Kami

Kami (jap. 神) tarkoittaa šintolaisuudessa pyhää tai kunnioitettua ilmiötä. Kami käännetään harhaanjohtavasti usein ”hengeksi” tai ”jumalaksi”. Sanaa voidaan käyttää sekä tarkoittamaan kami-luonnetta, tietynlaisia pyhiä ominaisuuksia (vertaa latinan numen), tai tiettyjä olentoja, elollisia, elottomia tai jumalallisia, joilla on kami-luonne. Erilaisia ja erityyppisiä kameja on huomattavan suuri määrä: perinne kuvaa kamien valtavaa määrää sanoin yaoyorozu no kami (jap. 八百万の神), ”lukematon määrä kameja”, kirjaimellisesti ”kahdeksan miljoonaa kamia”. Kameja on šintolaisuudessa kaikkialla; niitä ovat paitsi luonnonelementit, kuten aurinko, kuu, vesi, vuoret ja niin edelleen, myös itsenäiset, ihmisen toimintaa suojelevat ja ihmisten valmistamissa esineissä asuvat olennot. Kameja voivat olla myös esimerkiksi kuolleet esi-isät, menneisyyden suuret henkilöt tai aiemmin keisari. Uusia kameja tulee koko ajan lisää sitä mukaan kuin niitä tunnustetaan kameiksi.

Itchō Hanabusa, Putoava ukkosenjumala, Edo-kausi. Kamien esittäminen kuvallisesti alkoi vasta buddhalaisen vaikutuksen myötä.

Jokaisella kamilla on sisäinen voima, tama, joka voidaan usein jakaa karkeaan ja väkivaltaiseen puoleen (aramitama) ja hienostuneeseen ja rauhalliseen puoleen (nigitama). Tama on šintolaisuudessa rituaalisen toiminnan kohteena ja se on olemassa myös ihmisissä (tamashii). Šintolaisissa seremonioissa paikalle kutsuttu kami asettuu väliaikaiseen astiaan (shintai), joka voi olla luonnonelementti kuten kivi tai ihmisen valmistama esine, usein peili tai miekka. Kami voidaan jakaa osiin lukemattomia kertoja ilman, että se heikkenisi, ja pyhittää uusiin paikkoihin (kanjō) aiemman kamin fragmentteina (bunshin).

Kamin määritelmä ja luonne

Kamin käsitettä on yritetty määritellä lukuisia kertoja. Varhaisia yrityksiä ovat buddhalaisen Tendai-lahkon papin Sengakun teos Man'yōshū chūshaku 1200-luvulta ja Inbe no Masamichin 1300-luvun kirjoitus Jindai no maki kuketsu. Inbe liitti sanan kami toiseen, samoin lausuttavaan kirjoitusmerkkiin 上 (ue, kami), joka tarkoittaa ”ylhäällä”, ja piti kameja siten ”ylempänä” elävinä olentoina. Tämä käsitys nousi suosituksi Edo-kaudella ja muuttui myöhemmin lähes yleistiedoksi, mutta uudemman kielitieteellisen tutkimuksen mukaan homonyymit eivät ole sukua toisilleen. Tätä mieltä oli jo Motoori Norinaga, joka antoi käsitteelle seuraavanlaisen määritelmän:

»Kami viittaa yleisesti ensinnäkin lukuisiin klassikoissa mainittuihin taivaassa ja maan päällä asustaviin kameihin ja niiden pyhäköissä palvottaviin henkiin (mitama). Lisäksi se viittaa kaikkiin muihin hämmästyttäviin asioihin – tietenkin ihmisiin, mutta myös lintuihin, petoihin, ruohoon ja puihin, jopa valtamereen ja vuoriin – joilla on erityisiä, tästä maailmasta yleensä puuttuvia voimia. ”Erityinen” ei tässä tapauksessa viittaa ainoastaan erityiseen hienouteen, hyvyyteen tai elinvoimaan, sillä myös pahoja ja outoja asioita, jos ne herättävät erityistä hämmennystä, kutsutaan kameiksi.»

Kamien luonteeseen kuuluu myös se, että vaikka ne olisivat näkymättömiä, ne voivat tulla näkyviksi erilaisina ilmentyminä ja asettua luonnonmuotoihin, kuten kiviin, puihin ja tuleen, tai ihmisen valmistamiin esineisiin, kuten peileihin. Tällaiset esineet (yorishiro) houkuttelevat kameja puoleensa. Kamit ilmentyvät myös luonnonvoimissa, kuten ukkosessa, ja ne voivat ottaa valtaansa myös ihmisiä. Kamit koetaan siis kouriintuntuvien muotojen ja ilmiöiden kautta, eivätkä ne ole käsitteitä tai abstrakteja olentoja. Kamin voima paljastuu vasta, kun se asettuu kiinteään muotoon tai olentoon.

Kameja ei voi kuvailla käsittein ”hyvä” tai ”paha”, mutta niillä voi olla ”rauhallinen puoli” (nigitama) ja ”karkea puoli” (aramitama). Vaikka kameja pidettiin jo varhain ihmisen kaltaisina olentoina, joita tulee lähestyä samoin kuin muita ihmisiä, niitä ei kuvattu taiteessa ihmispiirteisiksi olennoiksi. Tällaiset kuvat (shinzō) yleistyivät vasta buddhalaisen vaikutuksen myötä. Kamien ajateltiin nauttivan ihmisten tavoin musiikista, tanssista ja runoudesta ja vihaavan likaisia (kegare) asioita, kuten kuolemaa ja verta. Tämän vuoksi kamien palvonta tapahtui rituaalisesti puhdistetuissa paikoissa. Kamien ajateltiin vihastuvan tai käyttäytyvän väkivaltaisesti, jos niitä ei palvottu hyvin, kun taas tyytyväinen kami suojeli ihmisiä. Kameja palvottiin esimerkiksi uhraamalla niille riisiä, sakea tai muuta ruokaa, viihdyttämällä niitä ja niin edelleen.

Kamien eri tyypit

Kettuja, Inarin lähettiläitä, Hiroshigen puupiirroksessa vuodelta 1857.

Kamit voidaan jakaa suurpiirteisesti kahteen eri luokkaan: ”luontokameihin” ja ”kulttuurikameihin”. Luontokamit edustavat tavallisesta poikkeavia piirteitä, joita on ajateltu olevan erilaisissa luonnonmuodoissa ja -voimissa. Nämä kamit voidaan jakaa edelleen ”taivaallisiin” kameihin ja ”maanpäällisiin” kameihin; edellisiin lukeutuvat muun muassa planeetat, aurinko ja kuu sekä säätieteellisiä ilmiöitä, kuten ukkonen (ukkosen kami Raijin) ja tuuli (kaze no kami). Jälkimmäisiin kuuluvat esimerkiksi vuorten, maan, metsien, meren, jokien, saarten ja soiden kamit ja myös eläimet ja kasvit. Kameina pidettyihin eläimiin lukeutuvat muun muassa käärmeet, sudet, karhut, apinat, jänikset, linnut ja muut Japanin luonnossa esiintyvät eläimet. Eläinkamit liitetään usein muihin luontokameihin: linnut auringon kamiin, karhut vuoren kamiin, jänikset kuun kamiin ja niin edelleen. Eläimiä voidaan pitää myös jonkun muun kamin lähettiläinä, kuten kettuja (kitsune) pidetään Inarin viestinviejinä. Tiettyjä puulajeja, kuten mäntyjä ja salpapensasta, kunnioitetaan usein kameina (shinboku), ja kamiluonne voidaan nähdä jopa myös erikoisissa, epämuodostuneissa kasviksissa, kuten haaroittuneissa retiiseissä, joiden muoto muistuttaa ihmistä.

Kulttuurikamit voidaan vuorostaan jakaa kolmeen ryhmään: yhteisön kameihin, joita tietyt ihmisryhmät palvovat, toiminnallisiin kameihin, jotka liittyvät esimerkiksi tiettyyn ammattiin, ja ”ihmiskameihin” eli lähinnä historiallisiin henkilöihin, joita pidetään kameina. Ensimmäiseen ryhmään kuuluvat muun muassa sukujen ja klaanien kamit, asumusten kamit (yashikigami) ja dōsojin-kamit, jotka suojelevat kylien rajaseutuja tunkeutujilta. Toimintoihin liittyvät kamit voivat taas suojella esimerkiksi syntymää (ubugami), kuolemaa, kumppanin löytämistä, sairautta, maataloutta, kalastusta, kauppaa, purjehdusta, sotaa (gunshin) tai tiedettä. Myös pienet kodeissa asuvat kamit, jotka suojelevat tulisijaa, kaivoa, käymälää ja niin edelleen, voidaan luokitella toiminnallisiin kameihin. Viimeinen, henkilökamien ryhmä sisältää sekä eläviä että kuolleita henkilöitä. Elävinä kameina on saatettu pitää uskonnollisia toimintoja suorittavia henkilöitä (esimerkiksi pyhäköiden mikot), kuuluisia ja arvostettuja henkilöitä ja keisaria. Kami voi myös asettua ihmiseen uskonnollisen juhlan aikana, jolloin kyseistä ihmistä pidetään kamina. Kuolleiden henkilöiden kamit voivat olla esimerkiksi esi-isiä tai kostonhimoisia henkiä, jotka ovat kuolleet tyytymättöminä.

Tällaiset luokittelut eivät ole kuitenkaan yksiselitteisiä, ja eri kamit voivat ottaa erilaisia rooleja. Muun muassa luonto- ja henkilökamien luokat saattavat usein kohdata toisensa. Esimerkkinä tästä Sugawara no Michizanen ja Taira no Masakadon henkien uskottiin ottaneen ukkosen kamin muodon ja iskeneen sitten vihollisiaan vastaan.

Kamien palvonta

Palvojia Kitano Tenman-gūn pyhäköllä. Punavalkoinen naru on kellon soittamista varten.

Kamien palvonnan tapa vaihtelee. Joitakin kameja, kuten Inaria, voivat käytännössä palvoa kaikki, joitakin kameja palvotaan ensisijaisesti henkilökohtaisista syistä, kuten Tenjiniä kokeisiin valmistauduttaessa. Jotkin kamit, esimerkiksi Atago, ovat palvonnan kohteena niiden antaman yleishyödyllisen suojelun vuoksi, joitakin palvotaan kotona joka aamu perhealttarilla (kamidana). Yleisesti ottaen kamien palvonta on yhteisöllinen ilmiö, ja uskonnolliset festivaalit (matsuri) ja riitit ovat luonteeltaan osallistumiseen kannustavia.

Šintolainen pyhäkkö on rakennus, joka on tarkoitettu kamin palvomiseen. Pyhäköt kehittyivät japanilaisesta kansanuskosta, mutta kansanuskoa ei ole koskaan täysin sulautettu muodolliseen palvontaan pyhäköissä vaan se elää edelleen vahvana ja kohdistuu esimerkiksi pelkkiin luonnonmuotoihin, kuten kiviin ja puihin, tai pieniin tienvarsipyhäköihin (hokora). Suuri osa pyhäköistä edustaa muutamaa suosittua arkkitehtuurin tyylisuuntaa, nagare-zukuria ja kazuga-zukuria, mutta monet etenkin tärkeät pyhäköt ovat yksilöllisiä.

Pyhäkössä päähalli (honden) on omistettu pelkästään kamin käyttöön. Päähallissa on yleensä shintai, ”kamin ruumis”, johon kami voi asettua. Yleisiä shintaita ovat muun muassa peilit, miekat ja jalokivet; buddhalaisen vaikutuksen myötä shintaina alettiin käyttää myös kameja esittäviä kuvia ja mandaloja. Myös muut pyhäkön alueella olevat objektit, joita pidetään yorishiroina, voivat olla pyhiä. Pyhäkön muihin tärkeisiin rakennuksiin lukeutuvat esimerkiksi rukoushalli (haiden), uhrihalli (heiden) ja rituaalitanssille tarkoitettu halli (kaguraden). Pyhäköt voivat olla myös kannettavia (mikoshi): tällaisia pyhäköitä käytetään festivaalien aikana, kun kamia kuljetetaan kulkueessa. Päähallia ei välttämättä ole lainkaan, jos pyhäkkö sijaitsee esimerkiksi vuorella, joka on itsessään shintai.

Japanissa on noin 100 000 šintolaista pyhäkköä. Kamin palvontaan pyhäkössä kuuluu puhdistautuminen pesemällä kädet ja huuhtelemalla suu, kolikoiden heittäminen, kellon soittaminen kamin paikalle kutsumiseksi ja käsien taputtaminen ja kumartaminen kamin tervehtimiseksi. Pyhäkkövierailuja tehdään usein vuodenkiertoon liittyvien juhlien yhteydessä, kuten uutenavuotena, tanabata- ja obon-festivaalien aikana ja niin edelleen sekä esimerkiksi lapsen syntymän tai häiden yhteydessä. Kamien palvontaan ei liity juuri minkäänlaista teologiaa. Oikealla tavalla palvotun kamin odotetaan tuovan palvojalle siunausta, joka liittyy aina tapahtumiin tässä maailmassa: menestykseen kokeessa, parantumiseen sairaudesta, onnelliseen avioliittoon, pitkäikäisyyteen. Myös pyhäköt ovat edelleen kiinteässä yhteydessä luontoon – vuoriin, puihin ja kiviin, joita pidetään kamien asuinpaikkoina.

Kameille pyhäköissä annettavia uhrilahjoja kutsutaan nimellä heihaku. Muinoin ne olivat tyypillisesti vaatteita, nykyisin etenkin rahaa tai esimerkiksi ema-kuvalaattoja. Vastalahjaksi uhreista palvojalle voidaan antaa vastineeksi kamin voimaa symboloiva esine.

Kamien nimien yhteydessä käytetään mm. seuraavia kunnioitusta osoittavia partikkeleita: -sama (jap. 様), -no mikoto (jap. 命) tai -okami (jap. 大神).

Merkittäviä kameja

Pääartikkeli: Luettelo kameista

Daikokuten, Ogata Kōrinin tussipiirros vuodelta 1705.

Kameja on valtava määrä, mutta joillakin kameilla on japanilaisessa mytologiassa erityisen tärkeä asema tai niiden palvonta on laajalle levinnyttä. Seuraavassa luettelossa on joitakin erityisen merkittäviä kameja:

• Amaterasu on auringon kami ja yksi Izanamin ja Izanagin lapsista. Häntä pidetään yleensä naispuolisena. Alun perin Amaterasu oli Isessä palvottu paikallinen auringon kami, joka 600-luvulla nostettiin Japanin keisarisuvun esiäidiksi.
• Daikokuten on yksi ”seitsemästä hyvän onnen jumalasta” (shichifukujin). Hänellä on yleensä ”vaurautta lyövä” nuija, aarresäkki ja hän seisoo riisipaalien päällä. Hän lienee saanut alkunsa intialaisesta Mahākalā-jumalasta ja synkretismin myötä hänet on liitetty japanilaiseen Ōkuninushiin.
• Dōsojin on yleisnimitys kylien rajoilla ja tienristeyksissä asuville suojelijakameille. Usein kamit esitetään mies- ja naishahmon muodossa.
• Ebisu on yksi ”seitsemästä hyvän onnen jumalasta” (shichifukujin). Häntä palvotaan erityisesti rannikkokylissä hyvän kalansaaliin tuojana ja hänet esitetään ongen kanssa. Hän on myös kaupan ja maanviljelyn suojelija.
• Fūjin tai kaze no kami on tuulen kami. Tuulelle omistetut kultit olivat Japanin maantieteellisestä asemasta johtuen yleisiä.
• Hachiman oli alun perin Usassa Kyūshūlla palvottu kami, joka osallistui Naran Tōdai-jin suuren buddhapatsaan rakentamiseen ja oli siten kamien ja buddhien synkretismin varhainen kohde. Hachimanin kohdalla synkretismi oli erityisen vahvaa ja kami liitettiin Amida-buddhaan. Keskiajalla Hachiman nousi soturiluokan suojeluskamiksi.
• Hi no kami on tulen kami, kronikoiden mukaan alun perin nimeltään Homusubi tai Kagutsuchi. Tulen tuhoavan voiman vuoksi kamin palvonta oli yleistä, mutta se liitettiin myös ruoan valmistukseen ja siten sitä alettiin pitää koko kodin suojelijana.
• Inari on äärimmäisen laajalle levinnyt erityisesti riisinviljelyä mutta myös muita toimia suojeleva kami, joka liitetään usein kettuihin (kitsune). Inarille on omistettu yli 30 000 pyhäkköä ja kamille on suoritettu jako- ja uudelleenpyhitysprosessi (kanjō) useammin kuin millekään muulle kamille.
• Izanami ja Izanaki, klassikoiden mukaan kaksi maailman synnystä vastuussa ollutta kamia. Heistä syntyi kolme lasta: Amaterasu, Tsukuyomi ja Susanoo.
• Raijin eli ukkosen kami on toisaalta maanviljelyksen suojelija ukkoseen liitetyn sateen vuoksi, toisaalta väkivaltainen ja katastrofeja aiheuttava kami.
• Suijin on maanviljelykselle tärkeä veden kami, joka asuu yleensä riisipeltojen tai kastelukanavien vieressä tai kaivoissa, lähteissä ja virroissa.
• Susanoo, Izanagin nenästä syntynyt tai Izanamin ja Izanagin yhdessä tuottama kami, joka liitetään yleensä sateeseen ja myrskyyn.
• Tenjin on historiallisen henkilön eli Sugawara no Michizanen kamimuoto. Fujiwarojen maanpakoon lähettämä ministeri, akateemikko ja runoilija kuoli vuonna 903, minkä jälkeen hänen uskottiin palanneen kostamaan vihollisilleen pahana henkenä (goryō). Hengelle annettiin postuumeja arvonimiä ja hänet kohotettiin lopulta kamiksi; 1100-luvulle mennessä häntä alettiin pitää Kannonin inkarnaationa. Zenin vaikutuksessa hänestä tuli runouden ja kulttuurin suojelija ja nykyään hänelle on omistettu useita tuhansia pyhäköitä.
• Tsukuyomi on japanilaisissa klassikoissa esiintyvä kuun kami, Izanamin ja Izanagin poika ja Amaterasun miespuolinen vastine.

Kami-käsitteen historia

Varhainen uskonnollisuus

Mikot olivat alun perin naispuolisia ennustajia, jotka välittivät kamien tahdon ihmisille.

Aivan varhaisesta esihistoriallisesta Jōmon-kauden uskonnollisuudesta ei tiedetä paljoa. Sitä seuranneen Yayoi-kauden kulttuuri, joka merkitsi maanviljelyksen yleistymistä, oli Masao Okan esittämän hypoteesin mukaan monipuolinen sekoitus uskonnollisia perinteitä. Sen muodostivat melanesialainen elementti, johon kuuluivat horisontaalinen kosmologia ja esi-isien henkien kunnioitus, austroaasialainen elementti, johon kuuluivat šamaanit ja myytti maataloutta ohjaavasta auringonjumalattaresta, tunguusilainen elementti, joka piti sisällään siperialaisen šamanismin muodon ja vertikaalisen kosmologian, austronesialainen elementti, jonka mukana Japaniin saapui muun muassa riisinviljely, ja edelleen altailainen elementti, johon kuului patriarkaalinen klaaneihin perustunut sosiaalinen järjestelmä ja tapa palvoa taivaallisia jumaluuksia, joiden uskottiin laskeutuvan puihin tai vuorenhuipuille. Munakatan pyhäkön ulkopuolelta on löytynyt kivisiä hevos- ja laivaveistoksia: luultavasti kamien uskottiin saapuvan paikalle ratsain tai mereltä, mikä liittynee altailaisen ryhmän saapumiseen Japaniin 200-luvulla. Alkuperäinen kosmologinen perspektiivi oli horisontaalinen, ja siitä on edelleen jälkiä joissakin uskonnollisissa festivaaleissa, joissa kamit tulevat paikalle horisontin takaa eivätkä taivaasta.

Jo varhaisissa kameissa yhdistyi erilaisia piirteitä, ja jotkin niistä olivat usean eri kamin yhdistelmiä. Esimerkiksi varhainen Amaterasu lienee ollut altailaisen pääjumalan ja austroaasialaisen ruoantuotannon jumalan yhteenliittymä. Altailaisen kulttuurin uji-klaanijärjestelmä nousi vähitellen vallitsevaksi. Uji-klaanilla oli oma kaminsa (uji-gami), jota pidettiin klaanin perustajana ja jonka pyhäkköä johti klaanin päämies. Klaanin kamin lisäksi japanilaisten elämää säätelivät lukuisat muut olennot, joilla oli kami-luonne. Nämä olennot voidaan jakaa erilaisiin ryhmiin. Oka on esimerkiksi jakanut ne viiteen eri tyyppiin sen mukaan, miten ihmiset suhtautuivat niihin: ensimmäiseen kuuluvat ihmisissä tai luonnonelementeissä, etenkin eläimissä, olevat henget (mono), toiseen ryhmään lukeutuvat kamien tai ihmisten ”sielut”, tamat. Kolmanteen luokkaan kuuluvat marebito-henget, esi-isien henget tai aaveet, jotka olivat horisontaalisen melanesialaisen kosmologian tuotos. Neljännessä ryhmässä ovat ”varsinaiset” kamit, vertikaalisen kosmologian mukanaan tuomat olennot, jotka laskeutuivat taivaasta esimerkiksi puihin. Viidenteen lukeutuvat taivaankappaleet, kuten aurinko ja kuu, ja sään ilmiöt. Termi ”kami” alkoi myöhemmin tarkoittaa kaikkia kami-luonteisia henkiä.

Klaanien päälliköt eivät kyenneet toimimaan kaikkien näiden olentojen kanssa omien kamiensa lisäksi. Šamanistisilla ennustajilla, jotka toimivat kamien ja ihmisten välikappaleina, olikin merkittävä osa varhaisten japanilaisten uskonnollisuudessa.

Varhaisten japanilaisten uskonto ei ollut ”luonnonpalvontaa”. Vaikka kameja pidettiin erillisinä olentoina tai objekteina, uskonto näki koko maailman(kaikkeuden) pyhänä. Luonnollista, olemassa olevaa maailmaa pidettiin itsestään selvästi alkuperäisenä maailmana, eikä toisia järjestelmiä etsitty luonnollisen maailman ulkopuolelta ennen kiinalais-korealaisen kulttuurin saapumista. Myyteissä oli kolme ulottuvuutta, taivaallinen maailma, näkyvä maailma ja alamaailma, mutta näiden maailmojen rajat olivat häilyviä ja kamit ja tieto liikkuivat vapaasti niiden välillä. Varhaisten japanilaisten maailmankuva oli monistinen, ja symbolit ymmärrettiin konkreettisesti suoran osallistumisen kautta: vuoret olivat itsessään kameja eivätkä symboleja toisesta, erillisestä todellisuudesta. Tämä kamien täyttämä maailma oli itsessään ytimeltään hyvä (yoshi) ja kaunis (uruwashi) eikä toista, erillistä tai parempaa maailmaa ajateltu olevan.

Varhaisissa kertomuksissa ja myyteissä on nähtävillä, että myös ihmisiä pidettiin kameina, mutta myöhemmin keisarihuoneen vallan kasvaessa kami-luokka varattiin useammin ylimyksille. Yamato-valtion hallitsijan harjoittamaa politiikkaa ohjasi kamien oikukas tahto, joka välittyi oraakkelien, unien ja ennustusten kautta. Rajaa uskonnollisen ja profaanin tai uskonnollisten rituaalien (matsuri) ja politiikan (matsuri-goto) ei juuri ollut. Monarkin velvollisuus oli olla tiiviissä yhteydessä omaan esi-isäänsä auringon kamiin (Amaterasu).

Buddhalaisuus saapuu Japaniin

Koko esimodernin ajan buddhalaisuuden saapumisen jälkeen kameja, ja erityisesti eliitille merkityksellisiä kameja, palvottiin lähes ainoastaan buddhalaisessa kontekstissa. Samalla paikalliset kamit muodostivat vastaavasti keskeisen osan japanilaista buddhalaisuutta. Nykyisenkaltainen ”šintolaisuus” ei tällä ajalla muodostanut buddhalaisesta erillistä perinnettä, ja uskonnollisuus koostui sekoituksesta erilaisia aatteita ja uskomuksia. Tätä paikallisten japanilaisten uskomusten ja Manner-Aasiasta saapuneen buddhalaisuuden synkretismiä kutsutaan termillä shinbutsu shūgō.

Buddhalaisuuden saapuessa Japaniin ja maan hoviin viimeistään 500-luvulla paikalliset perinteet ja uusi uskonto piti sovittaa toisiinsa. Ensimmäisten joukossa tätä yritti prinssi Shōtoku 600-luvun vaihteessa, tavoitteenaan ilmeisesti keskushallinnon vallan kasvattaminen. Hovin laatimaan 17 artiklaa käsittävään perustuslakiin valikoitiin piirteitä kungfutselaisista ja buddhalaisista perinteistä. Myöhemmin hovi jatkoi kiinalaistyyppisen hallintojärjestelmän kehittämistä. Poiketen kiinalaisesta mallista, jossa keisari toimi taivaan ja maan välikappaleena, hallitsija kohotettiin nyt elävän kamin asemaan, ja hänen tahtonsa välittyi keisarillisten asetusten kautta. Tämän ritsuryō-ideaalin tarkoitus oli käytännössä tehdä Japanista ”jumalallinen” maa, jonka hallitsija oli samanaikaisesti ylipappi, monarkki ja elävä kami. Ideaalin myötä hallinto käski laatia kaksi mytologis-historiallista kronikkaa, Kojikin ja Nihonshokin. Ritsuryō-malli rapautui vähitellen 800-luvulta alkaen.

Paikalliset kamit liitettiin pitkän ajan kuluessa noin vuosina 700–1100 buddhalaiseen pantheoniin. Tämä tapahtui useassa eri vaiheessa. Ensimmäisessä vaiheessa buddhalaisia jumaluuksia alettiin palvoa ”ulkomaisina kameina”, jotka erosivat paikallisista kameista vain alkuperän ja rituaalien mutta eivät luonteen puolesta. Vähitellen buddhalaisten aiheuttama paine paikallista uskonnollisuutta kohtaan kasvoi ja näkyi erityisesti kiistoissa kameille pyhistä paikoista ja materiaaleista, esimerkiksi puiden kaatamisessa temppelien rakentamista varten. Ensimmäiset merkit kamien ja buddhien liittämisestä yhteen olivat ”pyhäkkötemppelit”, joita perustettiin pyhäköiden lähelle, jotta kameille voitiin tarjota buddhalaisia opetuksia. Kamien ajateltiin olevan tuntevia olentoja, jotka tarvitsivat pelastuksen ja joiden voimia ja luonnetta voitaisiin hallita ja parantaa buddhalaisen dharman avulla. Yleensä pyhäkkötemppelin perustaminen sai alkunsa kamin antamasta oraakkelista, kuten seuraavasta vuonna 788 ylös kirjatusta Tadon kamin antamasta tiedonannosta:

»Tuohon aikaan [eli vuonna 763] kami otti valtaansa erään henkilön, joka lausui: ”Olen Tadon kami. Koska olen tehnyt vakavia rikkeitä usean kalpan aikana, olen karman lain mukaisesti joutunut syntymään kamiksi. Nyt haluan paeta lopullisesti kamin olemustani ja hakea suojaa buddhalaisuuden kolmesta jalokivestä.”»

Hachiman buddhalaisen munkin asussa.

Vielä pidemmälle tämä liitos vietiin Hachimanin kultissa, jonka varhainen keskus oli Usassa Kyūshūlla. 740-luvulla keisari Shōmu teetti suuren Vairocana-buddhan patsaan, johon tarvittiin kuparia alueelta. Hanke kohtasi vaikeuksia, kunnes Hachiman lupasi oraakkelin kautta auttaa patsaan valmistuksessa. Vuonna 749 Hachiman ja hänen vaimonsa Himegami saatettiin Usasta pääkaupunkiin seuraamaan patsaan silmienavaamisseremoniaa, ja myöhemmin vuonna 781 Hachimanille annettiin bodhisattvan arvonimi. Tässä tapauksessa kami ei ollut enää pelastusta tarvitseva hädänalainen, vaan voimakas dharman suojelija, joka esitettiin usein buddhalaisen munkin asussa. Nyt myös Hachimanin pyhäkköjä alettiin rakentaa buddhalaisten temppelien alueille, eikä vain toisin päin.

Honji suijaku

Viimeinen vaihe liittoprosessissa oli honji suijaku -paradigman kehittyminen. Sen mukaan kamit olivat buddhalaisten jumaluuksien (honji, ”alkuperäinen maa”) jälkiä tai paikallisia ilmentymiä (suijaku). 1000-luvun puoliväliin mennessä tämä käsitys alkoi olla hyvin juurtunut, mutta kameille annetut buddhalaiset alkumuodot vaihtelivat vielä; vuonna 1046 kirjoitetussa dokumentissa pohditaan Hachimanin luonnetta:

»Hänen valaistumisensa (hongaku) alkuperäinen lähde on mysteerinen ja pimeä (yūgen) ... Tie joka hyödyttää tuntevia olentoja tuo esiin hänen jälkensä, ja myötätunnon portti tuottaa hänen ruumiinsa; onko hän siis Śākyamunin hypostaasi vai Kannonin ruumiillistuma?»

Tärkeimpien kamien alkuperät vakiintuivat vähitellen 1100-luvun kuluessa. Kamien esittäminen buddhalaisten alkuperiensä avulla yleistyi Kamakura-kaudella ja säilyi suosittuna Edo-kaudelle saakka. Paradigman vakiintumisen myötä sitä käsiteltiin ja pohdittiin teologisessa kirjallisuudessa. Näissä teksteissä buddhien ja bodhisattvojen ajateltiin ”himmentäneen säteilyään ja muuttuneen samanlaisiksi kuin [profaanin maailman] tomu” (wakō dōjin). Toisin sanoen buddhat olivat liian monimutkaisia ja vaikeita Intiasta kaukana asuvien japanilaisten ymmärrettäviksi, joten heidän täytyi vähentää loistoaan voidakseen levittää dharmaa japanilaisten keskuuteen. Koska liitosprosessi tapahtui käytännössä aina paikallisella tasolla, eri pyhäköissä ja temppeleissä harjoitettu synkretismi oli erilaista.

Tämä ei kuitenkaan tarkoita, että buddhat olivat, ontologisesti tai muulla tavoin, kameja tärkeämpiä. Kamit olivat hyvin konkreettisia olentoja, jotka toimivat Japanin pelastamiseksi. Liitosprosessia monimutkaistaa kaksi kehityskulkua. Toinen on shinbutsu kakuri, ”kamien erottaminen buddhalaisuudesta”, jonka vuoksi monet kamit pidettiin useilla eri tavoilla järjestelmällisesti erillään buddhalaisista rituaaleista. Toinen aiheutui muiden kiinalaisperäisten aatteiden ja käytäntöjen eli taolaisuuden ja jin–jang-ajattelun omaksumisesta. Nämä käytännöt sekä auttoivat että monimutkaistivat liitosprosessia, mutta toimivat erityisesti siltana kamirituaalien ja buddhalaisuuden välillä. Kuvaa monipuolistivat samalla lukuisat muut palvottavat olennot, jotka eivät olleet varsinaisia kameja tai buddhia, kuten ”vihaiset aaveet” (goryō) ja useat eri lähteistä peräisin olevat jumaluudet.

Myöhempi kehitys

Edo-kaudella honji suijaku -ajattelu vakiintui ja siihen liittyvät käytännöt läpäisivät koko yhteiskunnan. Se valjastettiin myös poliittisiin tarkoituksiin. Kun Tokugawa Ieyasu oli kohotettu kamin asemaan (Tōshō Daigongen, katso gongen), monet daimiot tekivät itsestään ja esi-isistään yhdistelmäkameja; he olivat kamien inkarnaatioita, jotka vuorostaan olivat buddhien ilmentymiä. Näiden uusien jumaluuksien rituaalit otettiin osaksi seremoniallista kalenteria. Kamien, buddhien ja ihmisten yhdistäminen jumaluuksiksi jatkui vielä Meiji-kaudelle saakka. Vuoden 1871 anomus Higashi Hongan-jin temppeliltä Meiji-hallinnolle kertoo:

»Lahkomme palvonnan kohde (honzon) on Amida Nyorai, mutta se on, kunnioittavasti puhuen, vain toinen nimi keisarillisen kansakuntamme taivaalliselle esi-isäkamille. Kun hän ilmaantuu viisaudesta, häntä kutsutaan nimellä Ame-no-Minakanushi-no-Mikoto, kun hän ilmaantuu myötätunnosta, häntä kutsutaan nimellä Amida Nyorai.»

Toisaalta Edo-kaudella oli myös voimakkaita yrityksiä pitää kamit erillään buddhalaisista käytännöistä. Monet koettivat nostaa ”šintolaisuuden” erilliseksi, itsenäiseksi perinteekseen jatkaen suurimmaksi osaksi Yoshida Kanetomon (1435–1511) aloittamaa ajattelua. Kanetomo oli pitänyt omaa šintolaisuuttaan täysin ei-buddhalaisena. Kehittyi erityisesti useita kungfutselaisen šintolaisuuden muotoja.

Meiji-kaudella Japanin avautumisen jälkeen honji suijaku -paradigma tuhottiin systemaattisesti. Uuden Meiji-hallinnon ensimmäisiin tekoihin kuului ”šintolaisuuden” erottaminen ”buddhalaisuudesta” (jolle keksittiin uusi termi, bukkyō). Synkretismin kieltoa kutsutaan nimellä shinbutsu bunri. Käytännössä tämä tarkoitti kahden aivan uuden uskonnon luomista ja johti aiempien uskonnollisten perinteiden ja myös buddhalaisten temppelien tuhoamiseen. Yhdistelmäkameista on kuitenkin edelleen jäljellä joitakin jälkiä nykyisessä japanilaisessa uskonnollisuudessa: kamien ja buddhien välillä ei välttämättä nähdä selkeää rajaa, ja buddhiakin nimitetään yleensä sanalla ”kami” (tosin käännöksenä länsimaisista käsitteistä ”jumala” tai ”jumaluus”).

Kamit mytologiassa

Japanilaisessa mytologiassa esiintyy erilaisia kameja. Tärkeimmät lähteet varhaisille myyteille ovat 700-luvulla laaditut kronikat Kojiki ja Nihonshoki. Nämä myytit eivät muodosta koherenttia kuvaa maailmankaikkeuden synnystä tai Japanin varhaishistoriasta, mutta niissä on säilynyt varhaisten japanilaisten kuva maailmasta, elämästä ja kamien luonteesta. Mytologiassa mainittujen tapahtumien ajateltiin tapahtuneen myyttisenä ajanjaksona ja ne antoivat ”taivaallisen” mallin maallista elämää varten. Myytit voidaan jakaa erilaisiin luokkiin:

• Maailmankaikkeuden synnystä on kolme erilaista myyttiä. Kaksi ensimmäistä ovat todennäköisesti kaakkoisaasialaista alkuperää, kun taas kolmas on keisariperheen myöhemmin maahan tuoma keskiaasialainen myytti. Ensimmäisessä myytissä kami Umashiashikabihikoji kasvoi ruo'osta ennen kaikkeuden syntyä, ja muut kamit seurasivat häntä. Toisessa mutta samantyyppisessä versiossa ensimmäinen kami oli Kuninotokotachi (”kansakunnan perustanut kami”). Kolmas versio kertoo kolmesta Takamanoharaan (”taivaallisen maailmaan”) kaikkeuden alussa ilmestyneestä kamista, Amenominakanushista, Takamimusubista ja Kamimusubista, joista kaksi jälkimmäistä ovat käytännössä ensimmäisen miespuolinen ja naispuolinen ilmentymä.
• Toinen myyttien luokka kertoo Japanin saarten ja erilaisten kamien synnystä, ja siinä keskeisessä osassa ovat Izanami (”kutsuja”) ja Izanaki (”kutsuttu”). Tulen kamin syntymä aiheuttaa Izanamin kuoleman, ja hän laskeutuu alamaailmaan. Izanaki seuraa häntä sinne, mutta säikähtää puolisonsa muuttunutta hahmoa ja palaa taivaaseen. Auringon kami Amaterasu syntyy hänen vasemmasta silmästään, kuun kami Tsukuyomi oikeasta silmästä ja myrskyn kami Susanoo hänen nenästään.
• Kolmanteen luokkaan kuuluvat ”Izumo-myytit”, jotka kertovat Susanoon retkestä Izumoon. Susanoo pelastaa neidon kahdeksanpäiseltä käärmeeltä ja nai hänet. Myyttien varsinainen päähenkilö on kuitenkin Susanoon jälkeläinen Ōkuninushi (”suuren maan mestari”), Izumon alueen hallitsija. Näillä myyteillä saattoi olla alun perin poliittinen tarkoitus; auringon kamia palvonut Yamato saattoi luoda ne saadakseen veden ja myrskyn kamia palvoneen Izumon alueen hallintaansa.
• Neljännessä kertomuksessa Amaterasu lähettää pojanpoikansa Ninigin hallitsemaan Japania. Tässä myytissä yhdistyy kaksi kertomusta, joista toisessa päähahmo oli Amaterasun sijaan Takamimusubi. Amaterasusta kertova myytti oli luultavasti alun perin austroaasialaista alkuperää, Takamimusubista kertova altailaista.
• Viimeisessä, niin sanotussa ”Hiuga-myytissä” Ninigi laskeutuu viiden muun kamin saattamana vuorelle, nai Konosakuyan ja saa kaksi poikaa. Hänen pojanpojanpoikansa johtaa kansan Kyūshūlta Yamatoon ja nousee ensimmäiseksi keisariksi nimellä Jinmu.

Susanoo lyö kahdeksanpäisen käärmeen. Toyohara Chikanobu, 1870-luku.

Kamit nykyajan Japanissa

Virallisen šintolaisen järjestelmän mukaan Japanissa on noin 110 miljoonaa šintolaista. Virallinen šintolaisuus ei kuitenkaan ole sama asia kuin kamien palvonta paikallisissa pyhäköissä, eikä ”šintolaisuudella” ole käytännön merkitystä valtaosalle japanilaisista. Erityisesti keisari-instituutioon, keisariin liitettyihin kameihin ja pyhäköihin keskittynyt ideologinen, poliittinen šintolaisuus onkin erotettava arkipäivän uskonnollisuudesta. Vuonna 2003 tehdyn tutkimuksen mukaan japanilaisista 35,6 prosenttia uskoo kamien tai jumalien (jap. 神, kami) olemassaoloon, 36,3 prosenttia buddhien (jap. 仏, hotoke) olemassaoloon ja 36,3 prosenttia esi-isien henkien olemassaoloon. Noin neljäsosan mielestä ”kami” ja ”buddha” ovat sama asia, neljäsosan mielestä täysin erilainen asia ja neljäsosan mielestä erilaisia, mutta molemmat toimivat samalla tavoin. Vain 29,1 prosenttia on ”uskovia” (jap. 信仰, shinkō) ja heistä 22,0 prosenttia ”šintolaisia”. 91,2 prosenttia ei kuulu mihinkään uskonnolliseen ryhmään.

Kameja on kuvattu japanilaisessa populaarikulttuurissa. Esimerkiksi Pokémon-hahmoja on pidetty kameina. Roger Clarken mukaan niistä monet muistuttavat vahvasti luonnonkameja: useat pokémonit ovat esimerkiksi puhuvia kasveja tai puita, eräs pokémon asuu tulivuoressa, jotkut pokémonit asuvat vuorella ja palvovat kuuta ja sarjassa on myös esitetty šintolainen seremonia. Myös muun muassa Hayao Miyazakin animaatioelokuvissa on runsaasti šintolaisia piirteitä. Naapurini Totoro -elokuvassa Totoro-hahmo asuu suuren shimenawa-köydellä ympäröidyn puun sisässä; Prinsessa Mononokessa erilaiset kamit ovat keskeisessä osassa. Naapurini Totoro -elokuvassa varsinaiset uskonnolliset elementit ovat kuitenkin dekoratiivisia, ihmisen luomia, eikä niillä ole mitään tekemistä luonnon kanssa, joka on pääosassa. Kamichu!-nimisessä manga- ja animesarjassa vuorostaan yläasteikäinen tyttö huomaa yhtäkkiä olevansa kami.

Lähteet

• Encyclopedia of Shinto Kokugakuin University. Viitattu 3.11.2012. (englanniksi)
• Grapard, Allan G. et al.: Shintō, s. 130. (Kodansha Encyclopedia of Japan, osa 7) Kodansha, 1983. ISBN 0-87011-627-4
• Kitagawa, Joseph M. ym.: On Understanding Japanese Religion. Princeton, New Jersey: Princeton University Press, 1987. ISBN 0-691-07313-9 (englanniksi)
• Teeuwen, Mark & Rambelli, Fabio (ed.): Buddhas and Kami in Japan: Honji Suijaku as a Combinatory Paradigm. New York: RoutledgeCurzon, 2003. ISBN 0-415-29747-8 (englanniksi)

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Kami Wikimedia Commonsissa