Improvisaatioteatteri

Improvisaatioteatteri tarkoittaa teatteria, jossa esitys luodaan sen esittämishetkellä improvisoiden. Improvisaatioteatterissa ei ole käsikirjoitusta tai ennalta määrättyjä repliikkejä, vaan näyttelijät luovat tilanteet esityksessä. Jokainen esitys nähdään yleensä vain kerran ja on siksi ainutlaatuinen.

Improvisaatioteatteri ei spontaanista luonteenlaadustaan huolimatta ole useinkaan sattumanvaraista. Vaikka esimerkiksi esityksen paikka ja hahmot improvisaatioteatterissa saattavat olla yleisön määrittämiä, improvisaatioteatterin luomiseen on kehitetty erilaisia tekniikoita, joita näyttelijät voivat hyödyntää.

Nykyaikaisen improvisaatioteatterin tunnetuin alkumuoto on italialainen Commedia dell’arte. Myöhemmin tekniikkaa lähtivät kehittämään muiden muassa amerikkalainen Viola Spolin ja eurooppalainen Keith Johnstone.

Suomessa erityisesti Johnstonen metodeista kehittynyt impro on teatteri-ilmaisun tapa, jossa esitystä vievät eteenpäin idean tarjoaminen ja tarjotun idean hyväksyminen. Erilaiset impro-ryhmät ovat suosittuja niin ammattilaisten kuin harrastajanäyttelijöiden keskuudessa, ja improvisaatioteatteria esitetään teatterisalien lisäksi erilaisilla klubeilla ja tapahtumapaikoilla. Tunnettuja suomalaisia tekijöitä ovat esimerkiksi Helsingissä toimiva improvisaatioteatteri Stella Polaris, impromestaruuden 2013 voittanut improvisaatioryhmä Kolina ja Tampereen Improvisaatioteatteri Snorkkeli.

Soveltava improvisaatio

Viola Spolinin kehittämä ja Keith Johnstonen 1970-luvulla jatkama ja tunnetuksi tekemä improvisaatiometodi on väline, joka soveltuu myös sosiaalisen vuorovaikutuksen tutkimiseen. Metodi on helposti ymmärrettävissä ja sovellettavissa ja sopii minkä tahansa ryhmän (kuten työyhteisön) vuorovaikutus- ja ilmaisutaitojen kehittämiseen.

Usein vuorovaikutuksen osaamista pidetään niin itsestään selvänä, ettei sen kehittämiseen kiinnitetä huomiota. Osaltaan tähän on syynä se, että vuorovaikutus ja viestintä ovat suurimmaksi osaksi sanatonta ja tiedostamatonta toimintaa. Improvisaatioharjoittelun kautta vuorovaikutuksen osatekijöitä voi kuitenkin oppia havaitsemaan ja tulkitsemaan sekä sopeuttamaan omaa käyttäytymistään vuorovaikutusta edistävällä tavalla.

Keith Sawyer (2004) ja Carrie Lobman (2005) ovat tutkineet improvisaatiota opetuksellisen vuorovaikutuksen näkökulmasta ja Suomessakin metodia on tutkittu opettajan vuorovaikutustaitojen kehittämisessä (Toivanen, Komulainen & Ruismäki 2011). Näiden tutkimusten mukaan improvisaatio edistää sekä opettajan vuorovaikutustaitoja että opetuksen vuorovaikutteisuutta ja luovuutta.

Olipa sovellutusalue mikä tahansa, on aina kyse samoista improvisaation perusperiaatteista, joita ovat muun muassa ennakkosuunnittelusta luopuminen, kynnyksen madaltaminen (”moka on lahja”), idean tarjoaminen, sen hyväksyminen ja siitä vaikuttuminen sekä idean jatkaminen. Improvisaatiossa opetellaan myös tunnistamaan ja välttämään turhia ”tyrmäyksiä”, jotka jarruttavat vuorovaikutuksen etenemistä. Rakentavan vuorovaikutuksen kannalta on keskeistä tunnistaa piilevien tyrmäysten tunnistaminen (kuten ristiviestintä eli verbaalisen ja nonverbaalisen viestin ristiriita) ja välttää niitä omassa toiminnassa.

Lisäksi improvisoidessa huomio ohjataan itsestä muihin, jolloin suorittamisen ja onnistumisen pakko unohtuu. Onnistumisen pakko – tai käänteisesti epäonnistumisen pelko - onkin yleisesti taustalla vuorovaikutuksen ja ilmaisun ongelmissa ja aiheuttaa sosiaalista stressiä. Improvisaatio sisältää paljon siedätysharjoituksia epäonnistumisen pelolle, joten se sopii myös esiintymisjännityksen lieventämiseen.

Työelämään sovellettu improvisaatio kehittää toisen henkilön kokonaisviestinnän kuuntelun lisäksi myös läsnäoloa, omien impulssien tunnistamista ja rohkeutta ilmaista niitä. Sovelletun improvisaation harjoittelussa ymmärrys rakentavan vuorovaikutuksen periaatteista paranee, epäonnistumisen pelko lievenee ja rohkeus itsensä ilmaisemiseen lisääntyy.

Katso myös

Lähteet

Kirjallisuutta

Koponen, Pia: Improkirja. Helsinki: Like, 2004. ISBN 952-471-413-2
Johnstone, K.: Impro. Improvisation and the Theatre. London: Faber, 1985.
Johnstone, K.: Impro. Improvisoinnista iloa elämään ja esiintymiseen. Helsinki: Yliopistopaino, 1996.
Lobman, C.: “Yes And”: The Uses of Improvisation for Early Childhood Professional Development. Journal of Early Childhood Teacher Education, 2005, 26. vsk, nro 2, s. 305–319.
Routarinne S.: Improvisoi!. Tampere: Tammi, 2004.
Routarinne S.: Valta ja vuorovaikutus. Jyväskylä: Tammi, 2007.
Sawyer, K.: Creative Teaching: Collaborative Discussion as Disciplined Improvisation. Educational Researcher, 2004, 33. vsk, nro 2, s. 12–20.
Spolin, V.: Improvisation for the Theatre. Evanston: Northwestern University Press, 1999.
Toivanen, T., Komulainen K. & Ruismäki H.: Drama Education and Improvisation as a Resource of Teacher Student's Creativity. Procedia - Social and Behavioral Sciences, 2011, nro 12, s. 60-69.