Gonzo-journalismi

Gonzo-journalismi on journalismin muoto, joka on saanut vaikutteita undergroundista. Gonzo-journalismissa kyseenalaistetaan yleisesti hyväksytyt arvot. Tyylillisesti sille on tyypillistä muun muassa liioitellun retorinen kielenkäyttö sekä erikoiset ilmaisut. Gonzo-journalismille on ominaista myös kertojan omien havaintojen korostaminen ja pikkuseikkojen esille tuominen.^lähde?

Alun perin Hunter S. Thompsonin käyttämä tunnus Gonzon nyrkki.

Gonzon perustajana pidetään yhdysvaltalaista Hunter S. Thompsonia.^lähde?

Sanan alkuperä

Gonzo tarkoittaa cajun-slangiksi samaa kuin "soittaa mielipuolisesti". Journalismissa termiä käytti ensimmäisen kerran Boston Globe Magazinen kolumnisti Bill Cardoso vuonna 1968, kun hänen kollegansa Hunter S. Thompson oli soittanut rakastamaansa James Bookerin Gonzo-nimistä kappaletta tauotta heidän yhteisessä motellihuoneessaan.

»Tuona iltana Cardoso nimitteli Hunteria leikillään ”Gonzo-äijäksi”. Kun Hunter myöhemmin lähetti Cardosolle Kentucky Derby -juttunsa, palautetekstissä luki jotain tyyliin: “Hunter, sehän on puhdasta Gonzo-journalismia!”»
()

Thompsonin kirjoista tunnetuin on Pelkoa ja inhoa Las Vegasissa (1971), jossa esiintyy tohtori Gonzo -niminen hahmo.

Suomessa

Suomessa gonzo-journalismiksi on kutsuttu ainakin Mattiesko Hytösen Helsingin Sanomiin kirjoittamia kolumneja, Walter de Campin (oik. Kari Lempinen) City-lehdessä pitämää Hienoa elämää -palstaa, Juho Juntusen kirjaa Tuuliajolla – Suuri rock and roll -risteily, Nalle Östermanin blogikirjoituksia Rumba-lehden verkkosivuilla, ”Tozimiehen kolumneja” Egorazzi-lehdessä sekä Ari Lahdenmäen ja Riku Rantalan kirjaa Isänmaan asialla.

Hymy-lehteen 1960-luvulla kirjoittaneen Veikko Ennalan pakinoita ja lehtijuttuja voidaan pitää yhtenä ensimmäisistä suomalaisista gonzo-journalismin ilmentymistä. Ennala esitteli usein kirjoituksissaan omaa elämäänsä, lapsuuttaan ja perheenjäseniään.