Wikipedia

James Cook

brittiläinen tutkimusmatkailija

James Cook (27. lokakuuta 1728 – 14. helmikuuta 1779) oli brittiläinen tutkimusmatkailija, meriupseeri ja kartoittaja. Hän purjehti kolmesti Tyynellämerellä ja kartoitti eurooppalaisille aiemmin tuntemattomia laajoja alueita. Maailmanympärimatkojensa ansiosta Cookista tuli yksi kaikkien aikojen arvostetuimmista merenkävijöistä[1]. Hänen tekemänsä rannikkojen kartat olivat tarkkoja, hän teki runsaasti kansatieteellisiä ja luonnontieteellisiä havaintoja aiemmin tuntemattomista kansoista, eläimistä, kasveista ja paikoista, ja osaksi hänen ansiostaan päästiin eroon keripukin merimatkoilla aiheuttamista kuolemista.

James Cook
Kapteeni James Cook, Nathaniel Dance-Hollandin maalaama virallinen muotokuva vuodelta 1775 tai 1776.
Kapteeni James Cook, Nathaniel Dance-Hollandin maalaama virallinen muotokuva vuodelta 1775 tai 1776.
Henkilötiedot
Syntynyt27. lokakuuta 1728
Marton, Yorkshire, Englanti, Ison-Britannian kuningaskunta
Kuollut14. helmikuuta 1779 (50 vuotta)
Kealakekua Bay, Havaiji
Kansalaisuus Britannia
Ammatti tutkimusmatkailija, meriupseeri
Puoliso Elizabeth Batts Cook
Lapset 6
Muut tiedot
Aktiivisena 1768–1779
Nimikirjoitus
Nimikirjoitus

Cook liittyi Ison-Britannian merivoimiin vuonna 1755. Hän ansioitui merenkävijänä 1760-luvulla kartoitettuaan Newfoundlandin saaren rantaviivan. Sen ansiosta Cookille annettiin tehtäväksi johtaa tutkimusmatkaa eteläiselle Tyynellemerelle, jonka aikana hänen oli tarkoitus tehdä tähtitieteellisiä mittauksia sekä kartoittaa aluetta ja etsiä oletettua eteläistä mannerta, ”Terra Australista”. Cook lähti ensimmäiselle tutkimusmatkalleen vuonna 1768. Matka oli suuri menestys, vaikka tähtitieteelliset mittaukset eivät olosuhteiden vuoksi onnistuneet, sillä Cook kartoitti koko Uuden-Seelannin rannikon ja Australian itärannikon sekä tutki matkalla olleiden luonnontieteilijöiden kanssa Tahitia ja muita Tyynenmeren saaria.

Toisella Tyynenmeren-matkallaan Cook yritti jälleen turhaan löytää eteläistä mannerta ja purjehti kauemmas etelään kuin kukaan ennen häntä. Hän osoitti, ettei asuttavaksi kelpaavaa eteläistä mannerta ole olemassa. Matkalla hän löysi kuitenkin uusia saaria ja saaristoja, kuten Uudet-Hebridit ja Uuden-Kaledonian, sekä tutki monia vähän tunnettuja saaria.

Kolmannella matkalla Cook löysi Havaijisaaret. Yritykset löytää Luoteisväylä pohjoisen Tyynenmeren kautta eivät kuitenkaan onnistuneet, ja palattuaan Havaijisaarille talvella 1779 Cook kuoli kahakassa alkuasukkaiden kanssa.

Varhainen elämä

muokkaa

James Cook syntyi 27. lokakuuta 1728 Marton-in-Clevelandin kylässä Yorkshiressa James Cook vanhemman ja Grace Pace Cookin maatyöläisperheen toisena lapsena. Myöhemmin perheeseen syntyi vielä viisi lasta. Cook osoittautui lahjakkaaksi oppilaaksi, joten hänen isänsä työnantaja kustansi hänen koulutuksensa.[2]

Cook pestautui 18-vuotiaana koljari-tyyppiseen kauppalaivaan, jollaisia hän myöhemmin käytti tutkimusmatkoillaan huomattuaan niiden käytännöllisyyden. Hän hankki seuraavien kymmenen vuoden aikana Pohjanmerellä perusteelliset tiedot purjehtimisesta. Hän kohosi kauppalaivan kapteeniksi. Vuonna 1755 hän liittyi vapaaehtoisesti Kuninkaalliseen laivastoon. Värväytymisen syistä on esitetty erilaisia arvioita, sillä oli poikkeuksellista, että siviilikapteeni hyväksyi alemman arvoaseman laivastossa. Kokeneena merenkävijänä Cook kuitenkin yleni nopeasti myös sotilaspuolella.[3]

Pohjois-Amerikan rannikon kartoitus

muokkaa
 
Cookin 1760-luvulla tekemä ja pitkään hänen jälkeensäkin käytetty Newfoundlandin kartta.

Cook joutui sotaan vuonna 1756 seitsenvuotisen sodan alkaessa Britannian ja Ranskan välillä. Cookin laiva Pembroke siirrettiin vuonna 1758 Britannian laivastoon Halifaxiin Nova Scotiaan Pohjois-Amerikan koillisrannikolle, jossa se osallistui hyökkäykseen ranskalaisia vastaan. Cook sai tehtäväkseen kartoittaa Saint Lawrence -joen suualueet. Cook suoritti tehtävän avustajiensa kanssa soutuveneillä pimeän aikaan. Kun Cookin työ oli tehty, brittilaivasto purjehti joen kapeikkojen läpi ja hyökkäsi Quebeciin.[4]

Cookin maine kasvoi onnistuneen Saint Lawrence -joen kartoituksen jälkeen, joten brittien laivaston amiraali Alexander Colville määräsi Cookin kartoittamaan loputkin joesta Northumberland-laivallaan vuosina 1760–1761. Palattuaan Englantiin Cook meni naimisiin Elizabeth Battsin kanssa joulukuussa 1762.[5]

Seitsenvuotisen sodan loputtua Cook sai tehtäväkseen kartoittaa Kanadan Newfoundlandin 10 000 kilometrin mittainen repaleinen rannikko. Cook purjehti toukokuussa 1763 jälleen Pohjois-Amerikkaan Antelopella. Cookin kartoitusten laatu kasvatti hänen mainettaan entisestään, ja palattuaan välillä Englantiin hän sai tehtäväkseen kartoittaa myös Labradorin rannikko HMS Grenvillellä. Koko työ kesti vuoteen 1767 saakka. Cookin maine kartoittajana ja navigaattorina kasvoi niin suureksi, että kun vuonna 1768 alettiin etsiä sopivaa miestä johtamaan tutkimusmatkaa Tyynellemerelle, tehtävän sai luutnantiksi ylennetty Cook.[6]

Tutkimusmatkat

muokkaa

Cook teki vuosina 1768–1779 Tyynenmeren kautta maailman ympäri kolme tutkimusmatkaa. Hän käytti kaikilla matkoilla matalasyväyksisiä aluksia eli koljareita, joita olivat HMS Endeavour, HMS Resolution, HMS Adventure ja HMS Discovery.[7]

 
Cookin kolme tutkimusmatkaa: ensimmäinen matka punaisella, toinen vihreällä, kolmas sinisellä. Katkoviivalla viimeisen matkan loppuosa Cookin kuoleman jälkeen. Toisen matkan kahdesta kierroksesta Tyynellämerellä Cook teki ensin pienemmän.

Ensimmäinen matka 1768–1771

muokkaa

Valmistelut

muokkaa

Cookin ensimmäisellä matkalla oli kaksi tavoitetta. Cookin piti ensinnäkin kartoittaa toistaiseksi melko tuntematonta eteläistä Tyyntämerta. Erityisen kiinnostuneita oltiin siitä, onko etelässä tuntematon suuri manner, Terra Australis Incognita, jonka Britannia voisi ottaa haltuunsa. Toisekseen, Royal Society halusi Cookin havainnoimaan Venuksen ylikulkua Tahitilta käsin.[8]

 
Cookin alus ensimmäisellä matkalla oli Endeavour.

Cook sai komentoonsa HMS Endeavourin, joka oli juuri sellainen matalasyväyksinen alus, koljari, jota tarvittiin matalien rannikkoalueiden kartoittamiseen.[7] Alus soveltui pitkään merimatkaan hyvin, sillä vaikka se oli hidas, se oli turvallinen ja sen kantavuus oli suuri. Cookin matka olikin ensimmäinen tutkimusmatka, jolle valittua alusta ei ollut suunniteltu sodankäynnin vaan kantavuuden perusteella.[9]

Laivan miehistöön kuului kaikkiaan 85 merimiestä ja -upseeria, joista viisi oli ollut Cookin mukana jo Newfoundlandissa. Miehistön keski-ikä oli noin 25 vuotta.[10] Lisäksi mukaan lähti yhdeksän hengen tiedemiesryhmä, jota johti nuori kasvitieteilijä Joseph Banks. Ryhmään kuuluivat myös ruotsalainen kasvitieteilijä Daniel Solander ja hänen apulaisensa, suomalainen Herman Spöring sekä kaksi taiteilijaa. Mukana oli myös astronomi Charles Green, jonka Royal Societylta saama tehtävä oli tarkkailla Tahitilla Venuksen ylikulkua.[11]

Tuohon aikaan keripukki oli pitkillä merimatkoilla suuri ongelma. Cook oli tutustunut James Lindin 1747 julkaisemaan tutkimukseen keripukin ja sitrushedelmäpitoisen ruokavalion yhteydestä.[12] Hän otti siksi matkalle keripukkia torjumaan sitrushedelmistä tehtyä siirappia sekä mallasta ja hapankaalia ja komensi miehistönsä syömään niitä.[13] Vaikka miehistöstä moni kärsi matkalla keripukista, kukaan ei tiettävästi kuollut siihen, mikä oli siihen aikaan poikkeuksellista pitkillä matkoilla. Cookin valitsemissa muonissa ei kuitenkaan ollut riittävästi C-vitamiinia taudin torjumiseksi,[14] minkä lisäksi miehistö vierasti hapankaalin makua.[15] Taudin vähäinen esiintyminen johtui siitä, että Cook sai maihinnousupaikoilta laivalle tuoreita vihanneksia.[16] Muiden tautien torjumisessa auttoi Cookin tinkimätön huolellisuus laivan puhtaana pitämisessä.[12]

Alkumatka

muokkaa

Matka alkoi Plymouthista 26. elokuuta 1768. Banks alkoi heti tutkia Atlantilta pyydystettyjä kaloja ja lintuja ja antoi niitä taiteilijalle piirrettäväksi. Cook ja Green tekivät päivittäin astronomisia mittauksia määrittääkseen laivan sijainnin leveys- ja pituusasteet, ja Green opetti taidon muillekin upseereille. Vajaan kuukauden matkanteon jälkeen Endeavour täydensi muonavarastojaan Madeiran saarella.[17]

Retkikunta pysähtyi marraskuussa Rio de Janeirossa. Cook päätti olla yrittämättä Magalhãesinsalmen läpi ja kiersi suosiolla Kap Hornin. Retkikunta pysähtyi Tulimaassa ja kohtasi ystävällisiä alkuasukkaita. Banks lähti apulaisineen tutkimusretkelle saaren sisäosiin mutta eksyi, ja kaksi palvelijaa paleltui kuoliaaksi. Laiva pääsi Tyynellemerelle helmikuun puolivälissä.[18]

Tahiti

muokkaa

Purjehdittuaan ulapalla kaksi kuukautta laiva kulki 4. huhtikuuta 1769 Tuamotun atollisaarten läpi. Tahitille se saapui 11. huhtikuuta. Osa miehistöstä oli käynyt Tahitilla aiemminkin, ja vastaanotto oli ystävällinen. Kaupankäynti saarelaisten kanssa alkoi pian vilkkaana. Purjehtijat saivat saarelta kaipaamansa muonaa, ja tahitilaiset olivat erityisen kiinnostuneita rautanauloista. Paikalliset naiset myös tarjosivat seuraansa miehistölle jälleen hyvin auliisti. Cook vaati miehistöä kohtelemaan tahitilaisia hyvin ja laati säännöt myös kaupankäynnille. Toistuvia ongelmia ja väkivaltaisiakin välikohtauksia aiheutti kuitenkin se, että tahitilaiset olivat häpeämättömiä varkaita.[19]

 
Fort Venus, Cookin Tahitille observatoriota varten rakentama linnake.

Cook ja joukko muita miehistöön kuuluneita astronomeja suorittivat Tahitilla tähtitieteellisiä mittauksia 3. kesäkuuta 1769 tapahtuneen Venuksen ylikulun aikana, jotta Auringon vuorokautinen parallaksi sekä sen ja Maan välinen etäisyys voitaisiin määrittää entistä tarkemmin. Tätä varten oli mittauksia suoritettava eri puolilla maapalloa, ja Tahiti oli sijaintinsa vuoksi erityisen edullinen havaintopaikka. Miehet rakensivat kolme tähystyspaikkaa ja aikoivat laskea niiden antaman keskiarvon ylikululle. Sää oli sinänsä hyvä, mutta Venusta ympäröivä usva aiheutti sen, että tarkkaa ylikulun hetkeä ei pystytty määrittämään. Sama ongelma oli muuallakin maapallolla toimineilla tutkijoilla. Cook oli pettynyt, kun mittaukset epäonnistuivat.[20]

Kun astronomiset havainnot oli tehty, Cookin miehistö oleskeli Tahitilla vielä kuusi viikkoa. Sinä aikana Cook itse keskittyi saaren tutkimiseen, ja saarelaisten kanssa ystävystynyt Banks sai päävastuun paikallisen kulttuurin ja yhteiskunnan tutkimisesta. Useat merimiehet ottivat saarella tatuointeja, ja sen jälkeen tatuoinneista tuli merimiehille yleisesti suosittuja.[21]

Viimeisinä viikkoina saarelaisten ja Cookin miehistön välit alkoivat kiristyä, koska ruoka saarella oli vähenemässä. Tahiti oli ollut miehistölle paratiisi, ja lähtö sieltä pettymys. Kaksi miestä karkasikin, mutta heidät haettiin väkisin takaisin.[22]

Tahitilta lähtiessään Cookin miehistöön liittyi myös paikallinen mestarinavigoija nimeltä Tupaia.[23]

Eteläisen mantereen etsintä

muokkaa

Oltuaan Tahitilla kolme kuukautta Cook lähti 13. heinäkuuta matkaan ja suuntasi laivansa tahitilaisilta saamiensa ohjeiden mukaisesti aluksi länteen. Hän purjehti ensin Huahinelle, mistä hän jatkoi kahden päivän kuluttua Raiatealle, Tahaalle, Bora Boralle sekä Tubuaille ja Maupitille. Cook antoi saarille yhteisnimen Society Islands (Seurasaaret), joka viittasi hänen niillä saamaansa ystävälliseen vastaanottoon.[24]

Seurasaarten jälkeen Cook kääntyi saamiensa salaisten ohjeiden mukaisesti etelään etsimään eteläistä mannerta. Etelästä ei kuitenkaan löytynyt muuta kuin aavaa valtamerta, ja koska Cook osasi tulkita epätavalliset tuulet aiempia tutkimusmatkailijoita paremmin, hän päätteli, ettei siellä ollut mannerta. Niinpä Cook kääntyi länteen.[25][26]

Uusi-Seelanti

muokkaa
 
Cookin piirtämä Uuden-Seelannin kartta.

Cook saapui lokakuussa 1769 suuren maa-alueen rannikolle ja arveli oikein, että paikka oli Abel Tasmanin aiemmin havaitsema Uusi-Seelanti. Cookin rantautumispaikka oli Pohjoissaaren itärannikolla nykyisen Gisbornen kaupungin lähellä. Myöhemmin hän antoi lahdelle nimeksi Poverty Bay huomattuaan, ettei sieltä saanut mitään tarpeellista. Vastaanotto rannalla oli aluksi torjuva, mutta laivalle Tahitilta mukaan lähtenyt ja saarelaisten kieltä osannut opas rauhoitti alkuasukkaat, ja vaihtokauppaa saaren ja laivan välillä yritettiin. Kahteen päivään uusiseelantilaisiin ei kuitenkaan onnistuttu luomaan yhtä ystävällisiä suhteita kuin tahitilaisiin, ja englantilaiset ampuivat 4–6 alkuasukasta, jotka yrittivät käydä heidän kimppuunsa. Välit paranivat vasta, kun saarelaiset olivat havainneet englantilaisten aikeet ystävällisiksi.[27] Useimpia englantilaisia kuitenkin järkytti suuresti uusiseelantilaisten harjoittama ihmissyönti, joskin Cook itse suhtautui tapaan vain kiinnostavana kulttuuripiirteenä.[28] Cook purjehti koko Uuden-Seelannin ympäri kartoittaen sen rannikot, ja siten hän varmisti, että kyseessä oli kaksi erillistä saarta, ei siis jonkin eteläisen mantereen niemi.[25]

Australia

muokkaa

Jättäessään Uuden-Seelannin Cook oli luopunut eteläisen mantereen löytymisen toivosta, sillä alkava talvi esti kovin eteläiset purjehdukset. Hän suuntasi länteen kohti espanjalaisten ja hollantilaisten 1600-luvulla löytämän "Uuden Hollannin" eli Australian itärannikkoa, jota ei vielä lainkaan tunnettu.[29] Cook saapui Australian itärannikon eteläkärkeen paikalle, jonka hän nimesi Point Hicksiksi. Sieltä hän alkoi purjehtia rannikkoa pohjoiseen samalla kartoittaen sitä.[30]

 
Kapteeni Cookin maihinnousu Botany Bayssa 1770. E. Phillips Foxin maalaus vuodelta 1902.

Cook poikkesi maihin Australian itärannikolle ensimmäisen kerran 29. huhtikuuta 1770.[25] Alkuasukkaat heittelivät rantautuvaa miehistöä keihäillä ja pakenivat sitten kylistään, eikä heihin saatu sen jälkeen yhteyttä. Etäältä Banks arvioi heidät paljon alkukantaisemmiksi kuin Tahitin ja Uuden-Seelannin asukkaat. Retkikunta oleili paikalla runsaan viikon ajan. Banks ja hänen kollegansa keräsivät valtavan määrän kasvinäytteitä, ja paikan lajiston runsaudesta vaikuttunut Cook nimesi lahden Botany Bayksi.[25][31]

Kesäkuussa Endeavour juuttui Ison Valliriutan koralleihin. Painolastia, tykkejä ja muuta tavaraa jouduttiin heittämään yli laidan, jotta laiva saatiin kiskottua irti. Retkikunta selviytyi kolmen päivän kuluttua Endeavour Riverin suulle, missä se vietti seitsemän viikkoa laivaa korjaten.[25] Siellä se kohtasi muun muassa ensimmäistä kertaa kengurun, ja alkuasukkaisiinkin saatiin parempi yhteys kuin Botany Baylla.[32]

Purjehtiessaan vihdoin Torresinsalmen läpi Cook todisti, että Uusi Hollanti ja Uusi-Guinea olivat erillisiä maa-alueita. Hän oli myös onnistunut kartoittamaan Uuden Hollannin rannikosta siihen asti vielä kartoittamattoman osan, ja hän oli miehistöineen ensimmäisiä tutkimusmatkailijoita, jotka pääsivät tarkkailemaan sen luontoa ja asukkaita.[33]

Loppumatka

muokkaa

Matkalla Hollannin Itä-Intian pääkaupunkiin Bataviaan (nyk. Jakarta) Cook havaitsi, että vesillä aiemmin purjehtineiden kapteenien tekemät kartat olivat usein täysin virheellisiä. Kuuden viikon purjehtimisen jälkeen Cook saavutti Batavian lokakuussa 1770. Kaupunki oli malaria-aluetta, mutta se oli yksi harvoista paikoista, joissa laivat pääsivät korjattaviksi ja täydennettäviksi. Pian yli puolet miehistöstä sairastuikin malariaan ja punatautiin. Tauteihin kuoli 33 miestä, joukossa myös Herman Spöring. Cook otti menetykset raskaasti, sillä hän oli koko matkan ajan pitänyt miehistönsä terveyttä tärkeänä.[34]

Endeavour ankkuroitui Afrikan etelärannikon Pöytälahdelle maaliskuussa 1771. Laiva jatkoi matkaa huhtikuun puolivälissä ja palasi Englantiin kaksi vuotta ja 11 kuukautta kestäneen matkan jälkeen 12. heinäkuuta 1771.[25][35]

Paluu Englantiin

muokkaa

Palattuaan Cook raportoi matkasta meriministeriölle ja Royal Societylle, ja hän luovutti matkalla keräämänsä esineet ministeriölle. Hän sai myös tilaisuuden selostaa matkansa tapahtumia henkilökohtaisesti kuningas Yrjö III:lle. Kuukauden kuluessa Cook ylennettiin komentajakapteeniksi. Kirjoittamissaan yksityiskirjeissä Cook uskoi matkansa arvon olleen siinä, että hän pystyi varmistamaan vanhat havainnot ja laajentamaan niitä. Hän korosti erityisesti alkuasukkaiden tyytyväisyyttä yksinkertaiseen elämäänsä. Cookia oli kotona odottamassa vaimo ja kaksi pientä poikaa, mutta tytär ja nuorin poika olivat kuolleet isän poissa ollessa.[36]

Englannin lehdet olivat pian Cookin paluun jälkeen täynnä kuvauksia matkan jännittävistä vaiheista – etenkin kauniista ja kevytkenkäisistä naisista, Tahitin hallintorakenteesta ja Uuden Hollannin vaarallisista villeistä. Banksista ja Solanderista tuli pian keskustelujen keskipisteitä. Kirjailija John Hawkesworthille annettiin tehtäväksi koota laivan upseerien päiväkirjoista virallinen matkakirja. Siitä tuli hyvin suosittu, mutta Cook närkästyi Hawkesworthin ottamista vapauksista tekstinsä muokkaamisessa ja matkan sensaatiomaisten piirteiden ylikorostamisessa.[36]

Toinen matka 1772–1775

muokkaa

Valmistelut

muokkaa

Pian meriministeriö alkoi suunnitella Cookille toista matkaa. Senkin tavoitteisiin kuului ”suuren eteläisen mantereen” löytäminen.[25][37] Matkan toinen tarkoitus oli pituusasteen selvittämiseen tarkoitettujen laitteiden testaaminen. Mukaan otettiin neljä laivakronometriä, yksi John Harrisonin suunnittelema ja kolme John Arnoldin suunnittelemaa. Cookin oli tarkoitus myös testata uudentyyppistä kompassia sekä kahta tapaa tislata merivedestä makeaa vettä.[38]

Tällä kertaa Cookin laiva oli HMS Resolution, ja matkaan lähti myös toinen laiva, Tobias Furneaux’n komentama HMS Adventure.[25] Toinen laiva oli Cookin ajatus, sillä oltuaan ensimmäisellä matkalla vähällä joutua haaksirikkoon Australian edustalla hän vakuuttui saattajan tarpeellisuudesta.[39] Molemmat laivat olivat jälleen parkkilaivoiksi takiloituja entisiä Pohjanmeren koljareita.[7]

Cook otti miehistöön monia ensimmäisellä matkalla olleita upseereita ja merimiehiä, ja lopuillekin paikoille oli riittävästi innokkaita tulijoita. Mukana oli jälleen tähtitieteilijöitä ja luonnontieteilijöitä. Juhlitun Joseph Banksin oli tarkoitus olla taas mukana, mutta hän jättäytyi pois, koska ei saanut itselleen laivalla riittävän suuria tiloja. Hänen tilalleen otettiin preussilainen luonnontieteilijä Johann Reinhold Forster.[40]

Eteläisen mantereen etsintää Jäämerellä

muokkaa

Laivat lähtivät matkalle Plymouthista 10. heinäkuuta 1772. Cookin tehtävä oli purjehtia Hyväntoivonniemen kautta heti mahdollisimman etelään. Jos Cook löytäisi mantereen, hänen olisi ollut kartoitettava ja tutkittava sitä tarkasti kaikin tavoin. Jos mannerta ei löytyisi, Cookin olisi ollut kierrettävä meri purjehtien mahdollisimman etelässä ja palattava Hyväntoivonniemen kautta Englantiin.[41]

 
Jääsaaret nähtynä 9. tammikuuta 1773. Retkikunnan taiteilijan William Hodgesin piirros.

Myrskyisissä ja hankalissa oloissa vastaan tuli loputtomasti jäälauttoja ja jäävuoria. Jään määrä ja jäävuorten korkeus ihmetyttivät retkikuntaa. Meriveden ei tuohon aikaan uskottu voivan jäätyä, vaan luonnontieteilijä Forsterin mukaan merijää oli muodostunut lähellä rannikkoa jokien makeasta vedestä tai sadevedestä. Cook kääntyi takaisin ennen kuin laiva joutuisi jään saartamaksi. Hän purjehti itään ja teki uusia yrityksiä kohti etelää aina löydettyään väylän jään välistä. 17. tammikuuta laivat ylittivät ensimmäisenä retkikuntana historiassa eteläisen napapiirin. Kun jää esti jatkamisen, Cook kääntyi etsimään Mauritiuksen eteläpuolelta ranskalaisten aiemmin löytämiä saaria, joita ei kuitenkaan löytynyt. Tällä osuudella Cook myös vakuuttui testattavien kronometrien tarkkuudesta.[42]

Tyynellämerellä

muokkaa

Cook ja Furneaux kadottivat yhteyden toisiinsa Eteläisen jäämeren vaikeissa olosuhteissa. Cook jatkoi kohti Uutta-Seelantia, jonka Queen Charlotte Soundin kapteenit olivat sopineet tapaamispaikaksi, jos menettäisivät yhteyden. Sitä ennen Cook teki vielä uusia yrityksiä napapiirin eteläpuolelle. Paleltumista ja keripukista kärsinyt miehistö saavutti Uuden-Seelannin 25. maaliskuuta.[43]

Cook ja tiedemiehet kartoittivat ja tutkivat maihinnousupaikkaa Dusky Bayta ja pystyttivät sinne observatorion.[44] Cook kylvi saarelle myös viljaa ja vihanneksia sekä vapautti hanhia, tavoitteenaan perustaa Uuteen-Seelantiin englantilaistyylistä maanviljelystä. Kuukauden kuluttua Dusky Baylle rantautumisesta Cook lähti etsimään Furneaux’ta sovitusta kohtaamispaikasta, mistä tämä löytyikin. Cook vapautti luontoon vuohia ja sikoja toivoen niiden alkavan lisääntyä. Alkuasukkaat olivat ystävällisiä mutta eri väkeä kuin Cookin aikaisemmalla matkallaan tapaamat. Heillä oli kuitenkin tietoa ja esineistöä Cookin käynnistä. Koska Cook tunsi jo seudun, hän ehdotti että laivat lähtisivät talveksi tutkimusretkelle trooppisille vesille, ennen kuin palaisivat antarktisille vesille taas seuraavana kesänä.[45]

Lähdettyään Uudesta-Seelannista itään retkikunta ei aluksi onnistunut löytämään maata kahteen kuukauteen. Laivat kääntyivät pohjoiseen Tahitia kohti. Nähtyään atollisaaria Forster teki sen oikean päätelmän, että Etelämeren vuoristoiset saaret olivat syntyneet vulkaanisen toiminnan seurauksena ja matalat atollisaaret olivat korallikerrostumia. Tahitille saavuttiin elokuussa 1773, ja englantilaiset viipyivät siellä kaksi viikkoa. Saarella oli ollut sotia ja vallanvaihtoja, mutta vastaanotto oli hyvin ystävällinen ja kanssakäyminen englantilaisten kanssa samanlaista kuin ennenkin varasteluineen ja seksisuhteineen. Cook kirjoitti päiväkirjaansa, että tahitilaiset olivat ”avuliain ja hyväntahtoisin kansa”, jonka hän oli kohdannut, ja että varastelu oli heidän ainoa paheensa.[46]

Paluu Uuteen-Seelantiin

muokkaa
 
William Hodgesin piirros Tongatapun saaresta

Tahitilta laivat jatkoivat Seurasaarille, mistä retkikunta sai runsaasti sianlihaa mukaansa. Syyskuussa Cook otti ennen paluuta Uuteen-Seelantiin suunnan alueelle, jota ei vielä ollut kartoitettu mutta jolta Abel Tasman oli löytänyt saaria 130 vuotta aiemmin. Kahden viikon purjehduksen jälkeen retkikunta saapui ʻEualle ja Tongatapulle, joiden hyvinhoidetut nurmikot ja puutarhat sekä asukkaiden laadukkaat ja koristeelliset esineet tekivät englantilaisiin suuren vaikutuksen. Alkuasukkaat olivat ystävällisiä ja englantilaisten silmissä sivistyneempiä kuin muut Etelämeren saarelaiset, mutta Cook joutui jälleen ottamaan kovan linjan heidän varasteluunsa. Tongatapulta Resolution ja Adventure jatkoivat lokakuun alussa Uuteen-Seelantiin. Rantauduttuaan Cook sai tietää, että hänen jättämänsä siat oli tapettu, mutta hän päätti silti jättää sinne lisää sikoja kasvatettavaksi. Cookin istuttamat vihannesviljelmät sen sijaan kukoistivat.[47] Saapuessaan Uuteen-Seelantiin Furneaux ja Cook olivat jälleen kadottaneet yhteyden toisiinsa, eivätkä he nähneet toisiaan enää koko matkan aikana.[48]

Viimeinen yritys kohti etelää

muokkaa

Cook purjehti Uudesta-Seelannista kaakkoon jatkaakseen eteläisen mantereen etsintää, mutta hän kohtasi vain aavaa merta, sumua ja jäätä. Cook ohjasi laivan vielä kerran napapiirin yli etsiessään mannerta, jonka olemassaoloon hänkään ei enää uskonut. Jäätävään säähän kyllästyneessä miehistössä Cookin perinpohjaisuus herätti ärtymystä. Eteläisimmillään Resolution kävi 71. eteläisellä leveyspiirillä, etelämpänä kuin kukaan sitä ennen, kunnes valtavan korkea ja leveä jäämassa pakotti kääntymään takaisin. Mutta sen sijaan, että olisi jatkanut suoraan Englantiin, Cook päätti jäädä tutkimaan eteläistä Tyyntämerta vielä yhdeksi vuodeksi. Matkalla kohti trooppisia vesiä Cook sairastui vakaviin vatsa- ja suolistovaivoihin.[49]

Kierros Etelämerellä

muokkaa

Resolution saapui Pääsiäissaarelle maaliskuussa 1774. Cook hämmästyi siitä, kuinka paljon Pääsiäissaaren asukkailla oli yhteistä läntisen Tyynenmeren asukkaiden kanssa pitkästä välimatkasta huolimatta. Saaren valtavat kivipatsaat hämmästyttivät retkikuntaa. Saari oli kuitenkin puuton, kuiva ja köyhä, joten Resolution jätti sen jo viiden päivän kuluttua. Matkalla kohti Tahitia laiva ankkuroitui Marquesassaarille ja täydensi muonavarastoja. Alkuasukkaiden kauneus teki Cookiin ja muihin miehistön jäseniin suuren vaikutuksen.[50]

Resolution saapui Tahitille juuri, kun saarelaisten armeija oli valmistelemassa myöhempää hyökkäystä läheiselle Moorean saarelle. Armeijan koon perusteella Cook arveli saaren asukasluvuksi jopa 200 000. Nykyarvio sen ajan asukasluvusta on vain 35 000. Muutoin kaikki sujui kuten ennenkin, ja Cook joutui taas käyttämään varastelun lopettamiseksi vakiotaktiikkaansa, kanoottien ja muiden saarelaisten tavaroiden takavarikointia. Resolution jatkoi toukokuussa matkaa länteen ja kävi taas Seurasaarilla. Sieltä se lähti 4. kesäkuuta Tongan Nomukalle ja sieltä kuun lopussa etsimään uusia saaria.[51]

Retkikunta purjehti pienten saarten muodostamaan saaristoon heinäkuun puolivälissä. Cook ankkuroi erään saaren edustalle, joka tunnistettiin Malekulaksi. Saarella paljon aiemmin käyneet espanjalaiset ja ranskalaiset olivat joutuneet alkuasukkaiden hyökkäyksen kohteeksi, mutta Cook otettiin vastaan ystävällisesti. Malekulalaiset olivat paljon lyhyempiä ja tummempia kuin englantilaisten aiemmin tapaamat saarelaiset ja puhuivat eri kieltä. He olivat kiinnostuneita laivan tavaroista mutta eivät yrittäneet varastaa niitä. He oppivat ääntämään englanninkielisiä sanoja helposti, mikä hämmästytti retkikunnan tiedemiehiä. Saarella ei kuitenkaan ollut paljonkaan ruokaa vaihdettavaksi, joten Cook jatkoi matkaa jo kahden päivän kuluttua.[52]

 
Maihinnousu Tannalle Uusilla-Hebrideillä. William Hodgesin maalaus 1775-1776.

Cook kiirehti eteenpäin pienten saarien lomitse nousematta maihin, mikä ärsytti Forsteria, joka halusi päästä tutkimaan niitä. Cookia kiinnosti kuitenkin matkan tässä vaiheessa etupäässä vain alueen kartoittaminen. Eromangan saaren rannalla puhkesi kahakka, jossa haavoittui neljä alkuasukasta ja kaksi englantilaista. Tannallakin vastaanotto oli aluksi varautunut ja torjuva, mutta muutaman päivän kuluttua saarelaiset ja laivan miehistö ystävystyivät. Tannalaiset olivat ihmissyöjiä, ja Cookin tapaama heimo varoittikin englantilaisia vihollisheimostaan. Saaren aktiivinen tulivuori tarjosi tilaisuuden tehdä geologisia tutkimuksia. Retkikunta vietti Tannalla hiukan yli kaksi viikkoa. Sen jälkeen Cook jatkoi alueen tutkimista ja löysi vielä Espiritu Santon. Hän antoi saariryhmälle nimeksi Uudet-Hebridit (nykyiseltä nimeltään Vanuatu).[53]

Cook otti kurssin kohti Uutta-Seelantia, mutta neljän päivän purjehtimisen jälkeen retkikunta löysi vielä yhden suuren saaren, jota ei kukaan eurooppalainen ollut nähnyt ennen häntä. Vastaanotto oli ystävällinen. Alkuasukkaat olivat paljon pitempiä ja vankkarakenteisempia kuin Uusien-Hebridien asukkaat. Retkikunta vietti saarella yhdeksän päivää, ja Forster pääsi jälleen keräämään kasvinäytteitä. Cook nimesi saaren Uudeksi-Kaledoniaksi, sillä alkuasukkailla ei ollut saarelle omaa nimeä.[54]

Forster päätteli, että Uusien-Hebridien ja Uuden-Kaledonian tummat asukkaat (melanesialaiset) olivat tulleet saarille Uudelta-Guinealta ja Maustesaarilta ja vaaleammat itäisempien saarten asukkaat (polynesialaiset) Malakan niemimaalta. Englantilaiset eivät koskaan päässeet melanesialaisten kanssa yhtä läheisiin väleihin kuin kulttuurisesti edistyneempien polynesialaisten kanssa.[55]

Uudesta-Seelannista Atlantia kohti

muokkaa

Resolution lähti Uudesta-Kaledoniasta syyskuun puolivälissä. Se kohtasi vielä kaksi saarta, joista suurempi oli Norfolkinsaari. Viikko sen jälkeen laiva saapui Uuteen-Seelantiin, missä se vietti kolme viikkoa. Tyytyväisenä kaikkiin löytöihinsä Cook otti nyt kurssin kohti Kap Hornia. Hän kartoitti vielä Tulimaan länsirannikon ja saavutti Atlantin uudenvuodenpäivänä 1775. Atlantilla retkikunta löysi vielä Etelä-Georgian saaren. Koska merellä alettiin taas havaita jäävuoria yllättävän matalilla leveysasteilla, Cook päätteli oikein, että laiva oli lähellä niemimaata, jonka täytyi työntyä etelänapaa ympäröivästä mantereesta. Cook ei kuitenkaan halunnut enää rasittaa miehistöään, joten hän ei lähtenyt etsimään maata etelästä vaan jatkoi Afrikan rannikolle.[56]

Paluu Englantiin

muokkaa
 
Polynesialaisnuorukainen Mai ensimmäiselle matkalle osallistuneiden Joseph Banksin ja Daniel Solanderin kanssa. William Parryn maalaus.

Resolution saapui Plymouthiin 29. heinäkuuta 1775. Laivan miehistöstä oli kuollut tällä kertaa vain neljä miestä, joista yksi tuberkuloosiin ja kolme tapaturmaisesti. Furneaux’n johtama Adventure oli palannut Englantiin edellisenä vuonna. Se oli tuonut mukanaan Raiatealta mukaan lähteneen nuorukaisen nimeltä Mai. Nuorukainen oppi nopeasti englantilaisen tapakulttuurin, ja hänestä tuli Lontoon seurapiireissä hyvin suosittu.[57]

Cookin paluuseen ei nyt suhtauduttu yleisesti yhtä innostuneesti kuin ensimmäisen matkan jälkeen, ja se sai lehdissä melko vähän huomiota. Syynä vähäiseen huomioon oli Adventurella jo aiemmin saapuneen Main herättämä innostus ja toisen matkan ensimmäistä vaatimattomammat saavutukset. Lisäksi englantilaisia kiinnosti enemmän puhkeamaisillaan ollut sota amerikkalaisia kapinallisia vastaan. Virallisissa piireissä Cook otettiin kuitenkin innostuneena vastaan. Hän raportoi jälleen kuninkaalle, hänet ylennettiin, hänet otettiin Royal Societyn jäseneksi ja hänelle myönnettiin Copley-mitali hänen tieteen hyväksi tekemästään työstä. Matkaraportissaan Cook keskittyi toimiinsa keripukin torjunnassa ja korosti tällä kertaa tuoreen ruoan nauttimista mahdollisimman monessa pysähdyspaikassa. Hän totesi myös, että jos etelässä olisikin jokin manner, sinne ei jään vuoksi pääsisi, joten aluetta ei enää ollut tarpeen tutkia.[58]

Cook pyysi ja sai eläkeviran Greenwichin laivastosairaalasta eikä olettanut enää lähtevänsä eteläiselle Tyynellemerelle. Hän viimeisteli matkakirjansa tällä kertaa itse, ja se julkaistiin toukokuussa 1777. Myös luonnontieteilijä Forster ja hänen poikansa julkaisivat oman matkakirjansa.[59]

Kolmas matka 1776–1779

muokkaa

Kolmannen matkan tavoitteena oli tutkia pohjoista Tyyntämerta. Erityisen kiinnostuneita oltiin siitä, löytyisikö pohjoisesta kauan etsitty Luoteisväylä.[60] Aiemmin Luoteisväylän alkukohtaa oli etsitty Pohjois-Atlantilta, joten nyt sitä etsittäisiin vastakkaisesta suunnasta, Tyynenmeren puolelta. Matkan toinen tarkoitus oli palauttaa Mai kotisaarelleen. Cook jätti leppoisan eläkeviran mielihyvin ja suostui kapteeniksi. Laivana oli jälleen Resolution, jonka lisäksi matkaan osallistui Charles Clerken komentama Discovery. Resolutionilla oli 112 miestä, joista 14 oli ollut Cookin mukana jo aiemminkin. Astronomisista mittauksista vastasi James King, mutta luonnontieteilijöitä oli mukana vähemmän kuin aiemmilla matkoilla. Polynesialaiselle Maille annettiin mukaan hänen toivomansa aseet, joita hän aikoi käyttää saarensa vihollisia vastaan. Laivalle otettiin myös liuta erilaisia kotieläimiä jätettäväksi Tahitille. Laiva lähti Plymouthista 1. elokuuta 1776.[61]

Cookin maine oli nyt jo niin suuri, että sotatilasta huolimatta (Yhdysvaltain vapaussota alkoi vuonna 1775) Benjamin Franklin kehotti amerikkalaisia sotalaivoja jättämään Cookin laivan rauhaan.[62]

Eteläinen Tyynimeri

muokkaa
 
Resolution ja Discovery Tahitin vesillä. Samuel Adkinin maalaus noin vuodelta 1800.

Retkikunta saapui Uuteen-Seelantiin tammikuussa 1777. Koska laivat olivat aikataulusta jäljessä, Cook joutui odottelemaan pohjoisen pallonpuoliskon kesää tropiikissa ylimääräisen vuoden ajan, ja sen ansiosta hän saattoi viipyä alueella suunniteltua kauemmin. Tongalla retkikunta sai nähdäkseen hienostuneita tanssiesityksiä, ja englantilaiset tekivät saarelaisiin vaikutuksen ilotulituksella. Saarten päälliköillä oli salainen suunnitelma murhata Cook ja kaapata laivat, mutta sisäisten erimielisyyksien vuoksi sitä ei pantu täytäntöön. Retkikunta pysytteli Tongalla sen jälkeen vielä pitkään, ja sinä aikana päälliköt kestitsivät heitä niin ruhtinaallisesti, että tavallinen väki alkoi kärsiä ruokapulasta ja muuttui vihamieliseksi. Vierailun aikana Cook alkoi varkaita rangaistessaan ensi kertaa osoittaa itselleen poikkeuksellista väkivaltaisuutta. Retkikunnan tiedemiehet tekivät jälleen tarkan tutkimuksen saariston kulttuurista ja hallintorakenteesta. Cookille kerrottiin läheisestä Fidžistä ja muista saarista, mutta tavoistaan poiketen Cook ei halunnut purjehtia niille. Cook lähti Tongalta lopulta kahden ja puolen kuukauden vierailun jälkeen ja jätti saarille kotieläimiä.[63]

Englantilaiset saapuivat Tahitille elokuussa 1777. Saarella sillä välin käyneet espanjalaiset olivat uskotelleet Englannin hävinneen sodan ja kehottaneet tahitilaisia kieltämään näitä ankkuroitumaan enää saarelle, mutta englantilaisten tultua välit saarelaisiin olivat ennallaan. Main saapuminenkin huomattiin, kun hän alkoi esitellä tuomiaan rikkauksia. Cookia pyydettiin auttamaan Tahitin sodassa Mooreaa vastaan, mutta hän kieltäytyi. Englantilaisten hevoset tekivät tahitilaisiin suuren vaikutuksen, ja Cook perusti saarille viljelyksiä ja vapautti sinne kotieläimiä.[64]

Englantilaiset lähtivät Tahitilta viimeisen kerran syyskuun lopussa. Moorealla yhden vuohen varkaus sai Cookin poikkeuksellisen raivoihinsa ja hävittämään saarelaisten omaisuutta. Retkikunta jatkoi Seurasaarille, ja Mai asettui Huahinelle. Sieltä retkikunta jatkoi Raiatealle, missä se pysytteli kuukauden ajan odotellen pohjoisen pallonpuoliskon kesää. Pohjoisen tuntemattomia vesiä kohti lähdettiin joulukuun alussa.[65]

Havaijin löytyminen

muokkaa

Jouluaattona retkikunta löysi pienen saaren, jolle Cook antoi nimeksi Joulusaari (nykyiseltä nimeltään Kiritimati). Tammikuussa 1778 retkikunta löysi ensimmäisinä eurooppalaisina Polynesian pohjoisimmat saaret Havaijisaaret, jotka Cook nimesi Sandwichsaariksi mesenaattinsa John Montagun, Sandwichin 4. jaarlin mukaan. Alkuasukkaat olivat ystävällisiä ja kiinnostuneita englantilaisten laivoista. Yhdessä kahakassa englantilaiset tosin ampuivat veneensä kaatamista yrittäneen alkuasukkaan. Cook nousi maihin Kauain saarella, missä laivan muonavarastoja täydennettiin. Rautanaulat olivat jälleen haluttua kauppatavaraa, naiset seuranhaluisia, ja varastelukin loppui ensimmäisen päivän jälkeen.[66]

Amerikan länsirannikon kartoitus ja Luoteisväylän etsintä

muokkaa

Retkikunta vietti Kauailla kaksi viikkoa. Viisi viikkoa sieltä lähdön jälkeen se saavutti Pohjois-Amerikan rannikon nykyisen Oregonin pohjoisrannikon kohdalla. Cook ankkuroi laivat Vancouverinsaarelle ja pääsi kauppayhteyksiin paikallisten intiaanien kanssa sillä aikaa kun Resolutioniin tehtiin korjauksia. Lähdettäessä pohjoiseen Cook jatkoi rannikon kartoittamista ja totesi käyttämänsä vanhan kartan tuskastuttavan epätarkaksi. Cookille tuli yllätyksenä se, kuinka kauas länteen Alaska ulottui. Paikalliset asukkaat olivat jo tottuneet laivoihin, sillä alueella kävi venäläisiä turkiskauppiaita. Kesäkuun lopulla retkikunta saapui saarten välistä Beringinmerelle. Se purjehti salmen läpi ja rantautui lyhyeksi aikaa Aasian puolelle, tosin epätietoisina siitä, oltiinko yhä Amerikassa vai jo Aasiassa. Retkikunta jatkoi Pohjoiselle jäämerelle, kunnes jää esti jatkamisen. Cook yritti löytää reitin mutkittelemalla pohjoisemmaksi mutta kääntyi takaisin elokuun lopulla ja suunnitteli palaavansa aikaisin seuraavana keväänä. Paluumatkalla hän tapasi venäläisen tutkimusmatkailijan Gerasim Izmailovin, jolta hän sai apua karttojen korjaamisessa, ja kiitokseksi hän lahjoitti tälle arvokkaan Hadleyn oktantin[67]. Cook päätti viettää talven Havaijilla, missä retkikunnan tiedemiehet voisivat tutkia saaria perusteellisesti.[68]

Cook nimesi Amerikan ja Aasian välisen salmen Beringinsalmeksi.[69] Vasta Cookin matkan jälkeen Beringinsalmen saaret ja rannikot osattiin sijoittaa kartalle tarkasti.[70]

Cookin kuolema

muokkaa

Britit otettiin Havaijilla aluksi ystävällisesti vastaan, mutta havaijilaiset pyrkivät kuitenkin kiirehtimään heidän poistumistaan. Retkikunta lähti Havaijilta helmikuun ensimmäisellä viikolla, mutta myrsky vaurioitti Resolutionin mastoja, ja viikon kuluttua lähdöstä Cook joutui palaamaan Kealakekua Baylle. Havaijilaiset eivät jostain syystä ilahtuneet retkikunnan paluusta. Erään miehistön jäsenen kertoman mukaan tavallisia saarelaisia oli saattanut ärsyttää se, että Cook oli ennen lähtöä ottanut laivalle puuta pyhältä alueelta. Cook oli tosin saanut siihen päällikön luvan. Havaijilaiset heittelivät merimiehiä kivillä, ja varastelu kiihtyi.[71]

 
Cookin kuolema. John Cleveley nuoremman maalaus vuodelta 1784.

Aamulla 14. helmikuuta 1779 huomattiin, että alkuasukkaat olivat yöllä varastaneet yhden Discoveryn veneistä. Cook lähti maihin aikoen houkutella havaijilaispäällikkö Kalaniopuuta laivalle panttivangiksi tai jos tämä oli paennut, tarkoitus oli polttaa taloja ja takavarikoida kanootit. Kun Cook ja mukana olleet merimiehet rantautuivat, kymmenet havaijilaiset tulivat tavalliseen tapaan heitä vastaan. Päällikkö suostui lähtemään laivalle. Väki oli kuitenkin kiihdyksissään tiedosta, että Discoveryn miehet olivat surmanneet kaksi havaijilaista lahden toisessa päässä. Eräs nainen varoitti päällikköään nousemasta laivaan. Kun yksi havaijilainen näytti aikovan heittää englantilaisia kivellä, Cook ampui häntä ja tyrmäsi hänet kiväärinperällään. Kun toinen havaijilainen uhkasi heittää keihään, Cook ampui häntä mutta surmasikin vierellä seisseen miehen. Kun Cook käänsi selkänsä ja lähti kahlaamaan veneelle, yksi havaijilainen löi häntä takaraivoon nuijalla ja iski tikarin hänen niskaansa. Sen jälkeen ryhmä miehiä hakkasi Cookin kuoliaaksi nuijilla ja kivillä. Veneet pääsivät pakenemaan, mutta kahakassa oli tapettu Cook ja neljä merimiestä. Havaijilaiset veivät ruumiit mukanaan.[72]

Retkikunta lähti hakemaan Cookin ruumista takaisin. Havaijilaiset olivat paloitelleet ruumiin samalla tavoin kuin he paloittelivat korkeiden päälliköidensä ruumiit, sillä papit pitivät Cookia Lono-jumalana. Retkikunnan onnistui lopulta väkivaltaa käyttäen saada havaijilaiset palauttamaan kapteenin jäänteitä. Hänet haudattiin merellä.[73]

Kun George Vancouver saapui Havaijille 1790-luvulla, havaijilaiset osoittivat surua arvostamansa Cookin kuolemasta mutta eivät katuneet hänen surmaamistaan, sillä Cookin kuolema oli heidän päälliköidensä ennustusten täyttymys. Cookia pidettiin yhä pyhänä, ja hänen luitaan kanniskeltiin ylimmäksi jumalaksi korotetulle Lonolle pyhitetyssä vuotuisessa juhlakulkueessa vielä 1800-luvulle asti.[74]

Cookin terveysvaivat ja mielenterveyden horjuminen

muokkaa

Cook oli ollut aiemmin kuuluisa hyvistä hermoistaan, mutta kolmannella matkalla hänen mielenterveytensä oli alkanut jostakin syystä horjua. Hän sai usein raivokohtauksia ja käyttäytyi toisinaan epäjohdonmukaisesti ja epäreilusti miehiään kohtaan. Erään tutkijan mukaan Cook saattoi kärsiä sukkulamadoista, mikä aiheutti B-vitamiinin puutteen ja sitä kautta huonoa oloa, väsymystä, ärtyisyyttä ja masennusta. Myös kolmannella matkalla koetut epäonnistumiset ja viivytykset saattoivat pilata Cookin mielialaa.[75]

Cookin kuolemaan johtanut välikohtaus oli viimeinen esimerkki Cookin ailahtelevasta käytöksestä kolmannella matkalla. Cook vaati itsepintaisesti havaijilaispäällikköä nousemaan laivaan eikä kuunnellut miehistönsä kehotuksia paeta rannalta ajoissa, ja hän ampui raivonpuuskassa uhkailevaa alkuasukasta, mikä sai havaijilaiset hyökkäämään.[76]

Loppumatka

muokkaa

Englantilaiset lähtivät Havaijilta maaliskuun puolivälissä 1779. Cookin kuoleman jälkeen retkikunnan komentajan tehtävät siirtyivät Charles Clerkelle, joka suuntasi laivat tutkimaan Beringinsalmen Aasian puolta. Siellä jäävuoret estivät etenemisen, ja kun Clerke oli kuollut keuhkotautiin elokuussa 1779 Petropavlovskin satamassa, retkikunta purjehti kohti Englantia John Goren johdolla Macaon ja Hyväntoivonniemen kautta.[77]

Saapuminen Englantiin

muokkaa

Clarken kirje Cookin kuolemasta tuli perille Lontooseen tammikuussa 1780. Laivat saapuivat Britannian rannikolle elokuun alussa 1780, viettivät kaksi kuukautta Skotlannin vesillä suotuisia tuulia odotellen ja saapuivat Lontooseen lokakuussa. Retkikunnan paluu ei tällä kertaa ollut suuri puheenaihe. Matkaa pidettiin epäonnistuneena, sillä sen aikana ei löydetty Luoteisväylää mutta ei myöskään todistettu, etteikö sitä olisi. Havaijisaarten löytymisen merkitystä ei vielä tuolloin arvostettu. Lehdissä arvostettiin Cookin panosta merenkulun hygienian edistämisessä sekä hänen humaania suhtautumistaan kohtaamiinsa kansoihin sekä huomautettiin, että hän lopulta kuitenkin joutui alkuasukkaiden surmaamaksi.[78]

Kuoleman jälkeen

muokkaa
 
James Cookin patsas Waimealla Havaijilla

Cookista tuli kuolemaansa seuranneina vuosikymmeninä kansallissankari, josta tehtiin useita kirjoja, näytelmiä ja maalauksia. Hänestä tuli tavallisten englantilaisten sankari, koska hän oli löytänyt uusia maita ja levittänyt eurooppalaista sivistystä maailmalle rauhanomaisin keinoin. Cookissa arvostettiin myös sitä, kuinka hän oli noussut köyhistä lähtökohdista arvostetuksi omin avuin ja oli kaikin keinoin helpottanut tavallisen merimiehen elämää. Cookin maine levisi myös ulkomaille, kuten Saksaan ja Ranskaan, missä häntä arvostettiin itseoppineena rauhanmiehenä, joka toi Tyynellemerelle maanviljelyksen ja avasi koko maailman rauhanomaiselle navigoinnille.[79] Jotkin soraäänet tosin epäilivät, hyötyivätkö Tyynenmeren saarten asukkaat todella löytymisestään ja eurooppalaisilta saamistaan tavaroista, jotka vain synnyttivät heissä ahneutta. Cook itse oli surrut eniten sitä, että eurooppalaiset olivat tuoneet Tyynellemerelle sukupuolitaudit.[80]

Britannia aloitti Cookin vierailemien Tyynenmeren saarten ja rannikoiden hyödyntämisen nopeasti, ja seuduille oli lähetetty useita retkikuntia jo Cookin kuoleman jälkeisenä vuosikymmenenä. Retkikuntia rahoittivat niin valtio kuin yksityisetkin, ja niiden tarkoitukset olivat kaupallisia, poliittisia ja tieteellisiä. Esimerkiksi vuonna 1787 Australian itärannikolle lähetettiin yksitoista laivaa perustamaan englantilaista siirtokuntaa, kapteeni William Bligh lähetettiin Tahitille keräämään leipäpuita Karibian orjien ravinnoksi, ja Pohjois-Amerikan rannikolle oli alkanut purjehtia turkiskauppiaiden laivoja, jotka matkalla Kiinaan pysähtyivät Havaijille täydentämään muonavarastoja. Lähes kaikki retkikunnat noudattivat Cookin ja Joseph Banksin antamaa mallia, ja monella matkalla oli mukana Cookin mukana olleita miehiä.[81]

Cook kansatieteilijänä

muokkaa
 
Seurasaarilta tuotu kalastuskoukku ja siima. Australian Museumin kokoelmista.

Yksi Cookin maailmanympärimatkojen päätarkoituksista oli Tyynenmeren kansojen tutkimus. Cookin tavoitteeksi ei annettu valloittaa löytämiään maita vaan tutkia niitä ja niiden kansoja. Kaukaisiin kansoihin oli ennen Cookia suhtauduttu hyvin kolonialistisesti ja Eurooppa-keskeisesti, mutta Cookille annettiin ohjeet "pitää kaikin sopivin keinoin yllä ystävyyttä alkuasukkaiden kanssa" ja välttää verenvuodatusta. Cook teki matkoillaan runsaasti tarkkoja havaintoja alkuasukkaiden ulkonäöstä, luonteesta, vaatetuksesta, asumuksista, ruokavaliosta, matkustuskeinoista, aseistuksesta, kaupankäynnistä, uskonnosta, naisista, kielestä, tavoista, yhteiskuntarakenteesta ja monista muista asioista. Hän suuntasi kirjoituksensa lukijoille, joilla oli vain vähän tuntemusta antropologiasta. Cook pyrki kuvaamaan näkemänsä asiat objektiivisen totuudenmukaisesti ilman moralisointia. Hän esimerkiksi hyväksyi miesten moniavioisuuden sillä perusteella, että se oli Uuden-Seelannin oloissa hänen mielestään naisten kannalta hyödyllistä. Cook luonnehti kohtaamiaan alkuasukkaita järkeviksi ja käytännöllisiksi, eikä hän juurikaan rinnastanut alkeellisimpiakaan kansoja eläimiin tai kutsunut heitä tyhmiksi, kuten häntä edeltäneet tutkimusmatkailijat olivat tehneet.[82]

Cook toi matkoiltaan runsaasti esineistöä, kuten jumalankuvia, vaatteita, koreja ja kalastusvälineitä. Esineitä on kaikkiaan noin 2 000, ja niiden kokoelmia on nykyisin museoissa eri puolilla maailmaa.[83]

Cookin mukaan nimettyjä paikkoja

muokkaa

Cookin mukaan on nimetty useita paikkoja, kuten Cookinsaaret Tyynellämerellä, Cookinsalmi Uuden-Seelannin Pohjois- ja Eteläsaaren välissä ja Mount Cook -vuori Uudessa-Seelannissa.

Lähteet

muokkaa
  • Kent, Zachary: James Cook. Childrens Press, 1991. ISBN 0-516-03066-3
  • Kodicek, Egon H. & Young, Frank G.: Captain Cook and Scurvy. Notes and Records: the Royal Society Journal of the History of Science, 30.6.1969, s. 43–60. The Royal Society. Verkkoversio. Viitattu 2.10.2020.
  • Lainema, Matti & Nurminen, Juha: Ultima Thule – Pohjoiset löytöretket. WSOY, John Nurmisen Säätiö, 2001. ISBN 951-0-23925-9
  • Withey, Lynne: Voyages of Discovery: Captain Cook and the Exploration of the Pacific. University of California Press, 1989. ISBN 0-520-06564-6 (englanniksi)

Viitteet

muokkaa
  1. ↑ Captain James Cook. Royal Museums Greenwich. Viitattu 2.11.2017. (englanniksi)
  2. ↑ Kent 1991, s. 13–14.
  3. ↑ The early life and career of James Cook Royal Museums Greenwich. Viitattu 13.4.2017. (englanniksi)
  4. ↑ Kent 1991, s. 18–20.
  5. ↑ Kent 1991, s. 20–23.
  6. ↑ Kent 1991, s. 24–29.
  7. ↑ a b c Lainema ja Nurminen, s. 184.
  8. ↑ Kent 1991, s. 27–28.
  9. ↑ Withey 1989, s. 82–83.
  10. ↑ Withey 1989, s. 83.
  11. ↑ Withey 1989, s. 84–85.
  12. ↑ a b Packer, Lester & Fuchs, Jürgen: Vitamin C in health and disease, s. 6–9. CRC Press, 1997. ISBN 0824793137 (englanniksi)
  13. ↑ Withey 1989, s. 86–87.
  14. ↑ Jonathan Lamb: Captain Cook and the Scourge of Scurvy BBC History. 17.2.2011. Viitattu 25.8.2017.
  15. ↑ Kodicek & Young 1969, s. 47.
  16. ↑ Tröhler, Ulrich: James Lind and scurvy: 1747 to 1795. The James Lind Library. 2003. Viitattu 25.8.2017.
  17. ↑ Withey 1989, s. 90–94.
  18. ↑ Withey 1989, s. 94–95.
  19. ↑ Withey 1989, s. 96–100.
  20. ↑ Withey 1989, s. 16–17, 108–109.
  21. ↑ Withey 1989, s. 110–112.
  22. ↑ Withey 1989, s. 120–122.
  23. ↑ As the Endeavour sailed into NZ, Maori people spoke of a great captain. It wasn't James Cook ABC News. 6.4.2020. Viitattu 6.2.2024. (englanti)
  24. ↑ Withey 1989, s. 125–127.
  25. ↑ a b c d e f g h Cook, James (1728–1779) Australian Dictionary of Biography. 1966. Viitattu 13.4.2017. (englanniksi)
  26. ↑ Withey 1989, s. 127–128.
  27. ↑ Withey 1989, s. 128–134.
  28. ↑ Withey 1989, s. 142–143.
  29. ↑ Withey 1989, s. 147–148.
  30. ↑ Withey 1989, s. 150.
  31. ↑ Withey 1989, s. 151–153.
  32. ↑ Withey 1989, s. 155–158.
  33. ↑ Withey 1989, s. 161–162.
  34. ↑ Withey 1989, s. 164–167.
  35. ↑ Withey 1989, s. 166–168.
  36. ↑ a b Withey 1989, s. 169–176.
  37. ↑ Withey 1989, s. 187.
  38. ↑ Withey 1989, s. 191–193.
  39. ↑ Withey 1989, s. 188.
  40. ↑ Withey 1989, s. 188–195.
  41. ↑ Withey 1989, s. 196–199.
  42. ↑ Withey 1989, s. 202–206.
  43. ↑ Withey 1989, s. 207–208.
  44. ↑ Withey 1989, s. 208.
  45. ↑ Withey 1989, s. 214–217.
  46. ↑ Withey 1989, s. 219–232.
  47. ↑ Withey 1989, s. 232–242.
  48. ↑ Withey 1989, s. 244.
  49. ↑ Withey 1989, s. 244–249.
  50. ↑ Withey 1989, s. 250–255.
  51. ↑ Withey 1989, s. 255–273.
  52. ↑ Withey 1989, s. 274–277.
  53. ↑ Withey 1989, s. 277–285.
  54. ↑ Withey 1989, s. 285–288.
  55. ↑ Withey 1989, s. 289–291.
  56. ↑ Withey 1989, s. 294–298.
  57. ↑ Withey 1989, s. 300–304.
  58. ↑ Withey 1989, s. 307–309.
  59. ↑ Withey 1989, s. 309–311.
  60. ↑ Lainema ja Nurminen, s. 180.
  61. ↑ Withey 1989, s. 315–319.
  62. ↑ Benjamin Franklin: The Works of Benjamin Franklin, s. 124. Tappan, Whittemore, and Mason, 1837. Teoksen verkkoversio (viitattu 4.11.2020).
  63. ↑ Withey 1989, s. 324–339.
  64. ↑ Withey 1989, s. 342–348.
  65. ↑ Withey 1989, s. 350–358.
  66. ↑ Withey 1989, s. 359–364.
  67. ↑ Lainema ja Nurminen, s. 199.
  68. ↑ Withey 1989, s. 363–375.
  69. ↑ Lainema ja Nurminen, s. 107 (nimeäminen)
  70. ↑ Lainema ja Nurminen, s. 188
  71. ↑ Withey 1989, s. 384–385.
  72. ↑ Withey 1989, s. 386–388.
  73. ↑ Withey 1989, s. 393–396.
  74. ↑ Withey 1989, s. 451–452.
  75. ↑ Withey 1989, s. 378–379.
  76. ↑ Withey 1989, s. 390–391.
  77. ↑ Withey 1989, s. 398–399.
  78. ↑ Withey 1989, s. 400–402.
  79. ↑ Withey 1989, s. 405–407.
  80. ↑ Withey 1989, s. 411.
  81. ↑ Withey 1989, s. 415–416.
  82. ↑ Lind, Erica: Captain Cook as Ethnographer : The Role of Cook's Journals in the Formation of the Ethnographic Genre Lethbridge Undergraduate Research Journal. 2008. University of Lethbridge Lethbridge, Alberta, Canada. Arkistoitu 14.7.2020. Viitattu 4.9.2017. (englanniksi)
  83. ↑ Captain James Cook Museum of Archaeology and Anthropology, Cambridge. Arkistoitu 4.9.2017. Viitattu 4.9.2017. (englanniksi)

Kirjallisuutta

muokkaa
  • Vladimirov, V. N.: James Cook. Leningrad: Kirja, 1935 (Kuuluisien miesten elämäkertoja)
  • Imago mundi: ihmisen ja tieteen uudet maailmat, toimittaneet Raimo Lehti ja Jan Rydman. WSOY, 1993. ISBN 951-0-18320-2
  • Löytönen, Markku & Waismaa, Miisa: Eteläisten merten salaisuus. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 1996 (Totta ja tarua) ISBN 951-717-939-1

Aiheesta muualla

muokkaa
Noudettu kohteesta ”https://fi.wikipedia.org/w/index.php?title=James_Cook&oldid=22771582”
  NODES
ELIZA 2
iOS 5
mac 1
Note 1
OOP 9
os 112