Vokaali

Vokaali eli ääntiö on foneettisen määritelmän mukaan äänne, jota muodostettaessa ääntöväylä on avoin, niin että keuhkoista tuleva ilmavirta pääsee kulkemaan jatkuvasti ja esteettä suun kautta ulos, eikä ilmanpainetta keräänny ääniraon yläpuolelle. Sitä vastoin konsonanttia muodostettaessa jokin tai jotkin ääntöväylän osat supistetaan tai suljetaan. Vokaalin laatu eli kvaliteetti riippuu ensisijaisesti kielen ja huulten asennosta.

Röntgenkuvia foneetikko Daniel Jonesista ääntämässä suppeita kardinaali­vokaaleja [i] ja [u] sekä väljiä kardinaali­vokaaleja [a] – jota lähinnä vastaa suomen Ä/ä-kirjain – ja [ɑ] – jota vastaa suomen A/a-kirjain.

Äänneopillisesti tarkasteltuna vokaali on tavua muodostava syllabinen eli sonanttinen äänne, joka toimii tavun ytimenä. Se voi yksinäänkin muodostaa kokonaisen tavun, kun taas konsonantti eli kerake voi ääntyä ytimen edellä ja joissakin kielissä, kuten suomessa, myös sen perässä. Epäsyllabista äännettä, jota muodostettaessa ääntöväylä on kuitenkin avoin, kutsutaan puolivokaaliksi. Suomen kielessä tavun ytimenä on aina vokaali, mutta joissakin muissa kielissä konsonanttikin voi toisinaan olla tavun ytimenä, kuten [n] englannin sanassa button [ˈbʌtn̩] sekä [r] serbian sanassa vrba [vr̩ba] tai tšekin sanassa krk (’kurkku’, ruumiinosa). Se, millaiset äänteet voivat toimia vokaaleina äänneopillisessa mielessä, vaihtelee siis kielestä riippuen.

Vokaalilla voidaan tarkoittaa myös kirjainta, joka kirjoituksessa edustaa jotain tiettyä vokaaliäännettä. Se, millaista äännettä milläkin kirjaimella tarkkaan ottaen merkitään, on kuitenkin kielikohtaista, ja yksittäistä äännettä voidaan merkitä kirjainyhdistelmälläkin.

Suomen vokaalit ja kansainvälinen tarkekirjoitus

Sana vokaali tulee latinan sanasta vōcālis ’puhuva’, sillä useimmissa kielissä sanat ja täten puhe eivät olisi mahdollisia ilman vokaaleja. Suomen kielen äänneopissa erotetaan kahdeksan vokaalia. Niitä voidaan tilanteesta riippuen merkitä suomen oikeinkirjoituksen mukaisilla suur- ja pienaakkosilla tai foneettisella tarkekirjoituksella. Tässä artikkelissa äänteitä merkitään kansainvälisen foneettisen kirjaimiston mukaisesti.

Oikeinkirjoitus:	A/a	E/e	I/i	O/o	U/u	Y/y	Ä/ä	Ö/ö
Tarkekirjoitus:	[ɑ	e	i	o	u	y	æ	ø]

Kansainvälisen foneettisen kirjaimiston käytäntönä on, että kielestä riippumattomalla kuvailutasolla foneettiset merkinnät kirjoitetaan hakasulkeisiin. Kielikohtaisella eli foneemisella kuvailutasolla hakasulkeiden sijasta suositaan vinoviivoja.

Tarkekirjoituksella voidaan merkitä myös sellaisia vokaaleja, jotka eivät kuulu suomen foneemijärjestelmään. Monissa kielissä vokaaleja on viisi, ja niiden voi sanoa karkeasti vastaavan etuvokaaleja [i] ja [e] sekä takavokaaleja [u], [o] ja [ɑ]. Melko yleisiä ovat myös etuvokaalit [y] ja [ø]. Sen sijaan etuvokaali [æ] on melko harvinainen. Esimerkiksi ruotsissa esiintyy myös [y]:n ja [u]:n välimuoto [ʉ] – ruotsin oikeinkirjoituksessa U/u – ja virossa puolestaan [o]:n laveana ääntyvä vastine [ɤ] – viron oikeinkirjoituksessa Õ/õ.

On syytä huomata, että kansainvälisessä foneettisessa kirjaimistossa suomen A/a-kirjaimen äännearvoa edustaa niin sanottu latinalainen alfa [ɑ], kun taas foneettinen merkintä [a] varsinaisesti tarkoittaa äännettä, joka on hyvin lähellä [æ]:tä eli käytännössä vastaa lähinnä suomen Ä/ä-kirjainta. Kansainvälisessä tarkekirjoituksessa voi toisinaan esiintyä myös yläpuolisella pisteparilla eli treemalla varustettu [ä], jonka tarkoittama lavea väljä keskivokaali on [a]:n ja [ɑ]:n välimuoto. Tilannetta sekoittaa entisestään se, että usein treema jää pois, jolloin [a] voikin merkitä keskivokaalia.

Laatu ja kardinaalivokaalit

	etinen		keskinen		takainen
suppea	i • y ɨ • ʉ ɯ • u ɪ • ʏ • ʊ e • ø ɘ • ɵ ɤ • o e̞ • ø̞ ə ɤ̞ • o̞ ɛ • œ ɜ • ɞ ʌ • ɔ æ • ɐ a • ɶ ɑ • ɒ
lähes suppea
puolisuppea
välinen
puoliväljä
lähes väljä
väljä

IPA:n vokaalikaavio kuvaa 16 kardinaali­vokaalin (etiset ja takaiset viivojen risteämis­pisteissä) sekä niiden rajaamalla alueella ääntyvien muiden vokaalien suhteellista ääntöpaikkaa suuontelossa, kun suuaukon ajatellaan olevan vasemmalla ja nielun oikealla. Jos kaksi vokaali­merkkiä esiintyy rinnakkain, vasemman­puoleinen ääntyy laveana ja oikean­puoleinen pyöreänä.

Vokaalit lajitellaan niiden artikulaatio-ominaisuuksien, erityisesti kielen ja huulten asennon perusteella. Vokaalien välissä ei ole selviä rajoja, sillä kielen asentoa muuttamalla äänteen laatua voi säätää liukuen, mutta fonetiikassa kiintopisteiksi on määritelty 16 kardinaalivokaalia, joita äännettäessä kieli suuontelossa on ääriasennossa edessä tai takana. Täydentäviksi kiintopisteiksi on määritelty myös muita vokaaleja. Lajitteluperusteina ovat vokaalien kolme perusominaisuutta:

• suppeus tai väljyys (kielen korkeus)
• etisyys tai takaisuus (kielen vaakasuuntainen asento)
• laveus tai pyöreys (huulten asento).

Nämä perusominaisuudet ilmenevät kansainvälisen foneettisen kirjaimiston (IPA:n) vokaalikaaviosta. Vokaaleilla voi kuitenkin olla myös muita ominaisuuksia, kuten kitapurjeen asento (nasaalius), äänihuulten värähtelyn laji (fonaatio) ja kielen tyven asento.

Kardinaalivokaalit, kuten [i], [ø] ja [ɑ], eivät suoraan vastaa minkään yksittäisen kielen vokaaliäänteitä. Kaikki puhutun kielen kuvaukset ovat enemmän tai vähemmän summittaisia, ja kardinaalivokaalien ensisijaisena tarkoituksena on tarjota kiintopisteet, joihin eri kielten todelliset vokaaliäänteet voidaan suhteuttaa. Esimerkiksi suomen vokaalit ääntyvät tyypillisesti hieman välisempinä ja keskisempinä kuin kardinaalivokaalit, mikä voidaan tarvittaessa osoittaa liittämällä kantamerkkeihin erityisiä tarkkeita. Etenkin foneemisella kuvailutasolla kuitenkin usein riittää, että viitataan lähimpään kardinaalivokaaliin tai täydentävään kiintopisteeseen (esim. /æ/).

Painollisen tavun selvästi artikuloitua vokaalia kutsutaan täysvokaaliksi. Pääpainottomissa tavuissa vokaalit voivat olla vajaaääntöisiä eli redusoituneita, jolloin ne ääntyvät laadultaan epämääräistyneinä. Hyvin epämääräinen švaa-vokaali [ə] ääntyy keskellä suuonteloa ja on tavallaan kaikkien kardinaalivokaalien välimuoto.

Suppeus tai väljyys

Kielen korkeuteen perustuva väljyysvaihtelu

Ensisijaiset etiset kardinaali­­vokaalit

Ensisijaiset takaiset kardinaali­­vokaalit

Vokaalin suppeus tai väljyys riippuu kielen korkeudesta eli siitä, kuinka väljä ääntöväylä kielen ja kitalaen väliin muodostuu. Suppeat eli korkeat vokaalit, kuten [i] ja [u], ääntyvät kieli lähellä kitalakea, kun taas väljät eli matalat vokaalit, kuten [a] ja [ɑ], ääntyvät kieli etäällä kitalaesta. Suppeus tai väljyys näyttäisi olevan vokaalin perustavanlaatuisin ominaisuus, sillä kaikissa kielissä vokaaleja erotellaan niiden väljyysasteen perusteella ja joissakin kielissä väljyys on ainoa vokaaleja erottava ominaisuus.

Kansainvälinen foneettinen kirjaimisto määrittelee seitsemän väljyyden astetta, mutta tiettävästi yksikään kieli ei tee eroa niiden kaikkien välillä. Englannin kielessä voidaan havaita viisi tai jopa kuusi väljyyden astetta, mutta ei sellaista kolmenkaan vokaalin sarjaa, jossa väljyyden aste olisi ainoa foneemeja erottava ominaisuus.

Väljyysasteista neljä on määritelty kardinaali­vokaalien mukaisesti: asteikon ääripäät röntgenkuvien nojalla ja muut väljyysasteet tasaisin välimatkoin kuulohavainnon perusteella:

• suppea vokaali (suljettu, ahdas, korkea vokaali)
• puolisuppea vokaali
• puoliväljä vokaali
• väljä vokaali (avoin, matala vokaali).

Kansainvälinen foneettinen kirjaimisto määrittelee erityiset kirjaimet myös yhdelle välivokaalille sekä kolmelle lähes suppealle ja kahdelle lähes väljälle vokaalille.

Suomen äänneopissa erotetaan kolme väljyysastetta:

• suppeat vokaalit /i y u/
• välivokaalit /e ø o/ tai tarkemmin /e̞ ø̞ o̞/
• väljät vokaalit /æ ɑ̝/ – jotka tarkkaan ottaen ovat vain lähes väljiä.

Näistä /i/, /e/ ja /æ/ ovat sekä etisiä että laveita, joten suppeus tai väljyys on ainoa niitä erottava ominaisuus. Vastaavasti etiset ja pyöreät /y/ ja /ø/ samoin kuin takaiset ja pyöreät /u/ ja /o/ eroavat toisistaan vain siten, että toinen on suppea ja toinen välivokaali.

Etisyys tai takaisuus

Etisyys tai takaisuus viittaa siihen, sijaitseeko kielen massa äännettäessä lähempänä suun etu- vai takaosaa. Etuvokaalit, kuten [i] ja [y], ääntyvät kieli suun etuosassa, kun taas takavokaalit, kuten [u], ääntyvät kieli taempana.

Kansainvälinen foneettinen kirjaimisto määrittelee viisi takaisuuden astetta. Kaikki viisi astetta esiintyvät englannin kielessä, mutta tiettävästi missään kielessä ei ole sellaista viiden vokaalin sarjaa, jossa takaisuuden aste olisi ainoa foneemeja erottava ominaisuus. Yleiskaaviossa erotellaan tavallisesti kolme takaisuuden astetta:

• etuvokaali (palataalivokaali, etinen vokaali)
• keskivokaali (keskinen vokaali)
• takavokaali (velaarivokaali, takainen vokaali).

Kansainvälinen foneettinen kirjaimisto määrittelee erityiset kirjaimet myös kahdelle lähes etiselle ja yhdelle lähes takaiselle vokaalille.

Suomen foneemijärjestelmässä on vain etu- ja takavokaaleja:

• etuvokaalit /i y e ø æ/
• takavokaalit /u o ɑ/.

Näistä /y/ ja /u/ ovat sekä suppeita että pyöreitä, joten etisyys tai takaisuus on ainoa niitä erottava ominaisuus. Vastaavasti väliset ja pyöreät /ø/ ja /o/ samoin kuin väljät ja laveat /æ/ ja /ɑ/ eroavat toisistaan vain siten, että toinen on etu- ja toinen takavokaali.

Vokaalisointu

Pääartikkeli: Vokaalisointu

Etu- ja takavokaaleihin liittyy suomessa vokaalisointu: omaperäisissä sanoissa etuvokaalit /y/, /ø/ ja /æ/ eivät voi esiintyä yhdessä takavokaalien /u/, /o/ ja /ɑ/ kanssa; etuvokaalit /i/ ja /e/ ovat neutraaleja eli voivat esiintyä yhdessä takavokaalienkin kanssa. Vokaalisoinnun takia taivutuspäätteistä ja johtimista on oltava sekä taka- että etuvokaaliset muunnelmat: kala-ssa, kylä-ssä; levo-ttom-uus, tyytymä-ttöm-yys.

Laveus tai pyöreys

Laveus (illabiaalisuus) tai pyöreys (labiaalisuus) viittaa siihen, missä asennossa huulet ovat vokaalia äännettäessä. Takavokaalien pyöreys on yleensä sitä voimakkaampaa, mitä suppeampi vokaali on.

Suomen foneemijärjestelmässä puolet vokaaleista on laveita ja puolet pyöreitä:

• laveat /i e æ ɑ/
• pyöreät /y ø u o/.

Näistä /i/ ja /y/ ovat sekä suppeita että etisiä, joten laveus tai pyöreys on ainoa niitä erottava ominaisuus. Vastaavasti väliset ja etiset /e/ ja /ø/ eroavat toisistaan vain siten, että toinen on lavea ja toinen pyöreä.

Etenkin takavokaalien pyöreys on useimmissa kielissä vain täydentävä ominaisuus, mutta esimerkiksi virossa erotetaan toisistaan pyöreä /o/ ja lavea /ɤ/ ja turkissa puolestaan pyöreä /u/ ja lavea /ɯ/.

Ensisijaiset kardinaali­vokaalit ääntö­paikan mukaisesti.

Ensisijaiset ja toissijaiset kardinaalivokaalit

Kardinaalivokaalien lavea ja pyöreä muunnelma voidaan luokitella ensisijaiseksi (primaariseksi) tai toissijaiseksi (sekundaariseksi) sillä perusteella, kumpi niistä esiintyy yleisemmin maailman kielissä. Etuvokaaleista yleisempiä ja siis ensisijaisia ovat laveat [i], [e], [ɛ] ja [a], kun taas takavokaaleista yleisempiä ovat pyöreät [u], [o] ja [ɔ] sekä lavea [ɑ].

Pituus eli kvantiteetti

Pääartikkeli: Kvantiteetti (kielitiede)

Pituus eli kvantiteetti voidaan sanapainon ja sävelkulun ohella hahmottaa prosodiseksi ominaisuudeksi, joka ei niinkään liity yksittäiseen äänteeseen vaan laajempaan yksikköön, kuten tavuun tai kokonaiseen sanaan. Vokaalin äänneopillinen pituus on suhteellinen mitta, joka havaitaan korvamääräisesti. Äänteen fysikaalisesti mitattava kesto voi vaihdella esimerkiksi äänneympäristön ja sanan pituuden mukaan, ja suomen suppeiden vokaalien ominaiskesto on lyhyempi kuin väljempien, mutta puhetilanteessa vokaalit tavallisesti mielletään vakiopituisiksi.

Vokaalin kesto voi periaatteessa olla mielivaltaisen lyhyt tai pitkä, mutta foneettisessa transkriptiossa kesto tyypillisesti jaetaan diskreetiksi avaruudeksi; esim. suomalais-ugrilaisia kieliä varten kehitetyssä SUT-transkriptiossa vokaalin voi kuvata ylilyhyeksi, vajaalyhyeksi, lyhyeksi, puolipitkäksi, pitkäksi tai ylipitkäksi. Suomen fonologiassa erotetaan kaksi äänneopillista pituusastetta eli lyhyt ja pitkä, mutta esimerkiksi virossa pituusasteita on kolme ja nykykreikassa puolestaan vain yksi. Suomen kielessäkin vokaali voi ääntyä ylipitkänä, jos esimerkiksi mutta-sana lausutaan empivästi (muuutta...), mutta tämä ilmiö ei ole äänneopillinen vaan liittyy pragmatiikkaan.

Suomen oikeinkirjoituksessa lyhyttä vokaalia merkitään yhdellä kirjaimella (a, e, i, o, u, y, ä, ö), kun taas pitkää vokaalia merkitään yleensä kahdella kirjaimella (aa, ee, ii, oo, uu, yy, ää, öö), minkä vuoksi sitä voidaan kutsua myös kaksoisvokaaliksi. Joissain muissa kielissä pitkää vokaalia merkitään yhdellä kirjaimella, johon liitetään jokin erityinen tarke, kuten pituusmerkki tai akuutti (esim. tšek. citrón ’sitruuna’). Kansainvälistä foneettista kirjaimistoa käytettäessä puolestaan pitkä vokaali merkitään lisäämällä äännearvon osoittavan kirjaimen perään kolmiomainen kaksoispiste (esim. suom. sitruuna /ˈsitruːnɑ/, tšek. citrón /ˈtsitroːn/).

Usein pitkät vokaalit ovat laadullisestikin erilaisia kuin lyhyet. Esimerkiksi pitkä /iː/ englannin sanassa heat /hiːt/ on suppea ja etinen, mutta lyhyt /ɪ/ sanassa hit /hɪt/ on vain lähes suppea ja lähes etinen. Äidinkieliselle englannin puhujalle tämä laadullinen ero on itse asiassa olennaisempi kuin vokaalien pituusero, joka näin ollen hahmottuu täydentäväksi ominaisuudeksi. Osin vajaaääntöisyyteenkin liittyen myös suomessa lyhyet vokaalit tapaavat etenkin painottomina ääntyä hieman välisempinä ja keskisempinä kuin painolliset pitkät vokaalit, mutta suomen äännejärjestelmässä huomio kiinnittyy ensisijaisesti vokaalien pituuteen.

Monoftongit, diftongit ja triftongit

Pääartikkelit: Monoftongi, Diftongi, Triftongi

Jos vokaaliäänteen ominaisuudet eivät muutu vokaalin keston aikana, kyseessä on monoftongi, jota voidaan luonnehtia yksinkertaiseksi tai puhtaaksi vokaaliksi. Jos vokaali sen sijaan koostuu kahdesta ominaisuuksiltaan erilaisesta mutta samaan tavuun kuuluvasta vokaalielementistä, kyseessä on diftongi eli pariääntiö. Äänneopillisesti diftongi on oikeastaan yksi foneemi, jota äännettäessä vokaalin laatu muuttuu liukuen. Kolmesta ominaisuuksiltaan erilaisesta mutta samaan tavuun kuuluvasta vokaalielementistä koostuvaa äännettä kutsutaan triftongiksi.

Tiettävästi kaikissa kielissä on monoftongeja ja useissa kielissä on diftongeja, mutta triftongit tai jopa kolmea useammasta vokaalielementistä koostuvat äännesarjat ovat melko harvinaisia. Suomen kielessä on monoftongien lisäksi lukuisia diftongeja (ai, ei, oi, ui, yi, äi, öi, au, eu, iu, ou, ey, iy, äy, öy, ie, uo ja yö), mutta triftongeja ei esiinny (paitsi ehkä onomatopoeettisessa sanassa miau).

Suomen oikeinkirjoituksessa diftongia merkitään kahden erilaisen vokaalikirjaimen yhdistelmällä (esim. tai /tɑi/), mutta jos kirjainten välissä on tavunraja (hiatus), kyseessä ei ole diftongi vaan vokaaliyhtymä (esim. tae /tɑ.e/). Diftongikin voi esiintyä vokaaliyhtymän osana yhdessä monoftongin tai toisen diftongin kanssa, ja tällöin peräkkäisiä vokaalikirjaimia on kolme tai neljä (esim. tauon /tɑu.on/, tauoissa /tɑu.ois.sɑ/). Diftongin ja vokaaliyhtymän ero ei aina ole yksioikoinen, sillä sama kirjainpari voi jossain tilanteessa edustaa diftongia ja toisessa vokaaliyhtymää (esim. au on diftongi sanassa kaula /kɑu.lɑ/ mutta vokaaliyhtymä sanassa kulaus /ku.lɑ.us/). Samaan tapaan englannissa voi olla vaikea hahmottaa, onko jokin vokaalisarja triftongi vai vokaaliyhtymä (esim. huolitellulla oxfordinenglannilla lausutussa sanassa fire /fɑɪə/ esiintyy triftongi, mutta sanassa higher /hɑɪ.ə/ on diftongista ja monoftongista koostuva vokaaliyhtymä).

Vokaalikirjaimet

Latinalaisessa peruskirjaimistossa vokaalikirjaimia ovat A/a, E/e, I/i, O/o, U/u ja Y/y. Kirjainten foneettiset arvot vaihtelevat kielestä riippuen, ja joissakin kielissä kirjainta I/i tai Y/y voidaan käyttää kuvaamaan puolivokaalia [j]. Toisaalta joissain kielissä vokaaliäänteitä voidaan merkitä sellaisilla kirjaimilla, jotka yleensä liitetään konsonanttiäänteisiin. Esimerkiksi kymrissä kirjain W/w tarkoittaa vokaalia [u] tai [ʊ], kun taas creekissä kirjain V/v on välisen keskivokaalin [ə] merkki.

Monessa kielessä vokaalifoneemeja on enemmän kuin latinalaisessa peruskirjaimistossa vokaalikirjaimia, minkä vuoksi yksinkertaistakin vokaalia voidaan merkitä kirjainyhdistelmällä. Vakiinnuttuaan kirjainparit ovat joskus sulautuneet ligatuureiksi, kuten tanskassa ja norjassa esiintyvä Æ/æ, joka on alkujaan syntynyt kirjainparista AE/ae; vastaavasti Œ/œ (samoin kuin Ø/ø) on syntynyt kirjainparista OE/oe. Toisissa kielissä kantakirjaimiin lisätään tarkkeita, kuten suomen Ä/ä:n ja Ö/ö:n pisteet.

Kansainvälisessä foneettisessa kirjaimistossa on vokaalien perusominaisuuksien kuvaamiseksi 28 kantamerkkiä, joihin voidaan liittää tarkkeita, jos kuvausta on tarpeen täsmentää.

Lähteet

• Iivonen, Antti: Suomen fonetiikkaa Päivitetty 29.10.2000. Helsingin yliopiston fonetiikan laitos. Viitattu 8.9.2013. (verkkosivua ei ole)
• Iivonen, Antti ym.: Fonetiikan perussanasto 2000. Helsingin yliopisto – fonetiikan laitos. Viitattu 10.9.2013.
• Korpela, Jukka K.: Onko suomen kirjoitusjärjestelmä ihanteellinen? jkorpela.fi. 2003–2013. Viitattu 8.9.2013.
• Korpela, Jukka K.: Kirjainten tarinoita jkorpela.fi. 2011. Viitattu 15.9.2013.
• Loos, Eugene E. ym.: Glossary of linguistic terms 2004. SIL International. Arkistoitu 23.9.2013. Viitattu 28.9.2013.
• Savolainen, Erkki: Verkkokielioppi: suomen kielen äänne-, muoto- ja lauseoppia 2001. Finn Lectura. Arkistoitu 2.10.2013. Viitattu 12.9.2013.
• Suomi, Kari & Toivanen, Juhani & Ylitalo, Riikka: Finnish sound structure: phonetics, phonology, phonotactics and prosody. Oulu: University of Oulu, 2008. ISBN 978-951-42-8983-5 Saatavilla myös nettiversiona (PDF) (viitattu 13.2.2017).
• VISK = Ison suomen kieliopin verkkoversio 2008. Helsinki: Kotus. Viitattu 12.9.2013.
• Wiik, Kalevi: Fonetiikan perusteet. (Suomenkielinen oppikirja) WSOY kurssikirjat, 1981. ISBN 951-0-10324-1
• Suomi, Kari: Johdatusta puheen akustiikkaan. (Suomenkielinen oppikirja. Logopedian ja fonetiikan laitoksen julkaisuja 4) Oulu: Oulun yliopisto, 1990. ISBN 951-42-2922-3

Kirjallisuutta

• Crystal, David: The Cambridge Encyclopedia of Language. Cambridge University Press, 1997. ISBN 0-521-55967-7
• Häkkinen, Kaisa: Kielitieteen perusteet. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2001. ISBN 951-717-820-4