Janka Kupala

Janka Kupala (valkoven. Я́нка Купа́ла), oikealta nimeltään Ivan Daminikavitš Lutsevitš, Іва́н Даміні́кавіч Луцэ́віч; 7. heinäkuuta (J: 25. kesäkuuta) 1882 Minskin kihlakunnan Vjazynka – 28. kesäkuuta 1942 Moskova) oli valkovenäläinen runoilija, näytelmäkirjailija, lehtimies, kääntäjä ja yhteiskuntavaikuttaja. Häntä pidetään yhtenä valkovenäläisen kirjallisuuden ja kirjakielen perustanlaskijoista.

Janka Kupala 1930-luvulla.

Elämäkerta

Janka Kupala syntyi köyhtyneeseen puolalaiseen aateliin kuuluneen vuokraviljelijän perheeseen. Hänen koulutuksensa jäi hataraksi, mutta hän sai käyttää naapurissa asuneen tilanomistajan kirjastoa. Isän kuoltua Kupala vietti kiertävää elämää ja työskenteli tehtaissa. Vuonna 1908 hän muutti Vilnaan, jossa hän toimi kirjastonhoitajana ja avusti valkovenäläistä Naša niva -lehteä. Kupala luki paljon puolalaista ja venäläistä kirjallisuutta sekä tutustui valkovenäläisten kirjailijoiden teoksiin ja valkovenäläiseen kansanperinteeseen.

Vuonna 1909 Kupala lähti Pietariin täydentämään opintojaan. Hän palasi vuonna 1913 Vilnaan, jossa hän työskenteli valkovenäläisessä kustantamossa ja Naša nivan toimittajana. Vuonna 1915 hän siirtyi ensimmäisen maailmansodan takia Moskovaan, jossa hän opiskeli kansanopistossa ja meni naimisiin. Sodan aikana Kupala kutsuttiin armeijaan ja vuonna 1918 hän työskenteli elintarviketoimitusten hankkijana. Hän opiskeli taidehistoriaa Smolenskissa ja tutustui slaavilaiseen mytologiaan.

Vuonna 1919 Kupala siirtyi Minskiin, jossa hän työskenteli kirjallisuus- ja kulttuurialan tehtävissä ja osallistui valkovenäjän kirjakielen kehittämiseen. Kupala oli yksi Valko-Venäjän draamateatterin (1920), valtionyliopiston (1921) ja kulttuuri-instituutin (1922) perustajista. Hän oli perustamassa kirjailijayhdistys Polymjaa ja oli sen jäsen vuosina 1927–1932. Kupala sai Valko-Venäjän kansanrunoilijan arvonimen vuonna 1925 ja vuonna 1928 hänet nimitettiin Valko-Venäjän tiedeakatemian akateemikoksi.

Vuonna 1930 Kupalaa syytettiin ”porvarillisten nationalistien ideologiksi”. Kuulustelujen seurauksena hän yritti tehdä itsemurhan. Kupala joutui julkaisemaan katumakirjeen, jossa hän tunnusti virheensä ja lupasi työskennellä jatkossa sosialismin rakennustyön hyväksi. Maksim Gorkin tuella hänet valittiin vuonna 1934 Neuvostoliiton kirjailijaliiton hallituksen jäseneksi. Kupala onnistui välttämään pidätyksen myös vuonna 1937 ja sai myöhemmin lisää luottamustehtäviä. Hän oli Valko-Venäjän toimeenpanevan keskuskomitean jäsen vuosina 1929–1931 ja 1935–1938 sekä Valko-Venäjän korkeimman neuvoston edustaja vuodesta 1940.

Neuvostoliiton liityttyä toiseen maailmansotaan Kupala osallistui Slaavilaisen fasisminvastaisen komitean toimintaan. Hän kuoli pudottuaan hotellin porraskuiluun. Kupalan kuolemaa on epäilty itsemurhaksi tai valtion turvallisuuspalvelun järjestämäksi murhaksi. Hänet haudattiin ensin Moskovaan ja vuonna 1962 Minskiin.

Tuotanto

Kupala kirjoitti ensimmäisen runonsa puolaksi vuonna 1903. Hän siirtyi pian käyttämään valkovenäjää ja julkaisi runojaan säännöllisesti Naša niva -lehdessä vuodesta 1907. Niiden teemoja olivat alistetun valkovenäläisen talonpojan elämä, kotiseudun luonto ja luomistyön kauneus. Kupalan tuotannon keskeinen ajatus – ihmisen kansallinen, yhteiskunnallinen ja henkinen vapautuminen – ilmeni jo hänen varhaistuotannossaan. Vuonna 1908 Pietarissa ilmestyi ensimmäinen runokokoelma Žaleika, joka joutui viranomaisten takavarikoimaksi. Latinlaisella kirjaimistolla julkaistu toinen kokoelma Husljar (”Guslinsoittaja”, 1910) kuvastaa runoilijan romanttista maailmankatsomusta ja ohjaa hänen tuotantoaan filosofiseen ja ekspressionistiseen suuntaan. Kolmas kokoelma Šljah’am žytstsja (”Elämän tie”, 1913) edustaa silloisen valkovenäläisen kirjallisuuden huippua ja teki Kupalasta sen johtohahmon. Monet kokoelman isänmaallisista runoista olivat sittemmin kiellettyjä.

Vuosina 1914–1915 Kupala kirjoitti sota-aiheisia ja rakkausrunoja, mutta vaikeni sitten kolmeksi vuodeksi ja alkoi kirjoittaa uudelleen vuoden 1918 lopussa. Hänen seuraava kokoelmansa Spadtšina (”Perintö”, 1922) oli pettymys kriitikoille, jotka odottivat uusia vallankumousta ylistäviä runoja. Niiden sijaan runoilija kuvasi ajan myllerryksen särkemiä ihmiskohtaloita. Toisen neuvostoaikaisen kokoelman Beznazounaje (”Nimetön”, 1925) tulkittiin heijastavan kirjailijan vanhoja ajatuksia kansallisesta heräämisestä. 1930-luvulla Kupala joutui kirjoittamaan runoja ajankohtaisista aiheista vallitsevan ideologian hengessä. Runokirja Ad sertsa (”Sydämestä”, 1940) sai Stalin-palkinnon vuonna 1941.

Kupala kirjoitti myös useita näytelmiä. Hänen komediansa Paulinka (1912) on yksi valkovenäläisen näytelmäkirjallisuuden klassikoista. Satiirinen komedia Tuteišyja (”Täkäläiset”), joka käsittelee Valko-Venäjän asemaa idän ja lännen välillä, oli pitkään kielletty. Kupalalla oli myös suuri merkitys valkovenäläisen journalistiikan kehittäjänä. Hän on kääntänyt paljon venäläistä, puolalaista ja ukrainalaista kirjallisuutta.

Kupalan tuotanto on vaikuttanut useisiin valkovenäläisiin kirjailijasukupolviin. Erityisen ajankohtaista siitä tuli 1980-luvun lopussa, jolloin julkaistiin monia aikaisemmin kiellettyjä teoksia. Kupalan mukaan on nimetty muun muassa Valko-Venäjän kansallisteatteri, Valko-Venäjän tiedeakatemian kirjallisuuden instituutti ja Hrodnan valtionyliopisto. Minskissä on hänelle omistettu museo.

Suomeksi Kupalalta on julkaistu lähinnä lyriikkaa, kuten kansallista ja yksilöllistä vapautta ilmentävä Imatran yllä (Nad Imatraj, 1910).

• Imatra-runous - 200 vuotta lyriikkaa koskesta. Imatra: Samuli Saarela 2021. ISBN 978-952-94-4672-8

Lähteet

• Belaruskija pismenniki: bijabiblijagrafitšny slounik, tom 3. Minsk: Belaruskaja entsyklapedyja, 1994. ISBN 5-85700-123-4