Tavauskilpailu

Tavauskilpailu (engl. spelling bee ’tavaus­kokoontuminen’) on tapahtuma, jossa kilpailijat, yleensä lapset, vuorotellen tavaavat heille lausuttuja yksittäisiä sanoja kirjain kirjaimelta. Kilpailijat saavat ennen vastaustaan esittää lausujalle tarkentavia kysymyksiä esimerkiksi sanan merkityksestä ja alkuperästä. Väärin tavattu sana johtaa vaativimmilla tasoilla heti kilpailusta karsiutumiseen, paitsi jos kaikki jäljellä olevat kilpailijat epäonnistuvat saman kierroksen aikana. Jos vain yksi jäljellä olevista kilpailijoista onnistuu, hänen pitää tavata vielä yksi lisäsana eli mahdollinen voittosana. Jos hän epäonnistuu tässä, kukaan ei karsiudu vaan kilpailu jatkuu, kunnes joku osaa tavata voittosanansa virheettömästi.

Tavauskilpailu bangladeshilaisessa sisä­oppi­laitoksessa. Kilpailijat ovat kokoontuneet esiintymis­lavalle, ja yksi on asettunut lavan keskelle tavaamaan tuomareilta kuulemaansa kilpailu­sanaa.

Toisin kuin suomenkielisen nimityksen perusteella voisi ajatella, tavauskilpailussa ei kiinnitetä huomiota sanojen tavurakenteeseen vaan pelkästään kirjoitusasuun. Tällaisia kilpailuja voidaan pitää mielekkäinä lähinnä silloin, kun osanottajien äidinkielen kirjoitusasu ei likikään suoraan vastaa ääntämystä. Esimerkiksi Suomessa niitä ei juuri pidetä, koska suomenkielisen ihmisen on niin helppoa oppia lukemaan ja kirjoittamaan äidinkieltään. Tavauskilpailut ovat kansallisesti arvostettu perinne erityisesti Yhdysvalloissa, josta ne ovat jossain määrin levinneet muihinkin englanninkielisiin maihin ja yhteisöihin.

Historia

Englanninkielisten tavauskilpailujen juuret juontuvat 1500-luvulle. Tuohon aikaan englannissa tavaaminen, spelling, vielä ymmärrettiin ensisijaisesti sanojen tavurakenteen jäsentämiseksi, joka edisti lukemisen opettelua (samaan tapaan kuin muun muassa suomessa nykyään). Vuonna 1596 Edmund Coote esitti pedagogisen mallin, jossa oppilasta johdateltiin pohtimaan englannin ääntämyksen, tavurakenteen ja oikeinkirjoituksen suhdetta pyytämällä tätä luettelemaan sanan kirjoitusasussa esiintyvät kirjaimet.

Cooten opetusmenetelmää muokkasi vuonna 1751 Benjamin Franklin painottaen oikeinkirjoitusta lukemaan opettelemisen sijasta. Franklin lisäsi menetelmään myös kilpailullisen ulottuvuuden, jonka myötä parhaille oppilaille alettiin jakaa palkintoja. 1700-luvun jälkimmäisen puoliskon aikana tavauskilpailut vakiintuivat keskeiseksi osaksi lukemisen ja oikeinkirjoituksen opetusta amerikkalaisissa ja erityisesti yhdysvaltalaisissa kouluissa. Samaan aikaan englannin spelling alkoi vähitellen tarkoittaa nimenomaan oikeinkirjoitusta tai sanaan sisältyvien kirjainten luettelemista, joka käytännössä sivuuttaa tavurakenteen ja saattaa siksi vaikuttaa itsetarkoitukselliselta.

Tavauskilpailu aikuisten kesken 1800-luvulla (Thomas Eakinsin kuvitusta Bret Harten runoon ”The Spelling Bee at Angel’s”, julkaistu Scribner’s Magazine -lehdessä marraskuussa 1878).

Tavauskilpailut olivat 1800-luvulla suosittua ajanvietettä koulujen ulkopuolellakin. Ne eivät vaatineet suuria valmisteluja, sillä säännöt olivat yksinkertaiset ja kilpailijat pystyivät sopivaan lähdeteokseen nojautuen tuomaroimaan toisiaan. Perusteokseksi muodostui Noah Websterin vuonna 1783 julkaisema tavausoppikirja, joka vielä painotti sanojen tavurakennetta lukemisen ja kirjoittamisen perustana. Muutama vuosi Yhdysvaltain itsenäistymisen jälkeen ilmestyneellä kirjalla oli toisaalta myös kansallismielinen tarkoitus: amerikkalaisille lapsille piti tarjota amerikkalainen oppikirja ja kehittää yhtenäinen amerikanenglannin oikeinkirjoitussäännöstö ja ääntämysmalli.

Tavauskilpailuun osallistuvia lapsia 1900-luvun alussa (Norman Rockwellin maalaus ”Cousin Reginald Spells Peloponnesus”, julkaistu Country Gentleman -lehdessä 9. helmikuuta 1918).

Innostus tavauskilpailuihin vapaamuotoisena ajanvietteenä laantui 1800-luvun lopulla, ja 1900-luvulla kilpailujen muodollinen rakenne vakiintui. Koulujen lisäksi tavauskilpailuja järjestivät etenkin paikalliset sanomalehdet. Kansallisen tason tavauskilpailujen lasketaan alkaneen vuonna 1925, kun eräs kentuckylainen sanomalehti järjesti ensin osavaltionlaajuisen kilpailun ja kutsui sitten muiden osavaltioiden sanomalehtiä lähettämään edustajansa kilpailemaan Kentuckyn edustajia vastaan. Edustus ei välttämättä ollut koko maan kattavaa, mutta loppukilpailu sentään järjestettiin pääkaupungissa Washingtonissa. Karsintoihin osallistui kaikkiaan kaksi miljoonaa kilpailijaa, ja lopulta voiton vei 11-vuotias kentuckylainen Frank Neuhauser tavaamalla virheettömästi voittosanan gladiolus ’miekkalilja’.

Karsintakilpailut ovat yhä paljolti paikallisten toimijoiden järjestämiä, mutta valtakunnallisella tasolla kilpailua on vuodesta 1941 alkaen tukenut Scrippsin mediayhtiö. Nykyään nimellä Scripps National Spelling Bee järjestettävä kansallinen kilpailu on saavuttanut virallisen aseman, ja sen suosio on merkittävästi kasvanut etenkin kun loppukilpailua on 2000-luvulle tultaessa ruvettu esittämään valtakunnallisilla televisiokanavilla. Yhdysvaltojen lisäksi kilpailuun voi osallistua muissa englanninkielisissä maissa järjestettävien karsintojen kautta, mutta kaikkien kilpailijoiden on mukauduttava amerikanenglannin oikeinkirjoitussääntöihin. Vuoden 2012 tavauskilpailun esikarsintoihin osallistui 11 miljoonaa koululaista, joista suurin osa oli 13–14-vuotiaita. Loppukilpailun viimeisessä vaiheessa oli mukana yhdeksän kilpailijaa.

Pedagoginen merkitys

Presidentti Obama kutsui perinteen mukaisesti vuoden 2009 Scripps Spelling Bee -kilpailun voittajan Kavya Shivashankarin Valkoiseen taloon.

Tavauskilpailuja on arvosteltu pedagogisesti epätarkoituksenmukaisiksi. Vaikka Scrippsin kilpailun järjestäjät tarjoavat vinkkejä siitä, miten kilpailuun voi valmistautua, kilpailu ei sinänsä ole sitoutunut mihinkään erityisiin kasvatuksellisiin menetelmiin tai tavoitteisiin. Päämääränä ei ole lukemaan opetteleminen, kuten Cooten opetusmallissa, eikä varsinaisesti enää oikeinkirjoituskaan, vaan päällimmäiseksi tavoitteeksi on muodostunut kilpailun voitto ja televisiojulkisuus. Kilpailijoiden osaamistason noustessa myös kysymyksiä on jouduttu vaikeuttamaan, ja etenkin loppukilpailijoiden edellytetään nykyään selviävän hyvin erikoisista sitaattilainoista, joiden asemaa sinänsäkin mutkikkaassa englannin oikeinkirjoituksessa on vaikea hahmottaa. Toisaalta nimenomaan Scrippsin kilpailua on kiitettykin siitä, että viime kädessä menestymiseen ei riitä sanojen mekaaninen pänttääminen. Sen sijaan kilpailijat joutuvat pohtimaan ja erittelemään sanojen rakennetta ja alkuperää, sillä heidän pitäisi kyetä ymmärtämään, miksi muista kielistä lainautuneet sanat kirjoitetaan niin kuin ne kirjoitetaan.

Muunnelmia

Tavauskilpailujen muunnelmina voidaan pitää esimerkiksi ranskankielisissä maissa järjestettäviä sanelukilpailuja, joissa kilpailijoiden pitää kirjoittaa sanelun mukaan kokonainen tekstikatkelma ja arvostelussa huomiota kiinnitetään kirjoitusasun lisäksi laajemmin kielioppiin. Kiinan kielessä puolestaan kilpaillaan siitä, kuka löytää lausuttua sanaa vastaavan kirjoitusmerkin nopeimmin sanakirjasta.

Tavauskilpailut populaarikulttuurissa

• Eläköön, Jaska Jokunen! (A Boy Named Charlie Brown), Tenavat-sarjakuvaan perustuva animaatioelokuva (1969)
• Spellbound (vuoden 2002 dokumenttielokuva)
• Tavausmestari (I'm Spelling as Fast as I Can), Simpsonit-televisiosarjan jakso vuodelta 2003
• Bee Season (vuoden 2002 romaani ja vuoden 2005 elokuva)

Aiheesta muualla

• Scripps National Spelling Bee spellingbee.com. Viitattu 8.6.2012.
• Bret Harte: The Spelling Bee at Angel’s (alun perin julkaistu vuonna 1878). The Literature Network. Viitattu 2.10.2013.