Italian merivoimat

Italian merivoimat (ital. Marina Militare) on Italian asevoimien meripuolustuksesta vastaava puolustushaara. Se perustettiin 1946 maan muuttuessa kuningaskunnasta tasavallaksi Regia Marinan eli kuninkaallisen laivaston pohjalta. Rauhansopimus, joka allekirjoitettiin 10. helmikuuta 1947 Pariisissa, oli Italian laivastolle tuhoisa. Alue- ja kalustomenetysten lisäksi sille asetettiin runsaasti rajoituksia. Vuonna 2008 laivastossa palveli 35 200 henkeä, 180 alusta, 19 kelluvaa telakkaa sekä 123 lentokonetta.

Italian merivoimat
Toiminnassa	1946–
Valtio	Italia
Puolustushaarat	merivoimat
Koko	35 200 henkeä 180 alusta 123 lentokonetta
Motto	Kunnia ja isänmaa ital. Patriae e Onore
Vuosipäivät	10. kesäkuuta – Itävalta-Unkarin laivaston taistelulaivan SMS Szent Istvanin upotus
Komentajat
Nykyinen komentaja	Amiraali Giuseppe De Giorgi
Infobox OK

Historia

Regia Marina

Pääartikkeli: Regia Marina

Regia Marina eli Italian kuninkaallinen laivasto perustettiin 17. maaliskuuta 1861 Italian niemimaan valtioiden yhdistyttyä ja muodostettua Italian kuningaskunnan. Regia Marina luopui nimestään kuningaskunnan lakattua olemasta kansanäänestyksen tuloksen julistamisen jälkeen 2. kesäkuuta 1946.

Euroopan sotatoimien päättyessä laivastoon kuului edelleen viisi taistelulaivaa, kymmenen risteilijää ja saman verran hävittäjiä, 20 fregattia, 20 korvettia, 50 torpedovenettä, 50 miinanraivaajaa, 19 maihinnousualusta, viisi koululaivaa, yksi vesilentokoneiden emälaiva sekä joukko erilaisia sukellusveneitä.

Pariisin rauha

Toisen maailmansodan päättänyt rauhansopimus allekirjoitettiin 10. helmikuuta 1947 Pariisissa. Sopimus oli tuhoisa Regia Marinalle sen menettäessä tukikohtiaan ja joutuessa luovuttamaan jäljellä olleita aluksiaan sotakorvauksina voittajavaltioille. Lisäksi laivastolle asetettiin rajoituksia, joita olivat:

• ydinaseiden ja ohjusten sekä niiden laukaisualustojen hallussapito, valmistus ja kehittäminen (artikla 51)
• taistelulaivojen, lentotukialusten, sukellusveneiden ja maihinnousualusten hallussapito (artikla 59 kohta a)
• Pantellerian, Pianosan ja Pelagie saariston demilitarisointi (artikla 49)
• laivaston alusten yhteenlaskettu uppouma ei saanut ylittää 67 500 tonnia (artikla 59 kohta b)
• laivaston henkilöstön miesvahvuus ei saanut ylittää 25 000 henkeä (artikla 60).

Sotakorvauksena laivasto joutui luovuttamaan Yhdysvalloille, Neuvostoliitolle, Isolle-Britannialle, Ranskalle, Kreikalle, Jugoslavialle ja Albanialle rauhansopimuksen liitteessa XII luetellut alukset:

• taistelulaivat Giulio Cesare, Italia ja Vittorio Veneto
• risteilijät Emanuele Filiberto Duca d'Aosta, Attilio Regolo, Scipione Africano ja Eugenio di Savoia
• sluuppi Eritrea
• hävittäjistä viisi Soldati-luokan alusta Artigliere, Fuciliere, Legionario, Mitragliere ja Velite sekä Augusto Ribotyn ja Alfredo Orianin
• torpedoveneet Aliseo, Animoso, Ardimentoso, Ariete, Fortunale ja Indomito
• sukellusveneet Alagi, Atropo, Dandolo, Giada, Marea, Nichelio, Platino ja Vortice
• 32 moottoritorpedovenettä
• seitsemän miinanraivaajaa
• tykkivene Illyria
• kuusi yhteysvenettä
• 16 maihinnousualusta
• lisäksi lukuisan joukon apualuksia kuten purjekoululaiva Christoforo Colombon

Sodan jälkeinen laivasto

Vuoden 1946 vaalien jälkeen kuningaskunta muuttui tasavallaksi ja Regia Marina muuttui Marina Militareksi eli sotalaivastoksi tai merivoimiksi. Yhdysvaltain Marshall suunnitelman tukemana aloitettiin jälleenrakennus. Eurooppa jakantui nopeasti kahtia ja Italia aloitti turvatakuuneuvottelut Yhdysvaltain kanssa.

Kansainvälisen tilanteen muuttuminen ja kylmän sodan alkaminen lopetti alusten siirron Yhdysvaltoihin ja Britannialle, mutta Kreikka, Ranska ja Neuvostoliitto vaativat niille luovutettavaksi määrätyt alukset. Luovutusten lisäksi aluksia romutettiin vuosina 1948-1955 kuten lentotukialus Aquila La Speziassa. Välimeren muodostuessa tärkeäksi toiminta-alueeksi Neuvostoliittoa tukevien ja sitä vastustavien maiden laivastoille Italian tärkeä strateginen sijainti korostui.

Yhdysvallat toivoi saavansa hallita edelleen Italiassa olevia tukikohtiaan luopuen rauhansopimuksen rajoituksista. Yhdysvallat ja Italia tekivät kahden keskisen tukiohjelman (engl. Mutual Defence Assistance Programme), joka mahdollisti asevoimien uudelleen kehittämisen Yhdysvaltain taloudellisella tuella. Italian liityttyä 4. huhtikuuta 1949 Natoon rauhansopimuksen rajoitukset purettiin vuoden 1951 loppuun mennessä lukuun ottamatta lentotukialusten rajoitusta, joka purettiin vasta 1989.

Natomaana Italian laivaston tehtävänä oli valvoa Adrianmerta sekä Otrantonsalmea sekä suojata Tyrrhenianmeren meriliikenne. Tehtävän vaatimusten täytön selvittämiseksi tehtiin tutkimus, josta julkaistiin raportti Studio sul potenziamento della Marina Italiana in relazione al Patto Atlantico. Laivaston kehittäminen vaatimusten edellyttämälle tasolle vaati runsaasti varoja kaluston hankintaan sekä organisaatiomuutoksiin. Lisäksi laivasto piti saattaa Nato yhteensopivaksi. Kehitys oli taloudellisten rajoitusten ja muiden Euroopan maiden vastustuksen vuoksi hidasta.

2000-luvulla Italian laivasto on varustettu modernein aluksin ja se kehittyy jatkuvasti. Elokuussa 2014 laivastoon sisältyi kaksi lentotukialusta, kolme maihinnousualusta, neljä hävittäjää, neljätoista fregattia ja kuusi sukellusvenettä. Näiden lisäksi on kuusi ulkovartiolaivoiksi luokiteltua korvettia ja neljätoista vartioalusta. Miinantorjunta-aluksia on kymmenen. Laivaston tukena on vielä runsaasti erilaisia apualuksia.

Meri-ilmavoimat

Italian meri-ilmavoimien käytössä on joukko lentokoneita, helikoptereita sekä miehittämättömiä lentolaitteita. Lentokoneina ovat Boeing AV-8B Harrier II ja Piaggio P.180 Avanti ja maa on tilannut viisitoista F-35B-konetta.

Rannikkovartiosto

Pääartikkeli: Italian rannikkovartiosto

Rannikkovartiosto (ital. Corpo delle Capitanerie di Porto - Guardia costiera) on osa merivoimia ja se kuuluu kuljetus- ja liikenneministeriön valvontaan.

Tulli

Tulli (ital. Guardia di Finanza) on valtiovarainministeriön alainen viranomainen ja samalla kuitenkin osa asevoimia. Tullin hallinnassa on yli 600 venettä ja isompaa alusta sekä noin 100 lentokonetta, joiden tehtävänä on valvoa Italian aluevesiä sekä samalla osaa Euroopan etelärajasta.

Lähteet

• Gardiner, Robert (ed.): Conway's All the World's Fighting Ships 1947–1995. Lontoo, Englanti: Conway Maritime Press, 1995. ISBN 0-85177-605-1 (englanniksi)