Pellervoinen (1879)
| Pellervoinen. Vanhan Taaton Tarinoita II. Kirjoittanut Minna Canth |
Hän eli Kalevan maassa, kynti peltoa, poltti soita ja viljeli metsää. Ahkera oli Sampsa poika Pellervoinen ja väkevä ruumiiltaan; raskain työ oli hänelle iloista huvitusta vaan.
Eräänä päivänä ruhtoi Pellervoinen metsässä kirveineen ja kaatoi hongan toisen jälkeen. Kun päivä oli puolessa, tuli aavalta aholta nuori neitonen metsään ja istautui puun-kannolle likelle nuorukaista. Kauan silmäili hän Pellervoista, joka taukoamatta iski kirvestään hongan juureen.
”Väkevä olet, nuorukainen”, puhkesi neitonen viimein puhumaan, ”mutta tiedänpä erään, joka on sinua vielä väkevämpi.”
”Kukahan tuo olisi?” kysyi Pellervoinen, joka yhä jatkoi työtään.
”Se on Tuulen tytär, tai toisin sanoen minä, jos sen muuten tietää tahdot,” vastasi neito.
”Sinäkö?” kysyi Pellervoinen pilkallisesti hymyten, ja nyt hän ensikerran loi silmänsä tyttöön.
”Epäiletkö?”
”Hm .. tuskin luulen sun tuota hentoa koivuakaan saavan kaatumaan,” arveli Sampsa poika.
”No tuopa kumma olisi,” huusi tyttö ja tarttui samalla koivuun käsin. Mutta koivu oli nuortea, se taipui, jotta latva oli lähes maata koskettaa, mutta ei vaan taittunut. Tuulen tytär ponnisti viimeisetkin voimansa, otti vauhtia, teki uuden ryntäyksen. Turhaan! Puu oli käyränä kuin luokka hänen käsissään, mutta poikki se ei sittenkään mennyt.
”Herkeä jo, herkeä, muutoin tapat itsesi”, pilkkasi häntä Pellervoinen.
Ja Tuulen tyttären täytyi kun täytyikin heretä. Hän läähätti hirveästi, koko ruumis vapisi kuin haavan lehti ja hervotonna vaipui hän alas mättäälle.
Pellervoinen iski kirvestään saman koivun juureen ja samassa puu kaatui. Tuulen tytär kavahti ylös mättäältä.
”Anna minulle tuo kirveesi,” rukoili hän, ”minä sinulle siivet annan, joilla lentää voit.”
”En tarvitse siipiäsi, onhan minulla jalat,” vastasi Pellervoinen.
”Jaloillasipa et voi ilmassa lentää,” väitti Tuulen tytär, ”et voi käydä auringossa etkä kuussa etkä tähtitarhassa taivaan alla.”
”Mitäpä siellä tekisinkään, minulle kun Maan emo leivän antaa.”
Mutta Tuulen tyttären teki kovin mieli saada kirvestä omakseen.
”Vaihda pois,” virkkoi hän, ”minä Turjan tytin, halla-helman, karkoitan takaisin pohjan perille, kun hän tulee peltojasi vahingoittamaan.”
Pellervoinen jo myöntyi.
”Olkoon menneeksi!” lausui hän. ”Saattaisi sinusta joskus olla apuakin, vaikka väliin olet kovin unelias.”
Hän antoi kirveensä Tuulen tyttärelle, joka tarjosi hänelle siipiä vastaan.
Hyppy-askelin riensi nyt Tuulen tytär iloisena kedon poikki, kantaen kirvestä olallaan. Pellervoinen taas pani siivet suureen tuohi-konttiin, nosti kontin selkäänsä ja alkoi hänkin verkalleen astua poispäin – ei kuitenkaan samaa tietä, kuin Tuulen tytär.
Kun Pellervoinen kotvan aikaa oli astunut eteenpäin, tuli hän laveille viljavainioille. Voi surkeutta! Vilja, joka eilen vielä kauniina ja vihantana rehoitti, seisoi nyt haljakkana, ikäänkuin olisi kalman käsi sitä koskettanut. Ja kuolon hiljaisuus vallitsi ympäristöllä; ruisrääkkä ainoastaan viserteli tuolla aidan seipäällä valitus-virttään.
Alakuloisena vaipui Pellervoinen pellon pientarelle.
”Mitäs tuumit Sampsa Pellervoinen?” kuului ääni hänen takanaan.
Pellervoinen käänsi päänsä ja katsoi puhujaan.
”Sinäkö se olet, Maan emo?” kysyi hän – ”Oi kuules! Tuosta mulle pitkät tuumat, suuret surut, mustat murheet, kun Turjan tyttö, tuo kehno hallahelma kylmästä pohjolasta minua alati vainoo, viskaa kauhalla vilua hyytä jäisestä kattilastaan ja sillä kauniit kasvini kaikki turmelee.”
”Mitäpä siitä huolit, pellon poika, ota kultainen kirveesi ja lyö sillä hallahelman jalat poikki,” neuvoi Maan emo.
”Ei pysty mun kirveeni hänen jäisiin jalkoihinsa,” valitti Pellervoinen, ”siihen tarvittaisiin tulisia miekkoja, – miekkoja, joita ainoastaan ilman ihanat impyet omivat.”
”Oi, Sampsa Pellervoinen! kunpa olisi sinulla siivet niinkuin on linnulla, niin lentäisitpä korkeuteen taivaan kaarelle noita ihania impiä puhuttelemaan.”
”Siivet – niin tottakin!” Nyt selveni Pellervoiselle keino oivallinen. Hän otti siivet kontistaan, kiinnitti ne olkapäihinsä ja kohosi ylös ilmaan. Kuta korkeammalle hän nousi, sitä keveämmäksi kävi lentäminen. Maan emo ei häntä enää oivaltanut suurempana kuin kärpäsen kokoisena sinisellä taivaalla.
Mieluisata oli Pellervoiselle tämä ilmassa liiteleminen. ”Kuinka raskaita olivatkaan askeleni tuolla alhaalla maan tomussa”, ajatteli hän, ”ja täällä – kuinka ihanata, raitista ja puhdasta kaikki!” Vielä kerran loi hän silmänsä alas maata kohden. Vihantina ja kauniina kukoistivat siellä laaksot ja kukkulat, kirkkaina kuin kristalli päilyivät joet, järvet ja meri. Hiljaiselta ja rauhalliselta näytti kaikki, ikäänkuin ei siellä levottomuus olisi majaansa löytänytkään.
Jäähyväis-silmäilyn maalle heitettyään, aikoi Pellervoinen taaskin pitkittää matkaansa yläilmoihin. Mutta odottamattomat vastukset kohtasivat häntä. Sakeata usvaa lankesi alas taivaalta ja piiritti hänen tuota pikaa niin, että kaikki hänen näkyvistään katosi. Tuostakos nyt tuska tuli! Pellervoinen pyrki ylös, mutta sumu oli vastassa; hän lensi alemma, – sumua oli sielläkin. Ja oikealla ja vasemmalla, edessä ja takana, joka haaralla oli sumua, ja yhä sumua. Jo pellon poika suuttui, eikä se ihme ollutkaan. Hän sieppasi kontin selästään ja alkoi sillä huiskia ympärilleen. Mutta turhaan hän usvaa pieksi, se ei siitä paennut, vaan sakeni sakenemistaan. Kun Pellervoinen vihan vimmassa ruhtoi konttinensa, kuului hänen korviinsa hiljainen naurun katkatus jostakin läheisyydestä. Hän katsoi ylös, teroitti silmänsä ja huomasi nyt neidon, joka parast’aikaa seuloi usvaa ilmaan.
”Malta sinä, Terhenitär,” lausui Pellervoinen ”luuletko minua usvalla peloittavasi. Kiitä vaan onnea, ett’ei ole minulla asetta mukanani.”
Terhenitär nauroi, mutta taukosi kuitenkin seulomasta.
”Suotta taistelisit mun kanssani,” lausui Terhenitär, ”sillä jos oletkin miestä olevinasi tuolla alhaalla maan tomussa, olet sä kuitenkin täällä mitätön kuin tuulelta tuuditeltu untuva. Mutta anna minulle tuo konttisi, jotta saisin siinä utuani säilyttää, niin päästän sinut heti rauhassa lentoasi jatkamaan.”
Ei tuo ollut Pellervoiselle aivan mieluista, mutta hän tunsi jo olevansa ylhäällä ilmassa juuri kuin kukko vieraalla tunkiolla, ja sentähden hänen täytyi myöntyä Utu-tytön vaatimukseen.
”Jos lupaat sinäkin Turjan tyttiä hätyyttää silloin kun huomaat hänen aikovan peltojani vahingoittaa, niin olkoon kontti omasi.”
Terhenitär suostui kauppaan, otti Pellervoiselta kontin ja alkoi heti koota usvaansa. Ilma samalla rupesi selkenemään; näköala laajeni laajenemistaan, taivas jo kirkkaana kaarsi ylähällä ja ainoastaan muutamia vaaleita pilvenhattaroita uiskenteli verkalleen Pellervoisen ympärillä.
Kolme päivää ja kolme yötä liiteli Pellervoinen yläilmoissa ennenkuin hän saapui taivaan tähtitarhaan. Hän lensi tähdestä toiseen ja joka tähdessä tapasi hän ihania impiä, jotka ahkerasti kutoa helskyttivät loistavata kangasta. Mutta Tähettäret eivät omineet sitä kultaista miekkaa, jota Pellervoinen halusi saada. Otavatar, jonka luokse pellon poika viimein saapui, neuvoi häntä menemään joko Kuutalaan tai Päivälään, joissa hän luuli senlaisen miekan löytyvän. Pellervoinen otti jäähyväiset ystävällisiltä neideiltä ja lähti taaskin ilmoja liitämään.
Taas lenteli Pellervoinen kolme päivää ja kolme yötä aavassa avaruudessa, ja tuli niin kolmannen yön lopulla Kuutalan tupahan. Hopealta hohtivat paikat Kuutalassa ja hopeanhohtavata oli kangaskin, jota Kuutar parast’aikaa hopeisen ikkunan ääressä vireästi kutoi. Ujostellen jäi Pellervoinen oven suuhun ja toimitti sieltä asiansa ihanalle immelle. Tämä heti taukosi kutomasta ja kuunnellen Pellervoisen puhetta, nosteli hän ensin niisiänsä, nojasi sitten kyynäspäällään pirtaan ja käänsi lempeät kasvonsa Pellervoista kohden. Tämä jo oli puheensa lopettanut; Kuutar oli hetken vielä ääneti ja hänen kasvoissaan ilmaantui suruinen mieli. Viimein hän lausui:
”Kuinka mielelläni tahtoisinkaan sinua auttaa, jos vaan suinkin voisin, sillä maan asujamia olen aina sydämestäni lempinyt. Hiljaisina syys-öinä, kun kaikki olette levolla olleet, olemme usein Tähettärien kanssa valvoneet ja taistelleet tuon kurjan Turjan tytin kanssa, joka väsymättä vainoo viljapeltojanne. Mutta jäisellä kilvellään on hän taitavasti väistänyt miekkaimme lyönnit ja ilkeästi nauraen tanssinut vaan jäisen kattilansa kanssa lakeudella. Onpa hän vielä kauhallaan viskannut jäänsirpaleita meillekin vasten silmiä.”
Kuutar taaskin polki suksiaan, löi kangasta pirralla ja viskeli vireästi sukkulaista. Pellervoinen aukaisi oven ja aikoi nolomielin mennä jo menojansa, kun Kuutar vielä huusi hänen jälkeensä:
”Päivätär on ainoa, jonka kultaista miekkaa Turjan tytti pelkää; ja varmaan hän tahtookin sinua auttaa, sillä hän on lempeä ja hyvä.”
Ja Pellervoinen samosi uudelleen autioon avaruuteen. Edemmäksi ja yhä edemmäksi lensi hän ilman tasaisella tanterella. Jo loppui autio yksinäisyys, – jo virtasi valoa ja lämmintä hänelle vastaan. Hän näki tuhansittain ilman ihania impiä, mitkä joko liitelivät sinne ja tänne ympäristössä, tai venyivät ruso-reunaisten pilvein helmassa. Kaikki he olivat loistavan sinertävässä puvussa, kaikki lempeitä ja suloisia näöltään.
Pellervoinen joutui jo vähän hämilleen.
”Entä jos tuntematta sivuuttaisinkin Päivättären”, arveli hän, ja päätti lähestyä erästä impeä, joka istui loistavan kaaren partaalla ja harjasi pellavia.
”Voitko, ihana impi, minulle neuvoa, missä Päivän ruhtinatar asustaa?” kysyi hän neidolta.
”En olisikaan Koitar, hänen ovensa vartija, ellen sitä tietäisi,” vastasi impi. ”Teroita silmäsi tuonne itään; siellä näet ruusuisen pilven, jonka reunalla Päivätär istuu ja kehrää kultaista lankaa.”
Pellervoinen loi silmänsä neuvottuun suuntaan, oivalsi siellä pilven, oivalsi myöskin ruhtinattaren, joka istui pilven partaalla. Mikä selittämätön loisto ja ihanuus vallitsikaan täällä Päivälän suuressa suojassa! Pellervoisen sydän sykki valtavasti, hänen mielensä hurmautui tätä jaloa kauneutta nähdessä, jonka vertaa hän ei ennen koskaan ollut kohdannut. Hän ei voinut silmiään kääntää ruhtinattaresta, jonka katseessa lempeys, ihanuus ja ylevyys täydellisimmässä määrässä kuvautuivat. Oliko tuo jalo impi lähtevä isänsä kultaisesta kodista tullakseen vieraasen, tuntemattomaan maahan?
Pellervoisen lähestyessä pysähdytti Päivätär rukkinsa, pudisti keltaiset kiharat otsaltaan ja silmäili oudoksuen nuorukaista. Pellervoinen esitti hänelle asiansa, kertoi, kuinka kovalla vaivalla ja työllä suot ja rämeet Kalevan maassa muutetaan kauniiksi viljavainioiksi ja kuinka vilu lyhyessä ajassa tämän viljan riuduttaa ja työn turhaksi tekee.
Päivättärellä oli lämmin sydän. Hän oli heti valmis nuorukaista auttamaan.
”Pellava-kuontaloni on suuri”, lausui hän, ”se täytyy mun jättää tänne Päivälään, mutta rukkineni tulen sun maahasi, nuorukainen, ja kehrään siellä. Illan tullen on mun kuitenkin palajaminen, sillä isäni, jalo Päivä, tahtoo silloin nähdä perheensä koolla, ja vasta aamulla, kun Koitar oveni aukaisee, voin jälleen tulla luoksenne.
Ja Päivätär tuli. Lehevän lehdon reunalle asetti hän rukkinsa, istui itse viheriälle kummulle ja alkoi uutterasti kehrätä kultaista lankaa. Hongat humisivat, linnut lauloivat ja loistavina säikeinä valuivat pellavat suuresta kuontalosta Päivälän suojassa pimeään Kalevan maahan, tuoden valoa, onnea ja iloa mukanaan.
Turjan tytti kovin pelästyi Päivättären tuloa ja pötki pakoon aina Pohjan perille, jotta maa tömisi ja korvet paukkuivat. Öisin kuitenkin, kun Päivätär on kotiinsa levolle mennyt, hiipii hän vielä usein Pohjolan pimeästä tuvasta ja rientää pikaa kuin noidan nuoli yli vuorten ja rotkojen Kalevan maahan, jossa hän ainoana yönä ehtii turmella kaikki viljavainiot, tyhjäksi tehdä peltomiesten ihanimmat toiveet. Mutta jos silloin Tuulen tytär tai Terhenitär sattuvat valveilla olemaan, ei hän onnistukaan mitään vahinkoa matkaansaattaa, sillä Pellervoisen uskollisina liittolaisina karkoittavat nämät hallahelman samaa vauhtia takaisin omaan kolkkoon maahansa.
Loppu.
Lähde: Päijänne 11.12.1879, 18.12.1879.