Vuori-idylli (Uotila)

Vuori-idylli. Kirjoittanut Heinrich Heine

Suomentanut Oskar Uotila.

1.

Vuoren rintehell’ on suojus,

Vuorimies siin’ asustaa;

Siellä kohaa vehrä kuusi,

Kultakuuhut kumottaa.

Suojuksess’ on nojatuoli,

Kumma leikkauksiltaan;

Onnenpoik’ on, ken siin’ istuu,

Sepä itse olla saan.

Jakkaralla istuu neito,

Nojaa minuun kätösen;

Silmät niinkuin sinitähdet,

Suu kuin punaruusunen.

Sinitähtein katse minuun

Niinkuin taivas avaantuu;

Liljasormen varottaissa

Myhää purpurainen suu.

Ei, ei huomaa meitä äiti,

Ahkeraan kun kehräilee,

Isä taasen, soittain sitraa,

Vanhaa virttä hyräilee.

Pienokainen kuiskuu hiljaa,

Hiljaa, ääntään alentain;

Monen tärkin salaisuuden

Häneltä jo kuulla sain.

«Vaan kun kuoli täti meidän,

Emme enää mennä voi

Ampujuhlaan Goslarihin,

Siellä riemu riehakoi.

«Tääll’ on taasen yksinäistä,

Vuoren kylki kylmentää,

Talvin meidät melkein hautaa

Peittohonsa lumi, jää.

«Olen arka tyttö, mua

Hirvittää kuin lapsia

Pahat vuoren peikot, joill’ on

Tapa öisin kapsia.»

Vaikenee nyt rakas pieni,

Sanojansa arkaillen,

Ja hän nostaa kätösensä

Peitteheksi silmien.

Ulkon’ yhä kohaa kuusi,

Rukki viippoo, vyräjää,

Sillä aikaa helkkyy sitra,

Vanha viisu hyräjää:

«Ällös pelkää, rakas lapsi,

Valtaa pahain peikkojen!

Öin ja päivin, rakas lapsi,

Turviss’ olet taivaisten!»

2.

Kuusi vehrein sormin näppii

Alhaisehen akkunaan,

Kuu, tuo mykkä kuuntelija,

Luopi sisään kultiaan.

Lähihuoneess’ isä, äiti

Hiljaisesti kuorsaavat,

Vaan me kaksi juttelemme

Iltahetket armahat.

«Että usein rukoelet,

Tuskin uskoa ma voin,

Rukoiluksesta ei varmaan

Värähtele huules noin.

«Huultes häijyt, kylmät väreet

Mua usein peloittaa,

Vaan tää synkkä tuska tyyntyy,

Taas kun silmäs heloittaa.

«Kuink’ on oikein uskos laita,

Sitä myöskin epäilen, –

Uskos Isään Jumalahan,

Poikaan, Pyhään Henkehen?»

Lapsoseni, poikana jo,

Äidin syliss’ istuissain,

Uskoin Isään Jumalahan,

Valtiaaseen maailmain!

Joka kauniin maan loi kodiks’

Ihmiskunnan kaunihin,

Joka taivaskappaleille

Kulun määräs kullekkin.

Suuremmaksi tultuani

Sain jo tajun paremman,

Käsitin ja ymmärsin ja

Uskoin myöskin poikahan;

Poikaan rakkaaseen, jok’ ilmas

Rakkautens’ ihmisiin,

Joka, niinkuin tavallista,

Palkaks ristiinnaulittiin.

Nyt, kun olen mies ja mailmaa

Nähnyt, suurioppinen,

Paisuu sydän, sydämmestä

Uskon Pyhään Henkehen.

Tää se teki iki-ihmeet,

Tekee yhtämittaiset;

Hän murs’ lääniherrain linnat,

Mursi orjain ikehet.

Vanhoist’ oikeuksistamme

Vaativi hän lukua;

Yht’ on juurta ihmislapset,

Yhtä vapaasukua.

Hän se häätää häijyt usvat

Sekä houreen hämärän,

Mikä, yöt ja päivät ilkkuin,

Turmelee meilt’ elämän.

Tuhansittain ritareit’ on

Pyhä Henki valinnut

Tahtoansa täyttämähän

Ja ne innostuttanut.

Näiden kalliit miekat välkkyy,

Näiden liput liehuvat!

Tahtoisit kai, lapsi, nähdä

Ritarit nää uljahat?

Niinpä katso minuun, lapsi,

Suuta anna rohkeesti;

Sillä itse olen moinen

Pyhän Hengen ritari.

3.

Kuu se tuolla hiljaa piilee

Taakse vehrän kuusiston,

Lampussamme lekkuu valo

Himeä ja hervoton.

Mutta sinitähtöseni

Kirkkaammin vaan säteilee,

Punaruusut hohtelevat,

Rakas neito haastelee:

«Pieni väki, menninkäiset,

Meiltä lihaa, leipää vie,

Mikä laatikoss’ on illoin,

Aamulla jo missä lie.

«Pieni väki maidostakin

Kuorii kerman, jättäen

Peittämättä astian, ja

Kissa lipoo jäännöksen.

«Ja tää kissa se on noita,

Sydän-öinkin hiipii tuo

Tuonne peikkovuoren puoleen

Tornin raunioiden luo.

«Siell’ on muinoin ollut linna,

Kemut, aseet loistoisat;

Ritarit ja vallasnaiset

Soittotanssit tanhuivat.

«Silloin loihti häijy velho

Linnat, väet järjestään;

Rauniot vaan jäivät sinne

Sekä pöllöt pesimään.

«Mutta tätivainaa virkkoi:

Ken jos aikaan hyvähän

Yöllä oikealla paikkaa

Osaa syntyyn syvähän,

«Niin nuo rauniot ne vaihtuu

Jälleen linnaan loistoiseen,

Ritarit ja vallasnaiset

Tanhuilee siell’ uudelleen.

«Ja tuo linna sen on oma,

Joka synnyt julki toi,

Hänen nuorta jaloisuuttaan

Rummut, torvet kunnioi.»

Noin ne huulten punaruusut

Kukkii tarukuviaan,

Joihin silmät vuodattavat

Tähteinsinivaloaan.

Kultakutrins’ kiertää pikku

Käsihini, kahleiks kait,

Sormill’ antaa somat nimet,

Nauraa, suutelee, on vait.

Hiljaisessa huonehessa

Minust’ on niin rattosaa;

Pöytä, kaappi, kaikki katsoo

Mua niinkuin tuttavaa.

Vaka seinäkello haastaa,

Sitra, kielin vienoisin,

Alkaa itsestänsä soida,

On kuin unta näkisin.

Nytpä onkin hyvä aika,

Oikea myös paikka tää;

Luulenp’ että huuliltani

Syntysana vierähtää.

Katsos, lapsi, puoliyötä

Herättää jo aamunkoi!

Puro, kuuset kohisevat,

Vanha vuori elamoi.

Sitransoitto, loitsulaulut

Raikkuu vuoren rotkosta,

Niinkuin huima kevät puhkee

Kukkametsä notkosta.

Kukat, uljaat ihmekukat,

Lehdet, taruntapaiset,

Tuoksuvat ja väreilevät

Niinkuin into kiihtäis net.

Ruusut, hurjat niinkuin liekit,

Kuohuu läpi huumehen;

Niinkuin kristalliset pylväät,

Liljat kohoo korkeellen.

Tähdet, aurinkoja kooltaan,

Katsovat niin palavaan;

Liljain jättikupuihin ne

Vuodattavat valoaan.

Vaan me itse, rakas lapsi,

Toisennuimme tykkänään;

Soihdut, kulta, silkki väippyy

Vieritsemme vikkelään.

Sinä muunnuit prinsessaksi,

Loistolinnaks suojus tää,

Ritarit ja vallasnaiset

Täällä tanssii temmeltää.

Mutta mulle, mulle onni

Sinut, linnat, kaikki soi;

Minun nuorta jaloisuuttain

Rummut, torvet kunnioi.

Lähde: Uotila, Oskar 1911: Oskar Uotila’n kootut runoteokset. II. Julkaissut Pertti Uotila. Suomalainen kustannus-o.y. Kansa, Helsinki.