Vapaamielisten Liitto
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Vapaamielisten liitto oli suomalainen liberalistinen puolue, jota kutsuttiin myös aitoliberaaleiksi.
| Vapaamielisten liitto | |
|---|---|
| Perustettu | 1951 |
| Lopetti | 1965 |
| Ideologia | liberalismi |
| Äänenkannattaja |
Tiedoituskirje (1952–1953) Vapaamielinen (1954–1965) |
| Kansainväliset jäsenyydet | Liberal International |
| Nuorisojärjestö | Nuorliberaalit |
Historia
muokkaaVapaamielisten Liitto perustettiin toukokuussa 1951, kun Kansallisen Edistyspuolueen vähemmistö järjestäytyi Helsingin Edistysseuran aktiivien johdolla. Edistyspuolue oli lopettanut toimintansa 17. maaliskuuta 1951 pidetyn puoluekokouksen päätöksellä. Suurin osa Edistyspuolueen aktiiveista, etenkin lähes kaikki pääkaupunkiseudun ulkopuoliset, liittyi helmikuussa 1951 perustettuun kilpailevaan Suomen Kansanpuolueeseen. Vapaamielisten Liittoon ryhmittyivät muun muassa kansanedustaja Rolf B. Berner, ministeri Teuvo Aura ja Suomen Pankin pääjohtaja Sakari Tuomioja.
Vuonna 1960 puolue käynnisti aatteellisen ohjelmatyön, ja vuonna 1963 julkaistiin Vapaamielisten Liiton johtavat periaatteet ja ohjelma.
1960-luvulla puolueella oli toimistotila Helsingissä osoitteessa Korkeavuorenkatu 24 ja ainakin yksi päätoiminen palkattu toimihenkilö, pääsihteeri Jaakko Tuominen. Tärkeiden projektien yhteydessä oli muutakin palkattua henkilöstöä. Vuoden 1964 kunnallisvaalien kampanjatyöntekijänä Helsingissä työskenteli Veikko E. Korkala.
Loppuvuodesta 1965 Vapaamielisten Liitto yhdistyi Suomen Kansanpuolueen kanssa Liberaaliseksi Kansanpuolueeksi, ja niiden eduskuntaryhmät yhdistyivät.
Pieni joukko Vapaamielisten Liiton jäseniä ei hyväksynyt LKP:hen liittymistä ja perusti Aare Leikolan johdolla Itsenäisyyspuolue-nimisen kilpailevan puolueen, joka jäi kuitenkin mitättömäksi.[1][2]
Organisaatio
muokkaaLiiton puheenjohtaja oli koko sen olemassaolon ajan ministeri, pääjohtaja Teuvo Aura, sittemmin Helsingin kaupunginjohtaja ja kaksinkertainen pääministeri.
Vapaamielisten Liiton paikallisyhdistyksiä olivat Helsingin Edistysseura, Helsingin Vapaamieliset, Espoon Edistysseura, Kemin Seudun Vapaamieliset, Kokkolan Edistysseura, Lahden Seudun Edistysseura, Tampereen Edistysseura, Akateemiset Liberaalit, Edistyspiiri, Etelä-Helsingin Edistysseura, Munkkiniemen Edistysseura, Töölön Edistysseura ja Lauttasaaren Edistysseura.
Vapaamielisten liitto julkaisi Vapaamielinen-lehteä. Sen päätoimittajana toimi E. J. Paavola. Liiton keskuudessa toimitettiin myös vuosikirjaa Rakentava Talouspolitiikka. LKP:n perustamisen yhteydessä Vapaamielisen resurssit siirtyivät LKP:n puoluelehdelle Polttopisteelle.
Vapaamielisten Liitto peri Edistyspuolueen paikan Liberal International -järjestön jäsenenä. Liitto piti tästä kiinni, eikä Suomen Kansanpuolue ikinä päässyt jäseneksi.
Vaalit
muokkaa| Tulokset | |||
| Eduskuntavaalit | |||
| Vuosi | Edustajat | Äänet | |
| 1951 | 0 | 4 936 | 0,27% |
| 1954 | 0 | 6 810 | 0,34% |
| 1958 | 0 | 6 242 | 0,32% |
| 1962 | 1 | 12 000 | 0,52% |
| Presidentinvaalit | |||
| Vuosi | Ehdokas / Valitsijamiehet |
Äänet | |
| 1956 | Sakari Tuomioja / 3 | 32 662 | 1,7% |
| 1962 | 1 | 7 898 | 0,4% |
Vapaamielisten Liitto asetti vuoden 1956 presidentinvaaleihin ehdokkaakseen jäsenensä suurlähettiläs Sakari Tuomiojan, aiemman Suomen Pankin pääjohtajan. Myös Kansallinen Kokoomus tuli Tuomiojan ehdokkuuden taakse. Vuoden 1962 presidentinvaaleihin puolue kävi sammutetuin lyhdyin, liitossa Kokoomuksen ja muiden kanssa. Vapaamielisten yksi valitsijamies äänesti Kekkosta.
Vuoden 1962 eduskuntavaaleissa puolue asetti ehdokkaita kuudessa vaalipiirissä, joista Helsingissä Erkki Johannes Paavola ja Kymessä Arne Berner keräsivät merkittävät äänimäärät. Radiotoimittaja ja pakinoitsija Paavola pääsi eduskuntaan kokoomuksen kanssa solmitun vaaliliiton ansiosta, ja hän oli liiton ainut kansanedustaja.
Helsingin kaupunginvaltuustossa liitolla oli aika ajoin monijäseninen valtuustoryhmä.
Jälkimaine
muokkaaVuonna 1965 Suomen Kansanpuolueen kanssa solmitun puoluefuusion jälkeen monet Vapaamielisten Liiton jäsenet nousivat Liberaalisen Kansanpuolueen näkyville paikoille: kansanedustajiksi nousivat 1966 Pirkko Aro, Pekka Pesola ja Arne Berner, 1970 Pekka Tarjanne ja Seppo Westerlund. Vuodesta 1968 aina vuoteen 1984 kaikki Liberaalisen Kansanpuolueen puoluejohtajat olivat Vapaamielisten Liitosta tulleita: Pekka Tarjanne, Jaakko Itälä, Arne Berner.
Jälkeenpäin vuonna 1982, kun Liberaalinen Kansanpuolue oli liittynyt Keskustapuolueeseen, parikymmentä liitoksen vastustajaa ryhmittyi Edistysliitto-nimiseksi poliittiseksi ryhmittymäksi, jonka esikuvaksi he mainitsivat Vapaamielisten Liiton, "puoluemuotoa vapaampi poliittinen ryhmittymä, joka pitää kiinni edistyksellisestä liberalismista eikä alistu osaksi taantumuksellisuutta".
Vapaamielisten Liiton arkiston nykyinen sijainti ei ole tiedossa. Esimerkiksi Erkki Tuomioja on Sakari Tuomioja -teostaan kirjoittaessaan julkisesti kaivannut kyseistä, mahdollisesti kadonnutta, arkistoa. Arkisto on todennäköisesti luovutettu Liberaaliselle Kansanpuolueelle, mutta ei välttämättä. 1990-luvun lopulla Liberaalisen Kansanpuolueen arkistoihinsa käyttämissä kellaritiloissa tapahtui mittava vesivahinko, jonka jäljiltäkään ei kuitenkaan ole löytynyt merkkejä VL:n arkistosta, ja ainakin suurin osa LKP:n omasta aineistosta saatiin kuivatettua. On mahdollista että arkisto on ollut varhain menehtyneen pääsihteeri Jaakko Tuomisen tai jonkun muun VL:n johtohenkilön hallussa.
Vapaamielisten Liiton yhdistyksistä toimii edelleen aktiivisesti Akateemiset Liberaalit ry, jolla on hallussaan myös joukko Vapaamielisten Liiton aikaista aineistoa.
Lähteet
muokkaa- ↑ Liberaalinen kansanpuolue syntyi kp:n vapaa-… (tilaajille) Helsingin Sanomat 30.12.1965, s. 11, HS Aikakone. Viitattu 23.3.2024.
- ↑ Simo Grönroos: Kauko Kare – suomettumisen kriitikko: Nootti-lehden ja Alea-kirja-kustantamon perustajan toiminta Kekkosen ajan toisinajattelijana., s. 346–347. Historian väitöskirja, Helsingin yliopisto, Helsinki 2023. Teoksen verkkoversio
Aiheesta muualla
muokkaa- Puolueen ohjelma (Pohtiva – poliittisten ohjelmien tietovaranto)