Valkoposkihanhi
Valkoposkihanhi (Branta leucopsis) on pohjoisella pallonpuoliskolla elävä keskikokoinen hanhilaji. Se muuttaa Pohjoisen jäämeren pesimäalueiltaan talveksi Pohjanmeren alueelle. Valkoposkihanhi on kasvinsyöjä ja käyttää samaa pesimäpaikkaa vuosi toisensa jälkeen.[1] Viime vuosikymmeninä laji on alkanut pesiä myös Itämeren alueella.[3] Valkoposkihanhia on arvion mukaan noin 880 000 aikuista lintua ja kannan on arveltu jatkavan kasvuaan. Lajin uhanalaisuusluokitus on elinvoimainen.[4]
| Valkoposkihanhi | |
|---|---|
 Valkoposkihanhi tarkkailee ympäristöä nurmikentällä Suomessa. |
|
| Uhanalaisuusluokitus | |
|
|
|
| Suomessa: | |
| Tieteellinen luokittelu | |
| Domeeni: | Aitotumaiset Eucarya |
| Kunta: | Eläinkunta Animalia |
| Pääjakso: | Selkäjänteiset Chordata |
| Alajakso: | Selkärankaiset Vertebrata |
| Luokka: | Linnut Aves |
| Lahko: | Sorsalinnut Anseriformes |
| Heimo: | Sorsat Anatidae |
| Alaheimo: | Hanhet Anserinae |
| Suku: | Kirjohanhet Branta |
| Laji: | leucopsis |
| Kaksiosainen nimi | |
|
Branta leucopsis |
|
 |
|
| Katso myös | |
Koko ja ulkonäkö
muokkaa
Valkoposkihanhi on hyvin typäkkä keskikokoinen hanhi. Sen pituus on 58–70 senttimetriä, siipiväli 120–142 cm[6] ja paino 1 500–3 000 grammaa.[7] Keskipaino on 1 687 grammaa.[4] Kaula on suhteellisen lyhyt ja voimakas, pää pyöristynyt ja nokka pienikokoinen. Rinta, kaula ja pää ovat mustat, mutta mustan alueen keskellä kurkun, korvanpeitinhöyhenten ja otsan kohdalla on yhtenäinen valkoinen alue. Valkoinen alue voi joskus olla myös kellertävä. Ohjas ja nokka ovat mustat.[6] Sukupuolet ovat samannäköiset, mutta koiras on hieman naarasta suurempi.[8]
Linnun hopeanvalkoinen alapuoli on kupeiltaan harmaan poikkijuovainen. Musta- ja valkojuovainen yläpuoli on harmaa. Pään valkoista väriä on yllättävän vaikea nähdä linnun lentäessä kauempaa, jolloin valkoposkihanhen paras tuntomerkki erotuksena sepelhanhen B. b. bernicla -alalajiin on valkoisen vatsan ja mustan rinnan voimakas kontrasti. Vaaleanharmaata siiven yläpintaa voi myös joskus käyttää tuntomerkkinä. Valkoposkihanhen siipiväli on 120–142 cm, ja siivet ovat vähän pidemmät kuin sepelhanhella. Valkoposkihanhen siiveniskut ovat hieman hitaammat kuin sepelhanhella, mutta yhtä nopeat kuin tundrahanhella.[6]
Kanadanhanhesta valkoposkihanhi eroaa muun muassa pienemmän kokonsa ja värityksen puolesta; kanadanhanhella ei ole mustaa rintaa ja valkoista otsaa. Valkoposkihanhen voi sekoittaa kauempaa myös pikkukanadanhanheen, jonka kanssa se on samaa kokoluokkaa ja omaa samoja piirteitä, kuten lyhyen nokan ja typäkän olemuksen. Läntiseen Eurooppaan harhautuneet pikkukanadanhanhet on lähes aina havaittu Grönlannista saapuneiden valkoposkihanhien seurassa.[6][9]
Nuori lintu on hyvin samannäköinen kuin vanha, ja eroaa lähinnä kupeiden epäselvemmän poikkijuovituksen, mutta myös rinnan ja kaulan heikomman mustan värin perusteella. Nuoren linnun vaaleat höyhenet yläpuolella ovat vähemmän puhtaanvalkoiset kuin vanhalla, ja tummanharmaat sekä mustat kuviot ovat epäselvemmät. Myöskään pään valkea väritys ei ole niin kellansävyinen kuin vanhalla linnulla. Naaman tummatäpläisyys vaihtelee, eikä ole siksi luotettava ikätuntomerkki.[6]
Äänet
muokkaaValkoposkihanhi on äänekäs lintu ja sen nenäsointinen, kimeä, yksitavuinen ”ka”-ääni kuuluu usein erikorkuisina ääntelevästä parvesta.[6] Ääni voi muistuttaa pienen koiran haukahduksia.[7] Valkoposkihanhen ääni on yleensä korkeampi kuin lumihanhen. Myös siivet muodostavat ääntä linnun lentäessä.[8]
Levinneisyys
muokkaaValkoposkihanhet pesivät Pohjoisen jäämeren ympäristössä, ja niiden tärkeimmät pesimäalueet sijaitsevat rannikkotundralla Vienanmereltä itään Venäjällä, kuten Novaja Zemljan saarella, mutta myös Huippuvuorilla Norjassa ja Grönlannissa. Ne talvehtivat Pohjanmeren rannikoilla Alankomaissa, Belgiassa, Saksassa ja Tanskassa, mutta myös Norjan eteläosassa, Irlannissa ja Skotlannissa.[1] Valkoposkihanhien määräksi maailmassa arvioitiin vuonna 2015 noin 880 000 aikuista lintua ja kannan on arveltu jatkavan kasvuaan.[4]
Venäjällä pesivät valkoposkihanhet muuttavat huhtikuun lopulla pohjoiseen Viron kautta, josta ne jatkavat Suomenlahtea[7] ja Itä-[6] ja Kaakkois-Suomea pitkin Jäämerelle runsaslukuisena muutaman päämuuttopäivän ajan toukokuun loppupuolella. Syysmuutto tapahtuu pidemmällä aikavälillä[7] syys-lokakuussa[6], eikä ole yhtä näyttävää kuin kevätmuutto.[7] Valkoposkihanhi esiintyy pesimäalueillaan touko-kesäkuusta elo-syyskuuhun.[1] Laji muuttaa syyskuussa jokavuotisten levähdysaluiden kautta etelään ja saapuu talvehtimisalueelle syyskuun lopussa. Takaisin pesimäalueille valkoposkihanhi muuttaa huhti-toukokuussa, mutta voi jäädä 20–30 päiväksi levähtämään matkan varrelle ennen jatkamista pohjoiseen.[1]
Valkoposkihanhi pesii edellä mainittujen tundra-alueiden lisäksi myös Islannissa, Ruotsissa, Suomessa, Virossa, Belgiassa, Saksassa, Alankomaissa sekä manner-Tanskassa ja -Norjassa.[1][4] Itämerellä ensimmäinen pesintä löydettiin 1970-luvun alussa Ruotsin Gotlannista, joka on lajin muuttoaikainen levähdysalue. Eri lähteiden mukaan kyse oli joko villeistä hanhista tai sitten nykytietämyksen mukaan kesyistä hanhista, jotka oli vapautettu paikallisesta hanhitarhasta.[3] Sen jälkeen laji alkoi runsastua Itämerellä aluksi hitaasti, mutta 1980-luvulta lähtien nopeammin.
Suomessa ensimmäinen pesintä löydettiin Inkoon saaristosta vuonna 1981, ja kantaa on sen jälkeen lisätty istutuksilla eläintarhoista, kuten Korkeasaaresta 1980- ja 1990-lukujen vaihteessa. Korkeasaaressa pidettyjen tarhattujen lintujen joukkoon asettui vuonna 1987 luonnonvarainen pari, jonka poikaset vapautettiin yhdessä Korkeasaarten omien poikasten kanssa syksyisin vuosina 1987–90. Niiden toivottiin asettuvan luonnonvaraisten, muuttomatkoillaan ohi kulkevien parvien joukkoon. Niin ei kuitenkaan tapahtunut. Vapautettuja lintuja oli 52 yksilöä, jotka oli rengastettu. Ne asettuivat seuraavina kesinä Kruunuvuorenselän luodoille, Suomenlinnaan ja Korkeasaareen. 1990-luvulla kanta oli voimakkaassa kasvussa. Näin oli syntynyt pääkaupunkiseudun valkoposkihanhikanta.[10] Suomen pesimäkanta kasvoi voimakkaasti 2000-luvulla,[11] ja vuonna 2010 pesimäkannan kooksi arvioitiin 3 800 paria.[12] 1990-luvun lopulta lähtien valkoposkihanhia on pesinyt Suomessa Itämeren rannikoiden lisäksi myös yksittäisillä sisämaan järvillä.[13][14] Vuosina 2013–2018 Suomen pesimäkannaksi arvioitiin 6 000 – 8 000 paria.[15] Vuonna 2024 Suomen pesimäkannan laskettiin koostuvan noin 27 000 yksilöstä.[16]
Pohjois-Amerikassa laji on harvinainen harhailija ja useat havainnot viittaavat tarhakarkulaisiin. Havainnot painottuvat itärannikolle.[8] Grönlannin linnut voivat ajoittain eksyä ja saavuttaa koilisen Pohjois-Amerikan.[17]
Elinympäristö
muokkaaValkoposkihanhi pesii arktisen alueen puoliaavikkoisilla tundra-alueilla Grönlannissa, kivikoissa, kallioilla, jyrkänteillä, kivikkoisilla mäillä ja Huippuvuorten saarilla lähellä kosteikkoja kuten järviä, jokia ja soita sekä vuonojen yläosissa, rannoilla, kosteilla niityillä ja liejumailla. Toisinaan pesimäalueilla voi olla vielä lunta valkoposkihanhen saapuessa sinne, jolloin se siirtyy ruokailemaan merilintujen ulosteiden ravitsemien reheväkasvuisten vuorenrinteiden eteläseinämille ennen siirtymistä alas pesimäpaikoille. Laji palaa myös sulkasadon jälkeen rinteille ruokailemaan ennen syysmuuttoa. Poikasten kuoriuduttua valkoposkihanhiperheet voivat lähteä kivikkoisilta alueilta kasvipeitteisimmille tundrajärvien ja jokien ympäröimille alueille.[1]
Pesimäkauden ulkopuolella laji viihtyy vuoroveden vaikuttamilla liejumailla, marskimailla ja rantaniityillä etenkin karuilla laitumilla ja viljelymailla. Viljelymaat ovat muodostuneet lajin talvehtimisaluiden tärkeimmiksi ruokailupaikoiksi.[1]
Laji on hyvin seurallinen pesimäkauden ulkopuolella ja ruokailee tiheinä parvina talvehtimisaluiden rantaniityillä. Talvehtimisalueilla laji lepäilee vedessä tai hiekkasärkillä lähellä laidun- ja marskimaita, joilla se käy ruokailemassa.[1]
Lisääntyminen
muokkaaValkoposkihanhi pesii pienissä, mutta usein tiivissä koloniassa jossa on 5–50 paria, mutta joskus yksinäänkin tai jopa 150 parin kolonioissa. Se käyttää samaa pesimäpaikkaa vuosi toisensa jälkeen ja saatta joskus pesiä myös merilintujen seassa. Pesä on matala painauma maassa, johon on laitettu kasvillisuutta kivisen maaston päälle. Pesä voi sijaita kallion jyrkänteillä ja kielekkeillä, matalan mäen huipulla tai matalilla kasvillisuuden peittämillä kummuilla ja lumelta vapailla alueilla jokiuomien saarissa.[1] Se voi tehdä pesänsä myös heinikkoon saarelle tai luodolle.[7] Pesimäpaikalle kertyy pesimämateriaalia, koska laji pesii samassa paikassa vuosi toisensa perään.[1]
Valkoposkihanhi pesii touko-heinäkuussa ja munii 4–6[7] valkoista munaa. Naaras hautoo munia noin 25 vuorokautta. Lentokyvyn poikaset saavuttavat seitsemän viikon ikäisinä.[18]
Valkoposkihanhi voi poikkeustapauksessa lisääntyä kanadanhanhen kanssa. Tuloksena syntyvä risteymä on ulkonäöltään suurin piirtein kantalajiensa välimuoto, mutta väritykseltään niitä ruskeasävyisempi.[19]
Käyttäytyminen
muokkaaValkoposkihanhi muuttaa korkealla säännöllisinä auroina tai suorina jonoina.[6] Joskus muutto voi tapahtua myös rykelminä, joiden takaosat venyvät auroiksi ja jonoiksi. Talvisin valkoposkihanhet kerääntyvät suurparviksi pelloille ja rantaniityille.[7]
Poikasten kuoriuduttua aikuiset linnut menettävät lentokykynsä 3–4 viikoksi heinä-elokuussa.[1] Poikasten ollessa pienikokoisia saattaa valkoposkihanhiemo käyttäytyä aggressiivisesti, jos ihminen tulee liian lähelle. Tavallisesti hanhet pitävät turvaväliä ihmiseen ja lähtevät karkuun, jos ihminen tulee liian lähelle.[3]
Valkoposkihanhet pesivät myös Grönlannin sisämaan korkeilla jyrkänteillä, jossa pesät ovat turvassa naaleilta. Poikasten kuoriuduttua vanhemmat lentävät alas jyrkänteen juurelle ja kutsuvat poikasiaan. Poikaset tulevat äänen perässä jyrkänteeltä alas holtittomasti liukuen ja pyörien, mutta kuin ihmeen kaupalla selviävät hengissä alas.[20]
Vanhin Euroopasta löydetty valkoposkihanhi oli 28 vuoden ja 2 kuukauden ikäinen, kun se löydettiin kuolleena Britanniasta.[21]
Ravinto
muokkaa
Valkoposkihanhi on kasvinsyöjä. Sen ruokavalio koostuu lehdistä, ruohoista, saroista, vesikasveista, sammalista ja etenkin talvella erilaisista ruohokasveista kuten valkoapilasta, ja pensaista, varsinkin tundrapajusta. Se voi myös syödä viljaa ja vihanneksia talvella.[1]
Ravintonaan valkoposkihanhi käyttää myös ruohojen versoja, levää ja viljanoraita.[7] Muuttoaikoina se käyttää ravintonaan pelloilla erityisesti apilaa.[18] Valkoposkihanhet ulostavat runsaasti ja sen suosimilla nurmilla on siten paljon ulostepötkylöitä. Uloste hajoaa kuitenkin nopeasti ja koostuu pääosin hajonneesta ruohosta. Valkoposkihanhen uloste ei aiheuta terveyshaittaa ihmiselle nurmikoiden normaalissa virkistyskäytössä.[3]
Eräällä valkoposkihanhien talvehtimisalueella Isossa-Britanniassa tehtiin tutkimus, jossa selvitettiin, että valkoposkihanhi ruokailee mieluusti niityillä, joissa kasvaa reilusti englanninraiheinää ja valkoapilaa. Laji suosi 4–10 hehtaarin ja vältti alle 2–3 hehtaarin laajuisia ruokailualueita. Optimaaliset ruokailualueet sijaitsivat alle viiden kilometrin päässä yöpymispaikasta, ja pisimmillään lintu lensi ruoan perässä seitsemän kilometrin päähän. Hanhet ruokailivat mieluiten sellaisilla alueilla, jossa kasvillisuus oli alle 10 senttimetriä korkeaa, optimaalisen korkeuden ollessa kaksi senttimetriä. Alueet oli leikattu säiliörehun käyttöön ja sitten laidunnettu. Laji myös suosi huomattavasti enemmän typellä lannoitettuja alueita kuin lannoittamattomia.[1]
Suojelu ja lainsäädäntö
muokkaaValkoposkihanhi on suojeltu koko sen esiintymisalueella, mutta ennen ihminen metsästi lajia ja keräsi sen munia ja untuvia. Valkoposkihanhi voi myös häiriintyä muiden lintulajien metsästyksestä, vaikka sitä itseä ei metsästettäisikään. Laji kärsii mahdollisesti myös maanviljelijöiden vainosta, koska laji käyttää talvehtimisalueillaan samoja laitumia kuin karja. Huippuvuorilla pesivää kantaa verottavat naalit, jotka käyvät rosvoamassa pesiä.[1] Valkoposkihanhi kärsi 1900-luvun alkupuoliskolla metsästyksen lisäksi talvehtimisympäristöjen heikkenemisestä, mutta 1900-luvun jälkipuoliskolla kanta alkoi suojelutoimien johdosta kasvaa.[3] Kansainvälisen luonnonsuojeluliiton mukaan lajia potentiaalisesti uhkaavia tekijöitä ovat myös ilmastonmuutos, ankarat sääolot ja muuttuvat pesimäympäristöt.[1] IUCN on luokitellut valkoposkihanhen elinvoimaiseksi lajiksi vuodesta 1988 lähtien.[4]
Valkoposkihanhi kuuluu Euroopan unionin lintudirektiivin I liitteeseen eikä lajia ole mainittu lintudirektiivin II liitteessä.[22] Tämän vuoksi valkoposkihanhi suojeluun on kiinnitettävä erityistä huomiota kaikissa EU:n jäsenmaissa ja sen metsästykseen vaaditaan maakohtainen poikkeama.[22][23] Valkoposkihanhi on rauhoitettu Suomessa luonnonsuojelulailla, ja sen ohjeellinen korvausarvo on 336 euroa.[3] Valkoposkihanhea on ajettu vapaasti metsästettäväksi riistalinnuksi muun muassa Suomen Metsästäjäliiton aloitteesta jo vuosikausia.[24] Virossa valkoposkihanhia on metsästetty vuodesta 2004 pelloilta syksyisin ja Ruotsissa valkoposkihanhia metsästetään viljelmien suojelemiseksi.[25][26] Suomessa ELY-keskus voi myöntää poikkeusluvan.[27]
BirdLife Suomen mukaan valkoposkihanhien määrän vähentämiseen Suomessa ei ole tarvetta, koska niiden aiheuttamia haittoja pystytään vähentämään ohjaamalla parvet pois ongelmakohteilta. Myöskään hanhien hätyyttäminen nurmikenttäalueilta ei ole järkevää, koska alueen tarjoama ruoka on hanhille elintärkeää ravintoa ja hätistetyt hanhet vain siirtyvät nurmialueelta toiselle.[3] Erityisesti Itä-Suomessa ne kuitenkin aiheuttavat tuhoa pelloilla, ja hanhipeltohankkeessa on tutkittu niiden karkottamista viljelyksiltä.[28]
The Barnacle Goose Management Scheme -järjestö (BGMS) Skotlannissa suosittelee lannoitteita käyttävien viljelysmaiden rajanaapureita perustamaan suojelualueita valkoposkihanhen talvehtimisparville silloin kun hanhet ovat paikalla, esimerkiksi syksyllä ja talvella, ja silloin kun laitumilta on karja poissa. Järjestö myös maksaa korvauksia viljelijöille, jotka hallinnoivat laidunmaita suojelualueiden ulkopuolella vähentääkseen valkoposkihanhien aiheuttamaa häiriötä ja ajavat parvia pois.[1]
Historiassa
muokkaaValkoposkihanhet pesivät aiemmin Jäämerellä, eikä poikasia nähty Euroopassa. Keskiajalla ja vielä renessanssin aikana valkoposkihanhien ajateltiin kuoriutuvan puunrunkoihin kertyvistä siimajalkaisista hanhenkauloista, jotka muistuttavat jossain määrin pientä hanhea. Niinpä hanhea saatettiin pitää kalana ja jopa kasvina, jota voitiin syödä paaston aikana. Kasviksi se on mainittu muun muassa Giraldus Cambrensiksen kirjoittamassa Irlannin kuvauksessa Topographia Hibernica vuodelta 1185. Hanhi mainitaan myös Kasvien historiassa vuodelta 1597[29][30]
Lähteet
muokkaa- ↑ a b c d e f g h i j k l m n o p q BirdLife International: Branta leucopsis IUCN Red List of Threatened Species. Version 3.1. 2018. International Union for Conservation of Nature, IUCN, Iucnredlist.org. Viitattu 13.11.2020. (englanniksi)
- ↑ Jari Valkama: Valkoposkihanhi – Branta leucopsis Suomen Lajitietokeskus. 2019. Viitattu 23.3.2022.
- ↑ a b c d e f g Valkoposkihanhi Branta leucopsis. birdlife.fi. BirdLife Suomi. Arkistoitu 13.11.2011. Viitattu 11.12.2011.
- ↑ a b c d e Species factsheet: Branta leucopsis birdlife.org. 2011. BirdLife International. Viitattu 11.12.2011. (englanniksi)
- ↑ Eija Vallinheimo, Valkoposkihanhien pelloilta karkottamiseen on myönnetty uusia poikkeuslupia, Maaseudun Tulevaisuus 18.4.2024, viitattu 2.6.2024
- ↑ a b c d e f g h i Svensson, Lars; Mullarney, Killian & Zettersröm, Dan: Lintuopas – Euroopan ja Välimeren alueen linnut, s. 20 ja 21. Suomentanut Jännes, Hannu & Nikander, Pekka J. Helsinki: Otava, 2010. ISBN 978-951-1-21351-2
- ↑ a b c d e f g h i Koskimies, Pertti; Petäinen, Anne & Valste, Juha: Suomen ja Euroopan lintuopas, s. 93. (2. p. Rakenne ja ulkoasu perustuvat Rob Humen teokseen RSPB Complete Birds of Britain and Europe (2002)) Helsinki: Valitut Palat, 2004. ISBN 951-584-605-6
- ↑ a b c Sibley, David: The North American Bird Guide, s. 74. Sussex: Pica Press, 2000. ISBN 1-873403-98-4 (englanniksi)
- ↑ Duivendijk, Nils Van: Advanced Bird ID Guide: The Western Palearctic, s. 15. London: New Holland Publishers, 2010. Virhe: Virheellinen ISBN-tunniste (englanniksi)
- ↑ Varmavuori, Marjaana: Valkoposkihanhien fanit haluavat saada lintujen ja ihmisten yhteiselon sujumaan paremmin. HS Helsinki, 5.8.2020, s. 6–7. Helsinki: Sanoma Oyj. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 6.8.2020.
- ↑ Vepsäläinen, Ville: Valkoposkihanhi (Branta leucopsis) Suomen III Lintuatlas. 2011. Luonnontieteellinen keskusmuseo ja ympäristöministeriö. ISBN 978-952-10-6918-5 Viitattu 11.12.2011.
- ↑ Valkoposkihanhien määrän kasvu pysähtyi Syke.fi. 2.8.2011. Suomen ympäristökeskus. Viitattu 2.6.2014.
- ↑ Keto, J; Kolunen, H.; Pekkarinen, A. & Tuominen, L. (toim.): Vesijärvi – Salpausselkien tytär, s. 82–83. Helsinki: Otava, 2010. ISBN 978-952-5749-17-5
- ↑ Kujala, Lassi: Merilokki lensi Pyhäjärvelle. Kouvolan Sanomat, 11.7.2011.
- ↑ Branta leucopsis (Barnacle Goose) (pdf) The IUCN Red List of Threatened Species. Supplementary information. International Union for Conservation of Nature and Natural Resources & BirdLife International. Viitattu 22.8.2024. (englanniksi)
- ↑ Korjattu tiedote: Valkoposkihanhien poikasten määrä laski merkittävästi pääkaupunkiseudulla Suomen ympäristökeskus. Viitattu 22.8.2024.
- ↑ Barnacle Goose Audubon. 13.11.2014. Viitattu 19.3.2021. (englanniksi)
- ↑ a b Nuuja, Ismo & Palokangas, Risto: Koko perheen suuri lintukirja, s. 88. (9. painos. Englanninkielinen alkuteksti The Illustrated Book of Birds teksti Jirí Felix, kuvitus Kvetoslav Hísek) Helsinki: Kirjalito, 1987. ISBN 951-28-1683-0
- ↑ Tikkanen, Jouni: Antti Koli kuvasi hanhien risteymän. Suomen Luonto, 2010, nro 8, s. 75. Suomen luonnonsuojeluliitto.
- ↑ Attenborough, David: ”Luku 9. Vanhemmuuden vaivat”, Lintujen elämää, s. 257. Suomentanut Suominen, Teuvo. Helsinki: Otava, 1998. ISBN 951-1-16140-7
- ↑ Fransson, T., Kolehmainen, T., Kroon, C., Jansson, L. & Wenninger, T: Euring list of longevity records for European birds euring.org. 26.11.2010. European Union for Bird Ringing. Viitattu 11.12.2011. (englanniksi)
- ↑ a b Euroopan komissio: Luonnonvaraisten lintujen suojelusta annetun neuvoston direktiivin 79/409/ETY (”lintudirektiivin”) mukaisesti harjoitettavaa metsästystä koskeva ohjeasiakirja. Euroopan komission asiakirjarekisteri, helmikuu, 2008.
- ↑ Liukko, Ulla-Maija: Riistalajien arviointi EU:n luonto-ja lintudirektiivien raportoinneissa. 22.–23.1.2013. Suomen ympäristökeskus. Arkistoitu 30.6.2016.
- ↑ Laine, Anne: Valkoposkihanhien metsästyshaaveet ovat turhia – "Suomi ei ole yksin tämän hanhiongelman kanssa" Yle Uutiset. 6.9.2017. Viitattu 15.6.2016.
- ↑ Hietikko, Jussi: Kaakattavien kakkaajien paluu Raumalainen. 3.5.2017. Viitattu 13.11.2020.
- ↑ Jahieeskiri Riigi Teataja. 7.3.2003. Justiitsministeerium. Viitattu 15.6.2016. (viroksi)
- ↑ Nieminen, Martta: Kokoomuksen Mäkelä: Valkoposkihanhet EU-tason ongelma hs.fi. 2.7.2014. Sanoma Media Finland Oy. Arkistoitu 11.9.2014. Viitattu 25.11.2014.
- ↑ Hanhipelto Luonnonvarakeskus. Viitattu 2.6.2024
- ↑ Niko Kettunen: Viikon eläin: Vegaaniriistaa. Helsingin Sanomat, 9.9.2019, s. B 9.
- ↑ Wackett, Jayne: Animal or vegetable? The strange case of the Barnacle Goose Cantrebury Cathedral. Arkistoitu 15.8.2020. Viitattu 9.9.2019.
Aiheesta muualla
muokkaa- Branta leucopsis - Barnacle Goose (01670) – Numbers of Euring ringing recoveries euring.org. European Union for Bird Ringing. Viitattu 11.12.2011. (englanniksi)