Wikipedia

T. M. Kivimäki

suomalainen poliitikko
(Ohjattu sivulta Toivo Kivimäki)

Toivo Mikael (T. M.) Kivimäki (5. kesäkuuta 1886 Tarvasjoki – 6. toukokuuta 1968 Helsinki) oli suomalainen oikeustieteilijä ja Kansallisen Edistyspuolueen poliitikko, joka toimi Suomen pääministerinä vuosina 1932–1936. Hän oli myös sisäministerinä vuosina 1928–1929, oikeusministerinä vuosina 1931–1932 ja kansanedustajana vuosina 1922, 1924–1927 ja 1929–1940.[1] Kivimäki toimi Suomen Berliinin-lähettiläänä välirauhan ja jatkosodan aikana vuosina 1940–1944. Hän oli yksi sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä syytetyistä ja tuomituista ja sen vuoksi vankilassa vuosina 1946–1948. Poliittisen uransa ohella hän toimi siviilioikeuden professorina Helsingin yliopistossa vuosina 1931–1956.

T. M. Kivimäki
Suomen pääministeri
Kivimäen hallitus
14.12.1932–17.10.1936
Presidentti P. E. Svinhufvud
Edeltäjä Juho Sunila
Seuraaja Kyösti Kallio
Suomen sisäasiainministeri
Mantereen hallitus
22.12.1928–16.10.1929
Edeltäjä Matti Aura
Seuraaja Arvo Linturi
Suomen oikeusministeri
Sunilan II hallitus
21.3.1931–14.12.1932
Edeltäjä Karl Söderholm
Seuraaja Hugo Malmberg
Kansanedustaja
22.2.1922–4.9.1922
1.5.1924–1.8.1927
1.8.1929–4.10.1940
Henkilötiedot
Syntynyt5. kesäkuuta 1886
Tarvasjoki
Kuollut6. toukokuuta 1968 (81 vuotta)
Helsinki
Puoliso Elli Kivimäki (o.s. Kuusisto) (vih. 1914)
Tiedot
Puolue Kansallinen Edistyspuolue

Kivimäki edusti puolueensa oikeaa siipeä ja hänen poliittinen linjansa voidaan nähdä oikeistoliberaalisena.

Elämä

muokkaa

Nuoruus

muokkaa

Kivimäen vanhemmat olivat satakuntalainen kansakoulunopettaja Frans Mikko Kivimäki ja Mathilda Josefina Broman.[2] Kivimäen sukunimi tuli Kokemäellä Kokemäenkartanon mailla sijainneesta Stenbackan torpasta, josta hänen isänsä oli ollut lähtöisin.[3] Tarvasjoella syntynyt Kivimäki kirjoitti ylioppilaaksi Tampereen reaalilyseosta vuonna 1905. Hän pääsi yliopistoon vapaaoppilaspaikalta ja rahoitti lakiopintonsa yksityisellä opintolainalla. Opiskeluvuosinaan hän oli mukana Suomalaisen puolueen toiminnassa.[2] Hän muun muassa toimi puolueen vaaliagitaattorina ensimmäisissä eduskuntavaaleissa vuonna 1907.[4]

Kivimäki suoritti ylemmän oikeustutkinnon vuonna 1908, sai varatuomarin arvon 1911 ja valmistui lakitieteen kandidaatiksi 1912. Sen jälkeen hän toimi vuoteen 1920 asianajajana ja osakkaana Turussa ystävänsä Eino Tulenheimon kanssa perustamassaan Kivimäki & Tulenheimo -lakitoimistossa.[2] Suomen sisällissodan jälkiselvittelyiden yhteydessä Kivimäki määrättiin toimimaan valtiorikosoikeuden kuulustelupöytäkirjanpitäjänä Tammisaaressa ja sen jälkeen tuomarina Hämeenlinnassa.[5] Hänet nimitettiin johtamaan myös arviointilautakuntaa, joka selvitti turkulaisten kauppiaiden marras–joulukuun 1917 Turun mellakoiden ryöstelyaallon sekä itse sisällissodan aikana kärsimiä taloudellisia vahinkoja.[6] Kivimäki väitteli tohtoriksi vuonna 1924 asianajajan siviilioikeudellisesta vastuusta.[2]

Kivimäki oli mukana puoluepiireistään tuntemansa K. N. Rantakarin johtamassa hankkeessa yksityisen suomenkielisen yliopiston perustamiseksi Turkuun. Kivimäki kuului varoja keränneen Turun Suomalaisen Yliopistoseuran johtoon sen perustamisesta marraskuussa 1917 alkaen ja oli seuran puheenjohtajana vuosina 1926–1933. Turun yliopisto aloitti toimintansa vuonna 1922, ja Kivimäki kuului sen hallitukseen vuosina 1927–1933.[2]

Poliittisen uran alkuvaiheet

muokkaa

Kivimäki siirtyi aktiivisemmin politiikkaan sisällissodan jälkeen. Hän kuului niihin harvoihin vanhasuomalaisiin, jotka vuoden 1918 valtiomuotokiistan aikana kannattivat tasavaltaa, ja hän päätti siksi liittyä uuteen edistyspuolueeseen monarkistien perustaman kokoomuksen sijaan. Kivimäki nousi eduskuntaan ensimmäisen kerran vuonna 1922 tullessaan murhatun sisäministeri Heikki Ritavuoren tilalle varasijalta. Kivimäki putosi eduskunnasta saman vuoden vaaleissa mutta oli uudelleen kansanedustajana vuosina 1924–1927 ja 1929–1940. Poliittisen uransa ohella hän työskenteli vuosina 1922–1924 oikeusministeriön lainvalmistelukunnassa, vuosina 1924–1929 Länsi-Suomen Osake-Pankin johtajana sekä vuosina 1929–1931 sen ja kahden muun maakunnallisen pankin fuusiosta syntyneen Maakuntain Pankin johtokunnan jäsenenä. Hän siirtyi vuonna 1931 siviilioikeuden professoriksi Helsingin yliopistoon, vuotta ennen kuin 1930-luvun lama kaatoi myös Maakuntain Pankin Kansallis-Osake-Pankin syliin.[2]

Edistyspuolueen oikeistosiipeä edustanut Kivimäki sai vuosien varrella harkitsevaisen ja sovittelevan poliitikon maineen, mutta hän päätyi myös toistuvasti tukahduttamaan ja rajoittamaan poliittisten ääriliikkeiden toimintaa. Ensin oli vuorossa äärivasemmisto. Kivimäen ollessa sisäministerinä Oskari Mantereen hallituksessa vuosina 1928–1929 yksi hänen kuuluisista päätöksistään oli kommunistien Kominternin ohjeesta elokuun 1. päiväksi 1929 suunnittelemien ”punaisen päivän” mielenosoitusten kieltäminen ja poliisien määrääminen hajottamaan niitä kovin ottein.[2] Kesällä 1930 Kivimäki hahmotteli Lapuan liikkeen vaatimista kommunistilaeista ”Kivimäen linjana” tunnetun lievemmän version, jonka sosiaalidemokraatitkin saattoivat hyväksyä. Kivimäen ehdotuksen mukaan vaalikelpoisuus olisi tullut evätä ainoastaan rikoslain 11 tai 12 luvussa mainituista rikoksista (kuten valtiopetoksesta) aiemmin tuomituilta tai niistä parhaillaan syytteissä olleilta. Lopulta lait säädettiin kuitenkin Svinhufvudin II hallituksen ajamassa vielä tiukemmassa muodossa, joka mahdollisti vaalikelpoisuuden riistämisen kaikilta kommunistien järjestöihin edellisen kolmen vuoden aikana kuuluneilta tai niiden ”toimintaa edistäneiltä”.[7]

Kivimäki oli oikeusministerinä Sunilan II hallituksessa vuosina 1931–1932. Mäntsälän kapinan aikana hän kirjoitti presidentti P. E. Svinhufvudin pitämän radiopuheen, jolla tämä sai kapinalliset antautumaan ilman verenvuodatusta. Kivimäki oli aloitteellinen myös kieltolain kumoamisessa. Hänen ehdotuksestaan asiasta järjestettiin joulukuussa 1931 kansanäänestys, jonka tuloksena oli odotetusti ylivoimainen kannatus lain kumoamiselle.[2] Koska tuolloisen osakeyhtiölain mukaan osakeyhtiössä tuli olla vähintään kolme osakasta, tuli oikeusministeri Kivimäestä ja valtiovarainministeri Kyösti Järvisestä Alkon omistajia; kumpikin heistä merkitsi yhden tuhannen markan arvoisen osakkeen ja Suomen valtio loput 28 998.[8]

Pääministerinä

muokkaa
 
Pääministeri T. M. Kivimäki.

Sunilan hallituksen kaaduttua Svinhufvud nimitti Kivimäen pääministeriksi joulukuussa 1932. Kivimäen hallituksessa oli edustajia kaikista porvaripuolueista, mutta maalaisliitto ja Kivimäkeä vierastanut kokoomus eivät halunneet sitoutua hallitukseen. Vain RKP ja edistyspuolue ilmoittivat tukevansa hallitusta, joten se oli periaatteessa todella kapealla pohjalla. RKP:n ministerien erottua alkuvuodesta 1936 hallitusta kannatti muodollisesti enää pelkkä piskuinen edistyspuolue. Vielä oikeistolaisemman hallituksen valtaantuloa pelännyt SDP kuitenkin tuki Kivimäen hallitusta eduskunnassa ja piti sen pystyssä kaksien eduskuntavaalien yli.[2][9] Useimmat Suomen 1920–1930-lukujen hallituksista kestivät korkeintaan vuoden. Kokonaiset 1 393 päivää istunut Kivimäen hallitus oli Suomen pitkäikäisin hallitus lähes koko 1900-luvun, kunnes 1980-luvulla eduskuntakauden mittaiset hallitukset yleistyivät.[10] Svinhufvud tuki hallitusta ja luotti Kivimäen arvostelukykyyn, suunnittelipa hän jopa Kivimäestä seuraajaansa.[11]

Kivimäki oli erityisesti 1930-luvulla edistyspuolueen oikean siiven johtava poliitikko, kun taas puolueen puheenjohtaja A. K. Cajander edusti vasenta siipeä. Puolueen sisäistä hajanaisuutta kuvasti se, että puoluejohto oli samanaikaisesti vasemman siiven ja ministeriryhmä oikean siiven hallussa.[12] Puolueen vasenta siipeä lähellä olleessa Nykypäivä-lehdessä arvosteltiin vuosina 1936–1937 voimakkaasti Kivimäen hallituksen linjaa liian oikeistolaiseksi ja kansalaisvapauksia rajoittavaksi. Myös Kivimäen ja Cajanderin henkilösuhteet olivat noihin aikoihin kireät.[13]

Kivimäen keskustaoikeistolainen hallitus suitsi poliittista kuohuntaa erilaisilla rajoituslaeilla, ja Kivimäki leimautui nyt myös oikeistoradikalismin patoajaksi. Lähinnä Isänmaallista Kansanliikettä (IKL) vastaan oli tähdätty sotilaallisesti järjestäytyneiden poliittisten yhdistysten kieltäminen sekä niin sanottu puserolaki, joka kielsi poliittiset univormut julkisissa tilaisuuksissa. Huhtikuussa 1934 säädettiin myös hallituksen arvostelun käytännössä kriminalisoinut niin sanottu kiihotuslaki sekä rajoitettiin asetuksella muun kuin Suomen lipun käyttöä poliittisissa tilaisuuksissa.[2][9] IKL:n kanssa vaaliliittoon mennyt kokoomus sekä SDP tekivät keväällä 1933 toisiaan koskeneet välikysymykset, jossa kummatkin vaativat hallitusta puuttumaan yhteiskuntajärjestystä uhkaavaan toimintaan, mutta Kivimäen hallitus jätti molemmat välikysymykset raukeamaan vaalien alla eikä vastannut niihin. IKL:ää ei pyritty tukahduttamaan kokonaan samalla tavoin kuin laitavasemmiston julkista toimintaa, mutta puolueen nuorisojärjestö Sinimustat lakkautettiin tammikuussa 1936 sen johdon sekaannuttua Viron oikeistoradikaalien vallankaappaushankkeeseen.[14]

Kivimäen hallituksen tärkein aikaansaannos oli Suomen talouden vaivalloinen kääntäminen kasvuun niukkojen pulavuosien jälkeen ja siihen liittynyt valtionvelan lyhentäminen. Tärkeänä linjanvetäjänä toimi Suomen Pankin pääjohtaja Risto Ryti.[2] Valtiovarainministeriksi Kivimäki oli järjestänyt entisen lyseonsa rehtorin H. M. J. Relanderin, joka ajoi valtiontaloudessa tiukkaa säästölinjaa.[15] Kivimäen hallituksen aikana säädettiin myös vuonna 1934 tärkeä laki Yleisradion kansallistamisesta valtion omistukseen.[16] Yritys ratkaista vuosia vellonut kiista Helsingin yliopiston suomen- ja ruotsinkielisistä professuureista vuoden 1935 ylimääräisillä valtiopäivillä sen sijaan kaatui aitosuomalaisten edustajien jarrutuspuheenvuoroihin.[2]

Ulkopolitiikassa Kivimäen hallitus alkoi pohjustaa pohjoismaista suuntausta havaittuaan Kansainliiton antamien turvatakuiden heikkouden.[2] Kivimäki oli yksi pohjoismaista linjaa aktiivisesti ajaneista henkilöistä Suomen johdossa ja neuvotteli kesällä 1935 suunnanmuutoksesta eduskuntaryhmien puheenjohtajien kanssa. Ilmoittaessaan joulukuussa 1935 eduskunnan budjettikeskustelun yhteydessä antamassaan lausunnossa Suomen suuntautuvan Skandinaviaan hän sai laajan tuen. Kyseessä oli vielä Suomen hallituksen yksipuolinen julistus, ja pohjoismaisen yhteistyön kehittäminen jäi myöhemmille hallituksille.[17] Neuvostoliittoon Kivimäen hallitus suhtautui epäluuloisesti eikä pyrkinyt lähentämään maiden suhteita.[2]

Kivimäen hallitus ajautui poliittiseen kriisin syyskuussa 1936, kun julkisuuteen vuoti kommunisteja lakkaamatta jahdanneen Etsivän Keskuspoliisin pääministerin tilauksesta laatima selvitys Kominternin kansanrintamataktiikasta Suomessa. Raportissa leimattiin hatarin perustein epäilyttäviksi monia kansalaisjärjestöjä ja niihin kuuluneita kunnioitettuja porvarillisia henkilöitä, joukossa jopa hallituksen maalaisliittolainen maatalousministeri K. T. Jutila, joten se herätti paljon vastalauseita vasemmistossa ja keskustassa.[2][18] Ennen kuin SDP ehti esittää aiheesta välikysymystä, päätti Kivimäki kaataa hallituksen omasta mielestään arvokkaammalla tavalla.[19] Hallitus oli esittänyt rikoslain muutosta, joka olisi merkinnyt kuolemanrangaistuksen palauttamista käyttöön myös rauhan aikana maanpetoksesta ja vakoilusta. Kivimäen mukaan laki oli välttämätön ”kumouksellisten voimien tukahduttamiseksi”, ja lain ratkaiseva käsittely 25. syyskuuta 1936 julistettiin äänestykseksi hallituksen luottamuksesta. Osa edistyspuolueen kansanedustajista jäi pois äänestyksestä – puheenjohtaja Cajander ja eräs toinen edustaja jopa tahallisesti poistuivat eduskunnan kahvilaan – ja laki hylättiin äänin 94–93.[20][21] Tämän jälkeen hallitus erosi ja Kivimäki palasi hoitamaan professuuriaan.[2]

Kivimäkeä ei enää kutsuttu ministeriksi, kun valtaan nousi pian Cajanderin johtama keskustavasemmistolainen punamultahallitus.

Sota-aika ja sotasyyllisyys

muokkaa

Talvisodan alla ja sen aikana Kivimäki neuvotteli Suomen hallituksen edustajana Tukholmassa ja Berliinissä.[2] Hän yritti huonolla menestyksellä saada Ruotsin tai Saksan antamaan aseapua Suomelle. Kivimäki matkusti aluksi Tukholmaan Suomen hallitukselta neuvotteluvaltakirjan saaneen Ragnar Nordströmin kanssa. Nordströmin palattua Suomeen Kivimäki jäi pääministeri Rytin toiveesta yksinään Tukholmaan jatkamaan tunnusteluyrityksiä.[22] Matkaltaan Berliinistä Kivimäki toi tuliaisinaan Helsinkiin helmikuussa 1940 marsalkka Hermann Göringin terveiset, joiden mukaan suomalaisten kannatti – vaikka raskainkin ehdoin – tehdä rauha Neuvostoliiton kanssa, koska Suomi voisi saada menetyksensä myöhemmin takaisin korkojen kera.[23] Välittömästi talvisodan jälkeen Kivimäki toimi puheenjohtajana siirtoväen pika-asuttamista pohtineessa komiteassa, joka laati mietintönsä pikavauhtia huhtikuun 1940 puoleenväliin mennessä.[2]

Elokuussa 1940 Kivimäki nimitettiin pääministeri Rytin toiveesta Suomen lähettilääksi Saksaan, vaikka hänellä ei ollut kokemusta diplomaatin tehtävistä. Moskovaan lähetettiin samaan aikaan J. K. Paasikivi. Kivimäen toimenkuvaksi muodostui alusta alkaen Saksan poliittisen ja pian myös sotilaallisen tuen tavoittelu Suomelle, minkä ensimmäisen vaiheen muodosti Suomen ja Saksan kauttakulkusopimus. Hän omaksui raporteissaan Saksan intressien mukaisen näkökulman ja suositteli Suomen hallitukselle saksalaisten toiveiden toteuttamista maan sisäisissäkin asioissa, muun muassa vapaamuurarien toiminnan kieltämistä.[2] Petsamon nikkelikiistan aikana hän suositteli Rytin hallitukselle Saksan ulkoministeriön valtiosihteeriltä Ernst von Weizsäckeriltä kuulemiensa vihjailujen perusteella, ettei Suomen tarvitsisi taipua Neuvostoliiton vaatimuksiin.[24] Kivimäki leimautuikin nopeasti Saksan myötäilijäksi.[2]

Kivimäen nimi nousi esiin, kun presidentti Kyösti Kalliolle jouduttiin vuoden 1940 lopulla valitsemaan seuraaja. Saksa piti aluksi Kivimäkeä suotavimpana valintana Suomen presidentiksi, ja myös kokoomuksessa häntä pidettiin ulkopoliittisesti parempana vaihtoehtona Rytille.[25] Pari viikkoa ennen joulukuun 1940 presidentinvaalia Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov puolestaan nimesi Kivimäen yhtenä neljästä henkilöstä, joiden valintaa presidentiksi Neuvostoliitto pitäisi vihamielisenä eleenä.[2][25] Tämän jälkeen Saksakin lakkasi suosittelemasta Kivimäen ehdokkuutta. Hän sai lopulta vaalissa vain yhden äänen, kun miltei kaikki puolueet äänestivät Rytiä.[25]

Kivimäki kuului niihin harvoihin suomalaisiin, jotka olivat etukäteen tietoisia Saksan tulevasta hyökkäyksestä itään ja Suomelle varatusta roolista siinä, mutta hän ei ollut kaikkein keskeisimmässä asemassa Suomen ja Saksan välisestä yhteistyöstä sovittaessa. Hän tuki suomalaisen SS-vapaaehtoispataljoonan perustamista keväällä 1941. Sodan alettua kesäkuussa 1941 Kivimäki lähetti pitkään Suomen hallitukselle optimistisia arvioita Saksan sotamenestyksestä, joskin muuttui vuoden 1943 Stalingradin tappion jälkeen hieman skeptisemmäksi. Yksi hänen tietolähteistään oli Heinrich Himmlerin henkilääkärinä toiminut suomalainen Felix Kersten, joka välitti hänelle tietoja Saksan ylimmän johdon sisäpiiristä. Kivimäkeä kaavailtiin Suomessa uudelleen pääministeriksi rauhanhallitukseen keväällä 1943 ja vielä elokuussa 1944, mutta hanke kariutui, sillä hän ei ollut halukas katkaisemaan suhteita Saksaan tai tunnustelemaan rauhaa Neuvostoliiton kanssa ilman Saksan hyväksyntää. Hän jatkoi lähettiläänä syyskuussa 1944 tapahtuneeseen Suomen ja Saksan suhteiden katkeamiseen saakka.[2]

Kivimäki päätyi Neuvostoliiton vaatimuksesta syytetyksi sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä, vaikka hän ei muodollisesti ollutkaan sota-aikana harjoitetusta politiikasta vastuunalainen poliitikko vaan pelkkä virkamies. Kivimäen väitettiin kuitenkin aktiivisesti juonitelleen saksalaisten hyväksi ja välittäneen Suomen hallitukselle väärää tietoa edistääkseen maiden liittoutumista. Monissa hänen raporteistaan oli jälkeenpäin arvioiden ollutkin yksipuolisuutta. Sotasyyllisyysoikeus aikoi alkujaan vapauttaa Kivimäen, mikä oli keskeisiä syitä siihen, että pääministeri Paasikivi joutui valvontakomission vaatimuksesta viime hetkellä painostamaan oikeutta tiukempiin tuomioihin. Lopulta Kivimäki tuomittiin helmikuussa 1946 viiden vuoden vankeuteen. Hän vapautui ehdonalaiseen vapauteen elokuussa 1948 istuttuaan puolet tuomiostaan.[2] Ehdonalaisvalvojaksi tuli hänen vanha ystävänsä Eino Tulenheimo. Helsingin yliopisto toivoi Kivimäen ja Edwin Linkomiehen täydellistä armahtamista, sillä heitä pidettiin professoreina korvaamattomina ja kansalaisluottamuksen menetys esti valtion virassa toimimisen. Presidentti Paasikivi armahti kaikki sotasyylliset lopullisesti toukokuussa 1949, jolloin Kivimäki ja Linkomies saattoivat palata virkoihinsa.[26]

Myöhemmät ajat

muokkaa
 
Kivimäen hauta Helsingin Hietaniemen hautausmaalla.

Kivimäki jatkoi siviilioikeuden professorina vuoteen 1956 asti.[2] Kivimäki vihittiin vuonna 1956 Turun yliopiston filosofian kunniatohtoriksi. Hän oli vielä valtion yhteiskuntatieteellisen toimikunnan varapuheenjohtajana 1961–1964. Kivimäki julkaisi vuonna 1965 muistelmateoksen Suomalaisen poliitikon muistelmat, jossa hän pyrki valikoivasti selittämään parhain päin sota-aikaista toimintaansa.[2]

Kivimäki on haudattu Helsingin Hietaniemen hautausmaalle. Hänen hautansa on Väinö Tannerin haudan vieressä,[27] ja sen välittömässä läheisyydessä ovat myös Risto Rytin ja useiden muiden sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomittujen haudat.[28]

Kivimäki oikeustieteilijänä

muokkaa
 
Kivimäen 70-vuotispäivän kunniaksi toimitettiin juhla­kirja, joka sisältää 27 oikeustieteellistä artikkelia.

Kivimäen on katsottu olleen ajalleen tyypillisesti konstruktiivista suuntausta edustava tutkija, joka tutkimuksissaan nojasi vahvasti saksalaiseen oikeustieteeseen. Läpi tutkijanuransa hänen kirjoituksiaan leimasi usko siitä, että pohjimmiltaan oikeustiede on ja voi olla vain logiikan avulla johdettua käsitelainoppia. Lisäksi hänen kirjoituksilleen oli leimallista pyrkimys tuottaa nimenomaan käytännön lainkäytön ja oikeuselämän kannalta merkittävää aineistoa.[29] Kivimäen vankilassa kirjoittama Tekijänoikeus (1948) sekä Uudet tekijänoikeus ja valokuvalait (1966) ovat monilta paikoin yhä ajankohtaisia tekijänoikeuden perusteoksia.

Kivimäki oli Suomen Asianajajaliiton perustajajäsen. Hän toimi Asianajajaliiton ensimmäisenä sihteerinä 1919 ja kuului sen hallitukseen vuoteen 1928 saakka.[2] Hän vaikutti lisäksi vahvasti liiton äänenkannattajaksi perustetun aikakauslehden Defensor Legisin taustalla. Hän kuului lehden toimituskuntaan ensimmäisestä vuosikerrasta vuonna 1920 alkaen aina kuolemaansa vuonna 1968 saakka.[30]

Perhe

muokkaa

Kivimäki oli vuodesta 1914 naimisissa Maria Elina (Elli) Kuusiston kanssa. Heillä oli kolme lasta.[2] Hammaskirurgian professori Juuso Kivimäki oli T. M. Kivimäen veli.[31]

Teoksia

muokkaa
  • Asianajajan siviilioikeudellinen vastuu (väitöskirja), 1924
  • Työlakko siviilioikeudellisilta vaikutuksiltaan, 1927
  • Siviilioikeuden yleiset opit pääpiirteittäin, 1944
  • Tekijänoikeus, 1948
  • Suomen siviilioikeuden oppikirja: yleinen osa (yhdessä Matti Ylöstalon kanssa), 1959
  • Suomalaisen poliitikon muistelmat, 1965
  • Uudet tekijänoikeus- ja valokuvauslait, 1966

Lähteet

muokkaa
  • Uola, Mikko: ”Kivimäki, Toivo Mikael”, Suomen kansallisbiografia, osa 5, s. 221–225. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-446-0 Teoksen verkkoversio.
  • Jussila, Osmo – Hentilä, Seppo – Nevakivi, Jukka: Suomen poliittinen historia 1809−2009. WSOY, Helsinki 2009.
  • Kivimäki, T. M.: Suomalaisen poliitikon muistelmat. WSOY, Porvoo–Helsinki 1965.
  • Soikkanen, Timo: Temppelinharjalla ja vaa'ankielenä: Kansallisen Edistyspuolueen kivimäkiläiset ja cajanderilaiset 1930-luvun sisä- ja ulkopolitiikassa, ss. 223–272 teoksessa Valta, vapaus, edistys ja kasvatus: Liberaalisten liikkeiden ja liberaalisen ajattelun vaiheita Suomessa ja Ruotsissa 1800-luvulta 1960-luvun puoliväliin (toim. Vesa Vares). Kopijyvä Oy, Jyväskylä 2002.
  • Toponen, Antti: T.M. Kivimäen oikeustieteellinen elämäntyö. Acta Legis Turkuensia 1/2010, s. 138–160.

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ T. M. Kivimäki Suomen kansanedustajat. Eduskunta.
  2. ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q r s t u v w x y z aa Uola, Mikko: ”Kivimäki, Toivo Mikael (1886–1968)”, Suomen kansallisbiografia, osa 5, s. 221–225. Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2005. ISBN 951-746-446-0 Teoksen verkkoversio.
  3. ↑ Kivimäki 1965, s. 13.
  4. ↑ Kivimäki 1965, s. 31–35.
  5. ↑ Kivimäki 1965, s. 42.
  6. ↑ Mikko Uola: Kivimäen inventaari: Turun mellakat 1917 – kuka maksaa?, s. 133–145 teoksessa Vuorovaikutuksia: Timo Soikkasen juhlakirja (toim. Vesa Vares). Turun historiallinen yhdistys 2007.
  7. ↑ SDP:n eduskuntaryhmän toimintakertomus vuosilta 1930–1932 (Arkistoitu – Internet Archive) (s. 6–7). Työväen Arkisto. Viitattu 1.3.2011
  8. ↑ Heikki Koski: Alkon rooli alkoholihistoriamme käännekohdissa (Arkistoitu – Internet Archive) Yhteiskuntapolitiikka 1/2012, s. 81.
  9. ↑ a b Jussila, Hentilä & Nevakivi, s. 165−166.
  10. ↑ Suomen hallitukset Valtioneuvosto. Arkistoitu 24.9.2014. Viitattu 4.6.2010 [vanhentunut linkki].
  11. ↑ Juha Kolumäki: Jakautunutta vapaamielisyyttä. Kansallisen Edistyspuolueen sisäiset ristiriidat ja Kivimäen hallitus 1934-1936 (pdf) (s. 28) 2013. Tampereen yliopisto. Viitattu 30.1.2020.
  12. ↑ Soikkanen 2002, s. 225, 228, 230.
  13. ↑ Kivimäki 1965, s. 64, 98.
  14. ↑ Mikko Uola: Parlamentaarisen demokratian haastajat 1920- ja 1930-luvuilla, s. 249–251 teoksessa Kansanvalta koetuksella (Vesa Vares, Mikko Uola & Mikko Majander). Edita, Helsinki 2006.
  15. ↑ Kivimäki 1965, s. 15–16, 77–78.
  16. ↑ Yleisradion hallinnon ja ohjauksen kehitys 1926–2017 – Kehityskaari eduskunnan alaiseksi yhtiöksi, s. 22–26 (Arkistoitu – Internet Archive) Liikenne- ja viestintäministeriö 2017. Viitattu 30.1.2020.
  17. ↑ Jussila, Hentilä & Nevakivi, s. 168−169, 175–176.
  18. ↑ Erkki Tuomioja: K. H. Wiik – Puoluesihteeri ja oppositiososialisti: Elämäkerta 1918–1946, s. 203–205. Tammi, Helsinki 1982.
  19. ↑ Jussila, Hentilä & Nevakivi, s. 170.
  20. ↑ Soikkanen 2002, s. 236.
  21. ↑ Eduskunnan pöytäkirjat, VP 1936, osa 1, s. 234–236. Valtioneuvoston kirjapaino, Helsinki 1936
  22. ↑ Kivimäki 1965, s. 118–128.
  23. ↑ Max Jakobson: Diplomaattien talvisota, s. 368. Porvoo-Helsinki: WSOY, 1955.
  24. ↑ Kivimäki 1965, s. 152–153.
  25. ↑ a b c Paavo Hirvikallio: Tasavallan presidentin vaalit Suomessa 1919–1950, s. 88–95, 102. WSOY, Helsinki 1958.
  26. ↑ Risto Niku: Kahdeksan tuomittua miestä: Sotasyyllisten vankilavuodet, s. 213, 225–227, 235. Edita, Helsinki 2005.
  27. ↑ Hietaniemen hautausmaa – merkittäviä vainajia Helsingin seurakuntayhtymä. Viitattu 16.8.2024.
  28. ↑ Jukka Tarkka, Äksyn Linkomiehen sellinaapuriksi ei haluttu (Tilaajille) Hs.fi 28.10.2005, viitattu 9.8.2024
  29. ↑ Toponen 2010, s. 155-158
  30. ↑ Toponen 2010, s. 139.
  31. ↑ Otavan Iso tietosanakirja osa 4 p. 1405

Kirjallisuutta

muokkaa
  • Halila, Heikki: Professori ja valtiomies Toivo Mikael Kivimäki. Warelia, Sastamala 2024. ISBN 978-952-387-066-6

Aiheesta muualla

muokkaa
Kansallisen edistyspuolueen kansanedustajat
Suomen sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä 1945–1946 syytetyt ja tuomitut
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=T._M._Kivimäki&oldid=22858534”
  NODES
Intern 5
iOS 4
os 97