Lääkäri (Canth)
| Lääkäri Kirjoittanut Minna Canth |
Tohtori Hammar oli vasta hiljakkoin astunut virkaansa kaukaisen maaseutukaupungin toisena lääkärinä. Mutta vaikka hän olikin paikkakunnalla vielä vallan outo, ei häneltä kumminkaan työtä puuttunut. Sairaiden luku kaivoi päivä päivältä, mikä sen sitten lieneekin vaikuttanut, ehkäpä tuo ainainen uutuuden halu ihmisissä, ehkäpä myöskin muutamat onnistuneet parantumiset, joista huhu tietysti pian levisi ympäri.
Erinomattain hyvällä menestyksellä hän muiden muassa oli hoitanut rouva Wilkmania, kaupungin pormestarin puolisoa, joka sairasti kovaa hermotautia. Hän ei vuosikauteen ollut liikkunut missään, virui vaan päivät päätään vuoteella tai istui sohvassa, synkkämielisenä ja puhumattomana. Ei kyennyt työhön, ei välittänyt taloudestaan eikä lapsistaan. Hänen miehensä pelkäsi pahinta, sillä pari kertaa hän jo oli tehnyt itsemurhan yrityksiäkin, väittäen että henget häntä siihen pakoittivat. Oli kaikilla järkevillä syillä koetettu saada häntä luopumaan sairaista mielikuvituksistaan, mutta turhaan. Hän vaan suuttui ja takertui niihin yhä pahemmin.
Hammar kielsi pois kaiken vastustelemisen; ei saanut puhua mitään semmoista, joka johtaisi häntä entisiin ajatuksiinsa, niitä päinvastoin oli kaikin tavoin haihdutettava.
Hän muutettiin toiseen huoneesen, josta oli kaunis näkö-ala järvelle päin, hänelle laitettiin uudet iloisen väriset vaatteet, ja tummat uutimet poistettiin ikkunoista, että täysi valo pääsi virtaamaan sisään.
Sen ohessa otti Hammar selkoa hänen luonteestaan ja mielenlaadustaan, voidakseen herättää hänen sielussaan uutta tervettä toimintaa, joka heikentäisi ja hävittäisi entisen turmiollisen. Niin hän muun muassa sai hänet ulottamaan kaunista tapisseri-työtä, johon he yhdessä valitsivat kaavan. Hammari seurasi työn edistymistä joka päivä suurella mielihalulla, joka vähitellen tarttui sairaaseenkin. Samalla tavalla hän vähitellen sai hänet pitämään huolta lapsistaan. Hammar ilmoitti hänelle että heidän nuorin poikansa oli heikko; ellei häntä hoidettu hyvin, saattoi häneen tulla vaarallinen hivutus-tauti. Siitä saakka ei rouva Wilkman enää puhunut itsestään, vaan aina pojastaan ja hänen sairaudestaan.
Hänen mielensä virkistyi ja elämän halu kasvoi päivä päivältä. Sairaus oli voitettu.
Sen jälkeen kääntyivät kaikki heikkohermoiset ja hysteerilliset naiset Hammarin puoleen, josta syystä hän sai ajatella mielihäiriöitä paljon enemmän kuin ruumiillisia sairauksia.
Ja kuinka paljon niitä ilmestyikin hänen ympärilleen, kun kerran silmät avautuivat niitä näkemään! Sekä semmoisia, jotka liiaksikin vaivojaan valittivat, että taas toiselta puolen niitä, jotka eivät apua hakeneet eivätkä tuskiaan ilmituoneet, vetääntyivät vaan erilleen ihmisistä ja kantoivat yksinäisyydessä raskaita ajatuksiaan.
Mutta näiden lisäksi hän vielä tuli näkemään paljon sielun häiriöitä henkilöissä, jotka eivät mitään psyykillistä kipua tunteneet ja jotka sekä omissa että muiden silmissä kävivät terveinä, koska eivät liioin käsitteissä eikä ajatuksissa erinomaisempaa sekavuutta osoittaneet. Päinvastoin he usein olivat älynsä puolesta niin eteviä, että hämmästyttivät muita omituisuudellaan, sattuvilla huomautuksillaan ja säkenöitsevällä nerollaan. Näissä, joita ihmiset tavallisesti pitivät etevinä henkilöinä, jopa suuremmoisina neroinakin, ilmestyi kuitenkin Hammarin lääkärisilmälle selvät sairauden merkit. He tuskin milloinkaan talttuivat yhteiskunnalliseen tehtävään ja asemaan, jos semmoista laisinkaan saavuttivat, olivat oikullisia ystävyydessä ja rakkaudessa, viskautuivat äkkinäisesti ja ilman syytä mielentilasta toiseen, ilosta suruun, toivosta epätoivoon, hellyydestä vihaan, rajusta toimintahalusta tylsimpään välinpitämättömyyteen ja päinvastoin, puuttuivat tykkänään luonnollisia tunteita perhettään kohtaan ja laiminlöivät siinä suhteessa kaikki velvollisuutensa, kostivat hyvän pahalla, osoittivat kiittämättömyyttä kiitollisuuden asemesta, harhailivat levottomana sinne tänne, joutuivat helposti jonkun halpamaisen intohimon orjiksi ja sortuivat lopullisesti onnettomuuteen, ellei kuolema heitä sitä ennen korjannut.
Hammar vertaili kokemuksiaan lääkärinä historiallisesti tunnettuihin henkilöihin ja tuli siihen johtopäätökseen, että neron ja hulluuden välillä on yhteyttä enemmän kuin luullaankaan.
Ei sen tapainen sielun sairaus kuitenkaan ainoastaan neroissa ilmestynyt, siitä kyllin todistivat nuo nykyajan yleiset henkisen heikkouden tilat: blaseeraus ja pessimismi, tahdon lamauttaminen ja karaktäärin puute toiselta puolen, toiselta taas luonnottomasti kiihoittuneet sukupuolivietit, sokeat uskonnolliset ja poliitilliset intoilemiset, itsekkäisyys, kunnianhimo ja omanvoiton pyynti, jotka lopulta usein veivät hulluuteen ja itsemurhaan.
Tieteestään ei Hammar saanut tyydyttävää selvitystä näihin sielun sairauden moninaisiin ilmestysmuotoihin, vaan täytyi hänen enimmiten turvautua omiin tutkimuksiinsa. Hän keräili uusia kokemuksia, milloin siihen vähänkään tilaisuutta sai lääkäritoimensa ulkopuolellakin, tutki, vertaili ja veti johtopäätöksiä.
Eräänä lauvantai-iltana meni Hammar väsyneenä päivän töistä kaupungin seurahuoneelle, virkistyäkseen siellä muiden parissa. Siellä sattuikin silloin olemaan tavallista enemmän miehiä koolla. Suuressa ravinto-salissa he istuivat tai seisoivat eri ryhmissä, mitkä pelasivat biljardia, mitkä kiistelivät, mitkä totisina hiljaa keskustelivat, mitkä taas vitsailivat ja nauroivat.
Hammar pyysi viiniä ja istahti sanomalehti-pöydän ääreen. Pöydän toisella puolen istui lihava, outo herrasmies, nähtävästi joku maakauppias, ja luki suurella tarkkaavaisuudella paikkakunnan lehteä. Hammar sytytti papyrossin ja katseli häntä syrjästä. Mies samalla lopetti lukunsa ja huomasi katseensa.
”No, lieneeköhän tuokin totta?” hän sanoi lukemansa johdosta.
”Kyllä kai, koska se on painettu”, vastasi Hammar hymyillen.
”Mutta jopa se tyttö on merkillinen kapine”.
Hammar tuli uteliaaksi.
”Saanko minäkin nähdä?”
Mies ojensi hänelle lehden, osoitti paikan ja vetäen povitaskustaan rahapörssiään hän läksi tarjouspöydän luokse Hammarista sen enempää piittaamatta. Hammar luki lehdestä seuraavaa:
”Eriskummallinen pahantekijä. Karjalankorvessa on hiljakkoin vangittu eräs nuori, kuusitoista vuotias palvelustyttö, Sohvi Rantala, jonka rikostöiden rekisteri on lyhyessä ajassa ehtinyt kasvaa hämmästyttävän suureksi. Talossa, jossa hän palveli, oli pitkin syksyä vähän väliä kadonnut yhtä ja toista, milloin rahaa, milloin vaatteita, milloin mitäkin tavaraa. Että joku kotirosvo löytyi heidän seassaan, siitä olivat kaikki talossa selvillä, mutta varmaa epäluuloa ei osattu pitää kehenkään, ennenkuin Sohvi alkoi syyttää toista, Liisa nimistä palvelijaa ja tuoda esiin kaikenmoisia todistuksia häntä vastaan. Ensimmältä ei tahdottu näitä uskoa, sillä Liisa oli hiljainen ja siivo, eikä hänestä semmoista oltu milloinkaan havaittu. Mutta kun Sohvin kehoituksesta viimein tutkittiin hänen kirstuaan ja sieltä tosiaankin löydettiin muutamia hävinneitä kapineita, otaksuttiin hauet kumminkin syylliseksi. Liisa eroitettiin palveluksesta ja laitettiin pois. Mutta siltä eivät parantuneet talon olot. Tavaroita hävisi niinkuin ennenkin. Sen ohessa tapahtui muitakin tavattomia seikkoja, jotka herättivät hämmästystä kaikissa ja saivat erinomattain palvelusväen ja lapset suureen jännitykseen. Milloin he yösydännä vavahtivat ylös parhaasta unestaan, kun kartanolta jostain kuului kauhea jyske, milloin särkyivät ikkunain ruudut aivan itsestään, ilman minkäänlaista syytä, milloin syöksettiin tulisia kekäleitä kauvas lattialle tuvan uunista ja milloin sattui mitäkin salaperäistä, selittämätöntä. Oli joskus nähty valkoinen kummituskin liikkuvan iltapimeässä talon likellä. Kaikenmoisia huhuja levisi näistä tapauksista ympäri kylää ja ruvettiinpa taloa jo vähän niinkuin kammoamaan. Luultiin, että siellä pahat henget raivosivat, ja isäntää kehoitettiin haetuttamaan pappia niitä manaamaan.
Emme tiedä lieneekö hän noudattanut kehoitusta vai ei, vehkeet eivät ainakaan talossa tauonneet. Alkoivatpa käydä vaan raivoisammiksi ja vaarallisemmiksi. Käsittämättömästä syystä syttyi milloin mikin kohta, tuleen. Ensiksikin paloi sauna, vaikka siellä ei koko päivänä oltu tulta liikuteltu. Sen jälkeen riihi, jossa ei talon väestä kukaan ollut käynyt moneen vuorokauteen. Niinikään syttyi kerran perheen ruoalla ollessa tuvan vinni tuleen. Silloin sanoi Sohvi nähneensä valkeaan mekkoon paetun miehen juosseen kartanon poikki maantielle päin. Miehet töyttäsivät jälestä. Mutta kun he olivat juosseet kappaleen matkaa oikeaan käteen, huusi Sohvi: ”ei se sinne, tuonne se livisti vasempaan”. Miehet kääntyivät sille suunnalle, tutkivat koko lähiseudun, mutta jälkeä ei löydetty.
Sohvi alkoi ennustella. ”Jo taas kummia kuuluu ennenkuin illassa ollaan, minä viime yönä näin semmoista unta, ” oli hänellä tapana sanoa. Ja aina hänen puheensa toteutui. ”Elä sinä edes ennustele,” rukoilivat naiset. Mutta Sohvi ei herennyt. ”Minkä sille taidan, kun ilmoitetaan,” hän vastasi.
Hän nähtävästi nautti toiston pelvosta, kiihoitti sitä ja oli itsekin pelkäävinään.
Ja niin hän eräänä aamuna tiesi kertoa, että sinä päivänä ne vasta ihmeet tapahtuisivatkin. Ei entiset mitään niiden rinnalla. Miehet uhkasivat olla varuillaan ja isäntä, joka näistä ennustuksista vihdoinkin alkoi kantaa epäluuloa tyttöön itseensä, panetti heti murkinan jälkeen hevosen valjaisiin. Hän läksi kolmen virstan päässä olevaan kirkonkylään vallesmannia puhuttelemaan ja miehet hälvenivät töilleen kaikessa rauhassa, sillä he otaksuivat ihmeiden tapahtuvan vasta iltapuoleen niinkuin tavallisesti ennenkin.
Vaan siinä he pettyivät. Kello kaksitoista päivällä oli äkkiä asuinhuone-rakennuksen suuri vinni ilmitulessa, ja ennenkuin miehet ehtivät maillekaan, syttyi lähellä olevan aittarakennuksen katto myöskin palamaan. Tuuli yltyi ja tuli leveni humisten ympäri, pian olivat talon kaikki rakennukset sen vallassa. Sammutustoimiin oli mahdoton ryhtyä, koetettiin vaan pelastaa minkä voitiin. Enimmät jäivät kuitenkin tulen uhriksi, asuinrakennuksesta ei varsinkaan saatu paljon mitään korjatuksi.
Vallesmannin tutkinnossa sotkeutui Sohvi Rantala puheissaan niin, että hänen syyllisyytensä tuli kokonaan ilmi. Hän, tuo kuusitoista vuotias tyttö on yksinään matkaansaattanut kaiken häiriön. Hän se on varastellut, saattanut syyttömät kärsimään, on kummitellut, säikytellyt, sytytellyt ja viimein polttanut poroksi koko talon.
Kun tyttö näki, ettei enää voinut valhejutuillaan pelastua, alkoi hän kerskaillen kertoa vehkeistään. Hän ilmeisesti nautti kuulijainsa hämmästyksestä ja ihmettelemisestä. Ei hän osoittanut vähintäkään katumusta tai tunnon vaivoja, ei merkkiäkään siitä, että olisi ymmärtänyt tehneensä pahoin. Tai jos hän sen ymmärsi, ei hän siitä ainakaan välittänyt. Hänessä ei voinut huomata pienintäkään mielenliikutusta, ei edes rangaistuksen pelkoa.
Kerran hän tosin koetti karata ja kenties myöskin lopettaa itsensä, mutta se tapahtui vaan kuin kiusanteolla, kylmäkiskoisessa sydämettömyydessä. Hän oli vanginkuljettajan tuvassa, ilman rautoja. Vartija otti kaljatuopin pöydältä ja kääntyi juomaan. Samassa silmänräpäyksessä pujahti Sohvi ovetta ulos ja kun juostiin jälestä, ei häntä enää näkynyt missään. Kartanolta haettiin joka paikasta, vaan kun ei löydetty, lähdettiin maantielle ja katseltiin jälkiä joka suunnalta. Ei jäänyt pihamaalle muita kuin Anni niminen karjapiika.
Silloin kuuluu kaivosta kumea ääni:
”Anni hoi – tulepas auttamaan minua täältä pois!”
Anni kurkisti kaivon reunalta ja siellä hän toden totta seisoi alhaalla. Vettä ei ollut kuin vyötäisiin saakka.
”Nosta veikkonen minut ylös, paleltaa.”
Annin kutsumuksesta tulivat takaa-ajajat paikalle ja Sohvi hinattiin kaivosta pois.
”Mitä ihmettä sinä sinne kaivoin menit? ” kysyttiin häneltä.
”Ilman vaan teitä härnätäkseni,” hän vastasi.
Tytön älyssä ei huomata mitään vikaa. Hän on ”liiankin viisas”, sanovat itänen toverinsa. Se ”viisaus” kumminkin lienee pääasiallisesti osoittautunut siinä, että hän näennäisellä rehellisyydellä ja kylmällä tyyneydellä osasi niin pettää ympäristönsä, ettei pitkään aikaan mitään epäluuloa häneen langennut.
Sohvi Rantala on syntynyt Kurjalan korvessa, vihkimättömistä vanhemmista. Äiti, tunnettu jotenkin irstaisesta elämästään, on sairastanut langettavaa tautia ja ollut aika ajoin mielenviassa. Sohvi on pienestä pitäen ollut huudolla. Tähän asti ei hänestä mitään kummempia tiedetty tapojen puolesta. Lapsena hän on ollut kivulias, kärsinyt varsinkin usein pyörtymyskohtauksia. Lukee huonosti sisältä, ja on kinkeriluvuissa saanut alituisesti nuhteita siitä, ettei tunne kristinopin yksinkertaisimpiakaan totuuksia.
Tyttö istuu nyt täkäläisessä lääninvankilassa odottamassa oikeuden tutkintoa ja tuomiota.”
Hammar puhalsi paperossin savun kauas eteensä ja silmät jäivät tuijottamaan samaan suuntaan.
”No, veli Hammar, mitä sinä siinä niin syvästi mietiskelet?”
Kvist, nuori varatuomari, löi häntä olkapäälle.
Hammar heräsi ajatuksistaan.
”Oletko lukenut sanomalehdissä tuosta merkillisestä tytöstä Kurjalan korvessa?”
”Murhapolttajasta? Sehän on vanha asia.”
”Vai niin? Minä en ole sitä ennen huomannut. Silmäilen tavallisesti vaan uutisosastoa. Niin – tämä tosiaan näkyy olevan vanha lehti.”
”Se muuten oli kumman kovaluontoinen tyttö. En ole nähnyt mokomata ennen. Oikeudessa, hän seisoi kuin puupalikka kello yhdeksästä edellä puolen kello kuuteen illalla, parin tunnin loma-ojalla. Eikä valittanut, eikä liikahtanut sen vertaa, että kerrankaan olisi raudat kalahtaneet. Hän muuten olisi saanut istua, jos olisi sitä pyytänyt. Mutta hän ei ääntä päästänyt, vaikka jalat niin turposivat, että viilaa täytyi käyttää, ennenkuin raudat saatiin jaloista pois.”
”Sinä olit läsnä, kun häntä tutkittiin?”
”Olinhan minä siellä käräjissä Nyrénin apulaisena –”
”Joko asia päättyi?”
”Päättyihän se. Kuritushuoneesen hän tuomittiin kymmeneksi vuodeksi.”
”Mutta olitteko varmat siitä, ettei hän ollut sairas?”
”Hänkö sairas? Kaukana siitä. Pulska ja roteva ja täyteläinen kuin itse terveys. Harvoin niin kehittynyttä kuusitoista vuotiasta näkeekään.”
”Ei se mitään todista. Voimat ovat saattaneet mennä liiemmästi ruumiin hyväksi, ja sielu siitä syystä sitä enemmän heikontua.”
”Ettäkö hänen järjessään olisi vikaa? Elä luule. Tyttö oli viisaampi kuin moni muu. Melkein nerokas. Keksi oikeudessakin yhden valhejutun toisensa jälkeen, jolla koetti sotkea pois koko jutun. Ei hän tyhmä ollut.”
”Minun mielestäni hän juuri siinä osoitti ajatuksessa onteluutta, kun niinkuin sanoit, keksi yhden valhejutun toisensa jälkeen. Olisi hänen terveellä järjellä pitänyt ymmärtää, että hän sen kautta parhaiten toi syyllisyytensä ilmi.”
”Mutta, veli hyvä, emmeköhän tapaa hirmuisen paljon ajatuksen onteluutta ja terveen järjen puutetta niissäkin, jotka eivät rikoksiin lankea?”
”Kyllä, tietysti. Aivan samalla tavalla kuin yskääkin ilman keuhkotautia.”
”Sinä ehkä pitäisit kaikkia rikoksellisia mielisairaina?
”Luulen että heistä hyvin moni kärsii siveellistä mielivikaisuutta siinä määrässä, ettei heitä voi pitää edesvastauksen alaisina töistään.”
”Vaikka ajatuksen juoksussa ei mitään tuntuvaa sekaannusta ilmestyisikään?”
”Vaikka niin. Se on siveellinen puoli sielusta, joka silloin oikeastaan on vikaantunut. Sairaus ilmestyy tunteissa, taipumuksissa, mielenliikkeissä ja pyrinnöissä, jotka kaikki ovat luonnottomia ja turmiollisia. Sen ohessa osoittaa sairas täydellistä tylsyyttä siveellisten käsitteiden ja opinkappaleiden suhteen. Häneltä puuttuu kaikenlainen oikeudentunto eikä hän tiedä mitään omantunnon vaivoista, tehköön kuinka julmia rikoksia hyvänsä.”
”No niitä semmoisia, eikö niitä pitäisi rangaista?”
”Ei. Heidät pitäisi panna sairashuoneisin.”
Suuri naurun räjähdys katkaisi tässä heidän keskustelunsa. Heidän ympärilleen oli kokoontunut paljon miehiä, niiden joukossa myöskin äskeinen paksu maakauppias, joka Hammarin huomion ensin oli kääntänyt tuohon sanomalehden kertomukseen. Ja hän se varsinkin oli huvitettu niistä mielipiteistä joita näin sattumalta pääsi kuulemaan. Hän nauroi siinä hajareisin seisoessaan, kädet housuntaskuissa, niin että lihava ruumis tärisi ja kasvot muuttuivat tumman puhuviksi. Alkoipa häntä viimein oikein ryittääkin.
Hammar loi häneen pitkän katseen.
”Mikä teitä noin naurattaa?” hän kysyi, kun toinen sen verran oli tointunut, että kykeni kuulemaan.
”Vielä häntä kysyy ... vielä häntä kysyy, mikä naurattaa! – Ohhoh, oikeinpa koskee sydän-alaan tämä – tämä ilo.”
”Ryypätkää vähän vettä.”
”En mokomia hassutuksia ole ennen kuullut. Anteeksi, herra tohtori! Mutta kun ajattelen, että kaikille murhaajille, varkaille ja ryöväreille ruvettaisiin juottamaan rohtoja, niin en totisesti voi muuta kuin nauraa.”
Ja hohottamisellaan hän viekoitteli toisetkin lystikkäästi hytkähtelemään.
Hammar painoi paperossin päätä tuhka-astiaan, eikä näyttänyt vähääkään välittävän heidän naurustaan. Kutsui vaan tyynesti passaripojan luokseen ja suoritti hänellä velkansa.
”Etteköhän” – kauppias yltyi rohkeaksi toisten puoltavasta naurusta – ”kuulkaa nyt, tohtori, elkää menkö vielä. Etteköhän kirjoittaisi minulle semmoista resettiä, jolla saisin kaikki velkamieheni maksamaan minulle saatavani. Ettei oikeuteen tarvitsisi mennä –”
Hän painoi pyöreän päänsä pullevain hartiainsa sisään ja otti toisen nuotin naurulleen:
”Khii – khii – khii –”
Ja kiiluvat silmät kääntyivät ympärillä seisovain puoleen, odottaen tämän erinomaisen sukkeluuden tuottamaa vaikutusta.
Hammarin säälivä katse sivuutti koko ryhmän.
”Tuletko mukaan, Kvist, niin lähdemme katsomaan tyttöä läänin vankilassa? Minulla on vapaata huomenna aamupäivällä”
”Tulen mielelläni. Mihinkä aikaan?”
”Tuossa yhdeksän jälkeen.”
”Hyvä. Kello yhdeksän olen luonasi.”
Hammar nyökkäsi hänelle päätään ja läksi.
Nauru taukosi.
”Mutta eikö tuo teidän tohtorinne ole hiukan –?”
Kauppias koputteli tarkoittavasti päätänsä.
”Ei siitä tähän asti ole täällä mitään huomattu,” virkkoi siihen kaupungin kansakoulun opettaja. ”Nyt hän tosin oli merkillinen tuumissaan.”
”Neljäkymmentä paria raippavitsoja, siinä roistoille paras lääke,” arveli maakauppias.
”Sanotaan, että koppivankeus vaikuttaisi vieläkin tehokkaammin.”
”Minua se harmittaa”, liittyi puheesen eräs kunnian arvoinen porvari, ”kun mokomille hylkiöille vielä rakennetaan linnoja kuin palatseja, sillä välin kuin rehelliset saavat asua pahanpäiväisissä hökkeleissä. Tämä meidänkin vankila täällä kuuluu jo olevan liian ahdas ja vanhanaikainen, muka. Uutta aijotaan rakentaa. Eikö se semmoinen ole varojen tuhlaamista, minä kysyn, eikö jo vaan –?”
”Hauska olisi tosiaan tietää, paljonko meidänkin vankimme maksavat valtiolle,” tuumaili kansakoulunopettaja.
”Miljoonia niihin menee hyvinkin,” arveli maakauppias.
Miettivän näköisinä ja päätä pudistellen miehet niitä vetääntyivät takaisin lasiensa ääriin.
Kvist oli vähällä myöhästyä linnalle lähdöstä seuraavana aamuna. Kello löi kymmentä ja hän vasta oli menossa Hammarin luokse. Mutta tämä tulikin häntä vastaan.
”Noo –? Kuinka sinun kellosi käy?” kysyi Hammar, kun lähelle saapui.
”Kellossa veikkonen ei ole vikaa. Mutta minä en saanut unta viime yönä ennenkuin tuossa aamupuoleen.”
”Mikä sinua vaivasi?”
”En tiedä. Olin niin hermostunut siitä Sohvi Rantalan asiasta. Ei siltä, että minä vielä hänen sairauttaan uskon, mutta – jos hän nyt kumminkin olisi mielivikainen – siveellisesti mielivikainen, kuinka sinä sanoit, – niin onhan väärin tuomita häntä rangaistukseen? Häntä ja muita samanlaisia?”
”On niinkin.”
”Mutta mistä no kaikki tietää, ketkä ovat mielisairaita, ketkä ei?”
”Siinäpä se! Niitä pitäisi tutkia.”
”Sinä nivelet, että lääkärin pitäisi antaa lausuntonsa joka ikisestä rikoksellisesta, ennenkuin häntä tuomitaan?”
”Niin, kyllä se on minun mielipiteeni.”
”Hm –”
He eivät enää mitään puhelleet, vaan astuivat äänettöminä, kumpikin omissa ajatuksissaan, kunnes saapuivat linnan suljetun portin eteen. Hammar soitti: luukku avattiin, hän antoi korttinsa ja pyysi päästä linnan päällikön puheille. Heidät laskettiin suureen, autioon, korkeiden muurien ympäröimään pihaan, jossa haudan-kolkko hiljaisuus vallitsi.
Vahti vei heidät kansliaan. Siellä istuivat päällikkö ja pappi, joka vasta oli lopettanut linnan kirkon menon.
”Te tahtoisitte tutkia Sohvi Rantalaa?” lausui päällikkö, kun Hammar oli esittänyt asiansa. ”Vallan kernaasti minun puolestani. Voin sanoa teille vaan edeltäpäin, että terveeltä hän ainakin näyttää ruumiin puolesta. Ja mitä sieluun tulee, niin voinee pastori Jansson antaa meille siinä suhteessa jotain tietoja, sillä hän on monet kerrat käynyt tyttöä puhuttelemassa.”
Pastori Jansson nousi pöydän toiselta puolen, tervehti Kvistiä ja esitteli itsensä Hammarille.
”Eihän siinä poloisessa huomaa sielun kipua vähääkään,” alkoi pappi pitemmittä mutkitta. ”Hän on päinvastoin niin kovaa ainesta, että harvoin semmoista tapaa. Olen käynyt näinä aikoina joka päivä hänen luonaan ja koettanut pehmentää hänen sydäntään, mutta turhaan. Hän on niin jäyhä ja niin paatunut, ettei häntä millään keinolla saa liikutetuksi. Ei hän tunne katumusta, ei omantunnon vaivaa, ei hänellä ole edes käsitystä hyvästä ja pahasta. Kunpa olisi hänen sielunsa sairas edes, silloin kyllä toisi toivoa kääntymystä, mutta nyt –”
”Voihan ruumiskin olla niin turtana, ettei tunne kipua, vaikku neulalla pistetään,” sanoi Hammar hymyillen. ”Eikä se silti ole terveyden merkki.”
Pastorin silmät levenivät.
”Ettehän kumminkaan tahtone verrata sielun ja ruumiin tauteja toisiinsa?”
”Miks’ei?”
Pastori jäi katsomaan häneen. Hän nähtävästi ei ollenkaan tajunnut, mitä toinen oikeastaan tarkoitti.
Eikä Hammar ruvennut puhettaan tarkemmin selittämään, sillä vahtimestari heitä jo odotti, suuri avain-nippu kädestä, he läksivät Kvistin kanssa hänen mukaansa.
”Tämä meidän vankilamme on kovin ahdas”, puhui vahtimestari, astuissaan siinä heidän edellään. ”Täytyy pitää monta yhdessä huoneessa. Ja siitä on niin paljon hankaluutta. Koppia ei ole kuin muutamille, joita ihan suurimmasta pakosta täytyy erillään pitää. Niinkuin esimerkiksi tätä Raatikaista täällä, jos herrat tahtovat häntä katsoa. Hän muuten on Suomen suurimpia pahantekijöitä. Syytetty monesta murhasta, ryöväyksistä ja jos mistä. Oli jo kerran ennenkin kiinni, mutta pääsi karkuun ja sitten ei tahdottu häntä enää tavoittaa.”
”Katsotaan vaan häntäkin sivumennen,” sanoi Hammar.
Vahtimestari pysähtyi avainnippuineen oven eteen, aukaisi ja päästi heidät sisälle pieneen, pimeään koppiin.
Raudat kalisivat, seinän vierestä karkasi mies ylös kuin peto, jota luolassaan hätyytetään. Hartiat kohosivat, selkä kouristui, pää painui eteenpäin, joka liike muistutti ilmeisesti verta himoavaa tiikeriä, joka väijyy saalista ja vahtii sopivaa hetkeä, hyökätäkseen sen kimppuun.
Mutta lujat kahleet kiinnittivät miehen muuriin, hän jäi seisomaan kädet harallaan keski-lattialla.
”Onko Raatikainen lukenut sitä kirjaa, jonka eilen annoin?” kysyi vahtimestari.
Epäselvää murinaa hän sai vastaukseksi.
”Kuinka? Minä en kuullut. Vastatkaa kovemmin.”
”Kyllä minä sinulle, p–le, näyttäisin kirjat, jahka tästä irti pääsisin.”
”No, noh! Siivolla, siivolla –”
Uusia sadattelemisia seurasi. Vahtimestari uhkasi rangaistuksella, mutta siitä yltyi vanki melkein raivoon.
Hammar häntä sillä välin tarkasteli.
Päälaki oli litteä, otsa matala ja jyrkkä, takaraivo taaksepäin antaantuva ja suuri. Sieramet olivat leveät, poskiluut pistivät kulmikkaina esille ja silmät pyörivät villinä haralla seisovan tukan alla. Raakaa eläimellisyyttä ilmestyi miehen koko olennossa.
”Lähtään pois,” sanoi Kvist, joka oli jäänyt kynnykselle seisomaan.
”No, mitä sanot hänestä?” jatkoi hän, kun ovi oli suljettuna. ”Onko hänkin siveellisesti mielivikainen?”
”Ei, oikeastaan. Ei ainakaan samassa merkityksessä.”
”Vaan kuinka?”
”Luonto on ottanut hänessä taka-askeleen. Hän kuuluu entisiin kehitysjaksoihin. Patagooniassa hän olisi vieläkin paikoillaan, mutta sattui miesparka syntymään järjestettyyn yhteiskuntaamme.”
”Eikö häntäkään saisi tuumita rangaistukseen sinun mielestäsi?”
”Hm –”
Ennenkuin Hammar ehti vastata, tuli naisvankien hoitaja käytävällä heitä vastaan, ja vahtimestari jätti heidät hänen huostaansa.
He pyysivät päästä suoraa päätä Sohvi Rantalan luokse ja hän vei heidät rakennuksen toiseen päähän tilavaan ja valoisaan huoneesen. Siellä oli kaksi naista sisällä; toinen, vallan nuori, valkoverinen ja lihava, seisoi ikkunan luona, toinen makasi vuoteella lähellä ovea.
”Se on hän, tuolla perällä,” sanoi hoitaja ja väistyi takaisin käytävään.
Hammar läheni tyttöä ja tervehti häntä.
”Te olette kotoisin Kurjalankorvesta?”
Tyttö katsoi häneen tyynesti eikä näyttänyt haluavan vastata.
”Ettekö ole sieltä?”
”Olen.”
”Vieläkö vanhempanne elävät?”
Sohvi käänsi silmänsä muuanne, keskustelu ei nähtävästi ollut hänelle mieluinen.
”Onhan äitinne vielä elossa, kuinka minä muistan kuulleeni?” puuttui Kvist puheesen.
Sohvi loi lyhyen katseen häneen, lieneekö ehkä tuntenut hänet oikeuden istunnosta. Sitten hän taas kääntyi välinpitämättömänä ja huolettomana toisaanne.
Ei ilmestynyt hänen kasvoissaan pienintäkään värettä, vaikka kuinka tarkkaan olisi katsonut. Hänelle näytti olevan yhden tekevätä oliko heitä siinä tai ei.
Mutta terveen näköinen hän tosiaankin oli, sen Hammarin täytyi myöntää itselleen. Lihava ja pullea, käsivarret pyöreät ja kädet hyvin muodostuneet. Kasvot pikemmin kauniit kuin rumat, ilman mitään huomattavaa epäsäännöllisyyttä tai vinoutta, pää oli jotakuinkin tasainen, korvat tavalliset ja yhtä suuret. Ei silmissä, ei liikkeissä eikä missään hermostumisen tai kiihkeyden merkkiä. Ja tuo rauhallinen katse, tuo puhdas, valkoinen hiviö –
”Kummallista,” arveli Hammar itsekseen, ”voiko turmelus niin kätkeentyä, ettei sen merkkiä ulkonaisesti missään huomaa. Eikö hän tunne pelkoakaan? Eikö surua tilastaan?”
Hän päätti koettaa.
”Te olette saanut kovan tuomion?” hän sanoi äkkiä.
Ei muuttunut katse. Eikä minkäänlaista vaikutusta. Ja kuitenkin hän selvästi kuuli kysymyksen.
”Mahtaa olla hirveää, kun saa kuluttaa nuoren ikänsä vankilassa. Vai kuinka?”
”Mikä teitä nyt vaivaa?” kysyi Kvist. ”Olihan teillä hyvä supliikki oikeudessa.”
Mutta nyt hän vaan ei virkkanut mitään, ei uhallakaan. Hammar aavisti, että hän tahallaan tahtoi heitä harmittaa vaiti-olollaan ja mahdottomuudellaan, ja ajatteli sen vuoksi kääntää huomiota toisaanne ja ruveta Kvistille puhumaan muista asioista, kun samalla heikko, vaivaantunut ääni kuului oven luota, vuoteesta.
”Vastaa, Sohvi, kun herrat ovat niin ystävällisiä, että tahtovat sinusta tietää.”
Jopa leimahti viha Sohvin silmissä.
”Vastaa itse. Mitä heidän tarvitsee minua tutkia, enemmän kuin sinuakaan. Enpä minä ole edes lasta sioille syöttänyt niinkuin sinä.”
Hammar vilkaisi tauluun seinällä, jossa molempain naisten nimet ja rikokset olivat merkityt.
”Riikka Kehvo, Kurjalan korresta. Syytetty lapsen murhasta,” hän luki siinä.
Hiljainen vaikeroiminen kuului vuoteelta Sohvin viimeisten sanojen jälkeen
”Oletteko sairas?” kysyi Hammar ja katsoi nyt vasta tarkempaan sinne päin.
”En minä ole terve, hyvä herra, en varmaankaan ole.”
Kummallinen pää nousi vuoteelta, pää, jossa ei hiuksia ollut muuta kuin lyhyitä, mustaa sänkää, jonka alta kuulti harmahtava iho. Kasvot olivat kalpeat ja kuihtuneet, silmät elottomat, väsyneet.
”Olisinko minä tämän näköinen, jos terve olisin? En varmaankaan ole terve.”
Hammar meni lähemmäksi, otti häntä käsiranteesta ja koetteli suonta.
”Mika teitä vaivaa?”
”Koskee välistä tänne olkapäähän ja välistä sydän alaan. Ja pää tuntuu niin oudolta. Ei se ole ollenkaan niinkuin minun pääni, vaan aivan kuin siinä olisi joku vieras pää.”
”Kuinka kauvan olette tuntenut itsenne sairaaksi? ”
”Voih – hyvin kauvan. Siitä saakka kuin – kuin ymmärsin” – hän huokasi kipeästi – ”kuin ymmärsin, miten laitani oli,” jatkoi hän tuskin kuultavasti.
”Minäpä tiedän, kenelle Riikka oli raskaana. Se oli serkulleen. Ville Kehvolle.”
Sohvin kasvat olivat vilkastuneet. Toisen häväistys tuotti hänelle iloa ja se kiihkeys, millä hän juuri tässä kohden tarttui puheesen osoitti kyllin selvästi sukuvietin valtaa hänessä itsessään.
Hammar salavihkaa tarkasteli häntä syrjästä kaiken aikaa, vaikka oli teroittavinaan huomionsa yksinomaan lapsenmurhaajaan.
”Oliko serkkunne luvannut mennä avioliittoon kanssanne?” kysyi Kvist.
”Kyllähän se silloin lupasi,” nyyhkytti hän vastaukseksi.
”Ja oli semmoinen heittiö, että rikkoi lupauksensa?”
”Renkinä kun on, niin eihän hän miten voi, jos tahtoisikin. En minä häntä nyt ole nähnytkään pitkään aikaan. Mutta itkenyt oli, kertoi täti, ja sanonut, että meni siinä yksi tyttö pilalle hänen tähtensä.”
Hän itki ja puhui katkonaisesti. Mutta Sohvi nautti niin, että oli inhottavaa nähdä.
”Te varmaan palvelitte samassa talossa, jossa serkkunne oli renkinä?” kysyi Hammar.
”Niinhän minä tein. Mutta sitten eivät syksystä enää huolineet, kun epäilivät että olin raskaana.”
”Mihinkä te sitten jouduitte?”
”Kotiin menin, vanhempaini luokse. Mutta isä kun on kova mies, – ette usko, hyvät herrat, kuinka hirmuisen kova hän on –”
”No niin?”
”Niin, en uskaltanut sanoa, kuinka asiat olivat, eikä äitikään uskaltanut. Yhdessä me äidin kanssa itkimme kaiken talvea ja surimme onnettomuuttani. Pääni oli ihan höperönä. Monta kertaa menin jo avannollekin siinä mielessä, että sinne heittäytyisin, mutta enhän minä kumminkaan hirvinnyt.”
”Milloinka lapsi sitten syntyi?”
”Loppiaisen jälestä. Yöllä menin tuskissani ulos navettaan, en virkkanut äidillekään mitään, ja siellähän se sitten syntyi. Enkä minä vielä tällä hetkellä tiedä, elikä se vai ei, kun olin niin tajutonna. Sinne se minulta jäi, mutta en minä sitä sikojen eteen pannut. En pannut, en! Ne sen sieltä muuten löysivät, miten lienevät löytäneet. Hyvä Jumala, armahda! En minä sitä tahallani tehnyt. Tuomarikin sanoi, että se tapahtui varomattomuudesta, kuuletteko – varomattomuudesta.”
Hän pani painon joka ainoalle tavuulle ja antaakseen vielä suurempaa merkitystä sille sanalle, hän ojennetulla sormellaan teki liikkeitä tavujen mukaan.
”Varo – matto – muudesta – niin sen tuomarikin sanoi.”
”Niin, varomattomuudesta kait se tapahtui. Mutta mitenkä sitten kävi?” kysyi Hammar.
”Sijat tietysti söivät lapsen”, puuttui Sohvi nähtävällä mielihyvälle puheesen. ”Ja kyllä hän sen tahallaan pani niille eteen, vaikkei tunnusta.”
Riikan haalahtavat silmät pyörivät hätääntyneinä, hän hengitti läähättäen ja tukahtunut voihkina tuntui tulevan aina sydämen syvimmästä puhjukasta.
”Mitenkä minä sen tahallani, Jumala itse tietää, etten minä ollut tunnossani. En vieläkään saa selville, millä tavalla minä sieltä navetasta ylös tulin. Siinä vasta selvisin, kun tuvassa seisoin ja pitelin näin ikään sängyn tolpasta kiinni. Siihen sitten vajosin vuoteelle enkä siitä noussut kuukaus määriin. Olinhan minä kipeä, vaikka vallesmanni ei tahtonut uskoa –”
”Mitä varten teidän päänne ajettiin paljaaksi?”
”Äiti sen ajoi siinä kuu maatessani hiukset menivät niin takkuun, ettei saanut suoriutumaan. Vallesmanni siitäkin äyski, sanoi että otettiin tukka vaan sen vuoksi, että näyttäisin sairaammalta. Mutta en minä sitä sen vuoksi, eikä äitikään –”
”Jos koettaisitte istua ylhäällä ja kävellä vähäsen aina lomaan, se olisi teille terveellisempää.”
”Enhän minä jaksa. Surusta vai mistä lienevät voimat niin menneet, että päätä huimaa ja lyö kaikki mustaksi silmissä kun yritän nousemaan.”
”Niin nähkääs, kun te siellä yötä päivää makaatte vuoteella ja haudotte raskaita ajatuksianne, tulette viimein niin heikoksi ettette enää kykene mihinkään. Teidän täytyy väkisenkin ryhtyä johonkin työhön ja karkoittaa mielestänne pois nuo ikävät muistot.”
”Ei, Jumala minua varjelkoon syntiäni unohtamasta. Enhän silloin saisi armoa viimeisellä tuomiollakaan. Mutta pastori sanoi, että jos minä nyt ihan totisesti suren ja jos olen oikein nöyrä, niin minut Herra synnistäni vielä puhdistaa. Ja surenhan minä, ei voi kipeämmästi ihminen enää surra, ja olenhan minä nöyrä. Jumalan ja kaikkien edessä tunnustan, ettei ole tässäkään huonekunnassa niin suurta syntistä kuin minä olen –”
Hän lausui taaskin harvalleen ja suurella äänen painolla, jota seurasi ojennetun sormen liikkeet, nuo viimeiset sanat: ”ettei ole tässäkään huonekunnassa niin suurta syntistä kuin minä olen,” ikäänkuin vakuuttaakseen sillä omaa itseäänkin ja koko maailmaa, että hän nyt tosiaankin oli oikein katuvainen ja oikein nöyrä.
”Häntä käy sääli,” kuiskasi Kvist Hammarille.
Mutta tämä oli nyt tykkänään kiintynyt Sohviin, joka semmoisella mielihalulla seurasi Riikan kertomusta surustaan ja onnettomuudestaan, ettei heistä enää pitänyt mitään lukua.
Hän oli kumartunut eteenpäin, silmät kiilsivät ilkeydeltä ja ilosta, kasvot melkein hehkuivat ja suu oli hymyssä.
Hammar koetti valloittaa hänet äkkiarvaamatta.
”Mutta kuinka tuli Sohvi sytyttäneeksi kartanon vinnin tuleen? Kertokaas nyt tekin!”
Eipä onnistunut sitenkään. Sohvi suoreni samassa silmänräpäyksessä, hymy katosi, kasvot jäykistyivät entiselleen.
”En muista,” hän tokasi vastaukseksi.
”Eikö sitä sattunut kukaan edes näkemään?”
”En muista.”
”Kerro nyt, Sohvi, miksi sinä et saata kertoa? Kyllähän sinä muistat, kun vaan tahdot,” rukoili Riikka.
”Mikä pakko minun on muistamaan, enemmän kuin Riikkakaan muistaa, millä tavalla lapsensa sijoille syötti. Kerroppas sinä ensin se.”
”En minä syöttänyt – varo – matto – muudesta –”
”Etkö muista sitäkään, millä tavalla navetasta ylös tulit, etpäs muista sitäkään.”
”Enhän minä muista, kun en ollut tajussani.”
”Pakkokos oli minun olla tajussani enemmän kuin Riikankaan.”
Hän sihisi viluista ja riidan halusta. Mutta Riikka taukosi puhumasta ja silloin hän taas jähmetä kylmäksi ja välinpitämättömäksi.
Hammar näki parhaaksi jättää hänet sikseen. Sohvi ei vastannut heidän hyvästiinsä, ei ollut sitä kuulevinaankaan. Mutta Riikka seurasi heitä kärsivällä katseellaan.
”Hyvästi, kiitoksin siitä, että meistä kurjista välitätte,” hän sanoi. ”Että annatte itsenne niin alas ja tulette tänlaisia katsomaan.”
”No, ja mitä sanot tuosta murhapolttajasta?” kysyi Kvist uteliaana, kun he taaskin olivat ulkona käytävässä. ”Onko hänessä tuota siveellistä mielivikaisuutta?”
”Hm... Häntä täytyisi pitää sairashuoneessa ja tutkia vuosikausia; ottaa selkoa hänen entisyydestään ja kaikista hänen suhteistaan ja oloistaan ja terveydentilastaan aina lapsuudesta saakka, ja lisäksi vielä hankkia tietoja hänen vanhemmistaan ja sukulaisistaan, ennenkuin täydellä varmuudella voi mitään sanoa.”
”Mutta kuinka arvelet, sen mukaan mitä tähän saakka ole havainnut?”
”Tuo siveellinen mielisairaus on tavallisesti synnynnäinen ja ilmaantuu jo pienestä pitäen. Mutta päättäen tämän jotakuinkin säännöllisistä ja sopusuhtaisista kasvon piirteistä ja tasaisesta pään muodostuksesta on se hänessä puhjennut ilmi vasta naitioksi tultua, joka muuton on harvinaisempaa. Sen vuoksi ei tauti vielä ole ehtinyt painaa leimaansa hänen ulkomuotoonsa.”
”Etteikö se sitten olisikaan hänessä perinnöllistä?”
”Perintönä arvatenkin henkinen heikkous ja taipumus tautiin, päättäen noista pyörtymyskohtauksista lapsuudessa ja huonosta lukutaidosta, sekä siitä, mitä äidistä oh kerrottu sanomalehdessä.”
”Mutta sano, hyvä veli, onko täntapainen menettely hänen suhteensa siinä tapauksessa oikea? Hänen ja muiden, samanlaisten?”
”Siinäpä se! Tulevaisuus ratkaiskoon sen kysymyksen.”
”Mutta toiselta puolen täytyyhän yhteiskunnan suojella itseään.”
”Suojeleehan se itseään raivohulluiltakin, ilman että niitä tuomitaan ja rangaistaan, vaikka kohta olisivatkin pahaa tehneet. Ja niitä kun sopivalla tavalla hoidetaan, niin raivokohtaukset harvenevat ja lievenevät. Paremmissa hourulaitoksissa niistä ei enää tiedetä paljon mitään. Luulen että rikokset vähenisivät samalla lailla, jos pahantekijöitä hoidettaisiin uudemman sielutieteen mukaan.”
”Sitten tullaan ehkä vähitellen Tolstoin oppiin: ei sinun pidä seisoman pahaa vastaan.”
”Ei suinkaan. Kyllä meidän tulee seisoa pahaa vastaan, mutta tykkänään toisella tavalla kuin tähän saakka. En muuten tunne Tolstoin moraali-filosofiiaa, ehkä tarkoittaa hän samaa, ja siinä tapauksessa, sitä parempi, jos eri teitä tullaan samoihin johtopäätöksiin.”
He pistäysivät kansliahuoneesen sanomaan jäähyväisiä. Siellä istuivat vielä pastori ja päällikkö entisillä sijoillaan, nähtävästi heitä odotellen.
”Minä olen täällä miettinyt teidän äskeistä puhettanne, tohtori Hammar”, sanoi pastori, ”ja nyt myönnän että te osaksi olette oikeassa. Sairaita sieluja ovat kaikki herrasta pois eksyneet, vaikka kohta eivät kipua tunnekaan, eivätkä sokeudessaan kärsi onnettomasta tilastaan.”
”No niin? Heitä tulee siis parantaa eikä kurittaa, eikö niin?”
”Parantaa, aivan oikein, parantaa. Mutta parantaa juuri kurittamisella”.
”Miksi kurittamisella?”
”Koska se on ainoa keino, joka pehmentää kovat sydämet ja paatuneet mielet”.
”Tiedättekö sen niin varmaan? Entä jos löytyisi muita parempia keinoja?”
”Mitä ne olisivat?”
”Hyvä, järjellinen hoito. Uusi kasvatus, niin sanoakseni”.
Pastorin epävarma katse siirtyi ikäänkuin neuvoa pyytäen Hammarista Kvistiin ja Kvististä päällikköön.
”Mutta siihen uudemman aikainen vankien hoito pyrkiikin”, sanoi päällikkö. Kasvatustavasta vaan voimine olla eri mieltä. Käyttääkö lain vitsaa vaiko evankeliumin lempeyttä. Minä puolestani luulen, eitä näiden poloisten suhteen täytyy vielä turvautua edelliseen”.
”Sitä varten on Jumala miekan antanut esivallalle”, lausui pastori, ”että se pahalle antaisi ansaitun palkkansa”.
”Vaan elämmehän me nyt uuden liiton ajassa”, muistutti Hammar, hymyillen mielessään, sillä hän tiesi hyvin, ettei hänen teologiiansa pitkälle riittänyt. ”Eikö meidän siis tulisi kuikissa ihmisellisissä suhteissamme toteuttaa evankeliumia ja hyljätä laki?”
”Ei”, huudahti pastori varmalla äänellä. ”Ensin laki, sitten vasta evankeliumi. Pahantekijän täytyy nöyrtyä ja tulla synnintuntoon, ennenkuin hän voi ottaa lohdutusta vastaan”.
”Siinä tapauksessa Sohvin huonetoveri, Rilkka – mikä hänen olikaan nimensä – ?”
”Minä tiedän. Niin, hän on tullut todelliseen katumukseen”.
”Häntä ei siis ainakaan pitäisi kurittaa enempää”.
”Kuinka?” Pastori alkoi jo hermostua.
”Täytyyhän hänen sovittaa rikoksensa, tiedämmä”.
”Sen hän tekee sisällisellä tuskallaan kahdenkertaisesti. Omassa tunnossaan hänellä on syyttäjänsä ja tuomarinsa”.
”En totta totisesti minä ymmärrä, mihinkä te oikeastaan tahdotte tulla?”
Pastori löi molempia kämmeniään pöytään ja hänen katseensa kävi tuikeaksi.
”Mihinkäkö tahdon tulla? En mihinkään muuhun kun teidän oppiinne, – kristinoppiin. Kuinka te luette raamatussanne rakkaudesta – se kaikki kestää, kaikki kärsii – osoittakaapa sitä mielenlaatua näitä onnettomia kohtaan –”.
Pastorin kiivaus huvitti Hammaria, hän olisi vielä halunnut jatkaa keskustelua tähän suuntaan, mutta Kvist kiiruhti sekoittumaan heidän puhettaan.
”Se on muuten omituista”, hän alkoi, ”että nuo kurjalankorpilaiset ovat aina olleet niin huonossa maineessa. ”Ne ovat niitä Kurjalankorven rosvoja”, heistä tavallisesti sanotaan, kun suurissa pulkissa ilmestyvät markkinoille. Ja ”se on tietymättömissä, kuin kurjalankorpilaisen taivaasen pääsy”, on niinikään vanha sananlasku”.
”Se on totta”, lausui päällikkö, ”sieltä on täällä meilläkin enin holhokkia”.
”Ja sitten siellä on niin paljon idioottejakin, että aivan on kuin joku kirous painaisi sitä paikkakuntaa”.
”Vai on siellä paljon tylsämielisiä?” puuttui Hammar puheesen.
”Tavattomasti”.
”Sepä tosiaankin merkillistä”.
”Niin, mitä sinä arvelet siitä, Hammar?”’
”Jos sillä seudulla henkinen ja siveellinen olotila on verrattomasti huonompi kuin muualla, ja siellä sen lisäksi vielä on paljon tylsämielisiä, niin – onkohan koskaan tutkittu maan laatua sillä seudulla?”
”En tiedä, mutta tuskinpa vaan”.
”Mitä?”
Pastorin silmät seisoivat pystyssä ja hiuksetkin kohosivat pörhälleen.
”Ettehän vaan tarkoittanekaan, että siveellisyys ja henkinen kehitys riippuisi maan laadusta?”
Hammar ei voinut olla hymyilemättä.
”Vai pidättekö meitä pilkkananne, tohtori Hammar”.
”En suinkaan, taivas varjelkoon. Enkä minä ihan sitä tarkoittanutkaan, mitä te otaksuitte”.
”Selittäkää sitten tarkemmin, minä pyydän”.
”Kyllä, – jos vaan maltatte tyynesti kuunnella. Kenties olette joskus kuulleet mainittavan, että keski-Euroopassa, nimittäin etelä-Saksassa ja Schweizissä on muutamia seutuja, joissa henkinen tasapaino on alempana kuin muualla. Kun joku uusi suku muuttaa paikkakuntaan, ilmestyy jo toisessa polvessa henkistä heikkonemista joka seuraavissa polvissa lisääntyy lisääntymistään, jos nimittäin suku yhä oleskelee samalla paikkakunnalla. Semmoisella seuduilla ei milloinkaan synny nerokkaita ihmisiä, eikä edes semmoisia, jotka hiukankaan kohoisivat keskinkertaisuutta ylemmäksi. Siveellinen ja henkinen olotila huononee huononemistaan ja tylsämielisten luku on arvaamattoman suuri”.
”Ja syynä siihen?” kysyi pastori jännitettynä.
”On arveltu olevan maanlaadun”.
Pastori nosti suurta konttoorikirjaa pöydältä, paiskasi sen takaisin semmoisella voimalla, että huone lämähti ja ryntäsi kävelemään.
”Ja tämmöistä – tämmöistä me kuuntelemme –?” hän puhkesi vavisten puhumaan, kääntyen päällikön puolten. ”Eikö se ole häpeällistä?”
Päällikkö näytti olevan hämillään. Hän ei oikein tiennyt, mitä sanoa.
Pastori käveli vielä syvästi liikutettuna pari kertaa edes takaisin lattialla. Sitten hän vakavana seisahtui Hammarin eteen.
”Sielun paimenena tässä laitoksessa, minä teitä kiellän tästä puolin käymästä vankien luona”.
Hänen suonensa löivät ja kurkkua ahdisti niin ettei hän tahtonut osata puhua. Mutta hetkisen vaiettua ja puri kertaa rykäistyään hän taaskin pääsi ääneen.
”Te ette sitä paitsi olekaan tämän vankilan lääkäri, eikä teillä niinmuodoin ole täällä mitään tekemistä.”
Hammar katseli häntä rauhallisesti odottaen, jos hänellä olisi vielä enemmän sanottavaa.
Päällikkö käänteli konttorikirjan lehtiä ja silmäili sivuja oikeaan ja vasempaan.
”Olkaa rauhassa”, sanoi Hammar viimein tarttuen hattuunsa. ”En minä enää tulekaan.”
Ja jäähyväiset sanottuaan he läksivät, Kvist ja hän.
”Mitä on ajatteleminen tuosta tohtorista?” kuului pastorin ääni vielä käytäväänkin.
Natisten meni linnan portti kiinni heidän jälkeensä ja sisäpuolella väännettiin avainta lukossa.
”Hm... Olisin minä kumminkin tahtonut sitä tyttöä vielä tutkia,” sanoi Hammar.
”Mutta nytpä sinne et enää pääse.”
”En pääse”.
Hän vaan hymyili sille asialle.
”Älä paheksu, hyvä veli, mutta kyllä minä sinua sentään varoittaisin,” lausut Kvist hiukan epäröiden.
”Mistä varoittaisit?”
”Puhumasta ajatuksiasi niin liian avomielisesti kuikkien tyhmeliinien kuullen, niinkuin eilen siellä ravintolassa ja nyt taas täällä.”
”Ja mitä se haittaisi?”
”Se voi vahingoittaa sinua. Vähentää praktiikkiasi.”
Hammar nauroi.
”Niin, niin, älä naura.”
”Noh – jos niin kävisikin, entä sitten? Kait niitä aina joitakuita sairaita jäisi jäljellekin.”
Ei Hammar sentään ottanut sitä uskoakseen, eikä ajatellut asiaa sen enemmän. Parin päivän perästä hän ei enää muistanut koko juttua.
Tuli silloin pormestari Vilkman häntä vastaan kadulla. Hammar tervehti ja pysähtyi puhelemaan.
”Kuinka rouvasi jaksaa? Onko hän terve?”
”Kiitos –”
Vilkman lausui sanan hidastellen ja ikäänkuin epätietoisena siitä, mitä hänen oikeastaan tulisi vastata.
”Noo? Onko jotain tapahtunut?”
”Nlin – huonompi hän taas on.”
”Etkä ole lähettänyt sanaa. Minä menen heti hänen luokseen.”
”Ei – älä vaivaa itseäsi.”
Hän näytti olevan erinomaisen kiusattuna.
Hammar katsoi hänen kummastellen.
”Ei se taida olla mitään vaarallisempaa.”
He vaikenivat molemmat lyhyen hetken. Sitten Hammar jatkoi, ja matala ääni teki hänen puheensa painavaksi:
”Sinä peität minulta jotain?”
”Ei – – mitä se olisi?”
”Siihen odotan sinulta selitystä.”
”En minä tiedä –”
Mutta Hammar alkoi aavistaa.
”Onko jotain huhuja –”
”Niin – totta puhuen, koska sinä tahdot saada selkoa asiasta, niin täytyy minun myöntää, että vaimoni jostakin syystä –”
”Että vaimosi oli kuullut jotain ja sen vuoksi rupesi epäilemään –”
”Kääntyi entiseen lääkäriinsä lapsen, ei itsensä puolesta alkujaan –”
”No, niin? ”
”Hän selitti, että lapsessa ei lainkaan olisi mitään hivutustautia.”
”Ja vaimosi sairastui, kun sai sen tietää? ”
”Hän pahastui sitä, että häntä suotta oli peloteltu. Sulkeutui huoneesensa eikä tahdo ketään nähdä.”
”Siinä oli! Nyt hän vaipuu entiseen tilaansa. – Ettekö te ymmärtäneet – niin mistäpä sen ymmärsitte, kun en uskaltanut sitä sinullekaan sanoa. Et olisi kumminkaan voinut pitää sitä kielesi takana.”
”Mitä niin?”
”Että hivutustauti oli keksitty vaimosi takia. Tahdoin sillä vetää hänen ajatuksiaan pois hänestä itsestään ja kiinnittää häntä elämään.”
”Mutta – teithän sinä hänet levottomaksi –”
”Kun sen kautta voitin pahemman levottomuuden. – Kuinka – jos minä nyt kuitenkin menisin häntä katsomaan?”
”Älä mene, hyvä veli, – hän ei – minun täytyy tunnustaa, että hän ei nyt sietäisi sinua nähdä.”
”Sitten minä en sille mitään voi. Väkisen en tahdo tunkeutua –”
”Älä pune pahaksesi!”
He erosivat.
Hammarille jäi mieleen Vilkmanin tutkiva epävarma katse ja mietti itsekseen, mitä se oikeastaan merkitsi. Vai tuliko se vaan siitä, että hänellä oli vaikea tuoda esille sanottavaansa?
Mutta hän sai pian uusia kummastelemisen aiheita. Sairaiden luku väheni päivä päivältä, hänen odotushuoneensa tyhjeni ja tuon tuostakin tuli pieniä kohteliaita lippuja huonompien sairaiden omaisilta, joissa pyydettiin, ettei hän enää vaivaisi itseään käymään heidän luonaan, he lähettäisivät sanan, jos hänen apuaan vielä tarvitseisivat j. n. e.
Sanaa tietysti ei sen koommin kuulunut, he olivat vaan tahtoneet hänestä päästä.
Ja kaikki nuo heikkohermoiset, hysteerilliset naiset, jotka eivät ennen antaneet hänelle pahaakaan rauhaa – niihin olivat hekin joutuneet? Ei sattumaltakaan hän heitä enää nähnyt. Joskus vilahti kaukana jossain kudun kulmassa tutut hameen liepeet, mutta ne katosivat samaa päätä.
Terveetkin häntä huomattavasti karttoivat. Jos hän missä joutui ihmisten pariin, pysyttelivät kaikki hänestä niin loitolla kuin mahdollista, syrjästä vaan heitettiin häneen arkoja hätäisiä silmäyksiä. Ja kun hän lähestyi puhuttelemaan jotakin henkilöä, niin tämä sävähti, silmiin ilmestyi kauhua, eikä hän saanut kuin lyhyitä sanoja vastaukseksi. Ja kiire sitte tuli poistumaan hänestä, niin pian kuin suinkin ilkesi sen tehdä.
Kvist oli ainoa poikkeus. Hän aina lyöttääntyi Hammarin seuraan, missä vaan sattui häntä tapaamaan.
Häneltä Hammar viimein vaatikin selitystä tähän kaupunkilaisten outoon käytökseen.
”Luulin ensin että tuo menisi ohitse aikaa voittaen,” hän sanoi, ”mutta asiat näyttävät päinvastoin käyvän yhä pahemmiksi. Nyt olen jo saanut nimettömin kirjeitäkin, joissa minua kehoitetaan lähtemään paikkakunnalta pois.”
Kvist oli vakavana, kuunnellut hänen puhettaan, eikä hän ihan heti saanut vastatuksi. Mutta Hammar tiukensi kysymystään.
”Tässä on jotain, jota minä en käsitä. Ja minä tahdon saada siitä selvää.”
Kvist loi silmänsä maahan, hänen äänensä oli painunut tavallista matalammaksi, ja vaivoin hän sai sanat esille.
”Muistathan, että varoitin sinua puhumasta ajatuksiasi liian avomielisesti kaikkein kuullen.”
”Muistan, enkä sitä ole tehnytkään sen koomin. En varovaisuuden takia, mutta muuten vaan, kun ei ole soveltunut.”
”Siinä, mitä olit puhunut, olikin jo aivan tarpeeksi. Pantiin siivet sivuun ja yhdestä höyhenestä tuli seitsemän suurta kanaa. Kerrotaan, että sinä olet mielipuoli ja –”
”Ah – no, nyt minä ymmärrän!”
Hän purskahti makeaan nauruun. Kvist katsoi häneen kummastelen.
”Siitäkö syystä siis –? Ihmis-raukat, mitä sitten ihmettelen, että he minua pelkäävät.”
”Ehkäpä he vähitelleh tulevat huomaamaan erhetyksenaä.”
”Ei, sitä en jää minä odottamaan.”
”Mitä aijot –?”
”Erota virastani täällä. Oikeastaan minulla onkin ollut tuumana lähteä ulkomaille vuodeksi tai pariksi. Tuonnempana sen vasta ajattelin tehdä, mutta – sama, vaikka hetikin.”
Kvist ei voinut puhua siihen juuri mitään. Mutta sydämessään hän päätti, ettei pitkiä aikoja kuluisi, ennenkuin hänkin lähtisi pikku kaupungin tukehuttavasta ilmasta pois suureen, avaraan maailmaan.
Muutamia päiviä tämän jälkeen istui Hammar turkkiin vyötettynä takertua reessä, jonka taakse suuri kapsäkki oli nuoritettu. Kvist seisoi reen vieressä, he olivat jo sanoneet jäähyväiset toisilleen.
Kyytimies paineli vällyn syrjää tyynyjen alle, veti sitten rukkaset käsiinsä, hyppäsi kuskipenkille ja tarttui ohjaksiin.
”No, hyvästi!”
”Hyvästi, hyvästi! Onnea matkalle!”
”Kiitos!”
Hevonen kiidätti pois jäälle päin. Kvist seisoi siinä ja katseli heidän jälkeensä, niin kauan, ettei enää erottanut hevosta eikä rekeä, enemmän kuin miehiäkään. Kaikki oli vaan yhtenä mustana pallona, joka pieneni pienenemistään auringon valaisemalla kirkkaalla selällä.
Loppu.
Lähde: Pohjalainen 1891–92.