arvaamaton tekijä jonkin suurvallan uhatessa Pietaria ja sen laivastotukikohtaa. Siksi maan sisäisen järjestyksen valvonta ja ylläpito oli venäläisten kannalta tärkeää, sotilaallisen varmistuksen lisäksi.

Toteutus

Nikolai II kesäkuun toisena 1908 antaman asetuksen ja sitä seuranneen vuoden 1910 lain on katsottu joidenkin suomalaisarvioiden mukaan jopa lopettaneen Suomen autonomian kokonaan. Vuoden 1908 määräyksessä katkaistiin vanha valtatraditio, jossa kaikki keisarille menevät suuriruhtinaskuntaa koskevat asiat hoiti ministerivaltiosihteeri suoraan keisarin kanssa Pietarissa. Uuden säädöksen mukaan asiat esiteltiin nyt sekä ministerivaltiosihteerin että Venäjän uuden ministerineuvoston kautta keisarille. Todellisuudessa valta oli kuitenkin ministerineuvostolla, joka teki ministerivaliosihteeristä vain kumileimasimen. Päätös heijasti vallanmuutosta emämaassa. Venäjästä oli tullut perustuslaillinen monarkia suurlakon 1905 jälkeen, ja keisarin ohessa maata hallitsivat duuma, valtakunnanneuvosto ja ennen kaikkea ministerineuvosto, jonka puheenjohtaja eli pääministeri oli merkittävä valtahahmo. Vuoden 1910 lain mukaan kaikki lait ja säädökset, jotka eivät koskeneet yksinomaan Suomen sisäisiä asioita oli säädettävä emämaan lainsäädäntöelimissä. Suomalaiset saivat lähettää neljä edustajaa valtakunnanduumaan ja kaksi valtakunnanneuvostoon maataan edustamaan, mutta eduskunta kieltäytyi valitsemasta näitä edustajia. Lisäksi vuonna 1912 säädettiin yhdenvertaisuuslaki, jonka mukaan muut Venäjän alamaiset saivat Suomessa samat oikeudet kuin suomalaisilla oli, poliittisia oikeuksia lukuun ottamatta.

Venäläiset valmistelivat myös, turvallisuuspolitiikkaan liittyen, vuonna 1914 uutta lakia tai itse asiassa laajaa toimenpideohjelmaa (nk. suuri venäläistämisohjelma), jolla Suomen suuriruhtinaskuntaa ja sen hallintoa olisi sidottu entistä tiukemmin Venäjän hallintoon, mutta toisaalta maan sisäiseen päätöksentekoon (eduskunta, senaatti) ei olisi puututtu. Ohjelma jäi kuitenkin ensimmäisen maailmansodan jalkoihin. Lisäksi, sotilaspolitiikkaan kiinteästi liittyen, suuriruhtinaskunnan luotsilaitos venäläistettiin, ja Karjalankannaksen eräiden pitäjien liittämistä emämaahan suunniteltiin, mutta suunnitelma jäi toteutumatta.

Marraskuussa 1909 Suomen suuriruhtinaskunnan kenraalikuvernööriksi ja valtakunnallistamissuunnitelmien toteuttajaksi määrättiin kenraaliluutnantti Franz Seyn, joka jatkoi virassaan maaliskuun 1917 vallankumoukseen asti. Vuoteen 1910 mennessä suuriruhtinaskunnan hallintoa olikin venäläistetty voimakkaasti. Huipentuma tässä suhteessa oli venäläiskenraali Vladimir Markovin johtama virkamieshallitus, jota on kutsuttu Suomen amiraali- tai sapelisenaatiksi. Se koostui pääosin venäläissyntyisistä upseereista. Lisäksi suomalaisten potentiaalista yhteisrintamaa kyettiin torjumaan jatkuvilla eduskunnan hajotuksilla, johon keisarilla oli täysi valtaoikeus. Vuosina 1907–1913 eduskunta hajotettiin ja vaalit järjestettiin lähes joka vuosi. Suomen suuriruhtinaskunnan hallinto olikin vuosina 1910–1917 venäläisempi kuin koskaan aiemmin. Toisaalta tämä näytti riittävän Pietarin vallanpitäjille eli etniseen ja kulttuuriseen venäläistämiseen ei ilmeisesti pyritty.

Suomalainen vastarinta

Suomalaisten vastarinta uusia yhtenäistämistoimia vastaan oli laajempi, mutta lopulta heikompi kuin ensimmäisellä venäläistämiskaudella. Vastarinnan pohja laventui vuoden 1906 eduskuntauudistuksen jälkeen, kun työväestö ja rahvas pääsivät mukaan valtiolliseen toimintaan ja sisäistivät paremmin omat toimintamahdollisuutensa sekä venäläisten toiminnan haittavaikutukset niihin nähden. Lisäksi myöntyväisyyssuuntauksen kannatuksen heikentyminen vahvensi vastustusta entisissä hallintosäädyissä. Suomalaisvastarinta oli ilmeisesti laimeampaa siksikin, että venäläispoliitikot osasivat toimia hienovaraisemmin kuin Bobrikovin aikainen jyrkkä hallinto vuosina 1899–1905.

Keskeinen syy Franz Seynin hallinnon menestykseen oli kuitenkin suomalaisten sisäinen epäyhtenäisyys. Heiltä kului paljon energiaa omien sisäisten kiistojen ratkaisuyrityksissä. Eduskuntauudistus nosti esiin monet työelämään ja maanomistukseen, erityisesti torpparikysymykseen sekä työaikalakeihin ja työoloihin liittyneet kiistakysymykset, ja muitakin pitkäaikaisen säätypohjaisen yhteiskuntajaon aiheuttamia ongelmia. Suomalaispoliitikkojen oma toiminta sekä keskinäiset riidat ja ryhmäkuntaisuus olivatkin eräs osasyy ”sapeli-amiraalisenaatin” asettamiseen ja myös eduskunnan toistuviin hajotuksiin. Lisäksi suomalaiset kieltäytyivät lähettämästä edustajiaan Venäjän duumaan ja valtakunnanneuvostoon, mikä vain vähensi heidän vaikutusmahdollisuuksiaan. Kuten aiemminkin Suomen suuriruhtinaskunnan historiassa, suomalaisten tilanne ja asema ratkesi myös 1910-luvulla maan ulkopuolella, kun koko vanhan Euroopan romuttanut ja tuhonnut kuningashuoneiden välinen eurooppalainen suursota puhkesi elokuussa 1914.

Vuosina 1906–1908 Suomeen tuli runsaasti vallankumoukselliseen toimintaan osallistuneita venäläisiä, jotka joutuivat pakenemaan Venäjältä. Vallankumouksellisten oli helppo paeta Suomeen, koska rajatarkastuksia ei ollut. Osa heistä jatkoi matkaansa eteenpäin, mutta melkoinen osa jäi kuitenkin väliaikaisesti Suomeen. Suomessa oltiin heitä kohtaan suopeita, järjestettiin turvapaikkoja ja autettiin järjestämään kokouksia.

Ensimmäinen maailmansota ja Venäjän hajoaminen

Sodan vaikutukset

Suomen suuriruhtinaskunnan synty 1800-luvun alussa, sen kehitys, ja päättyminen 1900-luvun alussa kietoutuivat neljän ratkaisevan sodan ympärille: Suomen sota, Krimin sota, Venäjän–Japanin sota ja ensimmäinen maailmansota. Kun maailmansota alkoi elokuussa 1914, Venäjän armeijan puolustussuunnitelmat menivät aluksi jäihin, koska venäläiset aloittivat voimakkaan hyökkäyksen Saksaa vastaan Puolan kautta. Käänne sodassa Saksan ja Venäjän välillä tapahtui kuitenkin nopeasti Itä-Preussissa sekä 26. elokuuta 1914 Tannenbergin taistelussa että 6.–15. syyskuuta 1914 Masurian järven taistelussa, joissa saksalaiset löivät keisarin armeijan joukot. Vuoden 1915 syyskuun alkuun mennessä Saksa oli vallannut koko Puolan sekä Liettuan, ja niin keisari Nikolai II oli ajettu puolustuskannalle.

Heti sodan alettua emämaan kontrolli suuriruhtinaskunnassa lisääntyi; tiukennettu sensuuri sekä sanan- ja kokoontumisvapauden rajoitukset ja hintasäännöstely astuivat voimaan. Lisäksi joitakin venäläistämistoimenpiteitä suoritettiin, muun muassa venäjän kieli määrättiin tyttökouluihin pakolliseksi oppiaineeksi. Venäjän sotatoimien keskittyessä vuosina 1914–1916 Keski-Euroopan rintamille, Suomen suuriruhtinaskunta jäi sotilaallisesti hiljaiseen sivurooliin eikä taisteluita maassa käyty. Tosin Saksan laivasto miinoitti Porin ja Rauman edustaa 6. joulukuuta 1914, ja lisäksi se vaurioitti 11. elokuuta Bengtskärin majakkaa ja hävitti Bogskärin majakan 6. syyskuuta 1914. Silti Suomi ei ollut ulkopuolinen sodassa; maan rooli ja asema emämaan sodankäynnin suhteen vaihteli sodan yleistilanteen mukaisesti. Vuoteen 1917 asti suuriruhtinaskunta toimi laajan itärintaman luoteisen sivustan varmistajana, ja ennen kaikkea pohjoisen Itämeren ja Suomenlahden valvonnan yhtenä keskeisenä lenkkinä. Maa kuului Pietarin sotilaspiiriin ja sinne oli sijoitettuna Venäjän VI Armeijan 22. Armeijakunta, jonka vahvuus oli 40 000 sotilasta. Venäläiset muun muassa suorittivat laajoja linnoitustöitä strategisesti merkittävillä paikkakunnilla, erityisesti Etelä-Suomessa. Maailmansodan loppua kohden Suomen strategis-sotilaallinen merkitys kasvoi sitä mukaa kuin Saksan armeija pyrki etenemään kohti Pietaria. Tällöin myös saksalaisten maihinnousun todennäköisyys suuriruhtinaskunnan rannikoille lisääntyi.

Taloudellisessa mielessä Suomella oli tärkeä asema emämaan sotateollisuuden tarvitsemien tuotteiden ja myös elintarvikkeiden toimittajana, erityisesti Pietarin alueelle. Maailmansota vaikutti maan ja sen kansalaisten talouteen ja oloihin kaksijakoisesti. Sodan alussa, vientireittien sulkeuduttua länsimarkkinoille suomalaisten vahva sahateollisuus joutui suuriin vaikeuksiin, seurauksena olivat seisokit ja 10 000 työtöntä sahatyöläistä. Sotateollisuustuotteiden ja muidenkin valmisteiden voimistuva kysyntä emämaassa käänsi tilanteen kuitenkin suomalaisille positiiviseksi. Metalli-, tekstiili- ja paperiteollisuus koki voimakkaan positiivisen ”sotabuumin”, ja aloilla esiintyi jopa työvoimapulaa, uusia työpaikkoja syntyi 10 000–20 000. Tuotanto ja palkat nousivat maaliskuun 1917 vallankumoukseen asti. Tuolloin 40 000 teollisuustyöntekijää (40 % teollisuustyöväestä) työskenteli Venäjän sotatilausten vaikutuspiirissä. Osa sahoilta työttömäksi jääneistäkin hakeutui uusille työpaikoille, mikä lisäsi muuttoliikettä maaseudulta kaupunkeihin entisestään. Maatalouskin hyötyi Venäjän, erityisesti Pietarin kasvavasta elintarvikkeiden kysynnästä, ja maassa ollut venäläinen sotaväkikin kulutti runsaasti elintarvikkeita. Sodan talousvaikutusten kääntöpuolia olivat voimistunut inflaatio ja elintarvikepula, joiden vaikutukset alkoivat näkyä selvästi Suomessa vuoden 1916 lopussa ja vuoden 1917 alussa.

Suomalaisten suhde sotaan

Maailmansotaan ja sen Suomen suuriruhtinaskunnan kannalta merkittävimpiin osapuoliin suhtautumisen osalta suomalaiset voitaneen jakaa kolmeen ryhmään, joiden väliset rajat eivät liene olleet jyrkät ja selkeät. Varsinkin sodan alussa osa kansasta oli välinpitämätöntä, koska taistelutoimet eivät ulottuneet suuriruhtinaskuntaan asti. Sodasta taloudellisesti riippuvaiset ja siitä hyötyneet suomalaiset teollisuuspiirit ja maataloustuottajat sekä näiden työntekijät puolestaan suhtautuivat positiivisesti Venäjään. Osa väestöstä ei kokenut Venäjän asiaa maailmansodassa omakseen emämaan suuriruhtinaskuntaan kohdistamien valtakunnallistamis- ja venäläistämistoimien vuoksi.

Viimeksi mainitut näkivät maailmanpalossa mahdollisuuden vähentää Venäjän vaikutusta maassa tai jopa mahdollisuuden irrottautua emämaasta. Suursota nosti esiin jo 1800-luvun lopussa Preussissa syntyneen, Saksan suurvalta-aseman nousuun perustuneen germanismin, jonka naamion alla tavoiteltiin Saksan ylivaltaa Euroopassa. Se oli lähisukua Venäjällä syntyneelle panslavismille, ja sille oli ominaista suurvaltainen sotilaallisen voiman, mahdin ja voimakkaamman oikeuden ihannointi sekä rotuajattelu, jossa kansoja jaettiin mm. ”valtionmuodostuskykyisiin ja -kyvyttömiin”. Germanismi suhtautui aliarvioivasti Itä-Euroopan kansoihin, ja toisaalta siihen liittyi suunnitelmia myös Pohjoismaiden ja Baltian maiden liittämisestä Saksan valtapiiriin. Ruotsissa tämä ajattelu saavutti laajaakin kaikupohjaa, ja sieltä germanistinen idea levisi Suomen suuriruhtinaskunnan ruotsinkieliseen älymystöön. Suomalaisten osalta merkittävin hanke tässä suhteessa, ja samalla niin sanottu uusaktivismi, alkoi 20. marraskuuta 1914. Tuolloin joukko nuoria, lähinnä ruotsinkielisiä ylioppilaita kokoontui Helsingissä, Pohjalaisosakunnan (Ostrobotnia) talossa. Kokouksessa kehiteltiin ajatusta nuorten vapaaehtoisten sivistyneistön edustajien pääsystä Ruotsiin tai Saksaan sotilaskoulutusta saamaan. Tähtäimessä oli Venäjän keisaria ja muita venäläisiä poliittisia toimijoita vastaan suunnattu vapautus- ja kumousliike, jolla olisi sisäpoliittistakin merkitystä. Salainen tapaaminen johti suomalaisen jääkäriliikkeen syntyyn, Saksan tuella.

Saksan itärintamalle kehittelemän, Venäjän sisäiseen hajoamiseen tähdänneen reunavaltiopolitiikan mukaisesti myös suomalaisten suhteen oli laadittu toimintasuunnitelmia heti sodan alussa. Suomalaisten ja saksalaisten suunnitelmat kohtasivat 26. tammikuuta 1915, kun saksalaiset kutsuivat 200 suomalaista nuorta miestä Saksaan sotilaskoulutukseen (Pfadfinder-kurssi), johon osallistui 189 alokasta. Myöhemmin, syksystä 1915 kesään 1916, toimintaa laajennettiin ja Suomesta rekrytoitiin koulutukseen kokonainen pataljoona alokkaita, noin 1 600 miestä. Heistä muodostui sittemmin Kuninkaallinen Preussilainen Jääkäripataljoona 27, joka osallistui ensimmäiseen maailmansotaan Saksan armeijan osastona itärintaman pohjoisimmalla rintamaosalla Latviassa Riialahden ja Riian kaupungin etelä-länsipuolella; Aa-joella, Dumbessa, Ekkaussa, Misse-joella ja Schmardenissa.

Suomalaisten sotilaallinen asennoituminen ensimmäiseen maailmansotaan ei kuitenkaan ollut näin mustavalkoinen, vaan toisaalta sodan syttyminen aiheutti maassa myös innostusta taisteluun Venäjän keisarikunnan armeijassa. Elo-marraskuussa 1914 noin 500–600 suomalaista nuorta miestä ilmoittautui vapaaehtoisiksi rivimiehiksi emämaan armeijaan. Mukana oli muun muassa Tukholman vuoden 1912 olympialaisten mitalimiehiä. Sanomalehti Uuden Suomettaren kirjoituksessa syksyllä 1914 uskottiin ”poikamme todistavan saksalaisille olevansa hakkapeliittojen jälkeläisiä” ja osan miehistä palaavan kotiin Yrjön-ristin ritareina. Merkittävämpää oli, että noin sata miestä ilmoittautui vapaaehtoisina venäläisten upseerikursseille ja lisäksi noin 200 suomalaissyntyistä aktiivi- ja reservinupseeria taisteli keisari Nikolai II joukoissa. Lisäksi suomalaissyntyisiä, korkeasti koulutettuja sotilaita palveli merkittävissä asemissa keisarin joukoissa, muun muassa C. G. E. Mannerheim, Hannes Ignatius, Wilhelm Thesleff ja Martin Wetzer. Kenraali Mannerheim teki Suomen senaatille ehdotuksia merkittävän suomalaisen, vapaaehtoisen joukko-osaston luomisesta emämaan armeijaan. Asialle olisi löytynyt tukea suomalaisista teollisuuspiireistä, mutta laaja-alaista kannatusta hanke ei suuriruhtinaskunnassa saavuttanut. Innostus taisteluun keisarin puolesta laimeni vuoteen 1915 mennessä sodan pitkittymisen ja Venäjän kärsimien tappioiden vuoksi. Kaikkiaan noin 800–900 suomalaissotilasta palveli ensimmäisessä maailmansodassa emämaan armeijassa.

Venäjän keisarikunnan loppu

Pehr Evind Svinhufvudin johtama senaatti julisti Suomen itsenäiseksi valtioksi 6. joulukuuta 1917.

Neuvosto-Venäjä tunnusti Suomen itsenäisyyden 31.12.1917.

Tutkijat ovat jonkin verran erimielisiä siitä milloin Venäjän keisarikunnan sisäinen hajoaminen alkoi. Joidenkin mielestä teollistumisen ja yhteiskunnallisen modernisaation viivästyminen 1800-luvulla, Romanovien itsevaltiaan hallintatavan vuoksi, oli ensi askel, ja sitä seurasivat Japanin-Venäjän sota, vuoden 1905 kumouksellinen vaihe ja lopulta ensimmäinen maailmansota. Ilmeisesti yksimielisiä ollaan siitä, että ensimmäiseen maailmansotaan ei lähtenyt mukaan vahva, yhtenäinen, voimaa uhoava Venäjä, vaan heikko imperiumi, jolle sota oli tavallaan mahdollisuus saattaa järjestykseen myös sisäpolitiikka. Tämä kuitenkin epäonnistui. Venäjän armeija oli lukumääräisesti vahva, rivissä oli noin 16 miljoonaa sotilasta, lähes sata divisioonaa, mutta armeijan johto oli heikko ja organisaatio vanhentunut. Vuoteen 1917 mennessä keisarin armeija oli menettänyt kaatuneet, haavoittuneet, kadonneet ja vangeiksi joutuneet yhteenlaskettuina noin kuusi miljoonaa miestä. Tärkeä syy Venäjän kyvyttömyyteen kestää pitkäaikaista sotatilaa oli sen heikko teollistumisaste ja infrastruktuuri, erityisesti huonot liikenneyhteydet. Tässä suhteessa Saksa ja länsivallat olivat selvästi vahvemmassa asemassa.

Vuoden 1916 loppuun mennessä elintarviketilanne oli muuttunut Venäjällä lähes katastrofaaliseksi, ja sotaväsymys, suuret tappiot sekä kotirintaman luhistuminen demoralisoivat maan armeijaa. Tammi–maaliskuussa 1917 Venäjän keisarikunnan hajoamiskehitys saavutti lakipisteensä. Helmikuussa alkaneesta lakkojen ja mellakoiden kierteestä muodostui ratkaiseva sisäinen kriisi, joka tosin aluksi näytti kääntyvän vielä keisari Nikolai II:n eduksi. Tilanteen ratkaisivat hänen omat aiemmin uskollisimmat sotajoukkonsa, kun sotilaat kieltäytyivät ampumasta enempää omia kansalaisiaan ja siirtyivät mellakoitsijoiden ja lakkoilijoiden puolelle. Keisari Nikolai II luopui kruunusta ja valtaistuimesta 15. maaliskuuta 1917. Venäjän duuma ja sen muodostama väliaikainen hallitus ottivat vallan. Romanovien pitkä hallintokausi oli päättynyt. Samalla irtautui myös Suomen suuriruhtinaskunta.

Venäjälle muodostui suurvallan kokoinen valtatyhjiö, jonka täyttyminen toi tullessaan kiihkeän ja verisen valtataistelun. Se päättyi vasta Neuvostoliiton syntyyn 30. joulukuuta 1922. Suomen tie oli samansuuntainen; valtatyhjiön syntyminen ja taistelu vallasta johtivat sekä maan irrottautumiseen Venäjästä ja itsenäistymiseen että veriseen sisällissotaan. Lopulta suuressa mullistuksessa syntynyt itsenäinen Suomen tasavaltainen valtakunta muistutti kuitenkin sangen vähän 1920-luvulla muotoutunutta uutta Venäjää. Tämä johtui sekä suomalaisen kansankunnan omintakeisesta kehityshistoriasta että ensimmäisen maailmansodan lopputuloksesta. Venäjällä valta-asetelma käännettiin ylösalaisin ja entisistä alamaisista tuli hallitsijoita. Aiempi hallinto ja hallitsijat tuhottiin. Suomessa, monista suuristakin ristiriidoista huolimatta, valta-asetelman vakaa pohjavirtaus perustui maltillisten väestöryhmien väliseen sovintoon ja kompromissiin.

Lähteet

• Risto Alapuro (1988): State and revolution in Finland. ISBN 0-520-05813-5.
• Risto Alapuro (1992): Valta ja valtio – miksi vallasta tuli ongelma 1900-luvun vaihteessa?. Teoksessa: Haapala, P. (toim.) Talous, valta ja valtio. Tutkimuksia 1800-luvun Suomesta, s. 251–257. ISBN 951-9066-53-5.
• Osmo Apunen (1987): Rajamaasta tasavallaksi. Teoksessa: Blomstedt, Y. (toim.) Suomen historia 6, Sortokaudet ja itsenäistyminen, s. 47–404. ISBN 951-35-2495-7.
• Pertti Haapala (1986): Tehtaan valossa. Teollistuminen ja työväestön muodostuminen Tampereella 1820–1920. ISBN 951-9254-75-7.
• Pertti Haapala (1992): Työväenluokan synty. Teoksessa: Haapala, P. (toim.) Talous, valta ja valtio. Tutkimuksia 1800-luvun Suomesta, s. 227–249. ISBN 951-9066-53-5.
• Pertti Haapala (1995): Kun yhteiskunta hajosi, Suomi 1914–1920. ISBN 951-37-1532-9.
• Sakari Heikkinen (1992): Aineen voitot – 1800-luvun elintaso. Teoksessa: Haapala, P. (toim.) Talous, valta ja valtio. Tutkimuksia 1800-luvun Suomesta, s. 149–172. ISBN 951-9066-53-5.
• Tuomas Hoppu (2006): Historian unohtamat. Suomalaiset vapaaehtoiset Venäjän armeijassa 1. maailmansodassa 1914–1918. ISBN 951-746-804-0.
• Häkkinen, Antti ym.: Kun halla nälän tuskan toi: Miten suomalaiset kokivat 1860-luvun nälkävuodet. Helsinki: WSOY, 1991. ISBN 951-0-16738-X
• Osmo Jussila (2004): Suomen Suuriruhtinaskunta 1809–1917. ISBN 951-0-29500-0.
• Osmo Jussila (2007): Suomen historian suuret myytit. ISBN 978-951-0-33103-3.
• Eino Jutikkala & Kauko Pirinen (2002): Suomen historia. ISBN 951-0-27217-5.
• Caius Kajanti (1997): Siniristilippumme. ISBN 951-1-13552-X.
• Jorma Keränen toim. (1992): Suomen itsenäistymisen kronikka. ISBN 951-20-3800-5.
• Oiva Ketonen (1983): Kansakunta murroksessa. ISBN 951-0-11907-5.
• Matti Klinge (1997): Keisarin Suomi. ISBN 951-50-0682-1.
• Matti Lackman (2000): Suomen vai Saksan puolesta ? Jääkäreiden tuntematon historia. ISBN 951-1-16158-X.
• Pertti Luntinen (1992): Vapauden toiveet keväällä 1917. Teoksessa: Manninen, O. (toim.) Itsenäistymisen vuodet 1917–1920, osa I, s. 146–168. ISBN 951-37-0730-X.
• Henrik Meinander (1999): Tasavallan tiellä. Siteet katkeavat, s. 11–52. ISBN 951-50-1055-1.
• Henrik Meinander: Suomen historia. Suomentanut Paula Autio. WSOY, 2006. ISBN 951-0-30809-9
• Ilkka Mäntylä (2003): Suurvallan romahtaminen. Teoksessa: Zetterberg, S. (toim.) Suomen historian pikkujättiläinen, s. 267–297. ISBN 951-0-27365-1.
• Toivo Nygård (2003a): Uhattu autonomia. Teoksessa: Zetterberg, S. (toim.) Suomen historian pikkujättiläinen, s. 537–552. ISBN 951-0-27365-1.
• Toivo Nygård (2003b): Uhkan väliaikainen väistyminen. Teoksessa: Zetterberg, S. (toim.) Suomen historian pikkujättiläinen, s. 553–565. ISBN 951-0-27365-1.
• Toivo Nygård (2003c): Autonomian menetys. Itsenäisyyden sarastus. Teoksessa: Zetterberg, S. (toim.) Suomen historian pikkujättiläinen, s. 566–580. ISBN 951-0-27365-1.
• Toivo Nygård (2003d): Talous ja yhteiskunta vuosisadan vaihteessa. Teoksessa: Zetterberg, S. (toim.) Suomen historian pikkujättiläinen, s. 581–587. ISBN 951-0-27365-1.
• Tuomo Olkkonen (2003): Modernisoituva suuriruhtinaskunta. Teoksessa: Zetterberg, S. (toim.) Suomen historian pikkujättiläinen, s. 465–533. ISBN 951-0-27365-1.
• Markku Onttonen & Hilkka Vitikka (toim.) (1984): Jääkärien tie. ISBN 951-0-12588-1.
• Mikko, Pollari, Petri Ruuska, Anu-Hanna Anttila, Ralf Kauranen, Olli Löytty & Pekka Rantanen (2008): Alamaisjärjestyksen konkurssi ja avoin tulevaisuus. Teoksessa: Haapala, P. et al. (toim.) Kansa kaikkivaltias, suurlakko Suomessa 1905, s. 43–73. ISBN 978-951-851-167-3.
• Panu Pulma (2003a): Rauhoituspolitiikan kausi. Teoksessa: Zetterberg, S. (toim.) Suomen historian pikkujättiläinen, s. 373–389. ISBN 951-0-27365-1.
• Panu Pulma (2003b): Suojamuuripolitiikan kausi. Teoksessa: Zetterberg, S. (toim.) Suomen historian pikkujättiläinen, s. 393–403. ISBN 951-0-27365-1.
• Panu Pulma (2003c): Yhteiskunta ja talouselämä. Teoksessa: Zetterberg, S. (toim.) Suomen historian pikkujättiläinen, s. 404–433. ISBN 951-0-27365-1.
• Paavo Rintala (1987): St. Petersburgin salakuljetus, historiallis-kaunokirjallinen teos. ISBN 951-1-09726-1.
• Timo Soikkanen, toim. Taistelu autonomiasta, Perustuslait vai itsevaltius? Edita 2009 ISBN 978-951-37-5602-4
• Päiviö Tommila (2008): Suomen autonomian synty 1809–1819. ISBN 978-951-3753238.
• Turpeinen, Oiva: Nälkä vai tauti tappoi? Kauhunvuodet 1866–1868. (Väitöskirja, Helsingin yliopisto. Historiallisia tutkimuksia 136) Helsinki: Suomen historiallinen seura, 1986. ISBN 951-9254-82-X
• Heikki Ylikangas (1986): Käännekohdat Suomen historiassa. ISBN 951-0-13745-6.
• Heikki Ylikangas (2007): Suomen historian solmukohdat. ISBN 978-951-0-32864-4.
• Seppo Zetterberg (2003): Suomen sota. Teoksessa: Zetterberg, S. (toim.) Suomen historian pikkujättiläinen, s. 361–372. ISBN 951-0-27365-1.

Kirjallisuutta

• Engman, Max: Pitkät jäähyväiset: Suomi Ruotsin ja Venäjän välissä vuoden 1809 jälkeen. WSOY, Helsinki 2009. ISBN 978-951-0-34880-2

Aiheesta muualla

• Helsingin kaupunginkirjaston aihepaketti Suomi suuriruhtinaskuntana 1809–1917 (Arkistoitu – Internet Archive)
• Agricola, Suomen historiaverkko: Suomen historian tapahtumia, dokumentteja ja artikkeleita kronologisesti järjestettynä
• Artikkeli Finland vuoden 1911 Encyclopedia Britannicassa
• Autonomian ajan sotilasasiakirjat Arkistolaitoksen Portti-käyttäjäpalvelu.
• Yle Oppiminen: Keisarit ja Suomi