Tajunnanvirta

Tajunnanvirta tarkoittaa psykologiassa henkilön kokemusten, aistihavaintojen, muistojen, mielleyhtymien jne. muodostamaa aikajatkumoa, joka on subjektiivinen ja etenee niin kauan kuin henkilö on tajuissaan.

Kirjallisuudessa tajunnanvirta tai tajunnanvirtatekniikka tarkoittaa menetelmää tai menetelmiä, joilla ihmisen tajunnanvirtaa pyritään kuvaamaan, eli luomaan lukijalle kokemus jonkun henkilön sisäisestä havainto- ja ajatusmaailmasta. Käsitteen määritteli psykologi William James, joka puhui ”ajatuksen virrasta” (engl. stream of thought). Yksi ensimmäisistä tekniikan hyödyntäjistä oli Dorothy Richardson Pilgrimage-romaanisarjassaan (1915–1938).

Tajunnanvirtatekniikka kytkeytyy vahvasti 1900-luvun modernistiseen liikkeeseen, ja sitä käyttivät muun muassa James Joyce, Italo Svevo, Virginia Woolf ja William Faulkner. Tunnetuimpia tajunnanvirtatekniikalla tehtyjä kirjoja on Joycen Odysseus. Suomen kirjallisuudessa Teuvo Pakkala kokeili tajunnanvirtatekniikan esimerkiksi lapsiaiheisissa novelleissa ja Pieni elämäntarina -romaanissa (1903); tunnettu soveltaja on myös Christer Kihlman. Toisin kuin yleisesti ajatellaan, tajunnanvirtatekniikan luojat eivät pyrkineet kirjoittamaan nopeasti omaa tajunnavirtaansa kerrontaan vaan jäljittelemään henkilöiden ajatuskulkuja, minkä vuoksi kirjoitusprosessi oli usein erittäin hidasta.

Kerrontatekniikkana tajunnanvirtaa voidaan pitää sisäisen monologin alalajina. Tavallisesti sisäinen monologi esittelee loogisesti etenevän ja yleensä täydellisistä lauseista koostuvan ajatusketjun, kun tajunnanvirta puolestaan on jäsentymättömämpää ja saattaa koostua irrallisista sanoista ja kieliopin rikkovista (esimerkiksi kesken katkeavista) lauseista. Voidaan ajatella, että sisäinen monologi kuvaa ihmisen tietoista mielikuvaa sisäisestä maailmastaan, kun taas tajunnanvirta pyrkii kuvaamaan sisäistä maailmaa matalammalla, esitietoisella tasolla.